Yleisiä perusteita.
Sisällys ja muoto.
Mitä on sisällys ja mitä on muoto?
Kun talonrakentaja ryhtyy uutta rakennusta puuhaamaan, ei hän heti ensi
työksi hanki rakennusaineita. Hän ottaa kynän käteensä ja paperiliuskan
eteensä. »Tuohon tulee pirtti, tuohon keittiö, tähän täytyy saada sali
sopimaan, tähän taas haltijaväen kamari, tuolle sijalle lastenkamari
ja eteinen», tuumii hän vetäen viivoja paperille. »Pirtin tulee olla
niin pitkä ja niin leveä, salin avaruus niin ja niin», jatkaa hän
merkiten paperille numeroita ja muutellen viivoja. — »Nyt tiedän mitä
rakennuksen tulee sisältää», päättää hän suunnitelmansa.
»Mutta», jatkaa hän vaipuen uudestaan miettimään. »Tässä on kyllä
pohjapiirustus, mutta miltähän rakennus tulee kokonaisuudessaan
näyttämään?» Hän vetää uudelleen viivoja ja tekee numeroita. »Pituus on
niin ja niin monta metriä, korkeutta täytyy tulla ainakin niin ja niin
paljo, muuten se näyttää ladolta», sanoo hän. »Porrassuojan katto on
liitettävä itse rakennuksen kattoon, siten se näyttää parhaimmalta»,
jatkaa hän, »ja ikkunat on tehtävä entistä korkeammat.» — »Eipä se tule
olemaan muotoakaan vailla, jos noin tekee», päättää hän tyytyväisenä.
Sama on kirjallisten esitystenkin laita. Kirjoittaja on rakentaja,
uuden rakennuksen luoja. Hänen täytyy jo ennen työhön ryhtymistä
tietää, että hänen kirjoitukseltaan tullaan vaatimaan sekä sisällystä
että muotoa.
<tb>
Mihin tämä vaatimus perustuu?
Tarjoa pienelle lapselle ruma esine, niin näet kuinka hän käy totiseksi
ja työntää sen pois luotaan. Ojenna sen sijaan hänelle sievä leikkiase
— hän hymyilee ja ottaa sen ihastellen vastaan.
Kauneuden vaisto on siis synnynnäinen, jokainen omaa sitä jossakin
määrässä. Ihminen rakastaa kaunista. Kauniin parissa hän viihtyy;
kaunis tekee häneen ylentävän, kohottavan vaikutuksen. Siksi ihminen
etsii kauneutta. Hän pyrkii sitä itse omistamaan, vaikuttamaan sillä
ympäristöönsä ja kaikissa teoissaan luomaan kauniita muotoja.
Mutta yksin muodon kauneus ei häntä tyydytä. Hänen huomionsa tosin
ensi hetkenä kiintyy ulkopiirteisiin, s.o. muodolliseen puoleen, mutta
pian hän tunkeutuu syvemmälle: sisällystäkin tutkimaan. Ja juuri
sisällyksestä useimmiten riippuu minkä arvon hän esineelle lopullisesti
antaa.
Sisällyksen vaatimus nimittäin perustuu ihmisen henkiseen olemukseen.
Sisällyksen etsimistä ja löytämistä tarkoittaa hänen elämänsä ja
kehityksensä, hänen työnsä ja toimensa. Sisällyksetön elämä ja
sisällyksetön työ eivät tyydytä hänen luonteensa sisintä vaatimusta,
sillä ne eivät vastaa sitä päämäärää, minkä hän tietää niille
asetetuksi.
Mutta mikä on kaunista?
Eri henkilöt ovat siitä usein eri mieltä: toinen pitää sitä rumana,
minkä toinen katsoo kauniiksi. Se mikä talonpojan mielestä on
hyvinkin siroa, ei tyydytä säätyläisen kauneudenvaatimuksia, ja päin
vastoin. Austraalialainen neekeri kaunistaa itseään tatueeraamalla,
eurooppalainen sanoo että hän siten piirtelee itsensä inhottavan
rumaksi. Mikä on kaunista?
