Kartanon suuri apilaniitty lepää liikkumatta, kukat kasteesta supussa,
heinän korren väräjämättä. Toisessa päässään se muuttuu hetteiseksi
luonnonniityksi, jota matala pähkinäpensaikko rajoittaa. Aurinko on
juuri noussut, se ei vielä paahda, vaan paistaa kuin autereen läpi.
Vouti, Kubja-Kaarel, ottaa vastaan heinäväkeä, järjestäen tulijoita,
määräten kullekin paikkansa ja työnsä. Hän on vanttera, keskikokoinen
mies, silmät hiukan himmeät eilisestä pohmelosta, joka hitaasti alkaa
haihtua viileässä aamu-ilmassa. Hän puhuu ainoastaan huutamalla,
silloinkin, kun puhuteltava seisoo aivan vieressä. Hänessä on jotain
alituisesti varuillaanolevaa, ikäänkuin hän pelkäisi salaista
päällekarkausta, ja jotain keinotekoista ja väkinäistä oman arvon
ylläpitämistä. Hän on hyvin vihattu virassaan.
Heinäväkeä saapuu joka ilman suunnalta, valtateitä pitkin,
metsäpoluilta ja yli tiettömien karjamaitten. Tavallisesti lähetetään
suuremmista taloista kartanon työhön mies hevosineen ja pienemmistä
ainoastaan työllinen, mutta tänään on käsketty liikkeelle kaikki
kynnelle kykenevä. Heinänteko on myöhästynyt, ja pitkällinen pouta
uhkaa kuivaa niityn korreksi.
Kubja-Kaarelin epäluuloiset silmät tarkastelevat erikseen jokaista
tulijaa, hän vainuaa kaikissa vastustusta, jokaisessa kuiskatussa
sanassa loukkausta ja puoliksi salatussa hymyssä pilkkaa. Hän alkaa
sättiä tapansa mukaan.
"Mihinkä sinä aiot tuon lapsen ripustaa, -- haravanko nenään", hän
tiuskaisee muutamalle naiselle, joka saapuu rintalasta kantaen.
"Mihinkä minä sen sitten jätän, -- kotona ei ole elävää sielua."
Vaimo sanoo sen tyynellä äreydellä, jotakin vastatakseen, samalla
tuntien, ettei puolustuksesta ole mitään apua.
"Kas siinä sitä on työväkeä!" ilkkuu vouti kahdelle heiveröiselle,
alaikäiselle pojalle, joista toinen kantaa viikatetta, toinen haravaa.
"Milloinkahan nuokin on viimeksi ruokaa maistaneet, -- viimekö vuonna?"
Hän kiukustuu yhä enemmän työväkeä katsellessaan.
"Loonan vanha vaari, -- toinen jalka haudassa... Mitä minä teen
tämmöisellä väellä!"
Heinäväen joukossa on todella paljon heikkovoimaisia, vanhoja ukkoja,
joitten asunto jo olisi uunin pankolla, vaan joitten työpäivä ei vielä
ole päättynyt, nuoria poikia, vääristynein, keskikasvuisin jäsenin,
kitukasvuisiksi jääneitä varhaisesta työstä, vaimoja siunatussa
tilassa, jotka ovat nääntyä kahdenkertaisen taakkansa alle. Useimmat
ovat kuin aiotut suurimittaisiksi, pitkärakenteisiksi, vaan sitten
kuin pysähtyneet kehityksessään tai varhain köyristyneet, kaikissa
näkyy liiallisen työn ja huonon ravinnon jälkiä. Heissä on ainaista
väsymystä, joka ei koskaan ennätä haihtua, ei edes siinä lyhyessä
ajassa, jonka he ehtivät unekseen varastaa, iltahämystä päivänkoittoon
asti. Kaikissa liikkeissä on haluttomuutta ja velttoutta, kuten
ihmisillä, jotka eivät tiedä työnsä tarkoitusta. Aateliskartanon
väkeä, jonka jo kymmenen askeleen päästä eroittaa kruunun kartanon
talonpojista.
