Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet
taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat.
Kolmantena päivänä keskipäivällä yhätti heidät Elijah ja ilmoitti,
ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli
Daylight tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet
toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä,
aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen
kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat
vaivaloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät
sen laadun jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.
Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa
siitä Daylightille ja Elijahille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle
koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät
pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava
toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat,
joiden täytyi elää muutaman unssin papuannoksesta päivässä, kulkivat
hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella,
viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka
jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat
Daylight ja Elijah toivottomammassa asemassa. Se oli vähintä mitä he
saattoivat tehdä ja mitä he uskalsivat tehdä. Päivät kuluivat ja talvi
alkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin
salama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu
alkoi, ja Daylight ja Elijah laihoina ja nälkäisinä aprikoivat,
miten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki
mahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin
heidän olisi pitänyt palata, jo aikoja sitten ohi. Epäilemättä oli
heitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena,
että yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus ja pääasiallisesti siksi
oli lähetetty kaksi eri suuntaan. Mutta että tapaturma sattuisi heille
molemmille, oli lopullinen onnettomuus.
Kuitenkin Daylight ja Elijah elää kitkuttivat yhä vielä toivoen, vaikka
toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he
saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen
pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen
seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt
ohut sakka-kerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen
seassa oli siroteltuna jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä
vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia
ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauvemmas he ennättivät telineen paikalta,
sitä vähemmin löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.
Elijah oli vanhempi heistä ja hän se ensiksi heikkenikin, niin että
hän makasi suurimman osan päivästä turkiksissaan. Silloin tällöin
saatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Daylightin
toimeksi ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti,
ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli
isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli
hyvin vähän ja kului päiviä Daylightin näkemättä ainoatakaan. Kun hän
näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä
tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä tähtäsi
hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen
kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja
ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka
kiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän
taipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta
hän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin,
pelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli
panoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat ja hän pelasi niinkuin
ainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja
harkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka
laukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei
hän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.
Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja
luut murskattiin, jotta sitten voitiin pureskella niitä ja lopulta
niellä ne. Daylight haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita.
Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja
siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän
löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden
ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori,
jota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen
jälkeen.
Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään.
Auringon paisteessa alkoi lumi sulaa ja lumen alta tihkui ohuita
vesisateita. Chinook-tuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia ja näiden
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään
iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että se saattoi
kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä,
viipyi yhden päivän ja jatkoi matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla
ilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana
lentävä villihanhiparvi matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla
ilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä
jonkun verran ravintoa. Elijahissa heräsi jälleen toivo, vaikka hänen
mielensä taas masentui, kun ei Daylight löytänytkään toista pajukkoa.
Mahla nousi puihin ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä
äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta
pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut
ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes
napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti ja
edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi
esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirkuttaa
ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä.
Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella
pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta
se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon
Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen
mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle
veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä oli
tietymätöntä. Se laski kahden tuhannen peninkulman päässä Beringin
mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui milloin Yukon
vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja
ryski sen pinnalla.
Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen
makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja tuota kallisarvoista pyssyä,
ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä tuon
talaalle pannun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille
heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä
kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivaloisesti.
Elijah kaatui usein eikä voinut nousta. Daylight antoi hänelle omasta
voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies
hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.
Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti
Elijah viimeisetkin voimansa. Kun Daylight nosti hänet pystyyn,
kaatui hän uudelleen. Daylight koetti kantaa häntä, mutta oli itse
niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Elijahin
rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä
kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimäisen
oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen
kärsivällisyydellä odotti hän seuraavaan päivään ja tunnin kuluttua oli
orava hänen.
Daylight antoi parhaimmat palat Elijahille ja piti itse vain sitkeämmät
paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo
pienoinen elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, siirsi syötynä
miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt
kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla
puunoksilla. Sen sijaan sama elonvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt,
virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai
heidät liikkeelle -- ei, liikutti heitä -- kunnes he hoipertelivat
eteenpäin nuo muutaman peninkulmaa, jotka eroittivat heidät
veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan
liikkumattomina.
Vaikka veneen laskeminen maahan olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle
miehelle, vei se Daylightilta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän
joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi turpeella suuria
rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut
monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti
toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi
jäävaipastaan. Turhaan Daylight hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja
ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen
oli jäädyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon,
ja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen
elukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi
voimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi
sen virtaan.
Kahdeskymmenesensimäinen päivä toukokuuta loi virta jäänsä. Jää alkoi
liikkua kello viisi aamulla ja päivät olivat jo niin pitkät, että
Daylight nousi ylös katselemaan jäidenlähtöä. Elijah oli liian heikko
ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan,
makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret
jääpaakut syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti
puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän
ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta.
Tunnin kuluttua pysähtyi jää. Jossakin alempana oli jääröykkiö sulkenut
tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se
oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä
ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja
puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin meloonin
siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä ja
rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääröykkiö murtui, alkoi kohina ja
ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista
tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan
saakka, jäi rannalle.
Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi ja ensi kerran kuuteen kuukauteen
näki Daylight avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat
olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi
virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa
alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää
käynyt viivytteleminen. Elijah oli niin heikko, että saattoi kuolla
minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko
hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimaa voidakseen
työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi
toista jäidenlähtöä, kuolisi Elijah varmasti ja hyvin luultavasti hän
itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi
toisen jäidenlähdön eikä takertuisi ylä-Yukonilta tuleviin jäihin,
jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen
ja tulisivat pelastetuiksi jos -- ja taas jos -- jos hänellä olisi
tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa eivätkä he ajautuisi
ohi.
Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene.
Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän
paikan, missä suuri jääpaakku ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi
viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääpaakku oli vain
jonkun jalan päässä ja tunnin kuluttua oli hän saanut veneen sille.
Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä
mitään, hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat
yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun
ja oli tukahuttaa hänet. Elijah ei osoittanut mitään mielenkiintoa;
ja Daylightin oli taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen
väsymyksestä sai hän lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen
jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen
jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut
itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä
vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin,
että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki lopussa.
Elijah tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan.
Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä laahasi hän tämän veneen
viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Elijahin
vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin
samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Daylight ei voinut nostaa
häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty
jyväpussi. Daylight meni itse veneeseen ja koetti turhaan vetää
toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Elijahin pään ja hartiat
partaalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista lysähti
Elijah kokoon ja putosi takaisin jäälle.
Epätoivossaan muutti Daylight menettelytapaa. Hän löi toveriaan
kasvoihin.
"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat,
kirottu vetelys, siinä saat!"
Joka kiroukselta löi hän häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen
lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Elijahin
silmät avautuivat ja pyörivät.
"Kuuntele nyt!" huusi Daylight tuimasti. "Kun panen pääsi partaalle,
niin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni
siihen, mutta pidä kiinni!"
Elijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut
käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.
"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Daylight
tarttuessaan häneen alempaa.
Voimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät
otteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa.
Kun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja
rosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan,
ja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät
riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja
Daylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin
selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.
Tärkein tehtävä oli jäljellä -- veneen työntäminen vesille. Tämä oli
ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa
toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä
ponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan
hän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt
mitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa
vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt
ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli
lopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja -- mikä oli
omituisinta -- ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä
ja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän,
joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan
ennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys
omasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut
valhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki
muut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen
kuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan,
samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet
tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka
välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight
saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta
ennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä
katsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen,
hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä
eikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi
jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja
samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi
oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman
virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.
Elämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia
olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia,
joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan
mitään -- vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa
kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran,
eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät
muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä
aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret,
itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen
lopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat,
hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei
elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja -- elämä, tuo aina-kukoistava
hautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.
Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta
vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen
laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas
unelmiinsa ja mietteisiinsä.
Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu
jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä
kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.
Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut
jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä
tehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet
tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt
sen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen
ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan
puoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan
lihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu
eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat
liian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän
kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.
Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui
nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä
selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet.
Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema
ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan
veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo -- helpompaa kuin hän
oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet
iloiseksi.
Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin --
Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle
ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa,
hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot kahdet reet takanaan
vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet,
pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suuremmoisemman
pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan oli nähnyt.
Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla kaikesta tästä juuri kun
kultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran
toistaa vanhoja valheitaan.
Daylight kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten
veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miksei hän
saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon
voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen
työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa
Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondiken alueesta. He möisivät varmaan
hänelle kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi
suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondikesta, ei hän
siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.
Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan
jäälle kasvot maahanpäin ja virui siinä puoli tuntia ja lepäsi.
Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui
veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimäinen yritys
onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen
täytyi panna kaikki jälleenkootut voimansa yhteen yritykseen ja niin
täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei
mitään jäisi toisiin yrityksiin.
Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan,
pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui.
Hän luuli olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi
veneen siirtyvän, kun se rupesi vierimään viettävää jäälauttaa alas.
Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Elijahin
jaloille satuttaen itseään. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan
hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puidenlatvoista hän näki,
että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat
hänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä tuntia se
pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran
viemänä.
Daylight virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli jo
monta tuntia kulunut. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään
ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat
jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen
irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi
kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä,
kulki nopeammin ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä.
Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä hän näki rantojen
keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, kääri
Daylight jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen
pohjalle ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui seljällään ja näki tähtien
tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi
hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle
kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti
venettä vasten ja narisi hiipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei
jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti
uudelleen.
Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon
asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin
ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei
saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä
olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset ja hänen hengityksensä
oli salpaantua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään
istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Elijahia, mutta ei nähnyt,
hengittikö tämä vielä vai ei, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä
selon.
Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti
jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton,
eikä kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä
tuntui silloin kuin olisi hänen aivoihinsa työnnetty tulppa. Ja näinä
selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja
pelastuisi luultavasti, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena
poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten muisti hän viimeisen
suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi oli hän sen tehnyt? kysyi hän
itseltään. Kuolemanpelkoa ei se ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa,
se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää
löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla
mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas kysyi hän: miksi? Mitä hyödytti
miljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin,
joilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Miksi
hyväksi siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä
lukuisemmiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan,
joka kietoi hänet helmaansa.
Hän heräisi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että
hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan
päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta
oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun
varrella. Ei ketään näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista
nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti
huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin
sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäälleen
ja painoi liipasinta. Pyssyn ponnahdus laukaistessa järisytti koko
hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin olisi sitä tuhansin tavoin
kidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen ja hän
koetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli
oltava nopsa ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkävuoksi hän
painoi liipasinta, vaikkei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa
ponnahti pyssy ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma
musteni hänen silmissään, näki hän keittiön oven avautuvan ja naisen
katsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti
hyppeli hänen silmissään.