»Makuasioista ei pidä kiistellä», sanoo latinalainen sananlasku.
Siihen vaikuttaa suuresti luonne, tottumus, henkinen kehitysaste ynnä
monet muut seikat. Mutta tästä huolimatta muodollisella kauneudella
on kuitenkin muutamia määrätyitä ehtoja ja edellytyksiä, jotka ovat
kaikille yhteisiä.
Ihminen, jolla on tavallista suurempi pää tahi tavallista pitemmät
kädet, tekee meihin epämiellyttävän vaikutuksen, s.o. loukkaa
luontaista kauneudenaistiamme. Kauneuden ensi ehto siis on että eri
osain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia.
Pöytä, jonka yksi jalka on suora, toinen käyrä, yksi kulmikas, toinen
pyöreä, vaikuttaa kauneudenaistiamme loukkaavasti, sitä enemmän mitä
erilaisempia toisiaan vastaavat osat ovat. Vaaditaan siis että eri
osain tulee olla muotoonsa nähden sopusointuisia keskenään.
Mutta olkootpa eri osat kuinka sopusuhtaisia tahansa, ei niistä
synny kaunista kokonaisuutta, jos ne sattuvat väärille paikoille.
Ajatellaanpa vaan millaisen muodollisen hämmennyksen synnyttää esim.
niinkin pieni hairahdus, kuin että jonkun esineen erilaatuiset
koristeet joutuvat vaihdoksiin, toisiin paikkoihin kuin ne on
tarkoitettu. Kolmas kauneuden ehto siis on että kukin osa saa oikean,
luonnollisen paikkansa kokonaisuudessa.
Vaan eipä vielä tälläkään ehyt kokonaisuus ole taattu. Esine, jonka eri
osat eivät liity läheisesti toisiinsa, on ruma ja ehyttä kokonaisuutta
vailla. Eri osain tarkka, elimellinen toisiinsa liittyminen on siis
kauneuden neljäs pääehto.
Muodollisella kauneudella on vielä muitakin ehtoja, riippuen siitä
minkälaatuisista muodoista on kysymys. Edellämainitut neljä ovat ne,
joista etupäässä riippuu kirjallisten esitysten muodollinen kauneus.
Mikä on sisällökästä?
Tähän kysymykseen saattaa sommitella pitkiä selityksiä, mutta siihen
saattaa vastata aivan lyhyestikin. Sokrates sanoi: »ainoastaan se
on kaunista, mikä on tarkoituksenmukaista», s.o. esineen todellinen
kauneus, sisällyksen kauneus riippuu sen tarkoituksenmukaisuudesta.
Saamme siis ohjeen: sisällyksen arvo riippuu siitä, missä määrin esine,
työ ja teko vastaa sille ajateltua käytäntöä eli tarkoitusta.
Onko muodolla ja sisällyksellä mitään keskinäistä yhteyttä vai ovatko
ne toisistaan riippumattomia?
Ajatellaanpa että joku laittaa itselleen vaatekaapin, jonka
ulkopiirteet ja värit ovat mitä sirointa vaatekaapin kuosia. Siinä
on siis muotoa. Sisältä hän varustaa sen tiheään asetetuilla
hyllyillä kirjakaapin tapaan. Siinä on siis sisällystäkin. Mutta se
on aivan epäkäytännöllinen vaatekaapiksi, sillä sen sisällys ei ole
sopusoinnussa muodon kanssa.
Toinen esimerkki. Erään maamme rautatieradan varrella on erittäin
kaunismuotoinen, kirkon yleviä piirteitä tarkoin jäljittelevä
rakennus. Kun juna seisahtuu lähellä olevalle pysäkille kuulee
outojen matkustajain tavallisesti huudahtavan: »siinäpä siromuotoinen
tehtaankirkko!» Mutta tuskin voi arvata heidän hämmästystään, kun joku
paikkakuntaa tunteva hymähtäen selittää: »ei se kirkko ole, se on —
viinatehtaan konttori- ja asuinrakennus».
