Ja muisteltuaan kotvan sanoi hän:
"Sen rähjän olemme saanut raivatuksi pois aikoja sitte; paikkaa
tarvittiin"...
Minä jäin edelleen seisomaan... monet muistot pyörivät päässäni:
tappelu Kielin puodissa, ja kuinka ryssät olivat paenneet katon kautta,
ja muutamia heistä kannettu paareilla laiturille. Tämä kaikki palasi
ilmielävänä silmieni eteen.
"Entä Susamel?" — huudahdin minä.
"Susamel! — Etkö sitä tiedä? — Hän on hullu, hän... Hän rutisti
vaimonsa kuoliaaksi käsivarsillaan. Hän on yksinäisessä kopissa
kaupungin vankilassa. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut hänet
viedäkseen mielisairaalaan Trondhjemiin. Yhtä hyvin olisi voinut ottaa
elefantin kuletettavakseen.
"Hänellä on muuten nyt pitkiä selviä väliaikoja, ja luullakseni hän
voisi kyllä olla vapaalla jalalla; mutta hän tahtoo kuitenkin itse
mieluummin olla kiinni ja valvonnan alaisena."
Minä tarvitsin hyvän aikaa voidakseni sulattaa nämä kuulumiset, jotka
valtasivat minut kokonaan ja koskivat sydämeeni syvemmälle kuin
oikeastaan tahdoin tunnustaa.. Poikavuosieni ystävä ja sankari oli
vielä säilyttänyt sijansa sydämessäni, tunsin sen tänä hetkenä.
"Ja saako häntä nähdä?" kysyin hieman hämilläni.
"Niin paljo kuin vain tahdot. Luukun edessä ovat rautatangot, jos
tahdot häntä nähdä niin; mutta huoletta voit mennä sisällekin. Ensi
vuosina oli hän pähkähullu, ja pojatkin kasaantuivat silloin ristikon
eteen. Mutta nyt on laita toisin. Hän on aivan rauhallinen istuu kaiket
päivät raamatun ääressä."
Minä keskeytin keskustelun, Susamelin tahdoin nähdä ilman seuraa.
Hankin tilaisuuden olla hänen kanssaan kahden kesken iltahämärissä
seuraavana päivänä.
Kun astuin, sisään hänen luoksensa, istui hän vanhassa asennossaan,
kumartuneena, jalat hieman hajallaan ja kyynäspäillään nojaten
molempiin polviinsa.
Hän ei kohottanut katsettaan; — luuli kaiketi minua vartijaksi.
Jättiläisvartalo oli vielä mahtavampi kuin saatoin muistaakaan; mutta
lisäksi oli siinä jotakin vanhentunutta, jotakin rauniota muistuttavaa,
ja hänen pitkä tukkansa ja tuuheat kulmakarvansa olivat muuttuneet
jäänharmaiksi.
Luultavasti oli liike hänen kopissaan hänestä jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, sillä yhtäkkiä heitti hän ylös terävän, aran katseen, —
ja minusta tuntui, että katseessa, samassa kuin hän näki minut, oli
jotakin hurjaa, eräänlainen uhkaava välähdys, joka viittasi siihen,
että tämä taisteluvoimainen olento kärsi ollessaan niin kahleiden
läheisyydessä.
Tunsin hetkeksi, että olin asettanut itseni jokseenkin kireään
asemaan; mutta minua auttoi usko vanhoihin väleihimme, ja minä kysyin
luottavasti:
"Etkö tunne minua enää, Susamel?"
Hän istui yhä äänetönnä ja synkkänä, vastaamatta mitään; jykeville,
vanhuudessa vaalistamille kasvoille levisi ikäänkuin tuskallinen ilme.
Hän oli tuntenut minut.
"Susamel!" — sanoin minä. — "Me olimme hyviä ystäviä ennen vanhaan.
Muistatko, kun olin kerran kotonasi... muistatko tunturiretkemme?"
Hän katsoi minuun, ja kesti kotvan, ennen kuin hän vastasi:
"Se oli silloin hyvinä päivinä; — — mutta nyt ovat tulleet vuodet,
joista voi sanoa: ne ovat pelkkää pimeyttä!... Minulla on kyyhkyn verta
käsissäni." — Ja hän ojensi ne molemmat synkännäköisenä minua kohden.
