Kello oli kaksi aamulla, kun tanssijat keskeyttivät tanssinsa
puoleksi tunniksi saadakseen jotakin syötävää. Ja juuri sillä
hetkellä ehdotti Jack Kearns, että pelattaisiin pokeria. Jack Kearns
oli suurikasvuinen lihava mies, joka Bettlesin kera oli tehnyt
onnettoman retken löytääkseen erään paikan Koyokukin pääjuoksun
varrelta, kaukana napapiirin pohjoispuolelta. Tämän jälkeen oli Kearns
menettänyt paikkansa Forty Milessä ja Sixty Milessä, ja ryhtyi sitten
toisenlaisiin keinotteluihin tilaamalla Yhdysvalloista pienen sahan
ja jokihöyrylaivan. Edellisen olivat jo intiaanit ja koirat hinanneet
Chilcootin salmen poikki ja sen piti tulla Yukoniin varhain kesällä,
jäiden lähdön jälkeen. Myöhemmin kesällä, kun Beringin meri ja Yukonin
suupuoli olivat jäästä vapaat, piti höyrylaivan tulla virtaa ylöspäin
täydessä ruokatavaralastissa.
Jack Kearns ehdotti pokeria. Ranskalais-Louis, Dan MacDonald ja Hal
Campbell (joka oli keksinyt Moosehidessa malmisuonen), kaikki nämä
kolme, jotka eivät tanssineet syystä, ettei ollut tarpeeksi tyttöjä,
yhtyivät ehdotukseen. He etsivät parhaillaan viidettä miestä, kun
Burning Daylight ilmestyi takahuoneesta Neito käsipuolessaan ja
tanssijat kintereillään. Vastaukseksi pokerinpelaajien kysymykseen tuli
hän heidän pöytänsä ääreen nurkkaan.
"Teitä tarvitaan, jotta peli saataisiin käyntiin", sanoi Campbell.
"Millainen onni teillä on?"
"Se on varmasti hyvä tänä yönä", vastasi Burning Daylight innokkaasti
ja tunsi samalla Neidon varottavasti puristavan käsivarttaan. Neito
odotti häntä tanssiin. "Minulla on varmasti onni myötäni, mutta menen
mieluummin tanssimaan. En halua riistää teiltä kaikkia rahojanne."
Ei kukaan väittänyt vastaan. He pitivät hänen kieltoaan lopullisena, ja
Neito puristi hänen käsivarttaan johdattaakseen hänet illallisseuraan,
kun hänen mielensä muuttuikin. Se ei johtunut siitä, ettei häntä
olisi haluttanut tanssia, eikä siitä, että hän olisi tahtonut loukata
tyttöä. Se johtui vain siitä, että tuo vaatelias puristus hänen
käsivarteensa sai hänen vapaan-miehenluontonsa kapinoimaan. Tästä
hänen luonneominaisuudestaan johtui, ettei hän kaivannut ketään naista
toverikseen. Hän oli naisten suosikki siitä huolimatta, ettei hänellä
ollut heistä yleviä ajatuksia. He olivat leikkikaluja, osa elämän
leikin tarjoamasta huvista. Hän piti naisia whiskyn ja pelin veroisina,
ja oli pannut merkille, että oli paljon helpompi lähteä juomien
ja korttien äärestä kuin naisen luota, kun mies kerran oli oikein
kietoutunut pauloihin.
Hän oli oman itsensä orja, mikä on luonnollista terveelle
itsekkäisyydelle, mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisen orja.
Rakkauden suloinen orjuus oli jotakin, jota hän ei käsittänyt.
