Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran,
veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen
tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman
suhteellisista eduista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa
alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähäväliä synkkään äänettömyyteen.
Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat
pelipöydät rivissä. Crappöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli
farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt ja
pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren
tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka
Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä "Neito". Kolme miestä
pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet, eikä pelaajissa ollut
innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen
lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon
soiton mukaan.
Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide
Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla ja kullankaivuu lännessä
ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten pussit
olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondikea ei
oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet
kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan
jäädyttämää maata. Mitään työtä ei saanut talvella ja heillä oli tapana
talvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä pitkän napaseudun
yön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän pussinsa olivat hyvin
täynnä ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli
Tivoli todellakin tyhjä ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli
peittelemättä ja sanoi Charles Batesille:
"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?
Ovatko kaikki kuolleet?"
Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan
MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimäinen ravintoloitsija ja pelaaja,
Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja
liittyi pariin uunin luona.
"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.
"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.
"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen
kerran.
MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun
samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta
muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään
polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes
se kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut
otti luudan ovipielen naulasta ja karisti lumen intiaanisaappaistaan ja
pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta
mieheltä, ellei jättiläismäinen Canadan ranskalainen olisi tullut
tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.
"Hoi Daylight!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä
sinua."
"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi
tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone
Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerran. Missä on
toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."
Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään
kättä. Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis, molemmat Bone Creekin
osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat
puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan
aivan pienikasvuiselta.
"Hoi Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Daylightiksi nimitetty.
"Huomenna on syntymäpäiväni ja aijon hankkia teille kaikille
pääntäyteisen humalan -- ymmärrättekö? Ja sinulle myös, Louis.
Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni -- vai? Tule ottamaan
ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."
Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. "Sehän
on Burning Daylight", huusi Neito, joka ensimäiseksi tunsi hänet
hänen tullessaan valoon. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät
lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen
tarjoilupöydän ääressä. Burning Daylightin tultua kävi koko huone
äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä.
Puhelu tuli äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka
kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Burning Daylight", vilkastui
valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala
tarttui, alkoivat pyöriä aivankuin olisivat todella olleet huvitetut
tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun
Burning Daylight oli saapuvilla.
Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen
innokkaan tervetulijaiskatseen, jonka tämä loi häneen.
"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve Charley. Mikä teitä
kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä kuin maksaisivat ruumisarkut vain
kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja
ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aijon
käyttää sitä. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha
mies. Tämä on viimeinen nuoruuden hurjasteluni. Oletteko kaikki mukana?
Siis toimeen! Juokaamme!"
"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit
farao-pelissä, ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa
nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."
Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkapussin ja nimitti
korttinsa.
"Viisikymmentä", sanoi hän.
Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight
voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan
punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa
vaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli
takahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita
pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.
"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja
yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja
lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se --"
"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.
"Olet oikeassa, poikani", sanoi Burning Daylight iloisesti. "Syyhyinen
yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi.
Kuunnelkaa ulvontaani."
Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti
sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin
liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä
kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme
muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat
intiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning
Daylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja
pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät
siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.
Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen
tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat
sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit
takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen:
"Burning Daylight on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät ja viinurit
saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat
pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän
surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja
heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.
Harvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin.
Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta,
että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän
villahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: "_burning
daylight_". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen
napaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita,
tienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat
olleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki,
Hudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut
Chilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta
aikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut
viiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden
kera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan
erämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa,
väliin napaseudun pimeässäkin.
Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli
kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata.
Sivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle
Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä
hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut
sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa
ja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen
vastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa
olivat polkeneet.
Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan
-- yhtä nuoren kuin hän -- sankareista pidettiin häntä vanhimpana.
Ijältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun
kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin
heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja
moitteettomana miehenä.
Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo
leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet
huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi.
Yukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja
ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa.
Eikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea
oikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä
voimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi.
Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut
Länsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän
ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli
suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta
suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka
niukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata
peliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli
odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista
vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti
ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle
toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei
ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli
ahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen
voitto siitä panoksesta -- sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin
Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.
Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: _vaivoin
hankittu on helposti menetetty_. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä
tarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta,
kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli
kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin
välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen
yönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että
Elam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli
liian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan
vajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja
virtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään
kahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta
kahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan
seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän
käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet
Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle
hankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.
Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli
samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli
jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat
intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat
vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta.
Pitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan.
Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan
ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka
korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat
irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten
alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat,
terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri
ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin
kolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja
rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö
perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen
suorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut,
ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt
seikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä
välähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati
kuiskivan hänen huuliltaan.
Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti
tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät
suupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän
näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen
kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet
pelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja
joka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha,
suurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa
kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin
korvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa,
jotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain
hyvä terveys saattoi lahjoittaa.
"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald
kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.
"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?", sanoi Olaf
Henderson.
"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskalais-Louis. "Se poika on
silkkaa kultaa -- --"
"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua
viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti MacDonald, "täytyy
Jumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila
ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."
"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi
ihaillen.
"Oikein hyvä", vahvisti Ranskalais-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun
sen päälle, vai?"