Monista tulolähteistään huolimatta oli Daylight koko ensi talven
ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti,
kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli
monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava
aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhdella, saattoi hän käyttää
hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin talletti hän kahteen
vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä
ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.
Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin
vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä.
Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi
Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti
perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli
muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi
oli alkanut ja Daylight, joka oli rikkain kaivostenomistajista, oli
uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin teki hän vanhanajan
kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden
päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen
ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Daylightille sydämen asia, eikä
pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka
hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja
tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.
Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon liittymistä, kieltäytyi
hän sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja
tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu
arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut
milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti
sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä
oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikkei se ollut
välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, sai hän aikaan
paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.
"Tämä on kuin farao-peliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän,
pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin
ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta,
joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.
Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään,
Yhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun
Daylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina
ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän
lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli
saanut voittoisat kortit.
Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin sankaria,
väittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko. Mutta
Bettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään
ja nauroivat mainitessaan sanan _naiset_. Ja he olivat oikeassa.
Hän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin "Kuningatar
Anna" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla osoittanut
rakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän
takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt
kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä,
hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen
pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin
heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota
tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan --
uranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet
solien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille. Mutta mikään lammas
ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja
vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä
ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, ja hän oli
tehnyt sen vain näön vuoksi; mutta naiset olivat yhä hänelle suljettu
kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten suuressa
joukossa.
Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä "Klondiken kuningas", kun hänellä
oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon
kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsä-parooni" ja "Kultala-ruhtinas",
puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli
"Vanhanajan-miesten isä", pelkäsi hän naisia enemmän kuin milloinkaan
ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet
pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia.
Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa, tai tarjosi
heille tanssisalissa juotavaa, tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden
naisreportterin haastateltavaksi, niin koettivat he kaikki kietoa häntä
pauloihinsa.
Oli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli
antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi,
sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin
oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä
ankaramman pelon.
Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa
Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään,
oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut
yht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa Yukonia
alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien
jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo piti,
hän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies
kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa näki hän
turkkeihin puetun naisenruumiin kasvot alaspäin vajoomassa jäälauttojen
väliin. Kun kapea kuja avaantui jäiden keskelle, oli vain muutaman
silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää
hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi
käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut
häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi,
miksi teitte sen?"
Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi
heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki
yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja.
Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli
tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.
Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja
halveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli sitten pyytämään
Daylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli
menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja
Daylight sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä
se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään
hän sai selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.
Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli
pelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa,
kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi,
sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin
sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla
hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis
ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä,
pakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista
kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka
pelasti hänen henkensä.
Tähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli välttänyt
isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja aiheutti
vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä
ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain
pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi se
hänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin. Se oli
hulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen
tusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat
mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut
johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään
tekemisissä heidän kanssaan.
Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet
löydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut luodin
päähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä.
Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä tähän
tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät
sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat
siitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntai-lisälehtien
palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Daylightista, "Klondiken
kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat
kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt
Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan oli hän ensin
hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut
ompelukoneen ja valmistanut miesten parka-takkeja, turkislakkeja ja
hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimäiseen
Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin ja kaikki olivat
yksimieliset siitä, että Daylight oli tahtomattaan syypää hänen
ennenaikaiseen kuolemaansa.
Ja pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli
hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin
ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta
elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma.
Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken -- Neidon
levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivankuin olisi Neito
ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaijentanut ne, ja
tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito sanoi ja teki, oli ollut
miltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli katsonut häneen,
miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan
oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa
oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen
entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen.
Päinvastoin oli hän näyttänyt niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin
rauhalliselta. Hän oli pettänyt Daylightia, joka oli todenteolla
hullu. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan
oli sammunut ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän
oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää
häiritsisi.
Daylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja
sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja
kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään.
Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän
värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon
huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset
jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko
illan oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti
kuin hän, Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain
olisi tiennyt sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä
kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain
hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi,
että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi
sallinut tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei
itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt
häneen kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.
Neidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin,
Daylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut
häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut
Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka
oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki
tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi
rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni
Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo
sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli
kolme mielettömyyttä: Dartworthy myy kaivoksensa kymmenesosaan
sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan
avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka
on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa
avonaisessa veneessä'. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas
Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen ja sen takana oleva erämaa oli
ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus
toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi
hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet
oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai
itsemurhaajia, sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat
olleet rehellisiä ja moitteettomia.
Ensi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti suoraan
itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja ja
rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja
he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut
Neidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin kuin milloinkaan
kietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin, pelkkänä miehenä, joka
juuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli harvinaisen voimakas ja yhtä
hyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi hän tavallisen naisen silmissä
ollut tavottelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa
liittyi hänen nimensä romanttisuuden sädekehä ja hänen suunnaton
rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein
silmin, puhumattakaan joistakuista naineistakin naisista. Muut miehet
olisivat siinä asemassa kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa
vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli,
että hän useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän
saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin
ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.