Kun venemies Rusten kulki kirkkoon sunnuntaisin sinisessä
merimiesnutussaan ja sateenvarjo kainalossaan, ja hänen vaimonsa aina
purjehti kappaleen matkaa syrjemmässä, tyynessä toisella puolella
katua, silloin tiesi jokainen, että nyt juuri soitetaan kolmannen
kerran.
He näyttivät niin pulskilta ja hyvin yhteen sopivilta ja nuhteettomilta
näin ollessaan yhdessä kävelyllä, mutta kumpikin heistä tarvitsi vain
vähän väljänpuoleisesti tilaa itselleen.
Ja jolleivat ihmiset olisi tunteneet asiaa lähemmin, olisivat he
luulleet, että tässä kulki oikein rauhallinen ja jumalinen aviopari
Herran huoneeseen.
Hurskaina ja hartaina istuivatkin he kirkossa yhdessä, — he eivät vain
tahtoneet päästä yksimielisyyteen virsikirjaan nähden, sillä venemies
oli pitkänäköinen, ja kun hän lauloi pitäen kirjan kaukana luotaan,
täytyi hänen vielä nousta seisaalleen ja ojentautua ennenkuin saattoi
nähdä.
Mutta tämä sopusointu kesti harvoin paljoa kauvemmin kuin sunnuntain
iltapuolelle, sillä silloin tuli toinen ääni venemiehen kelloon, ja
hän alkoi vanhaan tapaansa juonitella ja koukutella ja muistutella ja
ilvehtiä muijansa kanssa, jotta se oli koko kaupungin suussa.
Hän oli juuri selvinnyt pitkästä, makeasta iltapäiväunestaan ja ehtinyt
sytyttää piippunsa, ja nyt hän seisoi paitahihasillaan helteessä ulkona
puurappusilla ja tähysteli muijaansa, joka oli joutunut sanasotaan
Paalsenin muijan kanssa vastapäisellä nurkalla.
Eikö muija mäkättänyt siellä aivan kuin vuohi... tärvelee
sunnuntairauhan koko mäellä...
"Kuka, kuka, kukahan, — hi—hi—hitolla... ku—u—u—kukahan", matki laivuri
harmissaan.
Muija seisoi näytellen talonväelle jotakin kääröä, jonka päällä oli
multatahroja, ja väitti että heidän poikansa olivat kiivenneet aidan
ylitse ja astuneet kuivamassa olleiden valkoturskain päälle, — nyt
juuri keskellä päivää, heidän ollessaan kirkossa, — ainoastaan kurjien
omenan raakaleiden tähden, jotka eivät saaneet olla rauhassa.
Venemies Rusten höyrysi ja mutisi vahingoniloissaan:
"Mutta sieluni autuuden kautta, saa hän tällä kertaa nenälleen. Hän
tulee sangen hiljaiseksi..."
Venemies loisti tyytyväisyydestä... Joskus tapaa sattumalta toisen
muijan, joka hänkään — ei siedä liikoja, ei — hi-hi-hi—h —. Saa tukkia
suunsa... hi-hi-hi—h— saa tukkia suunsa.
Yhtäkkiä leimahti sanasota jälleen ilmiliekkiin, ja venemies ojensi
päivettyneet ahavan ja talin punertamat kasvonsa kaiteen ylitse:
"Hoohoo, — nyt syttyy se jälleen..." Hän syleksiä töpeksi ja haukotteli
piippunsa hammasluun ylitse.
Hänen kasvojensa ilme muuttui mielihyvän irvistykseksi, kun hän näki
purjeentekijä Timmen tulla köpittävän keppi kädessä mäkeä alaspäin.
Venemies antoi piipun riippua suussaan ja teki liikkeen, ikäänkuin
tähystelisi kiikarilla häneen.
Purjeentekijä kulki aivan seinänvartta myöten. Hän pysähtyi
tuon tuostakin ja katsoi ylös, — vaaniskeli kai, saisiko seuraa
Gjörsaan iltapäiväksi, jotta tehtäisiin joku toti tai parinen ja
saataisiin hieman jutella. He olivat purjehtineet yhdessä hieman
yli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja viettäneet parisen kuukautta
merensaarilla.
