Ja siitä hetkestä lähtien olimme me kaksi hyvät ystävät.
Arne-Nora oli, kun häntä oikein muistelen, pieni, hontelo ja hento
viisitoista — kuusitoistavuotias tyttö, hänellä oli sinijuovainen
vaalennut hame, joka oli hassusti kiinnitetty selän takaa. Hän oleskeli
enimmäkseen poikien joukossa, jotka onkivat valkoturskan poikasia
alhaalta laiturin viereltä.
Hänen kotonaan oli kurjaa elämää, — siellä joivat niin isä kuin äitikin.
Näen hänet vielä, kun hän valkotukkaisine päineen seisoi nojaten
nostolaitokseen ja innoissaan katseli kuinka särkiparvet uivat
vihertävän hietapohjan ylitse ja pojat kalastivat. Parvet olivat usein
niin tiheät, että ongensiima kotvan aikaa virui koholla niiden selässä
voimatta painua niiden välitse. Kun sitte tuli joku pieni turska,
uidessaan hiljaa liikutellen selkäeviään, viheriälevän peittämiä
ranta-aidan paaluja kohden, jouduimme me kaikki kuumeihimme, ja silloin
saattoi hän ensimäisenä kavuta kiviarkulle sitä onkimaan.
Väliin ahdistivat isot puotipojat häntä, jotta hänen täytyi paeta pois.
Häntä sanottiin poikien tytöksi, mutta varsin vähällä oikeudella; —
hänestä oli vain niin ikävää olla kotona ja niin hauskaa alhaalla
laitureilla, ja sitte oli hän niin hyväntahtoinen ja epäluuloton, ettei
paljoakaan ajatellut sitä, mitä kentiesi muut ajattelivat aivan liian
paljo.
Kuinka nyt olikaan tai kuinka ei ollut, niin oli hän — se oli vuotta
ennen venäläistappelua, — lähtenyt kotoa eräänä kesäyönä, kun hänen
vanhempainsa välillä oli ollut kova kotikahakka, ja istuutunut yksin
kalastamaan Wagelin laiturinportaille, jotka oikeastaan eivät olleet
mitkään portaat, vaan liukkaat, viheriäleväiset tikapuut.
Kun Susamel aamulla tuossa kolmen tienoilla souti satamaan, oli hän
löytänyt tytön vedestä, ja näytti siltä kuin tämä olisi siellä maannut
kauvan. Ongensiima oli kiertynyt hänen pikkusormensa ympärille, ja sen
päässä oli isosimppu, joka oli tarttunut onkeen ja tempoi vedessä sinne
tänne, jotta käsi liikkui vedessä.
Susamel oli nostanut hänet laiturille ja työskennellyt hänen kanssaan
vahvoine voimineen parisen tuntia ja puhaltanut henkeä hänen rintaansa,
kunnes hän vihdoin virkosi eloon, ja sitte kantanut kalmankalpean tytön
käsivarsillaan kotiin.
Hän ei väistynyt tytön luota koko aamupäivällä, vaan istui siellä
tuontuostakin ähkyen — kuten sanottiin, — paikoillaan aivan kuten
vuori, kunnes tyttö tuli tunnoilleen.
Susamel tunsi tytön siitä päivin. Hän ei mennyt mielellään tämän
vanhempain luo, ja niin tuli tämä sitä useammin alas laiturille
ja jutteli hänen kanssaan, — ja tuona iltana, jona hän istui niin
juhlapuvussaan venheessä, odotti hän varmaan tyttöä.
Tämä tulikin hetkisen jälkeen rantaan laatikko kädessään ja kaulassaan
suuri punaruutuinen liina, joka somisti häntä suuresti.
Hän jäi seisomaan hetkeksi laiturin alimmalle portaalle, mutta kun hän
tahtoi antaa laatikon Susamelille, auttoi tämä hänet venheeseen, jossa
he istuivat teljolle vastatusten. Ensin he istuivat äänetönnä, ja sitte
alkoi tyttö kysellä häneltä, milloin hän taasen aikoi mennä merille
kalastamaan?
"Oo, siihen kai viipyy kauvan", — tuumi Susamel, — "olemme nyt ensin
kotona koko kesän."
