Miesjoukko täytti Tivolin -- sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin
lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen
ensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän
suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka
vedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa,
yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma
siitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley
Batesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan,
että Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.
Hän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.
"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Daylight!"
Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin
auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan
läimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja
väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä
pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja
niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät
valjaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet
virrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka
näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.
Hän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat
kuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin
konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin
munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka.
Leirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen
matkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa;
ja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli
synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.
Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän
tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista.
Toveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli
ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen
peninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki,
posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden
mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia -- hän, Burning Daylight,
erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.
Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään
Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan -- pitkän tarjoilupöydän ja
pullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen,
soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan
MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin
-- kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen
lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut
olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää
yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä,
näkymättömissä -- niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken
häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut
seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja
hälinässä.
Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen
ennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja
kahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa
puristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa.
Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet
mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se
oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi
tahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään
syleilyyn.
Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja,
eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte!
Tässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää
purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"
Kaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori
Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja
vaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys.
Hän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän
näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän
huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen
halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti
poikittain reen yli ja pyörtyi.
"Väsymystä", sanoi Daylight. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet
vuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani."
"Daylight on oikeassa", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin.
"Mies on vallan kuitti."
Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles
viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään
tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.
Muutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien
valssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja
villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt
sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka,
jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset
sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa
ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet
kalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen
lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat
Daylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat
lakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja
väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella.
Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät
voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille
sitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset
kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein
aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja
ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi
sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä,
liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi
kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito
tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain
mielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin
hyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei
hän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta
Daylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin
olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi
tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri
oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.
Sellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten
keskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen
mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava
side käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi
leikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi
miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki
suureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi.
Soittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät
pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli
voittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin
kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi
tappiolle.
Vielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi,
päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen
käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen
hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa
tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi
ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen
kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden
tuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä
seitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa
olevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.
Daylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli
sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri
maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa,
hiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja
intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien
päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka.
Vallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten
kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki
oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan.
Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei
elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja
voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi
lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit -- onni,
jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin
hänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua
omasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen
hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet,
voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään
siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja
voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä
rappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu
omaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa
ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus
hän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen
omakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja
loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta
löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka
paikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja
nähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän
pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka
saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja
katoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan
kaikki sydämensä toivomukset.
Ja niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei
seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei
enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli
hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause
perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi
voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi
tarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada
ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden
puolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat,
ja ne hyväksyttiin epäilyittä.
Daylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia
pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo
ja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä
oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi.
Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia
arvostelijoitaan.
"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.
Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi
hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.
Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja Joe
Hines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.
"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Daylight koettaen vetää heitä
takaisin tarjoilupöydän luo.
"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.
Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden Englannin mies, perheensä
ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount
Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.
"Mennä levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aijomme aamulla
suoriutua taipaleelle."
Daylight pidätti heitä vielä.
"Minne? Onko tehty uusi löytö?"
"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aijommepa vain hiukan
yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"
"Haluanpa tietenkin", vahvisti Daylight.
Mutta kysymys oli tehty leikillä eikä Elijah ollut kuulevinaan
myöntymystä.
"Aijomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Al Mayo kertoi
minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin
matalikon tapaisia ja me aijomme tutkia niitä joen vielä ollessa
jäässä. Sinä kuulet, Daylight, ja muista sanoneeni: kohta tulee aika,
jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin nauravat miehet
meidän talviuntamme."
Tähän aikaan oli kullankaivuu talvella tuntematon asia Yukonissa.
Maa oli jäässä sammaleesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka ja
jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä.
Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten
ryhtyivät he kullankaivuuseen. Talvella he kuljettivat varastonsa,
kävivät hirvenä jossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten
ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn
ja Forty Milen tapaisissa suurissa keskusleireissä.
"Talvikaivuuseen ryhdytään vielä varmasti", sanoi Daylight.
"Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä.
Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta
puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin
peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä siksi kuin itse
helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa
kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan,
Elijah."
Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.
"Malttakaa", huusi Daylight, "Puhun kuin puhunkin tosissani."
Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan
hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.
"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsinin mies.
"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Daylight. "Siinä on kaksi
valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla
helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."
Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan
epäilevällä kannalla.
"Kuulkaapas nyt Daylight", sanoi Joe Hines ajattelemattomasti. "Meillä
on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"
Daylight ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.
"Silloin on teidän parasta panna levolle", neuvoi Elijah. "Aijomme
lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."
"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme yhden päivän ja antaa hänen
levätä", ehdotti Finn.
Daylightin ylpeyttä oli loukattu.
"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan
haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."
"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Elijah vakavasti. "Ette voi
yhtämittaa olla taipaleella."
Daylight oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin rautainen
ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa kaipasi lepoa,
kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että oli taas lähdettävä
taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti kapinan hänen
aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja epäilevänä elämä
itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että kaikki Daylightin
toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää uudella mainetyöllä
entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien rinnalla. Siinä oli taas
elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan. Ja liitossa sen kanssa oli
whisky, joka nosti rohkeuden ja turhamaisuuden ylimmilleen.
"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Daylight. "Kahteen
kuukauteen en ole juonut tippaakaan, enkä tanssinut askeltakaan, enkä
ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän teidät kello viisi."
Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla koputtaa
jyristi hän uusien toveriensa majan ovelle ja lauloi laulua, josta hän
oli saanut nimensä:
"Päivä koittaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo koittaa!
Päivä jo koittaa! Päivä jo koittaa!"