Alustavia töitä.
Esitysten laatu.
Kirjalliset esitykset ovat hyvin erilaisia. Janamme ne sisällykseensä
nähden kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkisteluihin.
Kertomus esittää yhtäjaksoisesti tapauksia ja vaiheita elämästä. Kun
se kertoo jonkun henkilön elämänvaiheita, sanotaan sitä elämäkerraksi
(biografiaksi).
Kuvaus luo eteemme jonkun rajoitetun katseltavan: esineen, eläimen,
kasvin, seudun, kylän, kaupungin, ilmiön y.m. Kun kuvaus esittää jonkun
henkilön luonnetta ja sisäisten ominaisuuksien kehitystä, saa se
luonnekuvan (karakteristiikin) nimen.
Tutkistelma nimensä mukaisesti tutkii ja selvittelee asioita ja
olosuhteita, niiden syitä ja seurauksia, sisäistä yhteyttä j.n.e. Tähän
osastoon kuuluvat m.m. tieteelliset teokset.
Likimainkaan kaikki esitykset eivät ole puhtaasti yhtä lajia, vaan
useinkin eri lajien rinnakkain esiintymistä. Niinpä monesti yhtyy
kertomus ja tutkistelma, kertomus ja luonnekuva. Samoin voipi samasta
aineesta tehdä useampia eriluontoisia esityksiä. Niinpä jostakin
henkilöstä, esim. Snellmanista, joko elämäkerran, luonnekuvan tahi
tutkistelman, riippuen siitä käsitteleekö esitys hänen elämänvaiheitaan
(elämäkerta), hänen luonteensa ominaisuuksia (luonnekuva) tahi hänen
vaikutustaan aikansa oloihin (tutkistelma). Samoin voi jostakin
esineestä, esim. vaatteista, tehdä kertomuksen niiden historiasta ja
kehityksestä, kuvauksen eri kansojen ja eri aikakausien puvuista sekä
kolmanneksi tutkistelman vaatteista terveyden, kauneuden, kestävyyden
y.m. kannalta katsottuna.
Aiheen valitseminen ja rajoittaminen.
Kirjallisten esitysten aiheet voivat joko olla ennakolta määrätyitä
tahi jää niiden valitseminen kirjoittajan vapaaseen valtaan. Aihetta
valitessa on huomioon otettava kirjoittajan tiedot ja kehityskanta. On
valittava semmoinen aihe, jonka kirjoittaja voi hyvästi esittää. Niinpä
ei alottelijan sovi heti ryhtyä omintakeisia kirjoituksia laatimaan,
vaan on hänelle erittäin kehittävänä alkuasteena ennen kirjoitettujen
kyhäelmien mukaileminen. Saavutettuaan siinä jonkunlaisen kätevyyden
hän siirtyy pienempiin, selväpiirteisiin omintakeisiin aineisiin,
ensin kertomukseen, joka on itsenäisten esitysten helpoin laji, sekä
siitä vähitellen kuvauksiin ja tutkistelmiin, jotka vaativat suurempaa
taitoa. Tässä, niinkuin kaikessa muussakin, on »tyvestä puuhun
noustava», jos mieli koskaan mitään kunnollista aikaan saada.
Kun aihe on määrätty, on ensi tehtävä sen tarkastaminen ja
rajoittaminen. On tarkoin punnittava mitä se sisältää, muuten saattaa
heti alussa syntyä väärinkäsitys aiheen tarkoituksen suhteen tai
eksymme pintapuolisuuteen ja ydin jää löytämättä. Monet aiheet sitä
paitsi sisältävät useampia suunnan mahdollisuuksia. Niistä on aina yksi
valittava ja sille asetettava varma, määrätty päämaali.
Ainesten kerääminen.
Ainesten laatu. Kun talonrakentaja on määrännyt rakennuksen
tarkoituksen ja laatinut suunnitelmansa, on hänen ryhtyminen
rakennusaineita hankkimaan. Samoin on kirjoittajan, aiheensa valittua
ja rajoitettua, ruvettava esityksensä aineksia kokoamaan. Sitä
nimitämme ainesten keräämiseksi.
Ensi tehtävä on selvitellä millaisia aineksia kysymyksessä oleva
esitys vaatii, sillä ainekset ovat aina etsittävät tehtävän laadun
mukaan. Kertomuksen aineksia kerätessä on huomioon otettava: aika
ja paikka, henkilöt, toiminnan alku, jatkuminen ja loppu, syyt ja
seuraukset. Elämäkerrassa taas: henkilö, syntyminen, aika, paikka,
vanhemmat, kasvatus, kehitys, toiminta, kuolema ja elämäntyön tulos.
Kuvauksessa tarkataan kuvattavan aiheen ori puolia: muotoa, sisäisiä
ominaisuuksia, kokonaisvaikutusta y.m., aina aiheen laadun mukaan.
Luonnekuvauksessa kiinnitetään huomio henkilön lahjoihin ja luontaisiin
taipumuksiin, kasvatuksen vaikutukseen ja sisäisten ominaisuuksien
kehitykseen, niiden ilmenemiseen toiminnassa ja niiden vaikutukseen
kuvattavan henkilön ympäristössä. Tntkistetmassa selvitellään asian tai
tapahtuman alkuaiheita, olojen syitä, vaikutuksia ja seurauksia, niiden
oikeellisuutta, väitteitten ja päätelmäin pätevyyttä y.m.