"Veljeni sanoi viimeksi, että tunturilla Balsvuonossa oli niin paljo
lehtiä ja marjoja... Minä en koskaan ole ollut tunturilla", jatkoi
tyttö. —
"Onko sinulla hevosta, Susamel?" — puutuin minä puheeseen.
"On, punainen, jonka kyllä saat nähdä. — Minulla on pieni suviaitta
ylhäällä Kalattoman lammen luona... saat ratsastaa sinne."
"Eikö siinä lammessa ole sitte kaloja ensinkään?"
"Oh, koko kalattomuus on vain lörpötystä. Minä olen saanut sieltä
suuria taimenia. — Ja sitte on siellä suuria muuraimia suolla —
sinulle, Nora! Juuri niitä sait nyt."
"Sinulla on siis hevonen, Susamel?" — sanoi tyttö.
"Olen laittanut sille satulankin."
"Satulan!" — huusin minä innoissani.
"Joo, — minä laitan sinulle toisen... tämä on naisväen satula..."
"Tuleeko Nora sitte sinne?"
"En tiedä", — sanoi Susamel ja kumartui ja avasi pienen, pyöreän
puulaatikon, josta hän etsi jotakin. — "Se riippuu hänestä itsestään...
minä kyllä tahtoisin hänet sinne mielelläni... mutta silloin voi käydä,
ettei hän siellä viihdy."
Hän otti rintaneulan ja pisti sen tytön silkkiliinan nurkkaan, ja tämän
posket lehahtivat punaisiksi.
"Tahdotko ottaa sen kauniiseen kaulaliinaasi, Nora?" — kysyi hän
omituisella äänensävyllä.
"Saat puhua heidän kanssaan kotona, — minä kyllä tahdon, Susamel!" —
sanoi Nora ihmeen hiljaisasti ja katsoi maahan.
Miksei hän voinut sanoa: "kyllä" — kun rintaneula kerran oli niin soma,
ja miksi Susamel tarttui niin iloissaan hänen käteensä ja veti hänet
luoksensa, sitä minä en ymmärtänyt; mutta hän hypähti yhtäkkiä nopeasti
venheestä ja ylös portaille, ja näytti niin huikean hämmentyneeltä. En
ikipäivinäni ole nähnyt ketään, ihmistä niin punaisena.
"Sitte tulen sunnuntaina!" — nauroi Susamel ja katsoi ylös tyttöön
säteilevän tyytyväisenä.
"Niin, Susamel; mutta — sinä yksin... ei veljesi vaimo."
Minä ihmettelin edelleen heidän kaikkia eleitään, ja samalla pisti
silmiini, että tytön niskassa ja siinä keveässä, joustavassa tavassa
jolla hän notkutteli solakkaa vartaloaan oli jotakin kaunista, hänen
kulkiessaan laituria ylöspäin. Susamel täydensi tämän vaikutuksen,
lausuen raamatullisella kielellään hiljaa ja kuvailemattomalla ilmeellä
hänen jälkeensä:
"Hän on kuin Mahanainin tanssi!"
"Onko se totta, että sinä yksin jaksat nostaa laivan ankkurin,
Susamel?" — kysyin minä.
"Oletko hullu!... Mutta tästä saat nähdä!" — Ja niin alkoi hän
huiskutella minua ilmassa ylös ja alas, aivan kuin olisin kaksivuotias
lapsi. Hän oli aivan huimalla tuulella ja näytti vain olevan
ymmällä, mitä antaisi minulle. Vihdoin otti hän homeisen, venäläisen
kuparirahan, jossa oli kaksi nuolta ristissä, ja alkoi hangata sitä
kirkkaaksi minulle.
"Tahdotko tämän?"
Se oli liian houkutteleva: siihen oli luonnollisesti hakattava reikä,
jotta siitä tulisi mainiompi leikkikalu, — ja niin otin minä rahan ja
sain sentähden toria tultuani kotiin.
Susamel tuli nyt useammin Tromsöhön, milloin yksikseen kuusiairoisessa
venheessään, jossa toi kapakaloja tai muuta, milloin velipuolensa, joka
asui hänen läheisyydessään Balsvuonossa, ja tämän vaimon kera, joka
tosin oli jokseenkin juonikas luonteeltaan.