Muuan nuori poika ajaa hyryttelee hiljakseen heinäreessä veräjän
kohdalla. Yhtäkkiä sen aisa tarttuu veräjän pieleen, kuuluu rasahdus
kuin murskautuvasta puusta, hevonen hypähtää kohoksi ja riuhtailee
valjaissaan.
Vouti kiiruhtaa paikalle punoittavin kasvoin.
"Kolmekymmentä tänä iltana tallissa", hän huutaa vähän sammaltaen. "Ja
isällesi lauantaina sama verta. Käskeekö teitä lähettämään heikkoja
rekiä heinäkiireeseen."
Joku naisista alkaa voivotella huikealla äänellä.
"Joko ne sitä poikaa taas kurittavat, -- eivät ole vielä parantuneet
entisetkään haavat, niin jo taas... Niin paroonin poika kuin onkin..."
"Antaa heidän vaan lyödä omaa vertaan", lohduttaa joku. "Ja rupeisipa
tässä paroonin poikia säästelemään, kyllä sitten saisi eroittaa
ensimäisen lapsen joka talossa..."
"Missä on Karulan Aadu?" jyrähyttää vouti, nousten varpailleen ja
pälyillen yli väkijoukon.
Heinäväessä syntyy supinaa. Toiset ovat kuin peloissaan, toiset
katselevat vahingoniloisina.
"Ehkä on sairas", joku arvelee.
"Se lähti omalle niitylleen", toinen huutaa, samalla piiloutuen muitten
taakse.
Kaikkia typerryttää Aadun rohkeus, he vapisevat hänen puolestaan ja
ihailevat häntä sydämessään. Ja heistä on hauskaa singahuttaa se tieto
voudille, se on kuin lyönti vasten naamaa.
Vouti hämmästyy ensin puhumattomaksi.
"No, sepä saadaan nähdä", hän sanoo viinankäheällä äänellä. "Herran
niitty on niitettävä, ja tämä, -- äläppäs muuta, vai omalle
niitylleen..."
Heinäväki alkaa olla koossa, muutamat miehistä hiovat viikatetta,
toiset koettelevat haravan piitä, toiset auttavat voutia kuuden
kyynärän pituisella mittapuulla niittyä palstoittamaan. Kukaan ei
ryhdy itsestään työhön, jokainen koettaa laiskotella niin kauan kuin
mahdollista.
"Tulee kuuma päivä", sanoo muuan miehistä, aurinkoa tarkastaen.
Aurinko paistaa täydeltä terältä, vaikka matalalta vielä. Ilma alkaa
sakoutua. Useat naiset riisuuntuvat paitasilleen, sitaisten karkean
paitansa vyötäisiltä kiinni.
Haukoitellen, kismitellen ja jäseniään oikoen he lähtevät kukin
palstalleen voudin annettua merkin, miehet edellä viikatteineen, joista
auringon säteet kimmoavat, naiset haravoineen jäljessä.
Mutta kun he pääsevät käsiksi kukkaismereen, joka uloittuu heille
polviin saakka, niin he kuin uppoavat siihen, se huumaa heitä. He
heiluttavat viikatetta vihaisella kiireellä, tahtoen kuin lakaista
edeltään kukkaislaineet, raivata itselleen tietä tämän vihreyden halki.
Heidät valtaa hävityksen into, he nauttivat nähdessään räikeän kirjavan
kukoistuksen taittuneena ja jalkoihin tallattuna.
Aurinko alkaa paistaa pistävästi, sen säteet sattuvat ruumiiseen kuin
neulat. Varsinkin niskaan sattuvat sen säteet, kumarrettuun, nöyrään
niskaan, se kokoo säteensä paljaaseen, suojattomaan paikkaan tukanrajan
ja paidankauluksen välillä, polttaen siihen punaisen täplän. Ilma alkaa
kuumoittaa, kuin olisi katto liekeissä.
Joku rupeaa niityn toisessa päässä pahuuttaan ensin viheltämään, sitten
laulamaan pilkkalaulua saksoista.
