Tämä oli Daylightin yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja johtaja,
väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeilunhalun muihinkin. Mikään kuje
ei ollut liian hurja hänen tovereidensa mielestä, ja kaikki yhtyivät
ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin mielettömäksi hoilaamiseksi
ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan eikä
kainostella. Yukonissa tiedettiin, että kun yö oli Burning Daylightin,
niin viha ja murhe oli kiellettyä. Hänen yönään ei kukaan uskaltanut
riidellä. Ennen sellaista joskus oli tapahtunut ja miehet olivat
silloin oppineet, mitä kelpo tappelu on ja he olivat saaneet sellaisen
löylytyksen, jonka ainoastaan Burning Daylight saattoi antaa. Hänen
yönään täytyi nauraa ja olla onnellinen tai mennä kotiin.
Daylight oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa Kearnsille
antamalla kahdenkymmenen tuhannen arvosta kultahiekkaa ja siirtämällä
hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten järjesti hän
matkasopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja ryhtyi lähtövalmisteluihin.
Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan Kamaa, koirain-ajajaansa,
joka oli fananaw-intiaani ja oli joutunut kauas heimonsa asuinsijoilta
valkoihoisten anastajain palvelukseen. Kama tuli Tivoliin, pitkänä,
laihana, jäntevänä, turkit yllään, äänettömänä ja välittämättä
juhlijoista, jotka remusivat hänen ympärillään Daylightin antaessa
hänelle määräyksiään.
"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä
Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka -- kai haluatte
koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."
"Riittävästi koiranruokaa, Kama."
"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei tuoda
telttaa. Entä mitä muuta?"
"Ei mitään", vastasi Daylight päättäväisesti.
"Paljon pakkasta."
"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja
tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta,
paljon työtä, kaikki hyvin."
"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis kello
yhdeksän."
Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti
huoneesta, järkähtämättömänä, sfinxin kaltaisena, tervehtämättä ketään,
katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Daylightin syrjään
muista.
"Kuulehan Daylight, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi", sanoi
hän hiljaa.
"En ole mikään kitupiikki."
"Minulla on kahdeksan tuhatta Macin kassakaapissa", alkoi hän.
Mutta Daylight keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin lähellä
hänen mielikuvituksessaan ja hän arkaili kuin kesytön varsa.
"En tarvitse", sanoi hän, "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana
lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule,
menkäämme tanssimaan."
"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani.
Lainaisin ne sinulle -- alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti
nähdessään Daylightin käyvän levottomaksi.
"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun
sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei
kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aijon nyt hankkia leipäni
postinkuljetuksella."
"Daylight", mutisi tyttö hellästi.
Ja taitavasti teeskennellen äkkinäistä hurjapäisyyttä Daylight vei
tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä,
mietiskeli Neito sitä, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka
vei häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.
Kello kuudelta aamulla, polttavasta paloviinasta huolimatta,
Burning Daylight vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden
tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä
asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja
tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten
painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli
mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut hänen
kättään pöytään. Kookkaisuudestaan huolimatta joutuivat Olaf Henderson
ja Ranskalais-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan voitostaan
kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen lihaksiaan tätä
varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.
"Kuulkaa, te kaikki!" huusi hän. "Aijon tehdä kaksi temppua: ensin
punnitsen kultahiekkapussini ja panen sitten sen veikkaan, että teidän
kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin kykenette,
minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikkityyni pulskasti
lattiasta."
"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskalais-Louisin ääni
ylinnä muita.
"Maltahan!" huusi Olaf Henderson. "Kelvannen minäkin yhtä hyvin kuin
sinäkin. Minä otan puolet vedosta."
Daylightin kultahiekkapussi punnittiin ja sen arvoksi tuli neljäsataa
dollaria, ja Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän. MacDonaldin
varastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä. Muut miehet
koettivat ensin voimiaan, He asettuivat kahdelle tuolille, jauhosäkit
pantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä. Useat saattoivat täten
nostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas muutamien onnistui nostaa
kuusisataakin. Sitten kävivät nuo kaksi jättiläistä käsiksi säkkeihin,
sitoen yhteen seitsemänsataa naulaa yhteensä painavat jauhosäkit.
Ranskalais-Louis lisäsi vielä yhden säkin ja nosti seitsemänsataa ja
viisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden säkin, mutta kumpikaan
ei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran toisensa perästä he
koettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan ja heidän luunsa narskuivat.
Kumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he eivät saaneet sitä
kohoamaan lattiasta.
"Hitto vie, Daylight, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti erehdyit",
sanoi Ranskalais-Louis ojentautuen ja nousten tuolilta. "Vain rautainen
mies voi tehdä sen. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei kymmentäkään
naulaa enempää."
Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns väliin.
"Vain yksi säkki on pantava lisää."
"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."