Keräämistapa. Ajatellessamme ja selvitellessämme aihetta, johtuu
aineksia mieleemme, mutta muistimme ei jaksa niitä säilyttää, sitä
vähemmän kokonaisuudeksi järjestää. Siksi ne ovat kokoon kerättävät ja
muistiin merkittävät.
Keräys toimitetaan paperille. Siihen merkitsemme kaikki, mitä asiasta
tiedämme ja muistamme. Elleivät näin saadut ainekset riitä, ryhdymme
lisäaineksia hankkimaan. Niitä saamme kirjoista, joissa muistamme
käsiteltävästä aineesta jotakin puhutun. Onpa usein tarpeen varta
vasten hankkia asiaa koskevia teoksia. Toiseksi kyselemme muiden
asiantuntijain tietoja ja neuvoja. Varsin hyödyllistä on tutustua aivan
vastakkaisiin, jopa nurinkurisiinkin mielipiteisiin. Ne vaan valaisevat
asiaa sekä selventävät ja varmentavat kirjoittajan omaa kantaa.
Kolmanneksi on usein tarpeen lyhtyä asiaa persoonallisesti tutkimaan
ja tekemään havainnolta päästäksemme täyteen selvyyteen hämäristä ja
epäilyksen alaisista kohdista. Niinpä täytyy kirjailijain joskus uhrata
kokonaisia vuosia jonkun aineen lähempään tutkimiseen, jopa tehdä sitä
varten varsinaisia tutkimusmatkoja.
Ainesten paperille merkitseminen toimitetaan lyhyesti, ainoasti
muutamalla sanalla, juuri siksi että asia siitä mieleen palautuu.
[Katso erästä myöhempää kappaletta »Ainekeräys- ja jäsennysnäyte».]
Niinkuin kivet, hirret, sammaleet y.m. vedetään rakennuspaikalla eri
läjiin, samoin erilaatuiset kirjoitusainekset merkitään eri liuskoille
tahi eri ryhmiin samalle paperille. Niin tehden on niitä järjestämään
ruvetessa helppo käsitellä.
Paperille merkitään kaikki asiaa koskevat seikat. Niinpä mieleen
johtuvat onnistuneet lauseet ja sattuvat käänteet, sillä ne eivät
tavallisesti kirjoittaessa enää uudelleen mieleen palaudu, mikä
tietenkin on esitykselle vahingoksi.
Ainesten kerääminen on erinomaisen tärkeä tehtävä, se kun on koko
esityksen perus. Siksi se on erityisellä huolella toimitettava,
saadaksemme esityksen niin asialliseksi ja sisällysrikkaaksi kuin
suinkin. On muistettava, että kun huolellinen ainesten keräys on
suoritettu, on suurin työ tehty.
Vanhaan aikaan käytettiin ainesten keräämisessä n.s. kriiaa. Se oli
8-osainen aineslista, jonka kuhunkin osaan etsittiin tarvittavat
ainekset. Nykyään ei enää kriiaa semmoisenaan käytetä, vaan kirjoittaja
kokoaa aineksia niin moneen ryhmään, kuin tarve kulloinkin vaatii.
Ainesten tarkastaminen ja pohtiminen. Keräystyön päätyttyä ovat
ainekset ensin tarkastettavat, ennenkuin rupeamme niitä käyttämään. On
arvosteltava ainesten runsaus, s.o. kunkin aineslajin riittäväisyys
rakennuksen suuruuteen nähden. Jos huomaamme varaston liian niukaksi,
on keräystyötä jatkettava.
Mutta tarkastus ei saa supistua yksin ainesten runsauteen, vaan sitäkin
tähdellisemmin niiden laatuun. Vähäarvoiset ja asiaan kuulumattomat
ainekset ovat säälimättä hyljättävät, vaikkapa se joskus saattaa tuntua
vaikealtakin. Ellei niin tehdä, eksytään helposti vähäpätöisyyksiin
ja lasketaan ala-arvoista kelvollisen joukkoon, joten koko laitos
turmeltuu. Toiselta puolen voivat tällaiset ainekset houkutella
esittäjän »puhumaan pellon aidoista, kun pitäisi puhua itse pellosta».
Juuri tässä tulee kirjoittajan itsearvostelu kysymykseen.
Joskus saattaa asiaan kuuluvia kelvollisiakin aineksia keräytyä
liiaksi. Niistä täytyy vähemmän tärkeät hyljätä ja käyttää vaan
sen verran, kuin asian valaiseminen todella vaatii. Sillä ainesten
liikarunsaus on omansa hämmentämään aiheen johtavaa lankaa ja
tekemään esityksestä rungottoman ainesläjän. — Poikkeuksena tästä
ovat tieteelliset tutkimukset, joihin usein kerätään kaikki saatavana
olevat ainekset ja joiden pienillä, hajanaisillakin tiedoilla voi olla
mitä suurin merkitys sekä aikalaisille että varsinkin myöhemmille
tutkijoille.