Oli synkkää, voimatonta, avutonta epätoivoa näissä sanoissa!
Vähitellen onnistuin kuitenkin avaamaan hänen kielensä siteet, niin
että hän alkoi kysellä yhtä ja toista oloistani, ja, — ennenkuin
siitä tiesimmekään, olimme keskellä vanhoja päiviä. Hänen suuressa
yksinkertaisessa luonnossaan oli kovan, ihmisaran kuoren alla valtava
ystävyyden ja rakkauden tarve, ja hämärissä sinä iltana saavutin minä
hänen luottamuksensa.
"On yksi ihminen, jonka tappamiseen minulla on ollut kova halu",
— huudahti hän — "ja se on velipuoleni vaimo Kaisa. Sinä päivänä,
jona kuulin, että hän oli kuollut ja tunnustanut kaiken kataluutensa
minua kohtaan, makasin minä täällä nauraen, kunnes minut puettiin
pakkoröijyyn. Kuinka monta kertaa olinkaan seisonut hänen tupansa
edessä ja ajatellut, etten minä päässyt rauhaan ennen kuin olin
lyönyt hänet kuoliaaksi; sillä minä näin sen alusta alkaen — hän ei
hellittänyt, ennenkuin minä olin poissa järjiltäni, ja Arne-Nora makasi
maassa kuin mikäkin pieni pulmusparka.
"Aina siitä ajasta, jolloin tulin Noran tuntemaan, kun olin hänet
pelastanut ylös merestä, pelkäsin, että hän oli antanut sydämensä
puotipoika Jakvistille. Tämä oli kaunis ja hieno kasvoiltaan ja
sanoiltaan, ja minä olin karkea kuin tervattu venhe. Näin heidän
nauravan toisilleen laiturilla, ja silloin kun Nora piilotti hänet
venäläistappelussa, ajattelin minä, että kuitenkin oli niin sallittu,
etten minä saisi häntä; ymmärsin, että hän oli herkästi taipuvainen
kaikkeen, mikä oli iloista. Mutta Jumala oli luonut hänet sellaiseksi,
etten minä voinut koskaan häntä unhottaa, ja minä näin kuinka hän
riippui minussa kiinni.
"Niin haihtui epäilys; mutta silloin minä tunsin, että se saattoi viedä
ymmärryksen, ja että silmieni edessä oli kuin pimeä yö, joka kerta kuin
epäluulo tuli.
"Jollei Kaisaa olisi ollut, ei minussa olisi enää epäluuloja herännyt
Mutta hän sai aina pahaa aikaan; ja hän tiesi mihin sai kipeimmin
sattumaan.
"Vuosi naimisemme jälkeen kysyi Jakvist minulta Tromsössä, enkö
tahtoisi luovuttaa hänelle erästä saarta rantani edustalla, jotta
hän voisi perustaa sinne traanikeittämön. Hän kertoi samassa, että
velipuoleni — Kaisan mies oli jo sopinut hänen kanssaan omasta
rantaosastaan.
"Ei, Jakvist”, — vastasin minä — ”se ei tule olemaan hyväksi
kenellekään meistä!”
"Ja silleen sen piti jäädä, hän ei ahdistellut minua asiallaan. Mutta
kotona arveli Nora, etten tehnyt oikein, kun estin velipuoleni etua.
"Ja niin tuli Jakvist sinne. Hän rakennutti pienen talon rannalle ja
oleskeli siellä kesäisin pitempiä aikoja katsoakseen keittimöään ja
kulkeakseen metsällä.
"Eräänä päivänä, kun minun piti lähteä matkalle Malangeen, ja minä olin
Kaisan luona noutamassa purjetta, jonka hänen miehensä oli laittanut
minulle, lausui hän hiljaisella, viekkaalla tavallaan:
"Sinun ei pitäisi niin usein olla poissa, Susamel!” — Ja kun minä
katsoin häneen, lisäsi hän... ”varsinkaan tähän aikaan, kun Jakvist on
täällä.”
"Minä en ollut huomaavinanikaan, mitä hän sillä tarkoitti, ja läksin
matkalle. Mutta sydämeni oli povessani aivan kuin palava kekäle ja minä
tunsin sen kyllä, kun Kaisa kerran, minun tultuani ikäänkuin sattumalta
kotiin, sanoi:
"En voi ymmärtää miksi Nora oli niin innokas saamaan Jakvistin tänne
rannalle!"
