Joenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat
tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen
niiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama
pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun
samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies
tuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.
Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.
He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten
vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa
oli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä
levähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja
mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen
etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea
muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita,
missä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä,
jolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa.
Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää,
missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.
Kama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti
heitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista
rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä,
he lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi
vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta
ylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen
jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.
Aivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja
melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan -- äänettömyyden ja
liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen
jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut.
Ei nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä.
Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat
kannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut
lumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa,
missä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja
jalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.
Se oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli
kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa;
taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei
ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta,
niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi
aurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen
Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja
päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla
kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään,
näkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut
luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä
vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko,
kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi
silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli
ennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin
alapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli
maiseman.
Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat
villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui
ahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita
syömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä,
ja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli
kova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin
susienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi
ja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin
ruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien
kaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja
kestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen
säästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi
voimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies,
joka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi
eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä
ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies
milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti
nälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä
koskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla,
eivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.
Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet
syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta ja
niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin. He
olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus, vaan
ensimäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka Daylight
oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se tuntunut
jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä: ensiksikin
hänen tavaton elinvoimansa, ja toiseksi se seikka, että sellaiset yöt
olivat harvinaisia hänen elämässään. Koulupöydän miehen työkykyä olisi
enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen maatapanoa, kuin Daylightia
vahingoitti kokonainen juoden ja remuten vietetty yö.
Daylight kulki ilman kelloa, hän _tunsi_ ajan kulun. Kun kello hänen
arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan leirinpaikkaa.
Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he eivät olleet
löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle rantaäyräälle,
joka oli penikulman päässä. Mutta puolitiessä oli heitä vastassa
jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset. Viimein keksi
Daylight sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään suojassa. Reki
saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti ja leirinteko alkoi.
Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä.
Daylight pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä ja toisella
kirveellä lapioi Kama kahden jalan paksuisen lumikerroksen Yukonin
jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten. Kuivalla koivuntuohella
saatiin valkea syttymään ja Daylight ryhtyi ruoanvalmistushommiin,
Kaman irroittaessa reen ja antaessa koirille näiden annoksen kuivattua
kalaa. Ruokasäkin hän heitti korkealle puuhun, jott'eivät koirat
ulottuisi siihen hyppäämällä. Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja
karsi sen oksat. Aivan nuotion äärestä tallasi hän kovaksi pehmeän
lumen ja peitti tallatun paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski
omansa ja Daylightin vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja
alusvaatteita ja heidän makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi
jäniksennahkavaippaa, kun Daylightilla oli vain yksi.
He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa
turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle
pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin
lisää jäätä ja toimitti sitä, ja Daylight korjasi lumikengän, jonka
koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Silläaikaa kun kahvi
kiehui, silava kärisi ja omenamunkkitaikina oli sekoitettu, ennätti
Daylight panna tulelle suuren padallisen papuja. Kama tuli takaisin,
istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan valjaita.
"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama
heidän aterioidessaan.
"Pidä niitä silmällä", kuului Daylightin vastaus.
Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten
hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle kädessään
koirien luo ja eroitti tappelevat elukat käyttämällä sitä aseenaan.
Daylight pani syödessään jäälohkareita tinapannuun sulamaan. Aterian
päätyttyä kohensi Kama tulta, pilkkoi lisää puita aamuksi ja palasi
kuusenhavuvuoteelle ja rupesi taas valjaita korjaamaan. Daylight
leikkasi silavasta suuria palasia ja pani ne porisevaan papupataan.
Molempien intiaanisaappaat olivat märät ja ankaran pakkasen vioittamat;
kun ei heidän enää tarvinnut jättää kuusenhavulavaansa, riisuivat
he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille oksille kuivamaan nuotion
ääreen ja käänsivät niitä vähäväliä. Kun pavut olivat kypsyneet kaatoi
Daylight osan niistä säkkikankaasta tehtyyn yhden ja puolen jalan
pituiseen ja läpimitaten kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän
hän sitten asetti lumeen jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan
aamiaiseksi.
