INGEL.

Ingel, sörveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sörveläinen

piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava

tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, -- se on hullunkurinen,

veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana

hetkenä. Yhtä yksitotinen on sensijaan sörveläinen hame, raskaissa

poimuissa se uloittuu kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot

kömpelöihin laskoksiinsa, sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee

rinnatusten punaisia ja valkoisia juovia.

Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on

lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä

tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu

liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein

torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin

kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet

kuumuudesta lerpattavat.

Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen

lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja

synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee

lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus

vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko

käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri

sukupolvien kuluessa on vaalentunut.

Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään

syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja

hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää,

herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksikaan, ketä hän

rinnoillaan kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule

mieleenkään, että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.

Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on

täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan

varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet,

rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen

varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen

peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää

nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa

aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja

huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma

siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen

yksinomaista omaisuutta, olemassa vaan sitä varten, olento, jolla

ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä

äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko

pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se

upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.

Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää

soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen

läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän

oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi

auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin

silmiinsä palaa sielu takaisin.

Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään.

Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja

teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä.

Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi,

vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa

nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen

poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin

pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut

uskaltavat hiekkapyörylälle asti.

Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin

oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä

hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko,

tyhjä paikka.

Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti,

jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja

raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko

päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se

tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka

ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.

Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein

kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja

kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy

koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä

puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä

tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta

osaa itsestään.

Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin

ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas

yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi,

hän on kuulevinaan lapsen itkua Sörven rannoilta saakka, kaikki saa

hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja

lehmuksen latvan humina.

Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti.

Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien

poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se

räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella

kurkkuäänellä poikasiaan.

Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva

kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli

varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin

henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä

Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli

vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan

koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau... Ja sitten hän

hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli

sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli

nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein

kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten

taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan...

Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma

sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden

kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden

lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle,

olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren

liittyvän vereen...

"Tiiu, -- tulehan tänne!"

Tiiu tulee juoksujalkaa lähemmäksi.

"Tiiu, -- mene, tuo poika tänne vähäksi aikaa vaan, kuuletko!"

"En minä, rouva saa tietää!"

"Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle."

"Kantelevat toiset..."

"Eikö mitä, -- viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän

hopeasoljen."

Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu

hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.

"Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta."

"Oikeinko kirjavaa?"

"Ostan hopeapitsinkin, -- mene nyt aika kyytiä."

"No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit."

Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja

katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään

sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt

vajoavat joka kosketuksesta.

Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi

hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä

olisi lapsi aivan vieras hänelle.

Taikka, -- ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä

kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen

lapsi olisi vieroitettu, saisi hän mennä hakemaan pientä hautakumpua

Jamman hautuumaalta.

Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin

kipeästi jotakuta odottanut -- sulhastaan, joka oli mennyt

asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan.

Silloin hän oli juossut Sörven hietikoilla edestakaisin, häpeän

tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni

taivaan rannalla.

Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.

"Ingel, otahan perillisesi!"

Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta,

puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllä siitä,

että lapsi on elossa ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.

Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo

niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka

mielellään löytäisi vikoja.

Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä

tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä

edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.

Kuinka kepeäksi se on käynyt, -- painaako kahtakymmentäkään naulaa...

Niin on kuin höyhentukko...

Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien.

Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja

arvostellen.

"Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, -- aivan on

repaleissa."

"Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt..."

Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.

Sillä on mustelmia, -- tuossa kainalon kohdalla, -- ja toinen polven

taipeessa.

Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, -- taikka antaneet putoilla ja

kolhia itseään.

"Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on

pitäneet. Kyllä äiti antaa!"

Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa

vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.

Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut

makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman

että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa

puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä.

Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja

jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.

"Eikö poika huolikaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta!"

Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se

olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se

vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!

"Otanko soljen pois, -- ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin

päähän, -- onko se nyt pojun oma äiti?"

"Tahtooko poika ratsastaa, näin: Söit, söit Sörve randa... kapp, kapp

kalaranda..."

"Hyvänen aika, ei mikään tässä auta."

Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana

makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi

heimonsa koko taakka.

"Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sörveen. Tuo merestä

hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan."

Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.

Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.

"Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset

nauhat."

Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa

penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa

sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia,

pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä sukkia, peitteitä,

kapaloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien,

ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää

ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko

sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.

Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristelee itseään kuvastimen

edessä. Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi

itselleen.

Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella

kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi,

niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten

kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan,

erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.

Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta,

armolliset parooniherrat...

Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat

ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista

vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään

kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.

Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää

hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?

Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän ei

ole koskaan ennen miettinyt, -- kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta

sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän

pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria,

valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa

ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään

savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sörven rannalla ja pyytelee

mutakaloja matalikoilla, mutta sitten se orjuus alkaa.

Ensin kulkee paimenena karjamailla, kartanon lehmien jäljessä,

kastuu sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi

kartanoon, vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, --

tekee miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa.

Saa sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran

siitä kartanoon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas

korpiryteikköön uutisasukkaaksi.

Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys

herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi,

näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki,

ajatellessaan poikansa kohtaloa.

Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikk'ei hän vielä tiedä, ketä vastaan

se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen,

hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän

vaatii parempaa osaa.

Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä

riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset

vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa

parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.

Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa

pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen

lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.

Hän alkaa pilkata ja soimata lasta.

"Riepunukke, -- räsymekko!"

"Onko nyt hyvä ollaksesi, -- makaappas sinäkin kerran työorjan

räsyissä."

Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle

hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja

sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.

Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja

kalpeana. "Nyt kävi hullusti, -- saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on

jo portailla."

Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen

pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.

"Minnekkä se toinen lapsi pannaan", hätäilee Tiiu. "Ja voi herranen

aika..."

Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus nähdessään paroonin pojan.

"Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla

sinun nahoissasi."

Ingel on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä

kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa ja otsalle kohoo hikeä,

ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.

"Joutuun nyt, rouva tulee jo, askeleita kuuluu käytävästä."

Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.

"Anna rouvan tulla" hän sanoo hitaasti ja tyynesti. "Rouva pieksää

verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan

lapseni ja menen."