Kun ei Daylightin onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi
tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan
luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa
yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon,
jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämät yritykset vaativat
niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittaja hitaasti ja
huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan.
Ensimäkien arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä
oli milloinkaan tuntenut, haihtui. Hänellä oli enää vain miellyttävä
tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.
Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli
kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi
joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiön ja
Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren -- Meksikon höyrylaivayhtiön kera.
Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan ja häntä itseäänkin
kauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten
odottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti
San Fransiskossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa
antanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta
Daylight arveli, ettei asema oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka
oli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja
hyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää
mihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni.
Hänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten
valheiden perustukseksi. Daylightia kummastutti se uusi tapa, millä
kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin, Alaskan sankarista oli hän
muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuojaksi
ja joka suhteessa "pahaksi mieheksi". Tähän ei vielä tyydytty,
vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan
vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensi mieltään puolelle tusinalle
reporttereita.
"Tehkää vaan parhaanne", sanoi hän heille. "Burning Daylight on
selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valhettelevat
lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat... en ainakaan paljoa.
Ette voi auttaa sitä. Elettävähän sitä teidänkin on. Tässä maailmassa
on paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla
kuin tekin senvuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä
likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene
kunnollisempaan hommaan."
Kaupungin sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen
tätä lausuntoa ja levitti sitä san-fransiskolaisille lehtiensä
kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli
pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassaan olevalla keinolla
-- käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi
kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui ja sijaan tuli
vain alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut
itsensä, hänen vuokseen, nostettiin haudastaan, ja kuvattiin
suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Daylight'in kauhean
julmuuden uhriksi. Julaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia,
missä todistettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä
köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset, ja anastaneen loput
omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli
pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi,
jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien
aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi
anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että
hirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja
lausuttiin se harras toivomus, että hänen automobilinsa jonakuna;
päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoisi hänet.
Hän oli kuin suuri karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista
huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja
iski takaisin. Hän ryösti aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän
joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan
rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he
tulisivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi ja hänellä oli mielestään
oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondikesta, sillä täällä hän
pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondikessa saattoi tulla kysymykseen.
Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori
irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla
palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä rahamiesnero
oli ollut tuntematon kunnes Daylight keksi hänet. Heganissa oli
keltiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta; ja sitä niin runsaassa määrin,
että tarvittiin Daylightin kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen
hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli
vailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Daylightilla. Yksin
olisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Daylightin
johtamana oli hän varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä.
Hänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin
Napoleonillakaan.
Hegan auttoi Daylightia selviytymään nykyaikaisen politiikan
selkkauksista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista.
Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi
Daylightin silmät kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin
ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Daylight vuorostaan
hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani
ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka
hälistessä ja kohistessa ja San Fransiskon raivotessa näytti siltä
kuin olisivat nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt voittaneet. Näytti
siltä kuin olisi Burning Daylight lannistettu maahan saakka. Ja silloin
hän iski -- höyrylaivayhtiöitä, San Fransiskoa ja koko Tyynenmeren
rannikkoa.
Alku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta
San Fransiskossa ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään
matkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui,
joitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan
olisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin
viekas irlantilainen käsi, jonka Burning Daylightin klondikelainen
kulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu -- tai
ainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi riitaan ja
sitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta lakko levisi.
Keittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta lakonrikkureita
kuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja yhtyivät lakkoon. Teurastajat
ja ruokatavarapurret kieltäytyivät kajoamasta ruokatavaraan, joka
oli määrätty meneväksi epärehellisiin ravintoloihin. Yhtyneiden
työnantajien liitto muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä
oli vastassaan 40,000 San Fransiskon järjestynyttä työläistä.
Ravintolain leipurit ja leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon
ja heitä seurasivat lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujen kynijät.
Rakennustyöntekijät ilmoittivat selvin sanoin kantansa ja koko San
Fransisko oli kuohuksissa.
Mutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Fransiskoon. Heganin
juonet olivat mestarillisia ja Daylightin taistelutanner yhä laajeni.
Voimakas taistelujärjestö, joka tunnettiin nimellä Tyynenmeren
merimiesten liitto, kieltäytyi työskentelemästä laivoissa, joiden
lastauksen ja lastinpurkauksen toimittivat rikkureiksi ruvenneet
laivatyömiehet. Liitto esitti loppuvaatimuksensa ja sitten julisti
lakon. Tähän oli Daylight koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet
menivät jokaiseen satamaan saapuneeseen laivaan ja miehistö lähetettiin
maihin. Ja merimiesten mukana tulivat lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja
laivakeittäjät ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen
luku. Oli mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä Merimiesten liittoon
kuului taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa
ja kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille.
Tämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki
satamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike oli pysähtynyt.
Päivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja
Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren--Meksikon höyrylaivayhtiö olivat
täydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon masentamiseksi tuottivat
suunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään ja päivä päivältä
kävi asema yhä pahemmaksi kunnes alettiin vaatia "rauhaa mistä
hinnasta tahansa". Eikä rauhaa syntynyt ennenkuin Daylight ja hänen
liittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet voitot.
Seuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehistä
rakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja
Europaan ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja "mustat
hevoset" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja
kunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen, "bossien" ylivalta San
Fransiskossa edisti Daylightin valtavaa taistelua suuremmassa määrin
kuin kaupungin asukkaat saattoivat uneksuakaan. Sillä hänen osuutensa
taistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja ja
arveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui, että
Daylightista pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies. Daylight ei
itsekään ollut aavistanut, että hänen taistelunsa laivayhtiöitä vastaan
paisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.
Mutta hän oli saanut, mitä oli tavotellut. Hän oli pelannut jännittävää
peliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt ja armotta
ryöstämällä osakkeenomistajia oivallisten, laillisten menettelytapojen
mukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa niiden suurten
rahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut, anastaneet etuja, jotka
myöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään kaupunkia. Hänen liittonsa
murhaajien kanssa oli aikaansaanut paljon murhaamista. Mutta omatunto
ei häntä soimannut. Hän muisti, että oli kerran kuullut vanhan papin
sanovan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti
mahdollisuuksia hyväkseen, leikkiessään murhaajien kanssa ja hän,
Daylight oli yhä vahingoittumaton. Siinäpä se! Ja hän oli voittanut.
Kaikki oli peliä ja taistelua, voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei
otettu lukuun. He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä
hän tiesi historiasta, veti hän sen johtopäätöksen, että he olivat aina
saaneet rökkiinsä. San Fransisko oli tahtonut sotaa ja hän oli antanut
sille sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja
vielä paljon pahempaakin.
"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta", sanoi
hän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. "Jos te jonakin päivänä
jätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen, niin te
kirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan. Se merkitsee
teille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta; uudessa toimessa
teidän täytyisi tukea varastavia rautateitä... 'siveellisyydellä ja
kansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän palkkanne, ystäväni, on
noin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä hinnasta te myytte itsenne.
Mutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan suuremmasta summasta. Rahalla
saa tähän aikaan kaikkea ja lehtenne muuttaisi mädän politiikkansa
joksikin muuksi mädäksi politiikaksi."
"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan
raukkoja. Niin kauvan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla,
ystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtähyvin
julkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette ole
milloinkaan kuullut kenenkään heistä valittavan, kun he ovat saaneet
toisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän vuoronsa tulla
mukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua velttiöistä! Nuo samat miehet
olisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä ja kultapaikat
vainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku vainajista
alkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret ja pienet.
Ajatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia -- miljoonistaan huolimatta se
alhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New Yorkin kaupungilta,
eikä sen synnit paina raskaina hallituksen vaakakupeissa. Sellaista on
siveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa lörpötellä siitä."