Kello oli yli yhdeksän ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien
kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut ja väsyneet eläimet
makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat yhdessä rykelmässä
tuuhean sudenhännän peittämänä. Kama levitti makuuturkkinsa ja sytytti
piippunsa. Daylight kiersi itselleen ruskeasta paperista savukkeen ja
nyt syntyi illan toinen keskustelu.
"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä penikulmaa", sanoi Daylight.
"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.
He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään
villainen Mackinaw-takki _parkan_ [parka: kevyt, hiippaniekka, hameen
tapainen puuvillapuku] asemasta, jota he ennen olivat käyttäneet.
Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä, vaipuivat he
uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja revontulet loimusivat.
Daylight heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet vielä
loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli heillä
lämmitettyjä omenamunkkeja, lämmitettyjä papuja, kuivattua silavaa
ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä ahnaina
kärkkyivät istuen lumessa, häntä kietoutuneena käpälien ympärille.
Herkeämättä ne vähä väliä nostivat vuoroon toista, vuoroon toista
etukäpäläänsä, aivankuin olisi pakkanen niitä nipistellyt. Pakkanen
oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta ja kun Kama paljain
käsin valjasti koiria täytyi hänen usean kerran mennä nuotion ääreen
lämmittelemään kohmettuneita, sormiaan. Miehet laittoivat yhdessä
reen matkakuntoon. He lämmittelivät käsiään viimeisen kerran, vetivät
kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat rantatörmältä jokitielle. Daylightin
arvelun mukaan oli kello seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat
vielä yhtä loistavina avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien
säteitten himmeästi kajastaessa taivaanlaella.
Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä -- niin pimeä, että he
saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja
Daylight tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut oikea. Se
oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole sen tuntuvampi
kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain, tunkeutui harmaa
valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin että he miltei
hämmästyen huomasivat tien häämöittävän jalkojensa alla. Sitten
saattoivat he nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja vähitellen vihdoin
koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen tietä. Sitten kangasti
lähin rantaäyräs hetkisen jälleen hävitäkseen näkyvistä, kangasti vielä
toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin. Muutaman minuutin kuluttua tuli
etäisempikin ranta, joka oli noin peninkulman päässä, vaatimattomasti
näkyviin ja edessä ja takana saattoi nähdä koko jäätyneen virran ja
vasemmalla jonon teräväpiirteisiä, lumipeittoisia vuoria. Ja siinä
kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä pysyi hämäränä.
Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse ja
katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsänelävän vaistot. Ne
päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulanauhojaan ja kääntyivät
tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Daylight huudahti kimakasti,
ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan pehmeään
lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn ja viisi minuuttia
myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi tallatulla tiellä. Ilves
oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen päivään nähneet ja sekin
juostessaan pehmeästi ja äänettömästi ja pian kadoten näkyvistä oli
aaveen kaltainen.
Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallonkaartuman
takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Daylight
hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja
lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet
kahvia. Daylight ei sanonut tarvitsevansa päivän paistaessa sellaista
ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti
miesten aterioimista. Vain yöksi saivat ne kalanaulansa. Väliaikana ne
saivat vain raataa.
Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet kestävät
taivaltamista sellaisessa kylmyydessä ja Kama ja Daylight olivat
rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä
voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tiennyt joutuvansa
tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä
vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi
kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Daylightia
kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä
ruumiinvoimistaan, näki hän kaikki nämät ominaisuudet ruumiillistuneina
valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä
seikoissa, joissa kannattaa olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä
kunnioittamatta, -- vaikkei hän millään tavalla osoittanut sitä. Ei
ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun
se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia oli
intiaaneilla niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan
taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan
tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä
tullut Daylight heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen
ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Daylight
luuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen penikulman päivämatkoja
kuusikymmentä päivää. Odottakoonpa vain kunnes tuli lumipyry tai kunnes
pääsivät umpiteille tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia
paikkoja.
