Maalinnan valleilla on hyvä maata, silloin kuin ruoho vielä ei ole
niitetty. Myöhemmin pannaan tänne heinät kuivamaan pitkinä, keltaisina
mattoina pitkin vallien kupeita. Nyt on yrttituoksu ylimmillään, maa
on polttavan kuuma, kun likentää kasvonsa siihen, nousee väkevää
höyryä kuin maanalaisesta ahjosta. Varjot ajelevat toisiaan maalinnan
pohjalla, kun aurinko peittyy pilveen, vierivät ne pitkin lakeutta kuin
tuulispää merellä, korkea ruoho taittuu laineiksi.
Täällä saarelaisten vanhan linnoituksen suojassa, joka suurena,
ruohoittuneena hevosenkenkänä kohoaa tasangosta, tuskin muistaakaan
merta. Ei ainakaan päivällä. Mutta illalla, heti kun aurinko on
laskenut, muuttuu maisema. Tuntuu uhoa, kylmää, viileätä, joka nousee
päivänpaistamattomista syvyyksistä, alavat maat verhoutuvat harmaaseen
usvaan. Jättiläinen on henkäissyt, ja sen hengitys kiirii kylmänä
huuruna yli saaren. Lintuja alkaa laskeutua kesannoille, lokkeja, jotka
saaliinhimosta jättävät rauhalliset hietasärkkänsä ja uskaltavat useita
virstoja sisämaahan ryöstöretkille.
Juuri sentähden, ettei merta näe, täytyy ajatella sitä viholliseksi.
Ystävä tulee avonaisesti, meri levittää ainoastaan yöllä valtansa
saaren yli kuin salavihollinen, pimeyden töitä tehdäkseen. Mereltä päin
voi tulla Saarenmaalle ainoastaan pahaa.
Minkätähden meri suopein silmin katselisikaan Saarenmaata? Se ei ole
voinut unohtaa, että siltä on riistetty entinen matalikko, kalojen
kutupaikka, se ei ole voinut antaa anteeksi, että sen entinen pohja
nyt saarena kohoaa. Se vihaa tietysti sitä jättiläiskättä, joka kerran
upotti kuin seulan Itämereen ja siitä nosti suuria kimpaleita maata,
joitten välitse vesi norui pois, niin että ne yhtyivät kiinteäksi
kokonaisuudeksi.
Mitä sitten muuta merkitsisi se pikku kinastelu rannoilla, alituinen
sissisota, jossa taistellaan käsikähmässä, otellaan jokaisesta
jalansijasta. Hitaasti, vuosisadassa puolen jalkaa, peräytyy meri.
Mutta keväisin se kokoo voimansa, ottaa omansa takaisin, tulvaa
vahingoniloisena entiselle alueelleen ja suolaa maan, niin ettei siinä
viihdy muuta kuin karkea saraheinä. Rannikko on yhtä autio, kuin alati
sodan jaloissa oleva alue. Oikeastaan on kaikki täällä käyty taistelu
kamppailua meren kanssa.
Jos meri olisi ollut Saarenmaalle suopea, hukuttanut se olisi aikoinaan
vihollisen ryöstölaivat. Mutta se kuljetti ne rannalle saakka, päästi
niistä maalle ristiritareita ja messupukuisia pappeja, jotka tappoivat
miehet sukupuuton partaalle ja pirskoittivat uhrivedellä Taaran pyhät
tammet. Ehkä tämänkin maalinnan valleilla apila ja ruoho siksi niin
rehevästi kasvaa, että maata on höystänyt virolainen veri.
Mereltä päin on myös kerran tuleva se aalto... joka toiseen kertaan
hävittää Saarenmaan itsenäisyyden. Sillä se on itsenäinen vieläkin,
valloitettuna ja masennettuna. Pieni, jäykkä yksilö, jota eivät
yleisyyden laineet ole saaneet poishuuhdotuksi. Kaikki vanha versoo
täällä, uusi ei löydä jalansijaa, uudet aatteet saapuvat väljähtyneinä
kuin rannikolle maininki ulapalla raivonneesta myrskystä.
Ei siltä, että kaikki vanha olisi hyvää. Pane kivi pystyyn, ja se
vanhenee ja ruohoittuu myöskin. Mutta täällä on vanha erikoista ja
omantakeista, sillä on varma yksilöllisyyden leima, se tekee Saarenmaan
Saarenmaaksi.
Kerran on sekin aalto tuleva. Meri on tasoittava Saarenmaan omalle
tasalleen, se itse on ryöstävä siltä merentakaisen viehätyksen,
kuluttava siltä näkymättömiin saaristo-ilmeen.
Ja se aika tulee, jolloin nämäkin maalinnan vallit ehkä kaivetaan
puhki, kuljetetaan pienissä erissä, pienillä, narisevilla
työntörattailla hiekaksi maantielle ja mullaksi pelloille.