I LUKU.

Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran,

veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen

tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman

suhteellisista eduista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa

alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähäväliä synkkään äänettömyyteen.

Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat

pelipöydät rivissä. Crappöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli

farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt ja

pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren

tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka

Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä "Neito". Kolme miestä

pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet, eikä pelaajissa ollut

innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen

lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon

soiton mukaan.

Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide

Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla ja kullankaivuu lännessä

ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten pussit

olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondikea ei

oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet

kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan

jäädyttämää maata. Mitään työtä ei saanut talvella ja heillä oli tapana

talvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä pitkän napaseudun

yön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän pussinsa olivat hyvin

täynnä ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli

Tivoli todellakin tyhjä ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli

peittelemättä ja sanoi Charles Batesille:

"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?

Ovatko kaikki kuolleet?"

Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan

MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimäinen ravintoloitsija ja pelaaja,

Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja

liittyi pariin uunin luona.

"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.

"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.

"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen

kerran.

MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun

samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta

muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään

polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes

se kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut

otti luudan ovipielen naulasta ja karisti lumen intiaanisaappaistaan ja

pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta

mieheltä, ellei jättiläismäinen Canadan ranskalainen olisi tullut

tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.

"Hoi Daylight!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä

sinua."

"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi

tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone

Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerran. Missä on

toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."

Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään

kättä. Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis, molemmat Bone Creekin

osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat

puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan

aivan pienikasvuiselta.

"Hoi Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Daylightiksi nimitetty.

"Huomenna on syntymäpäiväni ja aijon hankkia teille kaikille

pääntäyteisen humalan -- ymmärrättekö? Ja sinulle myös, Louis.

Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni -- vai? Tule ottamaan

ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."

Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. "Sehän

on Burning Daylight", huusi Neito, joka ensimäiseksi tunsi hänet

hänen tullessaan valoon. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät

lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen

tarjoilupöydän ääressä. Burning Daylightin tultua kävi koko huone

äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä.

Puhelu tuli äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka

kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Burning Daylight", vilkastui

valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala

tarttui, alkoivat pyöriä aivankuin olisivat todella olleet huvitetut

tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun

Burning Daylight oli saapuvilla.

Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen

innokkaan tervetulijaiskatseen, jonka tämä loi häneen.

"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve Charley. Mikä teitä

kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä kuin maksaisivat ruumisarkut vain

kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja

ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aijon

käyttää sitä. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha

mies. Tämä on viimeinen nuoruuden hurjasteluni. Oletteko kaikki mukana?

Siis toimeen! Juokaamme!"

"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit

farao-pelissä, ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa

nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."

Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkapussin ja nimitti

korttinsa.

"Viisikymmentä", sanoi hän.

Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight

voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan

punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa

vaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli

takahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita

pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.

"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja

yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja

lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se --"

"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.

"Olet oikeassa, poikani", sanoi Burning Daylight iloisesti. "Syyhyinen

yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi.

Kuunnelkaa ulvontaani."

Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti

sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin

liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä

kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme

muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat

intiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning

Daylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja

pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät

siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.

Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen

tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat

sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit

takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen:

"Burning Daylight on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät ja viinurit

saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat

pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän

surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja

heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.

Harvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin.

Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta,

että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän

villahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: "_burning

daylight_". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen

napaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita,

tienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat

olleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki,

Hudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut

Chilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta

aikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut

viiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden

kera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan

erämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa,

väliin napaseudun pimeässäkin.

Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli

kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata.

Sivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle

Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä

hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut

sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa

ja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen

vastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa

olivat polkeneet.

Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan

-- yhtä nuoren kuin hän -- sankareista pidettiin häntä vanhimpana.

Ijältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun

kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin

heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja

moitteettomana miehenä.

Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo

leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet

huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi.

Yukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja

ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa.

Eikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea

oikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä

voimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi.

Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut

Länsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän

ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli

suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta

suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka

niukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata

peliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli

odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista

vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti

ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle

toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei

ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli

ahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen

voitto siitä panoksesta -- sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin

Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.

Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: _vaivoin

hankittu on helposti menetetty_. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä

tarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta,

kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli

kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin

välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen

yönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että

Elam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli

liian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan

vajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja

virtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään

kahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta

kahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan

seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän

käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet

Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle

hankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.

Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli

samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli

jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat

intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat

vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta.

Pitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan.

Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan

ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka

korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat

irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten

alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat,

terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri

ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin

kolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja

rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö

perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen

suorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut,

ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt

seikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä

välähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati

kuiskivan hänen huuliltaan.

Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti

tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät

suupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän

näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen

kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet

pelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja

joka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha,

suurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa

kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin

korvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa,

jotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain

hyvä terveys saattoi lahjoittaa.

"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald

kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.

"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?", sanoi Olaf

Henderson.

"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskalais-Louis. "Se poika on

silkkaa kultaa -- --"

"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua

viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti MacDonald, "täytyy

Jumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila

ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."

"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi

ihaillen.

"Oikein hyvä", vahvisti Ranskalais-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun

sen päälle, vai?"

Onnen suosikki: Romaani · 第 9 / 51 题