Miehet, jotka hän oli nähnyt lemmenpauloissa, tuntuivat hänestä
mielenvikaisilta, ja hulluutta ei hänen mielestään kannattanut
tutkistella. Mutta miesten toveruus oli jotakin toista kuin naisten
rakkaus. Toveruudessa ei ollut orjuutta. Toveruus on kuin liikeyritys,
missä miehet rehellisesti jakavat keskenään voiton, eivät vainoa
toisiaan, vaan jakavat vaarat samoillessaan intiaanipolkuja, jokia ja
vuoria tavoitellessaan onnea ja rikkautta. Mies ja nainen vainoavat
toisiaan ja toisen tai toisen täytyy saada toinen alistumaan. Toveruus
on vallan toisellaista. Siinä ei ole mitään orjuutta; ja vaikka hän,
joka todella oli voimakas eikä vain voimakkaan näköinen, antoi paljon
enemmän kuin sai, ei hän antanut mitään pakosta, vaan antoi kaiken
kuninkaallisen loistavana lahjana. Ja hän jakoi anteliaasti lahjoina
työtään ja sankarillisia ponnistuksiaan. Jos saa kantaa päiväkausia
myrskyisissä vuorisolissa ja poikki sääskiparvien peittämien soitten
kaksi kertaa niin suuria taakkoja kuin toverinsa, niin siinä ei ole
epärehellisyyttä eikä pakkoa. Kukin yrittää parhaansa mukaan. Se oli
rehellistä kauppaa, se kuului yrityksen luonteeseen. Muutamat miehet
ovat voimakkaampia kuin toiset -- se on totta. Mutta kun jokainen tekee
voitavansa, on peli rehellistä, kunnian vaatimukset on täytetty ja
kaikki on rehellisesti jaettu.
Mutta naiset olivat vallan toisellaisia. Naiset antoivat vähän ja
vaativat kaikki. Naisilla oli esiliinannauhat ja he olivat halukkaat
kietomaan ne jokaisen miehen ympärille, joka vain pari kertaa
katsahtikin heidän puoleensa. Sellainen oli Neitokin, joka haukotteli
suun täydeltä hänen tullessaan ja oli onnellinen kun pääsi hänen
kanssaan tanssimaan. Yksi tanssi kävi päinsä, mutta jos tanssi hänen
kanssaan kaksi ja kolme kertaa ja vielä useammin, puristi Neito hänen
käsivarttaan, kun häntä pyydettiin pokeria pelaamaan. Se oli tuo
inhottava esiliinanauha, ensimäinen niistä monista pakotusyrityksistä,
joita Neito tulisi häntä kohtaan tekemään, jos hän vain kerrankin
alistuisi. Eipä silti, ettei hän ollut soma tyttö, terve ja voimakas ja
kaunis katsella, ja erinomainen tanssimaan sen lisäksi, mutta hän oli
nainen, jolla oli kaikki naisen halut sitoa hänet esiliinannauhallaan
ja kietoa hänet käsistä ja jaloista merkitäkseen hänet poltinraudalla,
Kernaammin pelasi hän pokeria. Sitäpaitsi piti hän pokerista yhtäpaljon
kuin tanssista.
Käsivarressa tuntuva puristus herätti hänessä vastustushalun ja hän
sanoi:
"Haluaisin tavallani antaa teille kaikille häviön."
Taas tunsi hän käsivarttaan puristettavan. Neito koetti kietoa
esiliinannauhan hänen ympärilleen. Murto-osan sekunnista oli hän
villi-ihminen, jota vallitsi mieletön pelko, ja halu murhata tuo
nainen heräsi hänessä. Tänä äärettömän lyhyenä hetkenä oli hän aivan
peljästetyn tiikerin kaltainen, jonka täyttää raivo ja pelko kun se
huomaa satimen. Ellei hän olisi ollut muuta kuin villi, olisi hän
hurjana paennut tai hyökännyt naisen kimppuun ja surmannut hänet.
Mutta samalla liikkui hänessä kurin taltuttamien sukupolvien veret,
kurin, jonka avulla ihmisestä on saatu epätäydellinen yhteiskuntaeläin.
Hienotunteisuus ja myötätunto taistelivat hänessä ja hän hymyili
katsoessaan Neitoa silmiin ja sanoi:
"Mene hankkimaan jotakin suuhunpantavaa. Minun ei ole nälkä. Ja pian
tulen taas tanssimaan. Yöhän on vasta alulla. Mene, tyttöseni."
Hän irroitti käsivartensa ja taputti tyttöä leikillisesti olkapäälle ja
kääntyi samalla pokerinpelaajani puoleen.
"Heittäkäähän panosraja, niin tulen mukaan."
"Rajana on katto", sanoi Jack Kearns.
"Ottakaa pois katto."
Pelaajat vilkaisivat toinen toiseensa ja Kearns sanoi: "Katto on
poissa."
Elam Hamish vaipui tyhjään tuoliin, aikoi ottaa esiin kultapussinsa,
mutta muutti mieltään. Neito näytti hetkisen nyrpeältä, sitten läksi
hän muiden tanssijoiden pariin.
