Burning Daylight, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut
Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen
onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen, kerrottiin
ylt'ympäri maata. Epäilemättä oli hän menetellyt paljon rohkeammin kuin
kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni parhaiten oli
suosinut, ollut hallussaan niin paljon ja arvokkaita valtauksia kuin
hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan vähenemättömällä
rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja ennustivat, että hän
vielä kadottaisi joka unssin, jonka oli voittanut. He väittivät, että
hän teki kauppoja aivankuin olisi koko seutu ollut täynnä kultaa, eikä
kukaan, joka sillä tavoin rehenteli kullanhuuhtelupaikalla, voinut
voittaa.
Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin,
ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä
miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Daylightin kera. Hänen loisteliaassa
tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojen käytössään piili selvää,
käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja kaukonäköisyyttä.
Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän kuvitteli sellaista, mitä ei
milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän pelasi voittaakseen paljon
tai hävitäkseen kaikki.
"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän",
päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni ja uusia löytöjä tehdään
vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä
puolelta Klondiken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla
kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."
Hän oli niin varma tässä uskossaan, että hän palkkasi puoli tusinaa
retkikuntaa etsimään malmia Indianjoen varsilta. Toisia miehiä,
sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita
valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa.
Ja hän maksoi heille hyvin -- kuusitoista dollaria päivältä
kahdeksantuntisesta työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa.
Hänellä oli niin paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun,
ja kun jäiden lähdettyä _Bella_ laski maihin tuoden ruokatavaroita,
luovutti hän Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa
vastaan, josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko
talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi
kaksi dollaria, piti hän kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla
neljällä valtauksella. Toiset kaivostenomistajat maksoivat viisitoista
dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimäisenä ottanut miehiä
työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin päivältä.
Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat miehet, jotka
hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.
Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä.
Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia
muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä myötävirtaa
Forty Mileen ja Circle Cityyn. Daylight panttasi Alaskan Kauppayhtiölle
yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti rahoilla matkakreditiivin. Sitten
hän valjasti koiransa ja lähti taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin
suorittaen päivämatkoja, jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän
uuvutti menomatkalla yhden intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä
koiravaljakkoa, ja Forty Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia
tusinoittain. Useimmat niistä osottautuivat aivan arvottomiksi, mutta
muutamista saatiin parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta
ja vasemmalta ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä
dollaria ja niinkin korkean kuin viisi tuhatta. Kalleimman valtauksensa
hän osti Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja
kun hän suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhanajan kullankaivaja,
joka oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja jätti huoneen
sanoen:
"Daylight, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta ja sinä olet aina
tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri
antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän
on suoraa nylkemistä. Viisi tuhatta valtauksesta tuolla kirotulla
hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua
petkutetaan."
"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Daylight, "että Carmackin kultalöytö
on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin
arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa
varmaan erinomaisia voittoja."
Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.
"Otaksuppa nyt Wilkins", jatkoi Daylight, "otaksuppa, että tietäisit
taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti
lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa
rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään
suuhunsa."
Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi
päättämään kauppaansa.
Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen
elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan
tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne pitivät hänet aina
loimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi usein taivaltaa
valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää
työtä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse nuoruudessaan ennen
Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana ja haaveili nyt
pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on lyhytaikainen kun taas
vuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi kuukausmääriksi
parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty
ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen
maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.
Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin
suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti
puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa
olivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat valjakot;
kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight pisimmät,
kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski
paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista
arvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän valtauksia hyvistä
kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash,
Christo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen
käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet
kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä,
miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen
miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin,
että puolikas Eldoradon ensimäisestä valtauksesta, jonka Daylight oli
ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viiden sadan tuhannen arvoinen.
Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki
Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat
dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi
Daylight jauhot hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä
nähnytkään. Samoin antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle
papille, joka oli pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.
Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä
mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin
puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa
kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta
se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä
viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen
elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään
intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa
poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi
ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa.
Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän
enää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja asui
hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli
samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä
ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin:
kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita,
nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan
sikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai
dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista käsin
kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän enemmän koiria
ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä,
vaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä
hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen
keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen
virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.
Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Daylightille
maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin
yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin
kullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi
silmät auki.
"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle",
sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen
ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa
kolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja
kapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen; ja
kevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentä tuhatta
miestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme
aluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin
aijotte sen johdosta ryhtyä?"
"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.
"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen
lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan
hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan
myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat,
mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla
on kolme sahaa, joita par'aikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat
tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette
hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen -- kolme sataa
dollaria tuhannelta."
Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena
kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Daylight lähetti
uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa ja
seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä
päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen
rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta
hän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset
leirien keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä
tuhatta dollaria kukin. Nämät pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin
yrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki mihin hän
koski näytti muuttuvan kullaksi.
Mutta tämä ensimäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Daylightille
paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta tiesi hän kuitenkin määränsä.
Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt
sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa
leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt
pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentä
tuhatta -- kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentä tuhatta oli hänen
mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista
kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, eikä sitä saanut kylvää
ravintolahuoneiden lattialle, suorastaan kylvää, niinkuin tekivät
humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken
käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli Mc Mann, jonka yksi ainoa
ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneen kahdeksaan tuhanteen dollariin;
ja Raaka Jimmie, joka menetti sata tuhatta kuukaudessa ja hurjisteli
neljä kuukautta kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen
ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen
arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa, lainasi kolme
tuhatta dollaria jättääkseen seudun, ja joka erään naisen tähden, joka
keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta
sata kymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentä neljä dollaria
tusinalta ja syötti ne heti koirille.
Samppanja maksoi neljä-, viisikymmentä dollaria neljännes ja
osterilaatikko viisitoista dollaria. Daylight ei sallinut itselleen
mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen
täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä
lasi, mutta hänenkin tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli
jonkinlainen sopivaisuuden ja sopusuhtaisuuden tunne, joka esti häntä
maksamasta viittätoista dollaria osterilaatikon sisällöstä. Toisaalta
menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin
hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin
hurjisteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljon
suuremmista lahjoituksista kuin ensimäiset kymmenen jauhosäkkiä. Ja
entiset toverit, jotka tulivat Daylightin luo hädässään, läksivät aina
hänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta
samppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!
Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden
ja reuhaten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi
tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen
elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta
hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin
ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut
vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi
tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä
enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä.
Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon
miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota
hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan
Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissakin oli sekin
oikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä, Se edusti
kappaleita ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse kappaleita,
todellisia ja käsitettäviä, ja ne olivat kappaleita, joiden avulla
tehtiin uusia kappaleita. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma,
kauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana
tuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia
ja kaikki kirjoittivat he Daylightista, joten Daylightista
sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä tuli Alaskan tärkein henkilö.
Luonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua
kohdistui Espanjan sotaan; mutta Klondikessa Daylight vielä sittenkin
pysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla,
kääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä ja ravintoloissa uudet
tulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä niin kauan kuin hän oli
heidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies,
vaan hän oli Burning Daylight, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren
maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut
myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Al
Mayo'a ja Jack Mc Questionia. Hän oli Burning Daylight, lukemattomien
hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jää-aavikoiden oli
vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon,
joka oli kuljettanut postin Circlesta valtamerelle ja sieltä takaisin
kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan
heimon kuolemasta sukupuuttoon lyhyesti sanoen, mies, joka sai
tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta
miestä yhteensä.
Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset
ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi.
Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän
sitten oli ensimäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai
voittanut kanootinsoutukilpailussa Queens Birthdayssa, oltuaan
pakoitettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen
kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä pelasi hän
Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten
olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana ja
pelin päätyttyä oli Daylight voittanut kaksisataa kolmekymmentä tuhatta
dollaria Jack Kearnsille, joka jo oli moni-miljoonanomistaja, ei tämä
häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten
suuruus ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti
lehdelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.