Purjeentekijä pysähtyi epävarmana kappaleenmatkan päähän portaista.
"Lämmin tänään, purjemestari."
"Pu—uh — kyllä." Hän tähysteli ylös ikkunoihin... "Ollaanko yksin
kotona iltapäivällä..."
"Kyllä, — niinkauvan kuin muija pitää iltasaarnaa mäellä", — virnisteli
laivuri.
Purjeentekijä tähysteli laivuriin.
"Mitähän, jos purjehtisimme Gjörsaan iltapäivällä, Rusten? Siellä on
viileämpää takahuoneessa."
Hän heitti nopean katseen mäelle päin: — "Meidän olisi kai lähdettävä
pian tiehemme."
"Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä. Muijalla on vielä kolmisen nulikkaa,
joille täytyy lukea lakia"...
Venemies kopisti piippuaan kaiteeseen.
Hän oli juuri ehtinyt käydä sisällä ottamassa liinatakkinsa ylleen,
kun eukko Rusten tuli hengästyneenä ja koko joukon ripeämpänä kuin
hänen lihavalle, verevälle persoonalleen oli hyväksi. Hän oli nähnyt
purjemestarin ja aavistanut vaaran.
Venemies otti hänet vastaan pitkällä pettymyksen haukotuksella.
"Sinullepa tuli kova kiire, Gjertru. Malta nyt mieltäsi ja hengähdä
hieman, ethän voi puhuakaan pelkältä läähätykseltä... Hys, hys — odota
nyt — malta mieltäsi... Tiedäthän huimaustautisi..."
"Lähdemme siis, purjemestari."
"Tällaisessa helteessä", — puuskahti eukko... "Ettekö tahdo astua
sisään, purjemestari, ja ryypätä lasin olutta."
"Jaha, niin, — nyt soitetaan leppeää, houkuttelevaa säveltä —
viritetään ansoja."
"Minä olen niin ikävällä odottanut saada tietää, kuinka sairaan
vaimoparkanne laita on, Timme, kuinka hän jaksaa vaikeine
selänkolotuksineen —"
"Nyt ei hän tahdo päästää meitä tiehemme, — ja niin emme pääse tiehemme
— mutta käärme oli kavalin kaikista eläimistä maan päällä..."
"Janna parka, me juoksentelimme ja leikimme yhdessä niin monet kerrat
alhaalla Merikadulla, kun olimme vielä lapsia. Niin, hän oli hieman
nuorempi..."
"Kaukaa hän nyt aikoo lähteäkin... Hohoo, hihii, — tämä vesi kysyy
enempää kuin yhden purjemestarin. Jotakin pitempää kuin purjemestarin
langan, jos mieli mitata sen syvyyksien syvyys... Eukon voi löytää
vasta kolmen sadan sylen päästä."
"Mitä sinä loruat ja jupiset siellä koko ajan, Rusten. Ethän kai
tahtone mennä kaupungille kirkkaana sunnuntaipäivänä tuossa takissa,
ennenkuin ompelen edes sen taskut riippumasta..."
"Kuules sitä monipuolisuutta! Hänellä on yhtä monenlainen nokka, kuinka
monille hän laulaa, sen mä sanon sulle, purjemestari... Aivan äsken
luuli kuulevansa huuhkajan huutavan ylhäällä mäellä. — Huuh — — ka —
— jan" — toisti hän kumeasti ja painolla. — "Se oli Paalsenin eukon
korvia varten, se. Ja nyt laulaa lirittelee hän meitä varten."
"Ettehän kai halveksune lasia hyvää olutta tässä kuumuudessa, Timme. Ja
voinhan sitten hommata hieman haukattavaakin."
Purjemestari tähysti laivuriin. Hän oli omasta puolestaan kiitollinen,
kun eukko tahtoi kestittää.