Se on oikea orjan laulu, katkera leikillisyydessään ja pistävä
pilkassaan. Orja panee saksoille virat, -- herrat panee kyntämään,
vanhat rouvat valjastaa rattaitten eteen, nuoret neidit riihtä puimaan.
Se on työmiehen laulu tulevaisuudesta, mielikuva uudesta mailmasta,
jossa hän on oleva herrana. Siellä ei armoa anneta, jokainen saa
ansionsa mukaan. Hän panee entisen herransa itseänsäkin alemmaksi,
työjuhtansa sijalle, kyntämään ikeen alla. Ja rouvat, ne hän valjastaa
ajohevosiksi, aivan niinkuin ennen annettiin talonpoikien juosta
rattaitten vieressä, siksi että maahan sortui. Nuoret valkohipiäiset
neidit, joitten hän on nähnyt vilahtavan ohitseen kuin ilmestyksien,
joitten nelivaljakoitten tullessa hän on maantienojaan väistynyt, --
niille raskain työ, mitä talonpoika tietää, riihen puiminen. Se olisi
vasta näky, kun riihen musta tahma tarttuisi saippuasta ja hajuvedestä
tuoksuaviin kasvoihin ja kun hennot jäsenet vääntyisivät riihivarstojen
vinkuessa.
Vouti on kiertänyt yläniityn ja lähenee alaniittyä. Äkkiä vingahtaa
hänen piiskansa, sattuen muutaman keskikasvuisen työläispojan selkään.
"Mitä sinä siinä kuhnustelet, laiskuri".
Poika jatkaa työtä äännähtämättäkään, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut.
"Sillä on lammasnahat seljässä", kuiskaa joku nauraa kihistäen.
Joku nuori poika viikari haaraa toveriaan seljästä.
"Totta totisesti, -- pehmeä kuin villalla täytetty. Eikös olekin
pistänyt vällyt paitansa alle."
Poika rynnistelee vastaan, huomattuaan varokeinonsa joutuneen ilmi.
Vouti luimistelee korviaan kauempana, hän ei voi kuulla sinne saakka.
"Pidä sinä vaan itsestäsi huoli", poika tiuskaisee vastaukseksi toisten
nauraessa.
Ojan reunalle on istahtanut muuan vaimo, oihkaillen hiljakseen. Hän on
aina kyyryssä, pää rinnalla, ikäänkuin kaulassa riippuisi paino, joka
taivuttaisi häntä eteenpäin. Toisen lapsen synnyttyä oli kova särky
hänet sellaiseksi painuttanut. Siitä huolimatta hän on koko ajan käynyt
kartanon työssä ja synnyttänyt kuusi lasta.
"Ei ota pala painuakseen", hän valittaa hiljakseen, leipäkannikkaa
pureskellen.
"Kasta veteen, Triinu", sanoo joku lähellä haravoivista naisista heiniä
pöyhötellen.
"Ei auta sekään. Kuivalla leivällähän minä olen ikäni kaiken elänyt. Ne
on sisukset jo niin kuivuneet, etteivät ne enään muuta sietäisikään."
Hän nousee vaivaloisesti ja tarttuu haravaansa, vetäen huivin reunan
silmilleen.
Aurinko nousee yhä korkeammalle, paahtaen täydeltä terältä. Ei tunnu
saaren hieno tuulenhenkikään, joka muuten pitää ilman viileänä kuin
alati tuuloitetussa huoneessa, jonka ikkunat ovat selkiselällään
joka puolelle. On kuin kaikki ilmareiät olisivat tukossa. Niittäjien
kasvot punoittavat tulipunaisina, ja hiki valuu virtana, niin että
paita tarttuu likomärkänä ihoon kiinni. Missä voudin silmä välttää,
heittäytyy joku aina heinikkoon tai ojan suojaan pitkäkseen. Koko
ruumis on niin raukea, että uni yllättää heti, kun tuntee maan allaan.
Toiset niittävät edelleen. Korvissa suhisee, silmissä mustenee, ei
näe taivasta eikä metsää, ainoastaan jotain vihreätä tuoksuavaa, joka
häilyy ja häilyy... Ja uhallakin pitää tunkeutua siihen vihreään...