"Tuon sinulle voileivän, Daylight", sanoi hän katsahtaen olkansa takaa.
Daylight nyökäytti päätään. Tyttö hymyili hänelle anteeksiantavaisesti.
Hän oli katkaissut esiliinannauhan, eikä hänen ollut tarvinnut liian
kovasti loukata tytön tunteita.
"Pelatkaamme merkeillä", ehdotti hän. "Rahat saavat aina pöydän
epäjärjestykseen... Jos se teitä miellyttää?"
"Minä olen halukas", vastasi Hal Campbell. "Minun merkkini vastaavat
viittä sataa."
"Minun samoin", vastasi Hamish, ja toisetkin määräsivät omien
merkkiensä arvon. Ranskalais-Louis, joka oli kohtuullisin heistä,
määräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.
Alaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia. Pelattiin
rehellisesti ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana oli yhtä hyvä
kuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä, pitkulainen
pikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin peliin ja
ilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi hyväksyttiin
viisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi merkin
liikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä, jonka arvoksi
vaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat erivärisiä, ei
omistajan ollut vaikea eroittaa niitä muitten merkeistä. Näinä Yukonin
seudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes uneksinutkaan pelata panokset
pöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan koko omaisuudellaan, eikä
kukaan välittänyt siitä missä hänen omaisuutensa oli tai minkälainen se
oli.
Hamish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja
sekottaessaan käski viinuria tuomaan lasin kaikille läsnäoleville.
Antaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän
sanoi:
"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja
siwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään!
Vetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa
vetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei -- juu! Hei -- juu! Tie
auki ja lakit käteen! Tässä tulee vielä ankara työ ennenkuin aamuun
päästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia... oikein tuntuvia."
Kun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka
heidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Hamish oli
sytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kaivostyömies toisensa jälkeen ja jäi
sinne. Kun Burning Daylight oli hurjalla päällään, ei kukaan muukaan
ollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt,
kääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa
merkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat
tungokseen asti täynnä ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien ja
uunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen säännöllinen
kilinä ja rulettihyrrän vuoroon vaimeneva ja vuoroon kiihtyvä terävä
surina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset ainekset olivat
Tivolissa.
Pelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä mitään hyviä kortteja ei
ollut kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui
peliksi pienillä panoksilla, vaikkei mikään peli kestänyt kauvan.
Milloin voitti toinen, milloin toinen.
Mutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt
tuli se suurhetki, jota miehet poker-pelissä odottavat viikkokausia.
Sanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi.
Etäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo.
Pelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi, ja
lopulta seisoi poker-pöydän ympärillä alun toistasataa henkeä taajassa,
äänettömässä ryhmässä. Katsojat olivat alkaneet lyödä vetoja suurista
summista ennenkuin voitto oli ratkaistu ja vedot pienenivät jälleen,
kun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit ja Ranskalais-Louis oli
avannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli sata dollaria. Campbell
"kuulosti".
Mutta Elam Hamish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa
dollaria, huomauttaen MacDonaldille, että oli hyödyttänyt tätä.
MacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta dollaria
vastaavat merkit. Kearns, joka kauvan tarkasteli korttejaan, kuulosti
lopulta. Ranskalais-Louis sai siis, päästäkseen peliin, suorittaa
yhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin kauvan
aprikoituaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa saadakseen
jäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien ihmeeksi hän
noiden yhdeksän sadan lisäksi pani peliin vielä tuhat dollaria.
"Olettepa lopulta päässeet vauhtiin", Hamish huomautti, kun hän näki
panokset ja vielä lisäsi tuhat dollaria. "Aamuun päästessä peli
varmaankin kohoaa ja parasta on, että te kaikki varustaudutte."
"Samat sanat", jatkoi MacDonald ostaen uudet kortit kahdella tuhannella
dollarilla ja pannen peliin vielä tuhat dollaria.
Peli oli nyt päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat
suurten summien olevan kysymyksessä. Vaikkei heidän kasvoistaan näkynyt
mitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen koetti
näyttää luonnolliselta ja jokaisen "luonnollisuus" oli erilainen. Hal
Campbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan. Ranskalais-Louisin
mielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti tavallisen
hyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa muodossa.
Kearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen ja Elam Hamish taas oli
yhtä leikkisä ja iloinen kuin aina. Yksitoista tuhatta dollaria oli jo
pelissä ja merkit olivat sikin sokin läjässä keskellä pöytää.
"Minulla ei ole enää merkkejä", huomautti Kearns valittaen. "Meidän on
parasta ruveta pitämään kirjaa."
"Olen hyvilläni, että kestätte", kuului MacDonaldin rohkaiseva vastaus.
"En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria jo pelissä. Millainen
on peli nyt?"
"Kuulostaminen maksaa kolmetuhatta dollaria, muttei kukaan estäne teitä
korottamasta."
"Korottamasta -- hiiteen. Uskokaa siihen, että minä saan kortteja yhtä
hyvin kuin tekin". Kearns katsoi korttejaan. "Sanonpa teille, Mac, mitä
teen. Minulla on sellaiset kortit, että kuulostan kolmella tuhannella."
Hän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti
sen keskelle pöytää.
Kaikkien katseet kohdistuivat Ranskalais-Louisiin. Hän hypisteli
korttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti. "Ei ainoatakaan
kunnon korttia, perhana vie!" ja heitti äkeissään korttinsa hylättyjen
korttien läjään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi
katseensa Campbelliin.
"En huolisi korttejanne, Jack", hän sanoi, suorittaen pakolliset kaksi
tuhatta dollaria.
Silmät kääntyivät Hamishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle ja
työnsi sen keskemmälle pöytää.
"Aijon opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu
eikä armeliaisuusseura", hän sanoi. "Näen teidät, Jack, ja korotan
tuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne."
"Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan
tuhannella", oli MacDonaldin vastaus. "Onko teillä, Jack, vielä
kortteja?"
"Onhan täällä muutama". Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. "Ja
minä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen
on asemani. Ensin höyrylaivani, Bella tiedättehän, jonka arvo on
kaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen. Sitten
minulla Sixty Miles'issa on viidentuhannen arvosta kaivososakkeita
säästössä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt
Linderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla. Hyväksyttekö?"
"Tulkaa vaan peliin, olette täysin kelvollinen", oli Daylightin
vastaus. "Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla
mainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa, ja
toisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden kaivososakkeita. Tunnettehan
kaivokset, Campbell. Kelpaako?"
"Varmasti, Daylight."
"Korkeako peli nyt on?" Kearns kysyi.
"Kuulostaminen kaksituhatta."
"Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin", varoitti Daylight.
"Minulla on erinomaiset kortit", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen
arvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskellä.
"Tunnen miten selkääni syyhyttää."
"On minullakin tavalliset kortit", Campbell ilmoitti, pistäen
paperilappunsa kasaan. "Mutta niillä ei kannata korottaa."
"Minun korteillani kannattaa", Daylight pisti väliin ja kirjoitti
sitten ääneti paperilapulle. "Kuulostan tuhannella ja korotan toisella
mokomalla."
Neito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen paras
ystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Daylightin olkapään
ylitse, otti hän käteensä tämän kortit ja katsoi niitä, pitäen samalla
noiden viiden kortin kuvapuolta suojellen rintaansa vasten. Hän näki,
että siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa, mutta kukaan
ei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat hänen kasvojaan
kun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet mitään. Hänen
kasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama ennenkuin
hän katsoi, hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas
värähtänyt, sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät
välähtäneet. Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle ja
häntä tarkkaavat katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää
mitään.
MacDonald hymyili hyväntahtoisesti. "Näen panoksenne, Daylight, ja
korotan nyt kahdella tuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?"
"Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja
sitten on vielä Daylightinkin vuoro."
"Niin onkin", Daylight myönsi Campbellin heitettyä pöydälle korttinsa.
"Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä kuulostan
kahdella tuhannella ja sitten saatte nähdä kuka voittaa."
Kuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt
äänet. Kolmekymmentäneljä tuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli
oli vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Daylight piti kolme
rouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja nyt
ei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi valtansa
rajan. Eikä Daylightkaan katsonut. Nuo kaksi korttia olivat pöydällä
kuvapuoli alaspäin kuten jakaja oli ne heittänyt.
"Haluatko kortteja?" kysyi Kearns MacDonaldilta.
"Omani riittävät", kuului vastaus.
"Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte", varoitti Kearns häntä.