Siihen mennessä pani Kama parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä
milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin
näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella
on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä
kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella, on siis
kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta
jäätymäpisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä
voi saada kuvittelemalla samanlaista lämpömäärän eroa päinvastaiseen
suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataa kahtakymmentä yhdeksää
lämpöastetta, on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpömäärä on
vain yhdeksänkymmentä seitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella.
Kun kaksinkertaistuttaa tämän eroituksen, saa jonkunlaisen käsityksen
pakkasesta, jossa Kama ja Daylight taivalsivat pimeän ja pimeän välillä
ja yön pimeässäkin.
Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta ja liha
muuttui mustaksi ja sierottuneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi
hänen keuhkokudoksensa -- vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi
ihmisen ei tule kuudenkymmenen viiden asteen pakkasessa tarpeettomasti
ponnistella ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut ja
Daylightilla oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä
lämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista
naulan.
Toisena yönä, viidenkymmenen peninkulman matkan jälkeen leiriytyivät
he lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä
taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin.
Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski
Daylight ennättävänsä Forty Mile'en neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen
Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he
tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa
ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen penikulman
laajuisia jääröykkiöitä, missä heidän oli käsivoimillaan nostettava
reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava
se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät ja sekä ne että miehet
väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin
ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.
Kun he aamulla heräsivät oli heidän vaippojensa päällä kymmenen
tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautaantuneet sen alle
eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi
tiesi vaivaloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin ja
yhden miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi
lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat
tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä
sokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka.
Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut
puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan
kristalleista -- pienistä säännöllisistä huurre-kristalleista. Se ei
itse asiassa ollutkaan lunta vaan huurretta.
Sää oli suoja, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella
ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja
riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät
ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä
sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Daylight vain jättääkseen postin ja
ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla leiriytyivät
he Klondike-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan
Forty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen.
Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin Forty Milesta
etelään ja koko talven aikana tulisivat he olemaan ainoat, jotka siitä
olivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon autio maa. Klondike-joen ja
valtameren välillä oli kuusi sataa peninkulmaa lumenpeittämiä erämaita
ja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Daylight saattoi
odottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia,
Sixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja
Stewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake
Le Bargessa, mutta talvella olivat nämätkin, sen hän hyvin tiesi,
seuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.
Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondike-joen suulla, ei Daylight
pannut levolle kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen
mies olisi ollut saapuvilla, olisi Daylight huomauttanut, että
kultakuume häntä poltti. Näin ollen sitoi hän lumikengät jalkaansa,
jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman
jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean
rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä
näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös
ensimäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä saattoi hän nähdä
idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondiken ja etelästä laajasti
kaartuvan Yukonin.
Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkeessa
Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta
hän, Daylight, oli ensimäisenä nähnyt sen kauvan ennemmin kuin tuo
peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla
Yukonia alas.
Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Daylightin
mielenkiinto kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti
syviä paikkoja laivojen laskea maihin.
"Varmasti sopiva kaupunginpaikka", mutisi hän. "Tilaa
neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni
ennenkuin siitä mitään syntyy". Hän mietti hetkisen. "Kymmenen dollaria
saa kerralla huuhtelukattilasta ja siitä tulee suurin kansanvaellus,
mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin on
se jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella
pitää silmällä kaupunginpaikkoja."
Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvitellen
mielessään, miltä seutu näyttäisi kansanvaelluksen päivinä.
Mielikuvituksessaan hän sijoitti sahat, suuret varastohuoneet,
ravintolat ja tanssisalit, ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat
kullankaivajien hökkelit. Ja näitä katuja näki hän tuhansien miehien
kulkevan edestakaisin ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita
kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria.
Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas
pääkatua Klondiken jäälle lähelle sitä kuviteltua paikkaa, missä
huuhdontalaitosten piti olla.
Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki
tasaisen paikan yli leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli
kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen
sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään
nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan,
jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna ja noita neljää
lumessa törröttävää lumikenkää.
"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen
mieleensä johtui poker-peli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä
ajatellessaan. "Se oli peliä, se!"
Hän laskeusi jälleen levolle, veti vaippansa liepeen niskaansa ja
korvalappujensa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.