Hän oli pitkä, laiha, solakkavartaloinen suomalaisnainen, jolla oli
musta myssy ja joka käveli niin verkalleen ja somasti. Hän oli kaunis;
mutta kasvot mataloine otsineen ja hieman yhteenpuristuneine suineen,
jonka ympärillä leikki omituisen itserakas, hieman salamyhkäinen hymy,
— eivät tehneet hyvää vaikutusta. Kaisa ja hänen miehensä kuuluivat
muutamaan pohjolan haaveellisista uskonlahkoista, — suuntaan, johon
myös Susamel alkuaan kuului ja kääntyi tappeluaikakautensa jälkeen
taasen siihen, mikäli hänen luonteensa sen salli.
Kaisa ja hänen omansa majailivat Wagelin talonpoikaistuvassa; ja hän
oli kerran ollut kovassa touhussa käännyttää Wagelin puotipoikaa,
Jakvistia. Mutta tältä sai hän hedelmäksi vain ylimielisiä vastauksia
ja pistopuheita.
Oli kuitenkin pahoja kieliä, jotka sanoivat, että syy, jonka tähden
Kaisa aina sai kahvinsa tuolla takapihalla ja viihtyi siellä niin
hyvin, oli siinä, että hän, huolimatta kaikkea muuta kuin enää nuorista
vuosistaan, oli iskenyt silmänsä ja suorastaan pihkaantunut Jakvistiin,
joka oli tavattoman kaunis nuori mies aivan korpinmustine tukkineen,
jotka kihertelivät ja kähertelivät ympäri otsaa. He väittelivät, että
Kaisan pienet, ruskeat suomalaissilmät loistivat ja vilkkuivat, kun hän
vain näki Jakvistin, ja että hän oli kovasti vihoissaan Arne-Noralle
sentähden, että Jakvist mielellään pyrki leikittelemään ja loruamaan
hänen kanssaan.
Kaisa oli siitä pitäen sangen harras nuhtelemaan Arne-Noran vanhempia,
osaksi heidän tunnettujen vikojensa tähden, osaksi siksi, että he
antoivat tyttärensä käydä niin aivan ilman kuria ja silmälläpitoa. Aina
oli sievä eukko saanut tietoonsa jotakin, johon saattoi torailunsa
perustaa, ja Susamelin kihlauksesta juoruttiin aika paljo ja siitä
ettei hänen veljenvaimonsa Kaisa hyväksynyt naimiskauppaa.
Suurin aihe tuli kuitenkin siitä, kun Arne-Nora ja muutamat muut
tytöt olivat olleet hänen veljensä kera kalastusmatkalla salmensuulla
ja se oli päättynyt siten, että he olivat ottaneet osaa tanssiin
eräällä niemennenällä, jossa nuorten oli tapana kokoontua. Susamel
oli kuullut, että "kaunis Jakvist" oli siellä myös sinä iltana ja hän
vaati nyt painavasti, etteivät vanhemmat tämän jälkeen saisi koskaan
lähettää tyttöä Wagelin puotiin ostoksille. Kaisa oli lopettanut vasta
kynnykseltä jaloin juttelunsa ja sanonut lopuksi että "huhuja kulki
paljo tansseista ja muista jumalattomuuksista, ja Susamelia kyllä
varoitettaisiin."
Oli sellaisia, jotka arvelivat, että tämä oli vain mustasukkaisuutta
Jakvistin tähden.
* * * * *
Arne-Nora huomasi aina Susamelin venheen kaukana salmen suulla ja
seisoi laiturilla, kun hän tuli. Mutta kun veljenvaimo oli mukana, ei
tyttö ollutkaan häntä vastassa, ja Susamel oli sen varmaankin pannut
merkille. Ainakaan ei Kaisa viime aikoina seurannut hänen mukanaan.
Kun minä olin Susamelin personallinen ystävä, oli minulla toisten
poikain suurimmaksi kateudeksi se kunnia, että minä tohdin istua
onkimassa hänen venheensä perässä, ja eräänä päivänä iltapuoleen kun
minä siten istuin ja ongin, tuli Arne-Nora alas rantaan.
Kulkiessaan pitkin laituria, jonka sivulla oli vierivierekkäin
rantamakasiineja, katsoi hän äkkiä nauruun purskahtamaisillaan ylös
erääseen makasiiniin; mutta hän käänsi äkkiä päänsä jälleen toisaalle
ja tuli hyvin vakavaksi.
