Vähän senjälkeen läksi Daylight New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli
aiheuttanut matkan -- tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia
rivejä sisältävä kirje. Mutta Daylight oli vavahtanut sen lukiessaan.
Hän muisti miten hän kerran ennenkin ollessaan viisitoistavuotias
poikanen oli vavahtanut kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen
miehen puutteessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, kakara". Nytkin
hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin
salaperäisiltä. _"Meidän miehemme herra Howison tulee hotelliinne teitä
tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte
kaikki, kun olemme saaneet puhella."_ Daylight aprikoi näitä sanoja
yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin
oli tullut ja näytti siltä, kuin olisi hänet kutsuttu ottamaan siihen
osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin jyrkästi
kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.
"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin
rannalla komeassa maatalossa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui
Daylight sinne yksityisellä moottorivaunulla, joka oli annettu hänen
käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen vaunu se oli, kuin hän
tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli
jo siellä ja eräs toinen mies, jonka Daylight tunsi ennenkuin heidät
oli esitettykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu.
Daylight oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja
sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen
lahjoituksistaan Daratonan yliopistolle. Hänkin teki Daylightiin
voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt
hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta
rehellisyyttä -- rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen
olemuksensa salatuimpiinkin sopukoihin -- oli Nathaniel Letton
joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha,
näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä
kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien
aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä
synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka
kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei
ruumiin pääkallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti
hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä.
Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa -- Daylight näki sen selvästi.
Hän oli kapeakasvoinen askeetti, joka eli korkeassa, ohennetussa,
tyvenessä ilmakehässä -- sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääpinnan
peittämänä. Ja kuitenkin teki Daylightiin valtavimman vaikutuksen
miehen peloittava ja kunnioitusta herättäjä vilpittömyys. Hänessä ei
ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut.
Daylightilla oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava
loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.
He joivat -- se on, Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa
oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta ja Dowsett joi
skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Daylight otti cocktailin. Ei
kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda Martin-cocktailia
keskiyöllä, vaikka Daylight juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin
silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on
tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja
ollen luonnollinen mies, joi hän mitä kulloinkin halutti. Muut olivat
panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja
Letton; ja Daylightin salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan
silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen syövyttävää
sublimaattiliuvosta."
Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja
pyysi skotlantilaista whiskyä. Daylight tarkasteli häntä uteliaana.
Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen; nuori tosin,
mutta yksi niistä, joiden kera hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua
pohjanperillä. Eikä Leon Guggenhammerikaan jättänyt mainitsematta tuota
vanhaa juttua. Hän ylisti Daylightin rohkeutta -- "Tiedättekö, kaikuja
Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra
Daylight -- anteeksi, herra Hamish -- että voititte meidät loistavasti
siinä jutussa."
_Kaikuja!_ Daylight ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan
kuullessaan -- _kaikuja_ taistelusta, johon hän oli käynyt koko
voimallaan ja klondikelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut
heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla uppo-rikkaita,
kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla
kai'un. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli
hänen loppupäätelmänsä ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että
hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen
peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut
totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa
olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi
olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.
Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli
kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen
kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen
vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli terveen punakka, hänen puhdas, sileä
ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi
täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena.
Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.
Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin
sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä
purjehduskilpailusta ja omasta, oivallisesta höyrypurrestaan
Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet.
Dowsett kertoi suunnitelmasta ja toiset kaksi auttoivat häntä
satunnaisilla huomautuksilla. Daylight kyseli. Olipa ehdotus mikä
hyvänsä, tahtoi hän avoimin silmin sen hyväksyä tai hyljätä. Ja he
täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä
heillä oli mielessä. "Heidän ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette
liittyneet meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään
selvitetty ja hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta.
"He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."
"Tietysti te, herra Hamish, käsitätte, että meidän liittomme on
pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.
Daylight nyökähytti päätään.
"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että
tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea, ja saattaa
vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja
rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava
hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."
"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä
kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu -- kuten
näytin teille, tyydyttää se itseasiassa neljänneksen koko maailman
kysynnästä -- on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä
tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin
pääomaa itsellämme ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward
Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme.
Siispä me tapamme kaksi pääskystä samalla kivellä -- --"
"Ja minä olen se kivi", keskeytti Daylight hymyillen.
"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn
osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan on teidän samalla ostettava niitä.
Tästä on meille arvaamatonta hyötyä ja te ja me kaikki saamme osamme
voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea.
Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko
koroitetaan kahdenkertaiseksi."
"Ja ketkä joutuvat tässä kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kiihkeästi,
"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin
pintakuohu -- käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu
häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward
Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna
toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet
selkoa."
"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett
Daylightia, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla
meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta
huhut eivät liikuta teitä. Te olette perillä asioista. Teidän on
vaan ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen
kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi.
Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää
tästä lähtien pysty niitä ostamaan."
"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puhevuoron ja vaikeni
maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän
Ward Valleyn osakkeista pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä
tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla
osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me
olemme ehdottomasti aseman herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopia,
että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti,
että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme
pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä
suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös
tulee tunnetuksi kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän
laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme
hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja
tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti
oikeita pelaajia ja heille tapahtuu ansion mukaan."
"Ja vielä yksi seikka, herra Hamish", sanoi Guggenhammer, "jos ostatte
yli käytettävänä olevien varojenne tai yli sen summan, minkä uskallatte
tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne.
Muistakaa, että me olemme takananne."
"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett. Nathaniel Letton
nyökähytti päätään vahvistukseksi. "Puhukaamme nyt tuosta
kaksinkertaisesta osingosta kahdeksantenatoista päivänä --." John
Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan.
"Esitän teille numerot. Tässä te näette..."
Ja sitten hän esitti pitkän ammattimaisen ja historiallisen selonteon
Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.
Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Daylight eli
korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt.
Nämät miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän
tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien
ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden
jättiläisten kera ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti
heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti,
mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin
vertaistaan ja se hiveli Daylightin mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että
he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä.
"Me saamme hiukan eloa keinottelija-joukkueeseen", sanoi Leon
Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra
Hamish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte
omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne
vasta-alkajan varalle."
"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton ja hänen harmaat
silmänsä katselivat suuren kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen
kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan.
Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa
-- joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te,
herra Hamish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat
pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat
jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä
häiriötä he tekevät meikäläisille -- vähä väliä pelitempuillaan
tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön
vakavaraisimmatkin laitokset."
Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen moottorivaunuun, Letton
yksinään toiseen. Daylightiin, jonka ajatukset vielä askaroivat
kuluneen tunnin tapahtumissa, teki lähtöhetki syvän vaikutuksen. Nuo
kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla
pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä ja moottorivaunujen valot
leikkasivat pimeyttä: yhtä terävästi kuin veitset leikkaisivat kovaa
puuta. Kuuliainen palvelija -- koneellisesti toimiva haltija talossa,
joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä -- seisoi vakavana
kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkkipukuiset ajajat
häämöittivät epäselvinä, valtavina haahmoina istuimiltaan. Toinen
toisensa perästä kiitivät vaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat
pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.
Daylightin vaunu kulki viimeisenä ja kurkistaessaan ulos, näki hän
vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren
suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka käyttivät he juuri sitä
salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko
hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä?
Asian menestys riippui siitä. Ja käsikädessä salaperäisyyden kanssa
kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä
oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain ja hänkin otti osaa suureen
peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset poker-pelit Jack Kearnsin
kera ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt
hän pelasi miljoonista. Häntä hytkähytti, kun hän kuvitteli noiden
miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta
päättäisi jakaa kaksinkertaisen osingon -- noiden miesten, jotka olivat
teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet -- hänet, Burning Daylightin.