"Kas, kas vain, kas vain", kuiskasi venemies; "hän saa sen aikaan,
— hän saa sen aikaan... Hitto vieköön, purjemestari, jollei hän
ole vetänyt meitä molempia maalle. Saamme mielin määrin sätkyttää
pyrstöeviämme... Mutta kyllä tässä keinot keksitään. Ja jollei
muu auta, niin lyön minä nyrkin pöytään ja sanon akalle ”seis!”
Sillä yksi ainoa se tässä talossa hallitsee"... Hän alensi äänensä
tuttavalliseksi kuiskaukseksi: — "En luule kenenkään muunkaan voivan
pitää häntä aisoissaan, — en kenenkään muun maailmassa. Sillä hän
tietää niin tarkoin, että minä kyllä huomaan hänen metkunsa... He—he—eh
he, ei tässä voi edes huoata eikä suuttua, sanoi mies, kun makasi
orjanruoskapensaassa...
"No, no, totinen viisaus sanoo, että täytyy käyttää hyväkseen
onnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään, purjemestari... Menemme siis
tupaan...
"Tässä tupakkaa piippuun... ja tässä tulitikkuja."
He pistivät piippuun ja sytyttivät ja istuutuivat valmiiksi kahvipöydän
ääreen ja savustelivat.
"Mihin hän nyt jäi?... Jos tarkotus on, että meidän täytyy istua täällä
odottamassa oluen tilkkaa, niin — niin — hitto vieköön, lähdemme
tiehemme, purjemestari!"
Samassa narahti kyökin ovi, ja eukko Rusten tuli sisään tuoden
olutpullot, korkkiruuvin ja ruisvoileivät tarjottimella.
"Olisin voinut vaikka vannoa kautta sieluni autuuden, ettei tässä
talossa ollut tilkkaakaan olutta. Mutta niin se on, kun ei oikea käsi
tiedä, mitä vasemmassa on. Hän voi kyllä kätkeä paljonkin, hän."
"Unhotin kaksi pulloa ja panin ne kellariin palosyynin jälkeen, joka
meillä oli taannoin", selitti eukko Rusten. "Ja onhan se nyt hyvä
olemassa. Edestänsä löytää, minkä taakseen panee, tiedätte kyllä,
purjemestari."
"Heisuli vain, — ja ken elää humussa, sen talo sumussa... ja kaikki
akat ovat kaltaisiaan... ai mua muijaa, ai kelpo muijaa, sanoi entinen
akkakin, kun piti sanoa halleluijaa... ja kyrje eleisson ja — kukin
kantakoon kotiristinsä kärsivällisyydellä... Olisi meillä sentään ollut
jotakin juotavaksi kelpaavaa, jos olisimme lähteneet, purjemestari.
Mutta pullo ruskeaa vedenkuraa kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa,
jossa tervakin sulaa... No, kippis!"
"Hyvää olutta — kylmää olutta tämä", säesti purjemestari.
"Mutta naiset, näetkös, Timme", hän tirkisti vaimoonsa, — "he ovat
eläimellistä sukua koko maailmassa. Espanjassa ja Guayaquilissa ja
koko Etelä-Amerikassa on heillä hevosen harja, — ja sitä paksumpi
mitä pitemmälle menee etelään, — ja intiaaneilla on se solmussa
kuten hevosen häntä, neekerien naikkoset taasen ovat villaa ja
karvaa kauttaaltaan. Ja se ei ole valhe, vaan Jumalan totuus, että
mitä pitemmälle menee etelään, sitä haisevampi on nainen. Ja, jollei
meidän herramme laittanut sille esteitä, — koska hän tuntee sydänten
kevytmielisyyden ja hulluuden, — olisimme kai saaneet nähdä merimiehiä
palaavan kotiin niin keltaisten ja punaisten kuin mustienkin kakarain
kera... Äh, annas tänne korkkiruuvi... kippis, Timme!"
"Niin, mutta teidän istuessanne ja jutellessanne", — keskeytti eukko
Rusten, — "menen minä laivuri Eilertsenille viemään hamekangasta,
jonka olen värjännyt Marenille, ja koetan saada sen menemään sieltä ja
lähetetyksi terveiset samalla. Sillä Eilertsen lähtee purrellaan yötä
myöten. Heillä oli kaikki valmiina jo eilen."