"En välitä."
Kearns osti itselleen kaksi korttia, muttei katsonut niitä.
Hamish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.
"En milloinkaan lähde pelistä kesken", sanoi hän hitaasti, katsoen
ravintoloitsijaan. "Antakaa tulla, Mac."
MacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma
siitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle ja
pani sen pöydällä! olevaan läjään, virkkoen vain:
"Viisi tuhatta."
Kearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta korttiaan,
laski kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä ollut
liikoja kortteja ja kirjoitti jotakin paperipalaselle.
"Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin pitää
puoliani Daylightia vastaan."
Jännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Daylightiin, joka
niinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko hänellä
todella kaikkiaan viisi.
"Korotan vielä viidellä tuhannella... voidakseni pitää puoliani teitä
vastaan, Jack."
"Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia
vastaan", sanoi MacDonald vuorostaan.
Hänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä ja suupielet vavahtelivat
hermostuneesti hänen puhuessaan.
Kearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan
paperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.
"Minä korotan vielä viidellätuhannella", sanoi hän.
Daylight oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista
öljylampuista lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien
pronssiväri oli tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat
silmänsä säihkyivät ja hänen sieramensa olivat laajentuneet ja
jännittyneet. Sieraimet olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä
esi-isiltä, joilta hän myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran
henkitorvensa.
"Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta", huomautti Kearns. "Ja
sen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä korotan
viidellä tuhannella."
Daylight nojautui tuolinsa selkämystään ja katseli öljylamppuun samalla
kun laski ääneen.
"Viime kierroksella oli aika yhdeksäntuhatta, ja minä kuulostin ja
korotin yhdellätoista tuhannella -- siis yhteensä kolmekymmentä
tuhatta. Voin enää vastata vain kymmenestä". Hän kumartui eteenpäin ja
katsahti Kearns'iin. "Ostan siis kymmenellä tuhannella."
"Voitte korottaa jos haluatte", Kearns vastasi. "Koiranne ovat
viidentuhannen arvoiset tässä pelissä."
"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa
huuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin jo
ostomääräni."
MacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan
kuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas
värähtänyt. Kukaan ei vaihtanut jalkaa. Hiljaisuutta ei häiritty.
Kuului vain ilmaveto valtavassa takassa ja ulkoa hirsiseinän
vaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö pelattu näin
suurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein, mistä seudun
historia tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:
"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin."
Molemmat toiset nyökäyttivät päätään.
"Siis minäkin ostan kortit."
MacDonald lisäsi läjään viiden tuhannen lippunsa.
Kukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yhtaikaa miehet vaijeten
laskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa
kaulaansa paremmin nähdäkseen. Daylightilla oli neljä rouvaa ja ässä,
MacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla neljä kuningasta
ja kolmonen. Kearns pyyhkäsi panokset molemmilla käsivarsillaan omalle
pöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.
Daylight otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen hän sanoi:
"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat voittaa
minut, ja hänellä oli ne."
"Minkälaiset kortit teillä oli?" hän vilkkaasti kysyi kääntyen
Campbellin puoleen.
"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkaa kummallekin
taholle -- hyvät pelikortit."
"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin
saanut viisi samanväristä."
"Kyllähän minä sitä ajattelin", sanoi Campbell murheissaan. "Minulle
juttu maksoi kuusituhatta."
"Olisitte jatkanut", Daylight sanoi naurahtaen. "Silloin en minäkään
olisi saanut neljättä rouvaani. Nyt on minun tehtävä matkasopimus Billy
Rawlinsin kanssa ja sitten kiireesti Dyeaan. Suuriko on saaliinne,
Jack."
Kearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Daylight veti
panosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin sormin
pelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmentymättä summan.
"Sata kaksikymmentäseitsemän tuhatta", ilmoitti hän. "Olette nyt
varakas mies, Jack."
Voittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.
"Tarjoisin ryypyt", MacDonald sanoi, "mutta tämä talo ei enää ole
minun."
"Kyllä se on teidän", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä huuliaan.
"Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta minä
tarjoan juomat."
"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!" huusi Daylight kaikille
ympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui Neidon
käsivarteen. "Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta alullaan;
ja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa Rawlins, minä suostun
tuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna kello yhdeksän --
vai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunsoittaja on?"