Yhdentekevää on minulle, tuliko vai vesikö on muodostanut tämän
suppilomaisen, sammuneen tulivuoren aukkoa muistuttavan notkon,
joka niin äkkiarvaamatta aukeaa keskellä saarenmaalaista tasankoa.
Maanpinnantutkijat kiistelkööt siitä kylliksensä. Toisinaan tuntuu
kauniimmalta ajatella tarua tulesta, kuvittelee mielessään, kuinka se
vähitellen ohensi maankuoren, söi sen ontoksi ja yhtäkkiä sen raisulla
ryntäyksellä puhkaisi, purskauttaen kallionlohkareet hajalle pitkin
suppilon seinämiä. Tulen kintereillä kuohahti esiin maanalainen vesi,
notko oli suurena kattilana, joka höyrysi paksua, kuumaa huurua.
Toiset väittävät sitä veden muodostamaksi. Sitä on paljon runottomampaa
ajatella, vesi on ikävä rakentaja, se on muodostanut tätä maanpalloa
monta tuhatta vuotta eikä vieläkään ole tullut valmiiksi, se on hidas
ja laiska ja tahraa työpaikkansa, tuoden rapaa ja soraa mukanaan. Mutta
sittenkin se on paljoa ennemmin uskottavaa. Kaukaisena jääkautena,
jolloin pohjoismaita katti jäinen virta, syöksyivät vesi ja jää
äärettömällä voimalla kuin kurimukseen, kuljettaen kiviä harjallaan, ja
koversivat tämän tasaisesti ympyriäisen laakson, joka saarenmaalaiselle
silmälle on ihme äkisti laskeuvine äyräineen.
Minä puolestani mieluinten ajattelen sitä Saarenmaan pakanasankarin
Suur-Töllin jalansijaksi, hänen saappaankorkonsa jäljeksi, kun
hän vihapäissään kerran oli maata potkaissut. Taikkapa hänen
keittopadakseen, jossa hän kaalinpäitä keitteli, kahlattuaan niitä
hakemaan kaalimaastaan Kihnusaarelta. Taikka vaikka hänen lastensa
hietakuopaksi, johon heidän äitinsä, Piret muori heidät esiliinassaan
leikkimään kantoi.
Jokainen selitys tyydyttää, jos se on hiukankin yliluonnollinen, niin
että saa ajatella tämän kaiken syntyneen yhdellä käden käännähdyksellä.
Oikeastaan en ajattele ollenkaan, kuinka se on syntynyt. Miksi
muistella tuskaisaa luomistyötä, hirveitä synnytystuskia, joissa maa
on kierrellyt, luodakseen palasen luonnonkauneutta yksitoikkoiseen
maisemaan.
Rakastan sitä, niinkuin sen nyt näen, sitä rauhaa, joka on hävittävää
tuli- tai vesipyörrettä seurannut, tyventä, pyöreätä lampea, joka
aallottomana, ja kuten kerrotaan pohjattomana, vihertää kivirantojensa
puristuksissa. Heti rannassa syvenee vesi pohjan näkymättömäksi, kuin
olisi maa sen nielaissut. Vihreäpeilinen villisorsa tavoittaa veden
pinnalle puikahtanutta ruutanaa, rannalla loikoo pari veden lioittamaa
hakoa.
Mustat korpikuuset peittävät auringon, niin että se ainoastaan
keskipäivällä kiiluu lammen kalvossa tulisena täplänä, vaan muuten
hajautuu häilyviksi juoviksi tai illalla tasaiseksi ruskoksi, joka
puitten välitse punertaa. Rinteillä viskelee metsähumala kepeitä
lonkeroitaan. Suuret kivipaadet riippuvat rinteen kyljissä, ikäänkuin
joka hetki vaarassa pudota, kynsin hampain takertuneina hataraan
maakamaraan, kaikki ylöspäin viistossa, aivankuin todella näkymätön
käsi olisi ne alhaalta ylöspäin heittänyt.
Jos yksi niistä yhtäkkiä putoaisi lampeen, mitähän syvyyden
salaisuuksia se kolkuttaisi hereille?
Itseensä sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt on tämä luonto, itsekäs
siinä, että se vangitsee mielen ja vetää sen kaikesta muusta, johdattaa
katseen yhä syvemmäksi, yhä alaspäin jonnekin, millä pohjaa ei ole,
ja jota ei voi nähdä... Siitä on mielestään aikoja, kun viimeksi
näki kirkasta päivän valoa. Hitaasti sulkeutuvat korpikuusien latvat
yläpuolella, ei muista taivasta eikä maata, luulee olevansa niin
kätkössä, ettei Jumalakaan löydä. Mutta yhä syvemmälle vetää lammen
musta vesi katsetta, syvälle maan uumeniin, salaisuuksiin, joita ei
kukaan ole tutkinut, kuiluihin, joita ei kukaan ole mitannut.
On ikäänkuin ei tuntisi enään itseäänkään, vaan alkaa peloittaa, sielun
polut ovat vieraita, avautuu yhtäkkiä syvyyksiä ja kuiluja, joita ei
kenenkään luotirihma ole pohjannut. Yhä syvemmälle vajoo sielunsa
tutkimiseen, ulkomailma kadottaa merkityksensä, tavallinen elämä on
vaan satua ja ainoastaan tämä todellista. Vapisee niitä voimia, hyviä
sekä pahoja, joita itsessään aavistaa. Ja odottaa henkeään pitäen, että
joku viskaisi kiven niihin kuiluihin, niin että ne kaikuisivat vastaan.
Tahtoisi selvyyttä ja selitystä, mutta katse ei voi ylöspäin kohota,
itsepintaisesti se lähtee lävistämään tummia vesiä. Yhtäkkiä on itse
tällainen kuilu, tällainen luonnonoikku, jonka syntyä kukaan ei tiedä.
Tasaisessa elämässä, joka juoksi kuin sileä köysi, on yhtäkkiä solmu,
josta ei pääse yli eikä ympäri. Ja pysähtyy olentonsa arvoitusten
edessä, hämmentyneenä, kuten maan avautuessa kuiluksi keskellä
Saarenmaata.