Minä tiesin, että siellä täytyi olla Jakvistin, jonka äsken olin
nähnyt seisovan Wagelin makasiinin ylimmässä aukossa ja ottavan kaloja
vastaan, ja minusta oli kuin hän heittäisi sieltä tytölle jotakin, joka
kuitenkin meni laiturin ylitse. Minä ajattelin, että se oli palanen
rintasokeria; mutta Nora ei katsonut sinne päinkään.
Samassa kuulin takanani käheän, kiihkeän äänen:
"Tiehesi, poika!"
Susamel oli noussut... Hänen kasvonsa olivat mullanharmaat ja kalpeat,
ja hän näytti sellaiselta, että minä kauhistuneena hyppäsin venheestä
ja joksikin suoraa päätä kotiin.
Mitä tapahtui, sain päästä jälkeenpäin selville ihmisiltä, jotka olivat
seisseet katselemassa.
Kun Arne-Nora saapui portaille, oli Susamel vitaissut puukollaan poikki
venheen kiinnikenuoran. Mutta kun hän vetäsi ensi kertaa airoillaan
soutaakseen kotiin tytön nenän edessä, oli tämä hypännyt jälkeen
kiviarkulle laiturin vieressä. Siellä lipesi hän ja sai kolahduksen
päähänsä; mutta kuitenkin oli hän noussut ja ojentanut kätensä ja
huutanut aivan hurjasti ja sydäntä vihlovasti Susamelin jälkeen: —
"Susamel! Susamel!"... kunnes oli kaatunut ja jäänyt kivelle makaamaan.
Susamel ei ollut olevinaan niinä miehinäkään ja souti vain yhtä lujasti
kauvemmaksi vesille.
Mutta kun Nora ei noussut, tuli Susamel jälleen toisiin ajatuksiin ja
souti takaisin kiviarkulle, jolla tyttö makasi. Hän oli nostanut tämän
venheeseen ja pessyt vedellä haavan päässä, ja tyttö oli nojautunut
häntä vasten ja itkenyt ja nyyhkyttänyt rajattomasti — ja niin oli
jälleen tullut sovinto heidän välilleen.
Samana iltana olivat he menneet papin luo panemaan itseään
kuulutuksiin, vaikka tytöllä oli vielä silkkikääre päänsä ympärillä...
Kuukauden päivien kuluttua vihittiin heidät Tromsön kirkossa. Hän tuli
kaksi veljeään ja veljen vaimo mukanaan, ja he menivät morsiamen kera
suoraan alttarilta venheeseen.
Nyt oltiin suunnilleen sitä mieltä, että Arne-Noran oli joku hirviö
ryöstänyt. Ainakaan ei ollut ainoatakaan tyttöä Tromsössä, joka olisi
uskaltanut lähteä hänen sijaansa, vaikka Susamel olikin tunnettu siitä,
että saattoi sangen hyvin pitää puoliaan.
Noin kuukauden päivien kuluttua tuli Susamel hienona ja kiiltohatullaan
ja silkkikaulaliinalla ja valkoisella kauluksella sonnustettuna meidän
kyökkiimme. Hänellä oli mukanaan oivallinen ongensiima lyijypainoineen
ja kaksi onkea ja hän kysyi, saisikohan kunnian lahjottaa ne minulle.
Siihen suostuttiin, ja minä en unhota ikänäni sitä iloista yllätystä,
kun tulin koulusta kotiin ja näin hänen istuvan etuhuoneessa ryyppy
ja leivos edessään, ja minun ymmärtäväinen äitini keskusteli sangen
vakavasti hänen kanssaan.
Näin tuli jälleen sovinto meidän välillemme ja minä olin koko lailla
ylpeä siitä, että hän olosuhteihinsa katsoen oli tehnyt niin monia
valmistuksia saavuttaakseen ystävyyteni takaisin. —
— Kesäisin koululuvan aikaan sain minä luvan seurata tuomaria hänen
käräjämatkoilleen. Matkat tehtiin enimmäkseen katetussa venheessä ja
kyytimies oli soutamassa, ja käräjäpaikoista oli muuan Balsvuonossa.