Vaikka oikeastaan haluaisi heittäytyä siihen, niinkuin nuo toiset,
antaa kukkasten ja korsien karista päälleen...
Vaan yhtäkkiä tuntuu seljässä kuin olisi veitsellä vetäisty, ja silmät
selkiävät tuokiossa. Käsi alkaa taas heiluttaa viikatetta, joka sortaa
heinää maahan, silmä kääntyy kaukaiseen pisteeseen, johon palsta
päättyy, sinne asti on ehtooksi ennätettävä...
Ensin tuntuu sitä ajatellessa hyvältä, pääsee työssään johonkin määrään
saakka, on saanut jotakin aikaan. Mutta sitten toisena hetkenä alkaa
kaikki turhalta tuntua, ei tiedä, miksi tässä työtä tekee, kenen
hyväksi... Toista olisi omaa niittyään niittää...
Niinä harvoina hetkinä, jolloin jaksaa selvästi ajatella, ovat
ajatukset niin raskaita, ettei niistä iloa ole. Herää huolia
vuodentulosta ja talvitöistä, ja varsinkin syksymaksut kartanolle
kiertelevät päässä, kymmenykset kaikesta elosta ja karjasta. Omat
niittypalstat ne myös kuvastelevat mielessä, huonot, mätästä kasvavat
niityt, jotka turhaan niittäjää odottavat. Paras heinäpouta menee
hukkaan tällä tavoin.
Ei voi jaloin astua eikä silmin nähdä maata, joka ei olisi herran
omaa... Kaiken, mikä vaan vähänkin parempaa oli, sen oli herra vienyt,
tiheimmät metsäpalstat, lihavimmat peltomaat, vetisimmät niityt...
Se mikä jäljelle jäi -- sekin oli herran omaa, -- he olivat vieraita
omalla alueellaan, siedettyjä vuokralaisia, ei muuta. Ja työ oli
sentähden niin raskasta, ettei sitä saanut itselleen tehdä.
Voudin piiska vinkuu yhtämittaa, mutta se on tänään kuin vettä hanhen
höyhenille. Puolenpäivän jälkeen on kuumuus kovimmillaan, helle
raukaisee ihmiset tylsiksi, niin ettei edes ruumiskaan kipua tunne.
Veri tunkeutuu päähän, tukehuttaa kaikki ajatukset, ainoastaan kädet
liikkuvat koneellisesti. Vouti kiroilee ja uhkailee suotta, mikään
ei tepsi, ihmiset tuijottavat häneen, niinkuin eivät käsittäisi.
Kubja-Kaarel puree hammasta, hän on kadottaa kaiken arvonsa tällä
tavoin.
"Säkkipilli tänne", hän huutaa vihdoin.
Hetken kuluttua alkaa säkkipillin ääni kuulua yli niityn. Sen
hylkeenkalvosta tehty säkki pusertaa esiin kirkuvia, kummallisia
säveliä, jotka puristautuvat ilmoille kapeasta, huiluntapaisesta
torvesta. Vanha saarenmaalainen häälaulu alkaa keinua notkuvassa
tahdissa, ikäänkuin näkisi poikien polvien taipuvan ja tyttöjen
niijailevan. Kaikki tuntevat sen sanat, ne ovat lapsellisen
hullunkurisia, tanssivista hiiristä, karkeloivista kissoista, joille
vanha karhu rummuttaa.
Se menee heihin kuin sähkö. Siinä soitossa on unohdusta, ja sanat
ovat niin typeriä, niin yksinkertaisia, että he tuntevat itsensä kuin
lapsiksi jälleen. Ilon tarve on heissä niin huutava, että he ottavat
lohdutusta vastaan mistä saavat, vaan päästäkseen hetkeksi irti
arkiajatuksistaan. He tahtoisivat viskata pois viikatteet ja haravat
ja yhtyä suureksi tanssivaksi, laulavaksi piiriksi kedolle. Ja he
ponnistavat viimeiset voimansa, silmä yhä kiintyneenä niityn reunaan,
missä palsta päättyy.