"Hitto vieköön, eikö hän ota saalin hartioilleen — tällaisessa
paahteessa", — puuskahti venemies harmistuneena. "Hän kääriytyy moisiin
— viisi siitä, jos veri nousee päähän... Viisi siitä, entä jos päätäsi
rupeaa yhä pahemmin huimaamaan, Gjertru! — Mutta turhaan, sillä..."
kuului eukko Rustenin rientäessä ulos ovesta hamekangas kainalossaan.
... "Tules katsomaan", venemies riensi ikkunan ääreen, jossa hän
seisahtui, suuri vartalo kumaroillaan, — "miten akka nostaa purjeensa
ja laskettaa, lepsuttaa katua alaspäin. Voitko sanoa, mitä lintua
hän muistuttaa, — ei ankkaa eikä kalkkunaakaan... Se on kuin mikäkin
kaakkuri —. Keskellä päivänpaahdetta... jos hän niin heittää henkensä,
sillä heikkohenkinen hän on... niin huono terveydeltään — jos hän
juoksee itsensä kuoliaaksi, — se ei tee mitään, — ei mitään, — kun hän
vain saa tehdä tahtonsa!
"Kippis, Timme!"
"Kippis, Rusten!"
He kulauttivat viimeiset lasinsa.
"Jaah — jaah — jaah, täällä ei ole enempää olutta, Timme, — kuten näet.
— Hyh, pyh — kuuma. Olisipa edes muija jäänyt kotiin ja mennyt hakemaan
pari pulloa. Tämä pani vain janottamaan"...
Purjeentekijä murisi eteensä, mutta ei antanut houkutella itseään
mihinkään lausuntoon talon vierasvaraisuuteen nähden.
He savustelivat edelleen.
"Hm, hm" —
"Hm, hm" —
Purjeentekijä puhalteli ja kopisteli pois porot ja täytti taas piipun
hellävaroen ja verkkaan.
Venemies kopisti myös omansa, mutta pisti sen nopeasti taskuunsa ja
nousi:
"Oikeastaan me nyt ajattelimme Brandy and Wateria; emmekä kai suinkaan
tahdo jäädä tänne ankkuriin kahden tyhjän pullon ääreen, juuri nyt kun
meitä on alkanut janottaa."
Talon avain kätkettiin tavalliseen reikäänsä ovenpienan taa, ja yhdessä
pistelivät ukot takakatua alaspäin Gjörsaan.
* * * * *
Lyönnilleen seitsemän aikaan suljettiin Gjörsan ravintola, ja
venemiehen raskaan vartalon varjo kuvastui eteisen ikkunaan valoisana
iltana, hänen haparoidessaan tarpeettoman kauvan, ennenkuin sai kotinsa
katuoven auki ja lukituksi jälleen. Hän kolusi ja jupisi eteisessä,
tempasi sitten tuvan oven auki ja pysähtyi seisomaan katsellen avoimeen
makuukamariin.
"Enkö jo arvannut, että hän istuu ylhäällä yöröijyssään, pitäen
varansa, ettei ihminen voisi päästä rauhassa makaamaan..."
"Ehei, sinä et sano mitään — vaikka suupielesi liikkuvatkin... Sillä
sinähän voit lukea rukouksesi ilman sanojakin... Se teksti... Hu—uh, —
kas nyt vain häntä — — — Oo, puhu suusi puhtaaksi, akka... Nämä metkut
ja ristit, jotka panevat aina miehen housut lepattamaan" —
"Luojan kiitos, sanon vain, että vihdoinkin tulit kotiin, Rusten, —
ryyppäilevän ja juopottelevan purjemestarin luota... sillä sydämesi,
tiedät kyllä"...
Niin — niin, — juonko minä nyt; — tahdotko sanoa, että minäkin juon
mukana...