"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He
nostivat vain seitsemänsataa ja viisikymmentä."
Mutta Daylight torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.
"Mitä hyödyttävät kaikki teidän turhat puheenne? Mitä siitä, jos onkin
yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi
varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."
Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin,
kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa,
jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen höltyä,
ikäänkuin koetellen, millä tavoin parhaiden saisi taakan nousemaan
lattialta.
Ranskalais-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:
"Päin mäntyä menee, Daylight!"
Daylightin lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä todella,
kunnes hän oli pinnistänyt kaikki voimansa ja aivan huomaamatta, ilman
äkillistä nykäystä tai ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka
lattiasta ja heilui edestakaisin hänen jalkojensa välissä.
Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt
lihaksensa niin, että teki kipeää, nyt herpaantui. Ranskalais-Louis
mutisi kunnioittavaisesti:
"Eläköön m'sieu Daylight! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri mies."
Daylight päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni muiden
edellä tarjoilupöydälle päin.
"Punnitkaa!" huusi hän työntäen pussinsa punnitsijalle, joka pani sinne
neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden pusseista.
"Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Daylight kääntyen. "Juokaa mitä haluatte.
Voittaja maksaa."
"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen
yksinäinen uros-susi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on
syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa
joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos. Aijon heittää teidät kaikki
lumeen. Tulkaa pihalle, te arkajalkaiset, uudet tulokkaat ja te
entisajan miehet, niin minä kastan teidät."
Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja
pahimmat viinan jumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä oman
arvon tunto, ja hän läheni Daylightia käsi ojona.
"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Daylight nauraen ja puristi hänen kättään
kuin tervehtiessä.
"Ei, ei", vastusti toinen kiireesti, "Aijoin vaan onnitella teitä
syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut
lumeen. Mitä mahdollisuuksia on minulla pitää puoliani miestä vastaan,
joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"
MacDonald painoi sata kahdeksankymmentä naulaa ja Daylight tarttui
häneen vain toisella kädellään, sitten nosti hän ravintolanomistajan
äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin lumeen. Nopeasti lennätti hän
sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli hyödytöntä.
He lensivät suinpäin hänen käsistään, loukkaantumatta, kaikenlaisiin
hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi vaikeaksi tähtien
himmeässä välkkeessä eroittaa niitä, jotka jo oli heitetty lumeen ja
niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Daylight rupesi tunnustelemaan
heidän selkäänsä ja hartioitaan, päättäen heidän tilansa siitä,
olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.
"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun
hän ojensi hirveät kätensä.
Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä ja toiset polvistuivat
teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle ja väittivät,
että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi pystyssä --
Pohjois-Amerikan itäisten aarniometsien uutisasukkaita ja rajamaan
miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen syntymäpäivänä.
He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa
koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden vanhoja
sankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä
heiltäkään puuttunut sitä, mitä Daylightillä oli niin suuressa
määrin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä
sopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista,
eikä se Daylightillekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli
jo saanut syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin heidän,
hänen sieluntoimintonsa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi
kehittynyt, olivat nopeammat kuin heidän. Hänen lihaksensakin, vaikka
ne ainekokoomukseltaan olivatkin samallaiset kuin heidän, tottelivat
tahdon käskyjä nopeammin kuin heidän lihaksensa. Hän oli nyt sellainen.
Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen
ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki
tai tosi. Ja kaiken tämän lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista
voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista --
voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön
erinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani
lihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi
ja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus jo oli saavutettu.
Ja hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti,
että hän joko kokonaan vapautui siitä, tai teki ajoissa vastaotteen.
"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", Daylight virkkoi
tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen
ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä,
mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi.
Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."
Pat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui
esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa
Daylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja
hartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella
tempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen
rakennuksen harjalta -- ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan,
väitti hän.
Tämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes
ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan
kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja
sitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc
Watson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä
ei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen
sekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun
hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight
hänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti.
Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin
yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri
ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä
varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin
kompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight
keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja
korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.
"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin", Olaf mutisi
hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen
nähnyt sellaista heittoa."
Ranskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt
tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli
hyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä
ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin,
juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden
tavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi
joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat.
Ranskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja
kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.
"Voittaja maksaa!" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja
rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"
He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä
ryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan --
ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin
asteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä
työ tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta"
ja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä
pälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä
kaikuvaan mahtiponteen:
"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin
sanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan
yhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie,
kahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha
syyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän
ensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin
korvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut
kakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että
siihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut
veltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni
niin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan,
pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä, Daylight,
ajoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut
lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa.
Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja
enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä --
enkö ole oikeassa?"
Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät,
hän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena
joukkoon päin.
"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä
parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja.
Eikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi
vanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä
postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja
kaniinien perkkeitä."
