San Fransiskossa Daylightin maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli hänen
maineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät häntä.
Häntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen pelinsä
oli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tiennyt miten ja mihin hän
seuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki, mitä hän teki, kohtasi muita
yllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä, ei ajatellut
totuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään tavattoman paljon
uusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran jonkun edun,
käytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. "Järkähtämätön kuin punainen
intiaani", sanottiin hänestä ja se oli totta.
Toisaalta pidettiin häntä "rehellisenä". Hänen sanansa oli yhtä varma
kuin hänen velkakirjansa, vaikkei hän itse puolestaan luottanut
kenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivat _gentlemanin
vakuutuksiin_ saivat hänet aina vetämään vastakynttä ja, henkilö,
joka liikeasioissa Daylightin kanssa pani kunniansa pantiksi, sai
kiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei hän
ollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois
leikistä.
Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Daylightin peliin. Se kahlehti
rahan ja vähensi uhkayritysmahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä
liike-elämässä on uhkapeliä ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina
olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut,
sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava
rahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia
kovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai
voittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, tunsi hän oikein elävänsä.
Hän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi.
Kaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön, ei hän hellittänyt
otettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä
kaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään
ystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat
liike-edut määräävinä ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka
tahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva
tilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsannostaan huolimatta oli hän
uskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan
kuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli
päässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan
samalla mitalla.
Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet
läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja "California and
Altamont Trust" yhtiölle, Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa
Daylightin kanssa ja yhdessä he kävivät "San José Interurbanin"
kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja "Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi
ja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen
puolelle luullen siitä hyötyvänsä. Daylight menetti kolme miljoonaa
ennemmin kuin hän piti sen hyvänään, ja "California and Altamont
Trust" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä
itsemurhan pahantekijän vankikopissa. Daylight ei ainoastaan menettänyt
otettaan "San Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän
kauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholla. Asiantuntijat
väittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon.
Mutta sensijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San José
Interurbania" ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi
napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner
kaikkein vähimmin osasi odottaa ja Daylight tiesi sen. Hän tiesi
niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli sellaisenaan
terve liikeyritys, mutta, että se juuri sillä hetkellä Klinknerin
keinottelujen kautta oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös,
että muutaman kuukauden kuluttua seisoisi Trust-yhtiö vankemmin
jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen
avulla ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. "Siitä on
minulla yhtäpaljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa", kerrottiin
hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät
kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri ennenkuin koettavat
pettää minua."
Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi
miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei
yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen ja hän ennusti, että
rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa
New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli reväissyt rikki
liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan.
Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa
valossa: --
Järjestetty yhteiskunta oli suurta epärehellistä peliä. Oli olemassa
paljon synnynnäisesti kykenemättömiä -- miehiä ja naisia, jotka
eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin
eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja
vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen
narripelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He
olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät
narripelin siksi, mitä se oli.
Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä
säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kulettava
moottori-vaunu, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä
miten nämät esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen kun työ
oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä pelaamassa
loistopianoilla ja ajamassa automobiileilla. Tämä johtui siitä, että
peli oli väärää. Kymmeniä tuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi
öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja
työmiesten työn väliin. Nämät keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he
tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan
siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä,
vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina:
"kaikki liike kannattaa". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.
Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit
ja hyvä välipala olivat herättäneet) rupesi hän pakinoille Jonesin,
hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti
hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri
herätti Daylightin mielenkiinnon eikä kestänyt kauan ennenkuin hän
huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan
köyhälistöläinen ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun
aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen
oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle oli hän mennyt pieneen
Petachan laaksoon lähes sadan peninkulman päässä Los Angelesista.
Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja
lukea. Mutta rautatie nieli kaikki, mitä liike tuotti. Petacha oli
autio laakso ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa,
polttopuita ja puuhiiltä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin
maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän selitti Jones olevan
syynä sen seikan, että karjalla on jalat ja sen saattoi ajaa Los
Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi.
Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja ja rautatie kiskoi täsmälleen
kaksikymmentäneljä dollaria vaununlastilta.
Tämä oli kekseliäs järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los
Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin
työstä dollari ja kuusikymmentä centiä. Jones oli luullut pääsevänsä
voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa
olivat tyydyttäviä, Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se
määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaununlastilta.
Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että
hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä centiä päivässä.
Jones jätti tuon homman.
Daylight meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli:
_kaikki kauppa kannattaisi_. Huipusta pohjaan saakka oli se pelin
sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti
syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi
joka minuutti, ei peli kestäisi kauvankaan. Onni pelaajille, etteivät
työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.
Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet,
kamasaksat ja muut sellaiset ottivat työmiehen työn tuotteesta niin
suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet
käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen
lopuksi jälkimäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain
päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten
palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät
suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojen tuhansien
työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämät miehet eivät olleet niin
paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet
suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät he toinen toistaan. He nimittivät
tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensikädessä
työntekijöitä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja
ryöstivät toisiltaan koottua saalista. Tämä selitti ne viisikymmentä
tuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenen
miljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer
olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli
hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että
hienompaa urheilua oli ryöstää toisia ryöväreitä kuin ryöstää raukkoja
typeriä työmiehiä.
Vaikka Daylight oli tuiki perehtymätön filosofiaan, hyväksyi hän
itselleen kahdennenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja
kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia
lukuunottamatta, eivät liikemies- ja rahamies-ylimykset välittäneet
tunnuslauseesta _aateluus velvoittaa_. Kuten muuan älykäs matkailija
oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, "pitivät
varkaat kiinni kunniasta ja juuri se eroitti heidät kunniallisista
miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän sanottu. Nykyaikaiset
rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin
pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä,
mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan
piti mies lupauksensa vain niinkauvan kuin hänen oli pakko se pitää,
_"Ei sinun pidä varastaman"_ sopi vain kunniallisille työmiehille. He,
yli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti
varastivat ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän mitä enemmän
varastivat.
Mitä kauvemmin Daylight otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi
asema hänelle. Huolimatta siitä, että jokainen rosvo oli halukas
ryöstämään jokaista toista rosvoa, olivat he hyvin järjestäneet
kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista
koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka.
He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He
vahvistivat näitä lakeja poliisin, nostoväen, säännöllisen armeijan
ja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen
yli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli
luotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkin lainvääristely
ei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston
ohjausnappuloita ja kun työmiesten ryöstäminen kävi kuivaksi ja
yksitoikkoiseksi, ryöstivät he toinen toistaan.
Daylightilla oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut
mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli
teräväpäinen käytännön mies ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta
milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä
oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden
ymmärtämiseksi ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä
yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja
huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla.
Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot
ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokerpeliä laveammassa muodossa.
Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit,
jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien
sääntöjen mukaan ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan
suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki,
ei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan
kaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin
usein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja
kuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajista eivät olleet
hankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset
ja uudet tulokkaat olivat hirvilaitumelle tietämättään paaluttaneet
miljoona-valtauksia. Sellaista oli elämä ja elämä oli julmaa. Miehet
sivistyneessä maailmassa ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli
sellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat raapivat, nälkä
ahdistaa ja pakkanen puree.
Täten tuli Daylightista kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä
pettämään. Hänellä ei ensiksikään ollut sydäntä siihen ja sitäpaitsi
ei se tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehet olivat niin helpot
pettää, niin typerät. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien
lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli
kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä
ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja
jännitystä ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi.
Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Daylight mieluimmin rikkaita ja
jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla
tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului
ainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä
hyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita.
Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut
kenellekään velkaa, eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän
antoi, oli vapaaehtoinen lahja; ja hän antoi niille, joiden kanssa
tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota
koottiin Japanissa maanjäristyksestä kärsineiden hyväksi, eikä
ulkoilma-rahastoon New Yorkin Cityssä. Sen sijaan antoi hän Jonesille,
hissimiehelle niin paljon rahaa, että tämä vuoden ajan saattoi
kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että tarjoilijansa vaimo poti
keuhkotautia, lähetti hän vaimon Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin
julistivat tämän tilan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne,
jotta mies saisi olla vaimonsa kanssa tämän kuolemaan saakka. Niinikään
osti hän monet jouhiset ratsastusvaljaat eräältä rangaistusvangilta,
joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Daylight arveli toisen puolen
vankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle valjaita. Hän osti ne
kaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen
dollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita ja hän koristi
niillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.
Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Daylightia kovaksi. Vasta
sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi,
hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen
pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui
teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa.
Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen.
Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi.
Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai
hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka
olivat mustat ja välkkyvät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an
voimantunnon välähdyksiä. Hänen peloittava elinvoimansa oli jäljellä ja
säteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miesten-polkijan,
miesten-voittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa
vastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt taisteli hän
vertaistensa miesten kera ja kamppailut taipaleella, joella ja
pakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen
taistelun katkeruus ja kiihkeys.
Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat
ajoittaisia ja pingoitettuja ja tavallisesti oli niiden aiheuttajana
ennen aterianaikaa nautitut cocktailit. Pohjanperällä hän oli juonut
hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt
muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli
tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin
ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona.
Vaikkei hän ollut ajatellut sitä, vaati jännitys, joka johtui hänen
yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai lakkautumista; ja viikkojen
ja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän
tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla
eikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään ryhtyi hän
rakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi.
Konttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään
tekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen,
se eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi
unohduksen muurin. Luonnollisesti poikkesi hän joskus tästä tavasta;
ja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta,
jos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi
vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun
liikeasiat olivat järjestetyt, tilasi hän aina Martin-cocktailin. Se
oli tuotava korkeassa lasissa, muuten ei hän ollut tyytyväinen.