Ja nyt juttelee hän niin hellästi sydänparastani, joka ei tosin ole
vahva, ei. Jälkeenpäin — jälkeenpäin, niin... silloin on mukava
aina olla oikeassa. Niin, niin, aivanhan sitä nääntyy, jos ei saa
olla oikeassa eikä saarnata meille muille kelvottomille... Koko
lempo akaksi, — hän on kuin mikäkin korkki, joka aina kimmahtaa
korkeimmalle vanhurskauden huippuun... Tai esimerkin vuoksi, Gjertru
sinä, tämän kerran vain, — eiköhän saisi hieman kaivella ja järkyttää
suurta hyvettäsi... Tässä minä nyt tallustelen, vammat ja tuskat
sekä sydämessä että kukkarossa, — ja siinä kai sinulla onkin syytä
siunailemisiin ja päivittelyyn, sillä purjemaakari ei ole mies, joka
tarjoaa ja maksaa... Ja sydän, miten sen kanssa käyneekään, — sillä...
niin, voit lohduttaa itseäsi sillä, että siihen pistää — juuri tähän —
oikealle puolelle. Hu—u — uh, kirvelee ja polttaa... jotta voit ylistää
itseäsi, että olet oikeassa siinä asiassa...
Kas nyt, eikö hän näytä aivankuin miltäkin hautamerkiltä, nenä
riipallaan... E—ei, minä _en ole_ kuollut vielä.
Mutta minä kysyn vain, kenen oli syy, että minä läksin juominkeihin
tänään?
Nii—in, nii—in, — kuinkas se kävikään, maltas... Ulkona näännyttävässä
helteessä sitä kiemurreltiin ja liukasteltiin kuin sulava voi
ja tarjottiin olutta ja ruokaa, jotta saataisiin purjemestari
houkutelluksi sisälle. Kunhan vaan linnut saataisiin sinne, niin — niin
istuisivat he siellä kuten liimassa — Hi hi hi, — noin saa kaksi vanhaa
miestä hyvään juomisen vauhtiin, ja sitte juoksee hän, Jumala minua
auttakoon, tiehensä koko talosta! Jättää meidät sinne istumaan kuiville
ja janoamaan ja nääntymään... Hittokaan ei olisi keksinyt juonikkaampaa.
Hame Marenille, kas, siitä sinun oli niin hellää huolta pidettävä — —
—. Ja, — höö—ö, — kun on kysymys lapsista, niin — — —
"Mutta mies!... Häntä ei muisteta enempää kuin — —. Hän", — venemiehen
ääni muuttui verisen katkeraksi, — ”_hän_ saa vain tehdä työtä ja
nääntyä, kunnes hän vanhenee ja harmenee kuin läpiajettu laivakoni...
"Mutta heikon sydämeni voin toivoa ennen pelastavan... Ennen oli
alituinen touhu kaikista yhdeksästä lapsesta, jotka olivat pestävät ja
kammattavat ja ruokittavat ja kasvatettavat opissa ja kurissa. Mutta,
Jumala minua auttakoon, nyt ei ole hiuskarvan vertaa parempaa. Hän
juoksee ja retustaa, helteessä ja sateessa ympärinsä. Hän menee kuin
ohjaton ilmapallo, kun koko painolasti on heitetty ulos"...
"Lakkaa nyt jo kerrankin ja tule nukkumaan, Rusten", — huomautti eukko
säveästi.
"He, he? en maksa mitään vanhurskaudesta, — se on vain ulkokultausta —
Ei, se ei ole oikein Gjertru-linnusta, ei sinne päinkään... Hänellä on
nokka kuin muurauslasta, — silmät kuin ukkohanhella — ja kähisee — — ja
kähisee", — murisi hän maatessaan.
"Sait kai Marenin hameen menemään, Gjertru?" — nousi hän äkkiä
innoissaan kysymään.
* * * * *
Eräänä aamuna muutamia viikkoja myöhemmin riippuivat valkoset lakanat
ylhäällä mäellä Rustenin sekä puutarhan että kadun puolisessa
ikkunassa. Rustenin muija oli kuollut edellisenä päivänä illan suussa.