Hän katsahti voitonriemuisana ympärilleen ja hänen puhettaan
seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että Daylight
nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa. Haettiin tuoli ja hänet
autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut selvempi rähisevää joukkoa,
jonka yläpuolelle hänet oli korotettu -- hurjaa, karkeavaatteista
joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan intiaanisaappaat tai
eskimolais-kengät. Rukkaset riippuivat joka miehen kaulalla, ja
nahkaset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne muistuttivat muinaisten
viikinkien kypäränsiipiä. Daylightin tummat silmät välähtivät ja
väkevät juomat olivat tummentaneet hänen poskiensa pronssivärin.
Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat huudot, jotka saivat hänen
silmänsä kosteiksi epäilyttävällä tavalla, vaikka useat äänet olivatkin
sammaltavia, humalan sotkemia. Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet,
juhlineet, tapelleet ja reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion
ääressä kyyröttäen, Rooman keisaripalatseissa ja ryöväriritarien
kalliolinnoissa, tai nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien
tillikoissa. Juuri sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun
yössä loivat valtiota, suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten
muutamina hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa
julmasta todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä olleet
missään suhteessa huonompia kuin muinaisajan.
"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi Daylight
verkkaan ja hiljaisesti puhua, järjestellen sekavia ajatuksiaan ja
tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun. Minulla oli alhaalla
Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin Pohjois-Carolinasta ja hänellä
oli tapana kertoa minulle tämä sama juttu. Se tapahtui vuoristossa
hänen kotiseudullaan, ja silloin oli häät. Saapuvilla olivat koko perhe
ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne
jotka Jumala on yhteen laittanut, niitä ei ihmisten pidä eroittaman'.
"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet
muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu
moitteettomasti.'
"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen
sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja
viisi kuollutta häävierasta.
"Silloin huokasi hän syvään ja lausui: 'Luulenpa uudenaikaisten,
nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen tulevaisuudentoiveeni.'
"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Daylight, kun
naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningasta ovat
vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani ja
minun on taivallettava Dyeaan --"
"Aijotko lähteä karkuun?" joku kysyi.
Hänen kasvonsa vääntyivät lyhyen silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.
"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei teille
ensinkään kuulu", hän sanoi hymyillen. "Tietenkään minä en aijo karata
näiltä mailta."
"Vannomatta paras, Daylight", sanoi sama ääni.
"Pysyn sanassani. Tulin ensimäisenä Chilcootin poikki vuonna 83.
Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen
jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin vielä
kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakoitti nälänhätä minut
lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten milloinkaan
poistuisi täältä ennenkuin olin päässyt varakkaaksi. Ja täällä olen
pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aijo lähteä täältä. Vien postin ja
palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän Chilicootiin
pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja vannon vielä
kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään, etten pötki
paremmille markkinoille ennenkuin olen täällä koonnut omaisuuden. Ja
sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen omaisuus."
"Mikä sinusta on rikkaus?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi hyväillen
Daylightin jalkoja.
"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkaus?" huusivat
toiset.
Daylight mietiskeli hetkisen tiukkaan.
"Neljä tai viisi miljoonaa" sanoi hän hitaasti kohottaen kättään,
vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan
ivahuudoin, "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi
miljoonan. Enkä lähde maasta unssiakaan vähemmällä."
Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu
saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa eikä kukaan ollut
tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.
"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä.
Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme
kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä saattoi
saada yhden kuninkaan, se oli hänen voittomahdollisuutensa -- ja hän
sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin on kortit ja
voittomahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea kulta-aarre. En
tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin kaltaisia kultasuonia.
Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta. Sanon teille, että se
synnyttää kansanvaelluksen, jota ei mikään voi estää. Sinne saatte
seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä tulevaisuudessa,
jos mielitte löytää minut -- jossakin Stewart-joen, Indianjoen ja
Klondike-joen seutuvilla. Kun olen tuonut postin takaisin, lähden
sinne niin nopeasti, että lumi vaan tuiskuaa ympärilläni. Kultaa
tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin, sata dollaria yhdestä
huuhdontakattilasta. Te luulette, että helvetti on irti, kun tämä
kultalöytö on tehty."
Hän kohotti lasinsa huulilleen.
"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."
Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin
karhunsyleilyyn.
"Jos olisin teidän sijassanne, Daylight, en lähtisi tänään",
neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa
väkiviina-lämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on
kuusikymmentä kaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä alenee. On
parempi odottaa ilmanmuutosta."
Daylight nauroi ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.
"On juuri teidän keltanokkien tapaista", sanoi Bettles, "pelätä pientä
pakkasta. Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Daylightia, jos
luulette, että pakkanen häntä pidättää."
"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan",
kuului vastaus.