Olin iloinnut kauvan edeltäpäin, että saisin nähdä Susamelin kodin,
jonka piti olla aivan käräjäpaikan lähellä, ja saisin hämmästyttää
hänet äkillisellä tulollani. Mennessä olin paljo jutellut ja
lörpötellyt siitä, ja minusta tuntui aivan ihmeeltä, että piti sattua
juuri niin, että Susamel, joka oli käräjillä, oli itsestään keksinyt
pyytää tuomarilta lupaa viedä minut kotiinsa ja pitää minut kokonaan
seuraavan päivän iltaan saakka.
Käräjäpaikalta oli vain vähän matkaa pieneen niemekkeeseen, jossa
hänen tupansa seisoi, vierellään muuan peltosarka ja rannalla talaksen
luona muutamia vaikkanoita, joilla oli kaloja kuivamassa. Se oli aivan
koivikon ja nurmikenttien peittämän jyrkkärinteisen tunturivaaran
juurella, ja rannikko oli niin kapea, että puuvaja ja lehminavetta oli
täytynyt laittaa tuvan yläpuolelle rinteelle.
Meidän soutaessamme sinne iltapäivän tyyneydessä, nousi savu
sinertävänä savutorvesta, ja Arne-Nora tuli alas ovesta ja juoksi
rannalle meitä vastaan. Hennosta, hoikasta vartalostaan huolimatta oli
hän ikäänkuin kasvanut sitte viime näkemän.
Minua kestitettiin runsaasti viilipunkalla, jonka päällä oli
rintasokeria, piparkakuilla, rinkilöillä ja kahvilla ja sitte
pääteltiin, että meidän piti lähteä Kalattoman lammelle ja oltava yötä
siellä kesämajassa ja ongittava Susamelin kera taimenia.
Punasella hevosella, joka Susamelilla oli yhteinen velipuolensa kera,
saisin minä ratsastaa, kun taasen hän ja Arne-Nora kävelisivät.
Omituista oli nähdä näitä kahta taipaleella — he nauroivat ja
ilvehtivät ja laskettelivat suustaan koko joukon hullutuksia.
Tie kulki ristiin rastiin soiden välitse, jotka monesta kohdin olivat
muuramista keltaisenaan.
Ja millä varmuudella kulkikaan valkoturpainen hevonen porrasten ylitse,
ja kuinka tarkoin valitsikaan se jalkansa sijat, askel askeleelta, mitä
jyrkimmillä paikoilla ja alsikeapilan villojen keskeltä! Minä olin
tottumaton ratsastamaan ja minua pelotti; mutta Susamel lohdutti minua
sillä vakuutuksella, että hevonen oli niin "oppinut kulkemaan".
Olen sittemmin usein kuullut puhuttavan "lukuhevosesta" ja siitä että
joku kirjatoukka, "pänttää päähänsä kuin hevonen", mutta "oppinut
kuin hevonen" en ole kuullut sanovan kenenkään muiden kuin Susamelin;
mutta minä ymmärsin, mikä suuri tunnustus siinä piili tunturihevosen
kokeneeseen vaistoon nähden.
Ihana päivän helle, päivä ponnistuksia täytenään... Ilta, jolloin
me sytytimme nuotion kesämajan eteen hyttysiä karkottamaan, ja yö,
jolloin me olimme Kalattoman lammesta taimenia onkimassa, — kuinka
se kaikki onkaan ilmielävänä muistossani!... Näen yhä vielä tämän
kesäyön puoleksi unenhorroksessa tai unelmain hohteessa, kuinka me
istuimme hiljaa ja ongimme, ja meidän molempain ja venheen varjot
vaipuivat tummina syvälle veteen, ja kaikki ympärillämme, tunturit ja
puut näyttivät omituisessa yövalaistuksessa ikäänkuin nousevan ilmaan,
höyhenenkeveinä, — kunnes uni valtasi minut, ja minä nukuin Susamelin
takille, muutamien lehdeksien päälle, jotka meillä olivat mukanamme
venheessä.
Kerron tämän kaiken kuvatakseni hieman sitä vaikutusta, jonka sain
tämän avioparin onnellisesta yhteiselämästä ja kodista.
Yksi soraääni sattui siellä sentään.
Kun Susamel seuraavana päivänä iltapuoleen oli soutanut maakauppiaaseen
jollekin asialle, tuli sillaikaa hänen veljensä vaimo mökkiin.