Nora tuli juuri sisään, ja minä näin, että hän kuuli sen ja ensin
punastui ja sitten vaaleni; — ja kun Kaisa oli mennyt, lankesi hän
äkkiä itkien kaulaani ja huudahti: ”Älä usko häntä, Susamel! Hän on
ilkeä”; — ja hän vapisi pelosta kauttaaltaan.
Kuinka iloisia olimmekaan molemmat, hän ja minä, kun Jakvist oli mennyt
pois siksi vuodeksi!
Mutta sitte tuli seuraava kesä, ja sen mukana taasen Jakvist.
Kaisalla olivat aina pahat mielessä, ja minä tiesin, että ainoa keino
oli olla uskomatta hänen sanojaan ja luottaa huoletta Noraan.
Ja minä tein niin. Kun minä katsoin Noraa silmiin, tiesin minä, että
Kaisa valehteli.
Mutta ihminen ei ole oman sydämensä herra, — ja joka kerta, kun minä
aioin kulkea Kaisan tuvan ohitse, oli kuin perkele lujasti vetäisi
minua sinne sisään.
Ja joka kerta, kun minä läksin sieltä, oli hän sanonut minulle jotakin,
joka sai paholaisen yhä suurempaan valtaan sydämmessäni. —
— — — Eräänä kesäiltana saavuin kotiin päivää aikaisempaan kuin
minua oli odotettu. Nora ei ollut tuvassa... ja silloin tulin niin
kummalliselle tuulelle.
Minä menin Jakvistin tuvalle keittimön luo; mutta sielläkin oli talo
tyhjänä.
Sitte menin minä Kaisan luo!
Tullessani sisään oli hän yksin. Hän oli kasvoiltaan punainen ja
kiihtyneen näköinen ja seisoi ikkunan ääressä katsoen ylöspäin mäelle.
Hän seisoi niin koko ajan, kun minä olin sisällä; hän mahtoi seurata
jotakin silmillään.
"Olipa hyvä, että tulit niin ajoissa kotiin, Susamel!” — alkoi hän
ilkeän pilkallisesti. — ”Nyt on Arne-Nora mennyt ylös kesämajalle, ja
äsken meni myös Jakvist ylöspäin metsästämään”...
"En usko sinua, Kaisa!"
Hän jatkoi pilkallisesti: ”Parasta onkin ajatella, kun hän menee
iltasin kesämajalle sinun ollessasi poissa, — että hän tekee niin
ainoastaan päästäkseen Jakvistista rauhaan täällä alhaalla!”
'Niin, kenties päästäkseen rauhaan niin hänestä kuin sinustakin,
Kaisa!” — huudahdin minä.
Silloin loistivat hänen silmänsä pilkasta: — ”Tahdon kertoa sinulle
jotakin, jota et ole ennen tiennyt, Susamel!... Sen punaruutuisen
silkkikaulaliinan on Jakvist hänelle lahjottanut... Tiedän kyllä, että
rintaneula oli sinun. Kysy häneltä itseltään, niin saat kuulla!”
Minä läksin kesämajalle. Ensimmäinen, minkä sain silmiini siellä
ylhäällä, oli Jakvist, joka pyssyineen astui rivakasti rinnettä myöten
ylöspäin.
Ja minä huomasin nyt, etten enää voinut hillitä itseäni.
Sen mahtoi nähdä päältäni päinkin; sillä kun minä seisoin majan
edustalla ja Nora tuli sieltä ulos, peräytyi hän sinne takaisin.
"Oletko nähnyt Jakvistia mäellä?” — kysyin minä.
"En, Susamel!” — vastasi hän; hänen oli vaikea saada ääntä suustaan.
Hän katsoi jälleen minuun ja peräytyi yhä kauvemmaksi seinää kohden; —
sitte heittäytyi hän syliini..."
