Uuno Claus astuu vasemmalta kuin uutena miehenä, käynniltään varmana,
kasvot onnesta loistaen.
UUNO CLAUS (tullen suoraan etunäyttämölle, molemmille).
Tietäkää... kerroin kaikki! Myöskin sen, että minua uhkasi viranmenetys
ja häpeä. Ja hän, tuo jalo nainen, hän syleili minua säälillä ja
uudella rakkaudella, jonka kaltaista emme olleet kumpikaan kokeneet.
Niin, hän ottaa minut vastaan vaikka... vankilasta. (Erikoisesti Hellin
Höökille, painavasti.) Minua ei voida siis enää millään uhata.
HELLIN HÖÖK (jäykästi, miltei turtana iskusta).
Eikö millään?
UUNO CLAUS (onnellisesti).
Ei millään! Kihlaus julkaistaan huomenna. Ja häät! Ne tulevat
itsestään...
HELLIN HÖÖK (parahtaa särkyneeseen nauruun).
Häät? Häät? Hä... hä... hä... Ha-haha-haa... (Kiertäen näyttämöä,
jatkaen nauruaan, joka muuttuu välillä ilakoivaksi ja heleäksikin;
katoaa ruokailuhuoneeseen.)
GABRIEL HÖÖK (katsoo ihmetellen Uuno Clausiin, nousee seisoalleen,
siirtyy taka-alalle, palaa hädissään takaisin).
Miksi hän nauroi?
UUNO CLAUS (aavistaen naurun teeskentelyksi).
Niin, miksi?
GABRIEL HÖÖK (hätäisenä).
Onko se sairautta? (Kauhistuen.) Kukaties...
UUNO CLAUS (puoliksi itsekseen).
En, sitä en luule. (Yhä varmistuen.) Sairautta se ei ole.