Tällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi, eikä
heidän ollut kuljettava posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat olivat
lyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli Daylight
näännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset toverinsa tiesivät,
etteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan Stewart-joen
matalikoille, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten hitaasti
kuljettaessa kokosi Daylight voimia ja lepäsi. Forty Milessa he
viipyivät kaksi päivää koirien vuoksi ja Sixty Milessa möi Daylight
koiransa. Päinvastoin kuin Daylight eivät ne olleet tuon hirveän matkan
jälkeen Selkirkista Circle Cityyn voineet paluumatkalla koota voimia.
Nuo neljä miestä jatkoivat matkaa Sixty Milesta ja Daylightin reen
edessä oli uusi koiravaljakko.
Seuraavana yönä leiriytyivät he Stewart-joen suussa olevalle
saariryhmälle. Daylight puhui kaupunginpaikoista ja vaikka toiset
nauroivat hänelle, osoitti hän heille joitakuita korkeita metsäisiä
saaria.
"Luulen, että suuri kulta-aarre löytyy Stewartjoesta", selitti hän.
"Tokkopa te olette silloin mukana ja tokkopa te silloin haluattekaan.
Mutta minä varmasti tahdon olla mukana. Teidän olisi nyt parempi
tutkistella asiaa ja liittyä minuun."
Mutta toiset olivat itsepäiset.
"Olette yhtä hupsu kuin Harper ja Joe Ladue", sanoi Joe Hines".
Tunnetteko tuon suuren tasangon tapaisen Klondike-joen alapuolella ja
Moosehide Mountainen alla? No, Forty Milen kirjuri kertoi minulle,
että he valtasivat sen noin kuukausi takaperin -- Harperin ja Laduen
kaupunginpaikka. Ha! Ha! Haa!"
Elijah ja Finn yhtyivät nauruun, mutta Daylight oli ankaran totinen.
"Siellä se on!" huusi hän. "Kultalöytö on tulossa. Sen tuntee ilmassa,
sanon minä teille! Minkävuoksi olisivat he paaluttaneet niin suuren
alan, elleivät he olisi vainunneet kultaa. Olisittepa te paaluttaneet
sen."
Hänen äänensä surullinen sävy synnytti heissä toisen naurunrähäkän.
"Naurakaa vaan, naurakaa! Sepä juuri pimittää teidän järkenne. Te
luulette kaikki, että kullanetsiminen on ainoa keino päästä rikkaaksi.
Mutta minäpä sanon teille, että kun suuri kulta-aarre löytyy, raapitte
te hiukan maanpintaa ja mutaa, mutta vähän siitä kostutte. Te nauratte
elohopealle huuhdontakattilassa ja luulette, että kaikkivaltias Jumala
on luonut kultahiekan vartavasten sylivauvoille ja arkajalkaisille
uusille tulokkaille. Kultakimpaleita suoraan, se on teidän mielestänne
ainoa mahdollinen tapa. Te ette saa puoliakaan siitä, mitä maaperässä
on, ja huuhtoessanne menee teiltä siitäkin vielä puolet hukkaan.
"Mutta miehet, jotka luovat maan suuruuden, perustavat kaupunkeja,
suur-yhtiöitä, pankkeja -- --"
Tässä keskeytti hänet taas naurunremahdus. Pankkeja Alaskaan! Ajatus
oli kovin hullu.
"Niin, ja perustavat pörssin -- --"
Miehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja
piteli sivujaan.
"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat
kokonaisia kaivosalueita, missä te olette raaputelleet roposia
saadaksenne kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä puserrettua
ilmaa ja talvella höyryä -- --"
Sulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Daylight oli varmasti
sivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä
maata -- vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu
koe, tuulentuoma unelma!
"Naurakaa te vaan, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki.
Olette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että
Harperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre
löydetään Klondikesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä
Elam Hamishin kaupunginpaikalla kansanvaelluksen. Siihen aikaan
kuljette te kaikki ilmaa haukkoen..." Hän huokasi alistuvasti. "No,
luulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä
nieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa."
Daylight näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen,
mutta kaikki mitä hän näki, hän näki suuresti. Hänen ajatustapansa
oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä,
eikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan
rakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen
peittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki
kaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman, sahan
ja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat, jotka
ovat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta tämä kaikki
oli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin mielikuvituksen
leikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki olot, sen taloudelliset
ja muut suhteet. Näin sai hän laajemman alan mielikuvitukselleen,
joka hipoi taivaan pilviä, rajana toisella puolen etelä ja toisella
puolen revontulet. Peli kävisi suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan
Yukonin mies saattoi aavistaa, ja hän, Burning Daylight, kyllä
laittaisi itsensä tähän peliin.
Kuitenkaan ei tästä ollut nyt mitään hyötyä, vaan kullanetsinnästä.