Sisällä talossa tassutteli venemies tuvasta makuuhuoneeseen ja
istuttuaan siellä hetken katsellen vainajaa, tassutteli hän tupaan
takaisin. Ruumis makasi vielä liikuttamatonna vuoteessaan suletuin
silmin ja kaulassaan liina, jonka Jensenin muori oli solminnut, kun
aamulla auttoi venemiestä ruumiin asettelemisessa, — hän lepäsi
entisensä tapaisena, yhtä tyynenä ja säveänä ikäänkuin ei välittäisi
miehestään mitään.
Tuvassa koetti ukko istua ensin muutamassa tuolissa, sitten toisessa.
Hän istui ja pureksi rystyitään ja jupisi...
"Enkö sitä jo ajatellut... enkö sitä jo ajatellut, — hänen täytyi
kulkea ja retostaa, kunnes eräänä päivänä"...
Hän ponnahti levotonna jälleen pystyyn, avasi kaapin, katsoi sinne
ja sulki oven jälleen... Hän seisoi tuumaillen pöydän ääressä, jolla
lepäsi neulatyyny nuppineuloineen ja jossa riippui vielä lanka
silmäneulan silmässä. Hän ei liikuttanut niitä, ei koskenut, katsoi
vain.
Hän tuijotti lautasriviin kyökissä. Siellä venyttelihe kissa ja kehräsi
ja mulkoili lakkaamatta häneen loistavan keltaisilla silmillään — ja
vihdoin naukasi surkeasti. Hän katsoi siihen kylmästi kuin kipsikuvaan.
Hän meni vaatekammioon, jossa vainajan hameet ja paidat riippuivat.
Kengät seisoivat alla kiinnipujotettuine nauhoineen.
Hänen silmänsä sumenivat, ja hän veti henkeä syvästi voihkaisten.
Sitten täytyi hänen lähteä takaisin makuuhuoneeseen varpaisillaan
hiipien... istua siellä, kuten oli istunut kaiken yötä, ja katsoa
vainajaa ja ajatella, että tämä saattaisi huomata ja tuntea hänet,
etteikä hän ollut poissa sittenkään... Oli vain niin vähän heitä
erottamassa. —
Kuinka hän saattoikaan olla poissa...
Sellaista kun heillä oli ollut yhdessä siitä pitäen, kun hän oli
kahdeksantoistavuotias — seitsemäntoista, jopa ennemminkin.
Hän muisti senkin ajan, jolloin vainaja juoksenteli tyttösenä
laiturilla... ja kuinka hän oli leikkinyt tämän kera.
Hän istui vuoteen vieressä ja tuijotti äänetönnä vainajaan, eikä
käsittänyt... että Gjertru — hänen muijansa — oli lakannut olemasta...
levätessään tuossa noin, jotta hän saattoi tarttua hänen käteensä...
Kasvojen varjo kuvastui häämöttävänä seinää vasten, ja siellä kohosi
hänen silmiensä eteen ikäänkuin jotakin toiseen maahan kuuluvaa,
maahan, jossa Gjertru tulisi vaeltamaan ilman häntä.
Silloin raotti hän hieman vainajan silmää ja näki, että se oli
sammunut. Häntä väristytti jäätävä kauhu. Nyt se oli varmaa, — Gjertru
oli kuollut, — poissa.
Hän painoi silmän kiinni jälleen ja suuteli luonta — meni
nurkkakaapille ja löysi kaksi kuparirahaa ja laski ne yhden kummallekin
silmälle.
Hän istuutui ja piteli ja katseli vainajan käsiä...
"Sä olit aina iloni!"
Illan suussa tuli puuseppä Andersen ottamaan kirstun mittaa.
Hän löysi venemiehen painuneena nenälleen, suuri selkä kyyryssä ja pää
tyynyssä.
"Venemies, — venemies", — kuiskasi hän koettaen hiljaa häntä kohottaa.
"Venemies!" — huudahti hän kauhuissaan.
Mutta venemies Rusten oli kylmä ja jäykkä ja puuseppä ymmärsi, että hän
oli kuollut.