Kubja-Pärt, Vaidan vouti, alkoi tehdä kuolemaa.
Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä
mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan.
Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään
kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut
ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan.
Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt
oli häntä kylliksi sulateltu ja henkeään alkoi heittää.
Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit
tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä --
tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, -- tai vaivaisiksi
piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty,
kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat
viattomuutensa. Mene, ota kiinni!
Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä
salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien
nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa,
niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun,
rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen
vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston
makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa
eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle -- Siperiaan.
Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean
kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko
pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi
punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut
käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut
eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren
lihaksista.
Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia
näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta
iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt
kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.
Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia,
-- lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä
pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti
korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa
sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen
kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.
"Madli, kuulehan", hän sanoi, "iloitsetko, kun kuolen?"
"En minä, -- mutta kyllä siitä iloitaan muualla, -- sekä maan päällä
että maan alla."
"Ettäkö minä suoraa päätä menen kadotukseen?"
"Vieläpä raipalla ratsastaen, -- siitä ole varma."
Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli
siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja
sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.
"Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin,
herrojen heitto!"
"Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin", vastasi vaimo
hammasten välitse.
"Entä jos minä nyt katuisin kaikkia pahojani?"
"En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa
paikassa on varattu."
"Madli, -- menehän, taita vitsat, -- mutta oikein aitoraipat, tuo ne
minulle, -- sydäntäni syhyttää niin oudosti."
"Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, -- koitappas, --
tapaatko tänne asti vuoteestasi."
"Kuule, tuohan vitsat!"
"Itsellesikö niitä haluat? Kyllä silloin minusta auttajan saat."
"Älä mutise, vaimo, -- tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta
myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko."
"Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa
sinun kuoltuasi."
Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät
koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä,
keskiviikkoisin ja lauantaisin.
Kubja-Pärt pani ne vierelleen vuoteellensa.
"Katso nyt tarkkaan, Madli", hän sanoi. "Tässä ovat nyt kaikki minun
syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun
menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli."
Hän rupesi sormittelemaan vitsoja ja kertoi niistä Madlille.
"On näillä tuomiota pidetty --, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä,
jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat
vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse
vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, -- anna mennä! Ja
se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, -- ei siihen
muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi; raipat kyniksi ja veri
musteeksi, -- valmis!"
"Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka
värähtelivät jo ennen raipan sattumista, -- pieniä, hentoja tyttöjä,
jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa
täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi niskasta polviin
saakka."
"On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä
raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu,
niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa
ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla
kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan."
"Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, -- alkavat painaa niin
raskaasti", hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.
"Anna nyt olla vaan, -- painakoot nyt hiukkasen sinuakin."
Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin
irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.
Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, ehti hän siepata päänsä
kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.
Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja
hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.
Kubja-Pärt nieli kitkerää savua.
"Näetkö nyt, Madli", hän sanoi, "tuossa nyt palavat minun syntini.
Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee,
Jumalalle otollista suitsutusta."
Hän alkoi lukea katkonaisesti Isä meidän, puoleksi tukahtuneella
äänellä.
"Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa
päätä taivaaseen", hän kuiskasi vahingoniloisena.
Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen
rinnallaan rätisten ja kipinöiden.