Mutta suurtyötä oli tulossa. Samoinkuin hän uskalsi viimeisen
kultaunssinsa hyville poker-korteille, samoin pani hän elämänsä ja
ponnistuksensa kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja
hänen kolme toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen
Stewartin jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä etäämmälle
valkeaan erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta ei milloinkaan
ollut häirinnyt ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He
liikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät,
ennättäen päivässä määrätyt peninkulmat, sulattaen jäätä juomavedeksi,
leiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena,
karvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa
rekien vieressä.
He eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran
näkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken
olikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut; ja
he ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran saapuivat
he paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit
olivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenä jossa Stewartin
oikeanpuoleisilla rantamailla. Kahden sadan peninkulman päässä
Yukonista he löysivät nuo matalikot, joista Al Mayo oli kertonut. He
rakensivat pitempiaikaisen leirin, panivat ruokavaransa korkealle
telineelle suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön
matalikolla, kaivaen itselleen tien sorakerrokseen jääpeitteen läpi.
Se oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään ryhtyivät he
työhön harmaassa aamunsarastuksessa; ja kun yö yltyi keittivät he
ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat
merimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja
nukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa
avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää,
silavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä
luumujen kera. Tuoretta lihaa ei heidän onnistunut hankkia. Eläinkunta
puuttui miltei kokonaan. Harvoin näkivät he lumikengän jättämällä
jäljellä kaniinin tai kärpän: mutta ylimalkaan näytti kaikki elämä
paenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran
tai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat yhtenä vuotena
taivaltaneet seudun kautta, jossa vilisi metsänriistaa, ja jossa vuotta
tai paria myöhemmin ei ollut mitään.
He löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin,
että olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa, Ollessaan hirvenä jossa
viidenkymmenen peninkulman päässä, oli Elijah huuhtonut kattilassa
suuren puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat
koirat ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja.
Täällä ja mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin
käytäntöön puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui
Daylightin alotteesta. Poistettuaan sammaleet ja ruohon laittoivat
he nuotion kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti
kahdeksan tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen ja
kun multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He
tekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä.
Tunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen läpi,
oli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä. Tässä
kävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan nuotiotansa
paremmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi tuumaa kerrallaan.
Sorassa oli kultajauhoa ja kahden jalan päästä tuli jälleen vastaan
multakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä he tapasivat hienon
sorajuovan ja siinä kultaa ja koepannusta saatiin kuuden ja kahdeksan
dollarin edestä kultaa. Ikävä kyllä, oli tämä sorajuova vain tuuman
paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa oli muinaisten puiden runkoja
ja maanpäältä hävinneiden hirviöiden luukivettymiä. Mutta he olivat
kuin olivatkin löytäneet kultaa; ja mikä oli luultavampaa kuin että he
löytäisivät suuren kerrostuman peruskallioon päästyään? He tahtoivat
kaivautua peruskallioon saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen
askeleen syvyydessä. He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa
työvuorossa ja kahdessa kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.
Tähän aikaan loppuivat heidän papunsa ja Elijah lähetettiin pääleiriin
hakemaan lisää ruokaa. Elijah oli itse sisukas vanhanajan erämies.
Matka edestakaisin oli sata peninkulmaa, mutta hän lupasi tulla
takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman
kuormaa ja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Sensijaan hän saapuikin
toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri panneet levolle, kun he
kuulivat hänen tulevan.
"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki
tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Elijahin pitkähköt,
totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin
tavallisesti.
Joe Hines heitti puita nuotioon ja nuo kolme miestä kömpivät
makuuvaipoissaan lämmittelemään. Elijahin parrakkaat posket olivat
jäässä samoinkuin hänen kulmakarvansakin, joten hän turkeissaan näytti
uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.
"Muistatteko tuota suurta kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista
kulmaa?" alkoi Elijah.
Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo suuri puu, joka oli näyttänyt niin
vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon painon,
oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai toisella
irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon kanssa oli
ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä avulla niin kauvan
oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut ja kaatunut rytisten
maahan, ja turmellut telineen ja järkyttänyt vuorostaan tasapainoa,
jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa olivat rakentaneet. Ahmat
olivat menneet hävitetylle varastopaikalle, ja mitä ne eivät olleet
syönet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.
"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja
koiranruo'an", kertoi Elijah, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat
säkkeihin reijät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot
Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat
kuljettaneet neljännes-peninkulman päähän paikalta."
Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa
tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven vallitessa
ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita, mutta he
olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja miettimään
asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan.
"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita... vaikkei riisiä ollut
jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."
"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Daylight
vuorostaan. "Minä lähden", sanoi Finn. He tuumivat vielä kotvasen.
"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kun hän
palaa?" kysyi Hines.
"On vain yksi neuvo siihen", sanoi Elijah puolestaan. "Sinä, Joe, otat
toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia siksi kun löydät intiaanit.
Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin
kuin Henry ennättää takaisin Sixty Milesta ja teidän lähdettyänne
on meitä täällä syömässä vain Daylight ja minä, ja me kyllä tulemme
toimeen."
"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan löytäisimmekö joitakin
ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Daylight makuulle ja kääri
makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on varhain
lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Elijah ja minä lähdemme
kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."