"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines,
olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut
ilmanalaan. Olen nähnyt Daylightin taivaltavan yhdessä päivässä
viisikymmentä penikulmaa Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti
seitsemääkymmentäneljää."
Hines ravisti päätään murheellisena.
"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Daylight lähtee taipaleelle
ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille -- ja hänen on
taivallettava levähtämättä."
"Dyeaan on tuhat penikulmaa", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja
tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Daylightin kaulaan.
"Sanon, että sinne on tuhat penikulmaa ja suurin osa tiestä on ummessa,
mutta lyön vetoa, että Daylight ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä
päivässä."
"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme penikulmaa päivässä", varoitti
Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky
Chilcootissa tukkeisi häneltä tien viikoksi."
"Mitä vielä", vastasi Bettles, "Daylight suorittaa vielä paluumatkankin
kolmessakymmenessä päivässä ja minä lyön vetoa viisi sataa dollaria,
että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta."
Sanojensa vahvikkeeksi otti hän esiin aimo makkaran kokoisen
kultahiekkapussin ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi
pussinsa viereen.
"Malttakaahan!" huusi Daylight. "Bettles on oikeassa ja minäkin haluan
olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisi sataa dollaria siitä, että olen
kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean
posti mukanani."
Kuului epäluuloista murinaa ja tusina miehiä otti esiin pussinsa. Jack
Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.
"Minä yhdyn vetoon, Daylight", huusi hän, "Kaksi yhtä vastaan, ettette
tee sitä -- seitsemässäkymmenessä päivässä."
"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama
kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."
"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee
sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."
"Mitä minulta voitatte, on teidän", sanoi Daylight. "Ette, piru
vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En
tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta
sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia.
Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vaan, kunnes suuri
kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä,
jota ei miehen tarvitse hävetä."
He puristivat toistensa kättä.
"Luonnollisesti tekee hän sen", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan. "Ja
minä lyön vetoa, että Daylight on saapunut takaisin kuudenkymmenen
päivän kuluessa."
Billy Rawlins päätti vedon ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.
"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa",
sanoi Olaf Henderson, vetäen Daylightin pois Bettlesin ja Kearnsin
luota.
"Voittaja maksaa!" huusi Daylight, päättäen vedon. "Ja minä tulen
varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli,
joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"
Whisky-lasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen
edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: --
Pyhäkoulun peruukeitten
Kera Henry Ward Beecher on,
käy sassafras-juuresta juttu.
Mutt' kielellä paatuneitten
sanan selvitys ei lie mahdoton:
mehu kielletyn puun on tuttu.
Ja sitte joukko kertasi kuorossa:
Mutt' kielellä paatuneitten
sanan selvitys ei lie mahdoton:
mehu kielletyn puun on tuttu.
Joku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.
"Päivä jo nousee, päivä jo nousee -- burning daylight, burning
daylight", huusi joku varoittaen.
Daylight vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski korvalappunsa
alas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä, kapea laitos,
kuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli jalkaa pitkä ja sen
liistepohja oli kuusi tuumaa raudoitettuja jalaksia ylempänä. Siinä
oli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät purjekankaaseen käärityt
postipussit ja ruokaa ja tarpeita koirille ja ihmisille. Sen edessä
kyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina viisi huurrekarvaista
koiraa. Ne olivat husky-koiria [_husky_: tavattoman vahva, kestävä,
ilkivaltainen ja viisas susikoira] saman suuruisia ja -värisiä,
kaikki tavattoman kookkaita ja kaikki harmaita. Julmasta kuonosta
tuuheaan häntään saakka olivat ne niin metsäsusien näköisiä, kuin
herneet samassa palossa ovat toistensa näköiset. Susia ne olivatkin,
kesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään ja luonnonlaadultaan susia.
Ylinnä kuorman päällä, sidehihnojen alle työnnettyinä ja valmiina heti
käytettäviksi, oli kaksi paria lumikenkiä.
Bettles osoitti napaseudun jäniksennahoista tehtyä vaippaa, joka pisti
esiin pussin suusta.
"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa.
Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä
en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia
miehiä kylmää kestämään. Daylightilla palaa helvetin tuli ruumiissaan."
"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.
"Daylight näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi Bettles
riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Daylightin kera taipaleella.
Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä. Ei tiedä edes,
mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä neljänkymmenen viiden
asteen pakkasessa sukat märkinä. Joku toinen mies olisi menettänyt
siinä henkensä."
Tällä välin Daylight sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat
hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä ja vaikka Daylight oli
whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, osasi hän nytkin välttää
esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta hän suuteli yhtä hartaasti
noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä pitkät käsineensä,
ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen ohjaustangon luo.
[Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta
sivusta ja jolla rekeä ohjataan]
"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.
Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat
syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi ja
ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin, täytyi
Daylightin ja Kaman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten laskeutuivat
miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja katosivat
harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.