Kuusituhatta miestä toi talvi 1897 Dawsoniin, työt kaivoksissa
vilkastuivat ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli
odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä istui
Daylight penkillä French Hillin ja Skookum Hillin välillä ja alkoi
katsella avarammin asioita. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain
alue ja Bonanzaa näkyi peninkulmain laajalta. Se oli laaja maisema,
jossa kaikkialla näkyi hävityksen jäljet. Mäiltä oli huippuihin saakka
puut kaadettu ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä koloista,
joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka
suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite
kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu
kohosi tuhansista koloista lumessa, missä syvällä peruskalliossa,
jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja
kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen
jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja
ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä
ryömi ulos koloista tai katosi niihin tai nostivat he käsivintturilla
sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi.
Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla huuhdontapatojen paaluja,
huuhdontakouruja, suuria vesirattaita -- kullankaivaja-armeijan
kuormaston tähteitä.
"Tuo on kaikki pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Daylight ääneen.
Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta
metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen
hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksen
puutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli
itsekseen ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin
kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden
dollarin ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla,
suunnitelmattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen
dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa
valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään
suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.
Tarvittiin järjestelmällisyyttä, päätti hän; ja hänen nopea
mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren
huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin,
jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka otettaisiin käytäntöön,
piti hän vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla
sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa
käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Californiassa
tehtävän.
Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän oli juuri
ihmetellytkin, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset
yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa.
Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi olivat he tarjoutuneet
ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu sekä huuhtelumutaa.
He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin
paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäisi vielä jäljelle.
Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä,
suunnitteli Daylight uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa
Guggenhammer ja nuo muut saisivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta
ilon ohella, jonka nämät uudet suunnitelmat tuottivat, tunsi hän
väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat
kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan
-- tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan,
mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin.
Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen
käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum
Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondikessa
ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.
Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä
seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämät olivat
alkaneet ostaa, osti hänkin hyljättyjä valtauksia. Missä tahansa he
tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän
tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän
valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän
suunnitelmansa mitättömiksi.
"Pelaan avonaista peliä voittaakseni -- enkö ole oikeassa?" sanoi hän
kerran kiihkeässä neuvottelussa.
Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovittelulta, voittoja ja
tappioita. Vuonna 1898 oli Klondikessa kuusikymmentä tuhatta miestä
ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Daylightin
käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Daylightin
halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren
Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut.
Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka
parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä, ja jonka huuhtelusoran alhaisen
kultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen
omistaminen sen keskuksessa saattoi Daylightin sen valtiaaksi,
eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat
arvelivat, että yritys kävi yli Daylightin voimien ja kun he esittivät
hänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput
alueesta.
Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia
insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajaan
kahdeksankymmenen peninkulman päässä hän rakensi vesisäiliön ja
kahdeksankymmenen peninkulman pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti
veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio
oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei
pysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia ja hänen työmiehensä
saivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset vanhanajan miehet,
joiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen,
pudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät
häntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Daylight nauroi ja
myi jälellä olevat maapalstansa. Hän möi oikeaan aikaan, kun kultakuume
oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin
ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja
rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, nauroivat he
hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa.
Mutta hän jatkoi alkamaansa suuntaan ja möi yhtä hyvästä hinnasta
sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään möi hän hajallaan
olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta
rakensi hän vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti
Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista.
Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut
vedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaani-tapaan
kuljettaen koirilla tavaroitaan ja intiaani-tapaan itse eläen
hirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja
työmiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa,
häikäisevässä valossa.
Mutta tämän tehtyään oli hän lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti
aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön
ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän,
Guggenhammer tarjosi enimmän ja hinta oli niin hyvä, että Daylightille
jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa
nousi kahden-, kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin
tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi että hän viimeisen valtauksen
myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan
omistaja.
Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten
hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan ja Dawson
oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään
muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka
kapakka oli auki ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä
juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta
hänen vierasvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan
miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan
Daylightin nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä
liikkui Daylight intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Burning Daylight,
mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin
urossusi, ja vaatien että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen
miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen
pronssinkarvaiset kasvonsa punottivat juomisesta, hänen mustat silmänsä
välähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen
korvaläppänsä riippuivat, hänen kalvokkailla varustetut käsineensä
heiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä
kertaa ei hän pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen, hän
käytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.
Tämä juhla-yö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan
nähty. Daylight halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin
siinä. Suurin osa Dawsonin väestä joi itsensä juovuksiin tänä yönä.
Sää oli syksyinen ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti
lämpömittari kahtakymmentä viittä astetta nollapisteen alapuolella
ja laski yhä. Senvuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle
hengenpelastaja-joukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat
lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi
käynyt turmiolliseksi. Daylight, joka mielijohdettaan noudattaakseen
oli juottanut sadottain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani
alkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä
juhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan
ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei
sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä, antoi hän
määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, vaan lupasi hän itse
rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään
rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että
riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.
Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat,
pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa.
Mutta Klondiken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli
niin suuri, ettei kahteenkymmeneen neljään tuntiin mitkään pyörät
liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ
seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä
työhön.
Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset.
Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä
ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä
astetta nollapisteen alapuolella ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita,
"Seattlen" kannelta huusi Daylight jäähyväisensä. Kun köydet oli
irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnäseisovat
Daylightin silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö
synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän
todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.
"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"