Minä muistan, että istuin pidellen häntä sylissäni kivellä majan
edustalla, missä vesi on aivan lähellä. Lampi, johon yöaurinko
kuvastui, ja pensaat ja harjut heiluivat sinne tänne, kuten kerä, jonka
panet huiskumaan langan päässä... sinne ja tänne... Ja minusta tuntui
kuin joku huutaisi kovalla äänellä harjun takaa; mutta itse en voinut
ääneen pikahtaakaan.
Hän oli aivan valkoinen ja katsoi kerran pitkään minuun ja sulki sitte
silmänsä.
Silloin otti paholainen minut valtaansa, ja meidän herramme otti
kyyhkysen, sillä tuskissani puristin minä häntä rintaani vasten kaikin
voimini, kunnes silmissäni pimeni.
Kun minä aloin huomata, että hänestä oli henki poissa, jouduin
minä suurimman pelon valtaan. Minä aloin puhaltaa henkeä häneen ja
liikutella häntä samoin kuin sinä yönä, jona pelastin hänet merestä ja
jolloin mieleni kiintyi häneen, sillä minä näin, että hän oli Herran
ihanuus, jota ilman minä en voinut elää. Ja minä en voinut häntä jättää.
Mutta minä en ollut osannut pitää arvossa sitä lahjaa, jonka olin
saanut, — ja hänen sielunsa ei ollut enää tässä maailmassa.
Kun hän makasi siellä äänetönnä ja valkeana, oli hän kuin nukkunut
enkeli, ja minä istuin hänen vieressään valoisaan aamuun saakka.
Mutta siitä pitäen en tiedä enää itsestäni mitään... sillä meidän
herramme oli niin armollinen, että otti ymmärrykseni valon, ja kun minä
tulin jälleen tajulleni, istuin minä taottuna rautoihin ja kahleihin,
seinään kiinni, kuten mielipuoli mies.
Lohdutin itseäni sillä, että he tuomitsisivat minut kuolemaan ja
antaisivat minun sovittaa rikokseni, ja jos niin olisi tapahtunut,
olisin nyt saanut rauhan ja sovituksen sielulleni ja nähnyt Noran
jälleen. Sillä että hän oli viaton, — sen tiesin siitä hetkestä
lähtien, jona hän ummisti silmänsä.
Kun Kaisa muutamien vuosien jälkeen kuoli, lähetti hän papin mukana
minulle sanan ja tunnusti, että hän oli keksinyt kaiken sen ilkeyden
omasta päästään, ja että hän tiesi Arne-Noran olevan niin puhtaan kuin
lumen, — vaikka Jakvist olikin ajatellut häntä.
* * * * *
Susamel ei nyt enää elä!
Jonkun aikaa myöhemmin pääsi hän pois hullujenhuoneesta ja asettui
asumaan erääseen majaan Tromsön pohjoisrannalla, jossa hän vietti
sangen hiljaista elämää. Sanottiin, ettei hän puhunut koskaan, paitsi
milloin oli venheessä, ja siellä oli hän aina päämiehenä.
Parina kolmena talvena peräkkäin kerrottiin nyt, miten harmaahapsinen
urho oli oman henkensä uhalla pelastanut ihmisiä kalastuspaikoilla, ja
hän alkoi saada takaisin vanhan maineensa.
Eräänä seuraavana kevännä kysyttiin hyviä kalastajia itään, Venäjälle,
ja joukko kalastajavenheitä ja kauppalaivoja meni sinne.
Matkalla nousi myrsky ja lumipyry, ja vähitellen kiihtyi se rajuilmaksi.
Havningvuoren läheisyydessä, ajojäiden ja kuohujen keskellä, oli eräs
purjealus karilla syrjällään. Miehistö riippui köysistössä ja huusi,
aaltojen paiskelehtaessa heidän ylitseen.
Aivan aluksen vieritse suhahti viisiairoinen, josta heitettiin heille
nuora.
Vähän myöhemmin oli viisiairoinen pirstaleina ylhäällä vuoren rotkossa,
koetettuaan päästä maihin rantatyrskyn halki.
Mutta nuoran toinen pää oli sangen ymmärtäväisesti, lujasti kiinnitetty
venheessä olleeseen harakoukkuun, jonka täytyi tarttua kiinni ylhäällä
kivien välissä, — ja sen avulla pelastettiin myöhemmin päivällä koko
purjealuksen miehistö.
Se oli Susamelin viisiairoinen — ja hänen viimeinen matkansa!