Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa
muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa.
Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin
olemaan aina Dyea'an saakka. Daylight kesti matkan vaivaloisuudet
erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti
häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimäisessä
tuimassa pakkasessa ei hän voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli
se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi
nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara
ponnistus kiihdytti yskäkohtauksia. Veri kokoontui hänen silmiinsä,
kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan
pitkin. Silavasta paistaessa lähtevä käry olisi tuottanut hänelle
puolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen
puolella Daylightin valmistaessa ruokaa.
He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä,
tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä, siinä ei
ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee kun
kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena
lumikengissä, milloin oli toinen, aina oli se kovaa, itsepintaista
ponnistelua. Oli tallattava kyynärän korkuinen kerros tomun-hienoa
lunta ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta
kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen
sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen
käveleminen. Askel askeleelta ei jalkaa noustessa voinut nostaa ja
laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli
painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman
korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon,
tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin kunnes
lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja
koko ajan nousta suorasti kaksitoista tuumaa ennenkuin saattoi astua
askeleen eteenpäin.
Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat,
ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun
he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä,
he ennättivät vain kolme peninkulmaa tunnissa. Tämä vaati pitempää
päivätyötä ja Daylight kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi
vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämän tapaturmien varalle. Kun kolme
tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen,
aamiainen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen
päivälliseksi, jäi yhdeksän tuntia nukkumiseen ja voimienkokoomiseen,
eivätkä miehet yhtä vähän kuin koiratkaan hukanneet montakaan minuuttia
näistä yhdeksästä tunnista.
Selkirkissa, mikä on Pelly-jokea lähellä oleva postiasema, ehdotti
Daylight, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan
Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen
sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin
kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Daylight kuitenkin vaihtoi ja
jätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi kunnes palaisi takaisin
ja lähti matkaan kuudella uudella koiralla.
He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä kun saapuivat
Selkirkiin ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle
lähes viiden sadan peninkulman pituiselle erämaantaipaleelle, joka oli
Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa
pakkanen tai suoja, oli tie yhtä kaikki ummessa. Kun lämpömittari
oli laskeutunut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä
vaivaloisempaa, sillä ankaralla pakkasella olivat lumikristallit
hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet.
Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella
lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta
kylmää. Daylight kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän
säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että
vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.
Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki
osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana ja
rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä
vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää
mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien
virran poikki, milloin palaten takaisin ja joskus täytyi heidän tehdä
toistakymmentä yritystä ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen
paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin
koeteltava ja joko Daylight tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa
ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos maa petti, saattoivat he
pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän
aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä.
Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies
voi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä.
Niin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta
edestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri
sytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteet ja kuivata
kastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.
Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joen
jäällä voinut kulkea pimeässä ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi
tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis ja he
koettivat toimia niin, ettei ainoaakaan hetkeä kulunut hukkaan.
Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki
laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät
nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään.
Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljon pienempi kuin Daylightin
määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat ylijäämää, jonka olivat
aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin he ennättivät vain
viisitoista peninkulmaa ja päiviä, jolloin he ennättivät kaksitoista.
Ja muuatta pahaa, yhdeksän peninkulman taivalta kulkeakseen he
tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli pakko jättää joen jää ja
kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.
Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen
jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin
kolmenkymmenen peninkulman laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä,
lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin
jauho. Kolme peninkulmaa tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta
Daylight juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään. Kello
yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle. Kello kolme
iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he merkeistä
päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimäisten tähtien syttyessä olivat
he selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he jättivät järven
taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Täällä pysähtyivät he
puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja antaakseen koirille
ylimääräisen kala-annoksen. Sitten jatkoivat he kulkuaan virtaa pitkin
kello yhteen yöllä, jolloin he rakensivat tavanmukaisen leirin.
He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat
olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen
edes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen;
mutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä.
Kello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä
leiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival
takanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He
olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia
puolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen,
valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän
tuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima
murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa.
Päivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat
hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt
muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan
laiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla
valittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä,
mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla
yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut
suuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan
etelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki
hänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella,
ettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista
inhimillisessä olennossa.
Tuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä,
ja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se
todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista
Lindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja
alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä
solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa
alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi
viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.
Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän
voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi
istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti
molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli
kunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja
laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli
menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua
tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin
juostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen
jalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.
Uskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin
kuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan,
valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan.
Kama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun
Daylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He
puristivat toistensa kättä.
"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Daylight? Te
näännytätte hänet."
"Vieläpä mitä", sanoi Daylight irvistellen.
Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.
Daylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja
lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin
leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä
hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen
jalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat
esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa
taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight
pakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat
poikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen
jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin,
eikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään
valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki
parhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa
Daylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi
lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan
kuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.
Mutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan
jäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle.
Hihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan,
katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva
koira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä
vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja
nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin
kuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat
kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä
koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei
voinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä
160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään
125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta.
Indiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia
säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja
varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen,
yksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi
syödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä,
jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin
niinikään.
Ja tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin.
Daylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka
ennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen,
nyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä
vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa
tikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta,
sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät
taipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin
kuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka
muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa
maahan.
Selkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt
ja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight
eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa,
joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight
oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja
lumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan
Forty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen
ja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja.
Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat
tietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.
"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.
Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn
väliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi
ja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen
intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja
joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera
ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä
sataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen
oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa
peninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään
ja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin
juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä
reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin
milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä
peninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös
rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua;
ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen
vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä,
sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin
pysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.