Hän oli tuvassa jokseenkin kauvan ja puhui Arne-Noran kanssa, jollaikaa
minä olin ulkona hevosen kera, jonka Susamel oli satuloinut minua
varten ja kiinnittänyt maahan pitkään nuoraan. Kun pitkä, kaunis
nainen vihdoin tuli ulos ovesta, näytti hän ilkeännäköiseltä, ja hänen
kasvoillaan oli epämiellyttävän teeskennelty imelyys, kun hän kulki
ohitseni ja tervehti.
Kun minä menin tupaan, makasi Susamelin vaimo kasvoillaan vuoteessa ja
itki; mutta hän pyysi minua, etten suinkaan sanoisi siitä Susamelille
mitään!... Kaisa tahtoi hänet pakottaa taivuttamaan Susamelia siihen,
että hän velipuolensa kera luovuttaisi kappaleen rannikkoa Jakvistille
Tromsöstä traanikeittämöä varten. Kauppakirja olisi allekirjotettava
käräjillä seuraavana päivänä.
Arne-Nora oli epätoivoissaan, ja hän huudahti purskahtaen uudelleen
itkuun:
"Tästä tulee pahempaa kuin Tromsössä!"
"Niin, mutta veljesi vaimo ei silloin saa pakottaa sinua, Nora!"
"Hän muuten juoruaa Jakvistista Susamelille... ja hän uskoo häntä... ja
silloin!" —
Hän ei sanonut muuta, istui vain ja tuijotti lattiaan ja oli aivan kuin
poissa tajultaan. — "Kaisa juoruaa siitä kaulaliinasta, jonka Jakvist
kerran lahjoitti minulle... ja josta minä en ole tohtinut virkkaa
mitään, sillä Susamel ei siedä häntä... ja Kaisa tietää sen... ja jos
hän sen sanoo, niin Jumala minua auttakoon!... Ethän sinä vain sano
mitään?" — kysyi hän uudestaan ja katsoi minuun pelokkaan tutkivasti.
Minä en ymmärtänyt silloin juttua kokonaan; mutta minulla oli kuitenkin
jotakin vihiä siitä, että Susamel oli mustasukkainen Jakvistille.
Ja vähän ajan perästä oli koko juttu unhottunut, ja hän auttoi minua
pyydystämään rapuja rantamatalikolta.
Kun Susamel palasi kotiin, teimme me oikein juhlasaatossa kävelymatkan
eräälle multahaudalle lehtivaaran juurella.
* * * * *
Monta vuotta tuon päivän jälkeen näin jälleen Tromsön. Se oli sama
kaupunkinsa ja satamansa koristama, koivumetsien ja huvilain reunustama
saari, joka lepäsi niin ihmeellisen suvikirkkaana kuvasteleiden
salmeen. Näin jälleen alukset ja makasiinit ja tutut laiturit; mutta
paljo oli muuttunut.
Oli tullut uusia ihmisiä, uusia katuja, vieläpä uusi kirkkokin, joka,
niin kaunis kuin olikin, ei kuitenkaan ollut se sama, vanha, punaiseksi
maalattu, jonka minä muistin, missä niin monet pulskat morsiusparit
olivat vihitty.
Erään vanhan toverin kera, joka nyt oli vakava porvari paikkakunnalla,
kävin minä katselemassa muutamia poika-aikojemme kisakenttiä ja
mielipaikkoja. Mutta vanhan laivasataman seutuja en minä enää tuntenut.
Ennen kaikkea olisi siellä pitänyt olla se valkoinen rihkamapuodin
ovi, josta Anton Knoff eräänä sunnuntai-iltana ampui jousipyssyllään
nuppineulakärkisen nuolen toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin sai
sattumaan kauppias Schnabelin reiteen, kun tämä onnettomuudekseen tuli
ulos oman puotinsa ovesta.
Ovea ei ollut siellä enää.
Mutta sen lisäksi minä kaipasin matalaa, leveää turvekattoa, jolla me
olimme leikkineet ja taistelleet ja paenneet sinne niin monta kertaa
pulasta. Minun täytyi haparoida hieman muistoani, ennenkuin nimi johtui
vielä mieleeni. Vihdoin alotin:
"Mutta... mutta... Kielin turvekatto?"...