Vaaditaan siis sisällyksen ja muodon sopusointuisuutta. Kun sisällys
ja muoto ovat keskenään sopusointuisia, syntyy siitä kokonaisuuden
tarkoituksenmukaisuus, s.o. kokonaisuuden kauneus eli täydellisyys.
Edellämainitut kauneuden ja sopusointuisuuden vaatimukset koskevat
kaikkia inhimillisiä tehtäviä. Niinpä kaikenlaisia kirjallisia
esityksiäkin — olipa niillä kirjeen, puheen, esitelmän, kertomuksen
tai tieteellisen tutkimuksen muoto. Niiden vaikutus kuulijoihin tai
lukijoihin riippuu siitä, missä määrin esitys vastaa sisällyksen ja
muodon vaatimuksia. Sisällökäs, ehyt ja sopusuhtainen esitys tekee
tarkoitetun vaikutuksen: miellyttää ja tempaa mukaansa, jopa saa meidät
omistamaan ja toteuttamaan siinä lausuttuja ajatuksia. Hajanainen ja
sotkuinen esitys sen sijaan, vaikkapa se sisältää aivan samat asiat,
vaikuttaa päin vastoin: ikävystyttää ja väsyttää.
Onnistumisen ehdot.
Ihminen ei synny mestarina. Hän on kasvatuksen ja luontaisen kehityksen
tulos, hänen työnsä taas edellisten tulos.
Tehtävissään onnistuakseen tarvitsee ihminen ensinnäkin perehtyä
työalaansa. Lahjat ja luontaiset taipumukset ovat eri ihmisillä
erilaiset, mutta kyvykkäimmänkin tulee tarkoin tuntea työn
suorittamistavat.
Eikä tässä kyllin. Tarvitaan vielä lisäksi uutteraa, huolellista
työtä ja ankaraa itsearvostelua. Usein ihmetellään maailman suuria
kirjailijoita ja muita neroja, mutta harvoin aavistetaan että heidän
taitonsa, suurten synnynnäisten taipumusten ohessa, on ankaran työn
tulos. Paljon on heiltä vaadittu uutteraa harjoitusta, ennenkuin he
ovat kyenneet hämmästyttävää mestariteoksiaan luomaan.
Mutta jos maailman nerokkaimmilta kyvyiltä tätä vaaditaan, mitä sitte
tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä. Välttämättömiä ehtoja
kirjallisissa tehtävässä onnistuaksemme siis on: työtapojen tarkka
tunteminen, väsymätön uutteruus, ankara itsearvostelu ja huolellisuus
työn suorittamisessa. Meidän tulee olla vaateliaita työmme suhteen:
kirjoittaa ja hyljätä ja yhä uudelleen kirjoittaa, kunnes työ tulee
täysikelpoista. Meitä tulee työssämme elähdyttää pyrkimys saada aikaan
mahdollisimman hyvää, sillä paraskaan ei ole kyllin hyvää.
Tätä saavuttaaksemme meidän tulee antautua lämmöllä tehtäväämme.
Ainoastaan siten voimme siihen kiintyä ja ajatuksemme syventyä
tutkittavaan aineeseen. Silloin esitys syntyy luonnollisesti eikä
pakottamalla.
Jos meillä on täysi selvyys näistä vaatimuksista, on meillä
onnistumisen avain hallussamme. Me varmistumme askel askeleelta, kunnes
ehyt työ muuttuu meille vähitellen tottumukseksi, toiseksi luonnoksi,
s.o. me opimme taidon — juuri tuon, jota yleensä ollaan taipuvaisia
uskomaan synnynnäiseksi lahjaksi.