Muistan vielä hyvin, kun poikasena ensi kerran Tromsössä kuulin
puhuttavan Susamelista. Tätä nimeä mainittaessa kuului ilmassa kuin
kauhun humahdus, ja minä tahdon kertoa hänestä, mikäli muistan
poikavuosiltani.
Silloin oli juuri venäläisaika nimittäin se aika kesästä, jolloin
satama oli täynnä venäläisiä pyöreäperäisiä lastialuksia. Valoisina
iltoina kuleksivat venäläiset ryhmissä neliäänisesti laulaen pitkin
katuja myssyineen ja pitkine, harmaine kauhtanoineen. He kuorivat ja
söivät sieniä, joita olivat löytäneet saarelta ja joita me lapset
pidimme ehdottomasti myrkyllisinä kaikille muille kuin ryssille.
Kangastuksen tapaisessa valossa täällä pohjolassa, missä voi löytää
nuppineulan tai lukea kirjaa keskiyön auringon valossa, saattoi
koivikkojen peittämä saari kaupungintaloineen, satamineen, aluksineen
ja tuntureineen vastakkaisella rannalla sellaisena iltana kuvastua
välkkyvään, metallinviheriään salmeen, ikäänkuin koko maisema riippuisi
kirkkaassa läpinäkyvässä ilmassa.
Laiturien edustalla virui kokonainen metsä kolmimastoisia, sinisiä,
vihreitä ja valkoisia venäläisiä aluksia, joita kulettivat Bogdanoffit,
Vasilijeffit ja mitä kaikkia laivurit lienevät olleetkaan nimeltään,
ja laituripalkeilla oli valkoisenaan ruisjauhoja, joita päivät
päästään purettiin laivoista mattoihin ja vinttureilla nostettiin
tavarasuojuksiin.
Näissä aluksissa oli paljo hyviä tavaroita. Siellä oli keltaisia, kovia
kakkuja — nimeltään "prenikoita" joita sai ostaa kaksi kappaletta
yhdellä kuparikopeekalla, kun poikamaisella venäjänkielellämme
huusimme: "prenikka kopum"! Ja siperialaisia pähkinöitä sieltä sai
lahjaksi. Kajuttain pöydällä oli pyhimyskalentereja, joissa oli
punaset kirjaimet jokaisen pyhimyksen nimessä. Siellä alhaalla kävellä
tassutteli kummallisesti puettuja venäläisakkoja, jotka tarjoilivat
teetä välkkyvistä, kiehuvista vaskilaitoksista — "samovaareista" —
ja kajutan seinällä tiiliuunin — "pjetskan" — vieressä riippui yhtä
kummallinen pyhän Nikolauksen kuva, jonka edessä paloi kynttilä.
Väliin nähtiin kuvia ripustettuina miehen korkeudelle mastoon.
Sanottiin, että he tekivät niin pakottaakseen suojeluspyhimyksen
antamaan matkalle suotuisan tuulen, kun miehistö oli ensin kolme
päivää koettanut taivuttaa häntä siihen hyvällä, vahakynttilöillä ja
suitsutuksilla.
Mainitsen tämän kaiken, sillä Bogdanoffin aluksessa sattumalta
oli muiden merkillisyyksien joukossa neliskulmainen tummanruskea
karhunpoika, joka kuleksi ja leikki aluksessa kuin mikäkin laivakoira.
Minä istuin laivan portaalla ja ojensin leikkien saappaani sen kitaan,
— kuten väliin voi pistää päähän ojentaa jalkansa leikkivälle koiralle,
joka kyllä sen hampaidensa väliin sieppaa, mutta, kuten tietty, ei
tosissaan tarraa kiinni.
Karhu ei kuitenkaan ollut mikään koira. Se puri tosissaan varpaan
lävitse, ja minä muistan vielä tänäänkin miltä minusta tuntui.
Koko yön makasin minä haavakuumeessa, minua vaivasi jokainen huoneessa
suriseva kärpänen, ja minä katselin, kuinka raukean lämmötön yöauringon
paiste antoi eloa käärekaihtimien kuvioille. Alhaalta kadulta kuului
hetkisen venäläisten laulua, — sitte muuttui se sekavaksi hälinäksi ja
temmellykseksi ja huudoksi ja ihmisvilinäksi.
Minä en saanut sinä yönä selvää mistään muusta kuin että sisäkkö, joka
oli ollut ulkona tiedustelemassa, sanoi kuiskaten lastenpiialle:
— "Se on Susamel! — — Nyt ovat he panneet hänet tyrmään!... He kantavat
venäläisiä paareilla laivaan; — ne on lyöty kuoliaaksi... kolme ryssää
ja yksi hampurilainen!"
Ja niin istuivat he molemmat itkien hiljaa esiliinoihinsa, jotteivät
pelästyttäisi minua, sillä heidän piti vuorotellen valvoa minun luonani.
Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin, että oli pidetty kuulustelu,
ja Susamel oli kaiken muun hyvän lisäksi nujertanut mullinmallin
kaupunginvoudin pojankin.
Tämän viimeisen nyt kyllä tiesin olevan lörpötystä; sillä minä itse
olin kaupunginvoudin poika; mutta se oli totta, että häntä oli
sakotettu. Susamel, joka asui kaukana Balsvuonolla, oli kulettanut
veneessään puolen tynnyriä traania myytäväksi. Sen otti hän nyt,
niin raskas kuin se olikin, hartioilleen ja kantoi kaupungin lävitse
kauppias Meyerin puotiin saadakseen rahaa esivallalle; mutta vanha
Meyer, joka oli juutinmaalainen, oli sanonut, että hän oli "tapellut
kuin mies... tosiaan kunniaksi isänmaalle!" — Ja hän oli maksanut hänen
sakkonsa.
Minä en, sen pahempi, saanut silloin vielä nähdä Susamelia; mutta
jutun todelliset erikoisseikat sain minä tietää tarkemmin kuin kukaan
muu viinakauppias Kielin omalta pojalta, joka oli minun ystäväni ja
luokkatoverini keskikoulussa. Hän oli katsellut tappelua koko ajan,
sillä se tapahtui hänen isänsä myymälän edustalla. Puoti ja koko sen
edusta oli ollut ryssiä täytenään. Siellä oli sitä paitsi ollut pari
saksalaista eräästä höyrylaivasta, jonka nimi oli Blankenese, tai oli
se sennimisestä paikkakunnasta kotoisin, lisäksi joitakin norjalaisia.
— Kuitenkaan ei siihen asti ollut näkynyt vihamielisyyden merkkiäkään.
Sitte oli Arne-Noran veli tullut tanssien milloin yhdellä milloin
toisella jalallaan, kirkuen täyttä kurkkua, töyttilöiden miesparven
lävitse ovea kohden kuin mikäkin nyrkkitaistelija ja mongertaen
pähkähulluna engelskaansa:
— "God dam you heel you bogger"! ja "come 'long he — en!"...
Hän oli vain sellainen hoikankoiskera, sinisenvaalea pojan veitikka,
jolla ei ollut mitään voimia, ja hänen seitsemäntoistavuotias sisarensa
oli itkien koettanut saada häntä lähtemään kotiin. Mutta se vaikutti
vain, että hän hangotteli sitä vimmatummin. Sitte oli muuan ryssistä
sisällä puodissa lähennellyt Arne-Noraa, joka kirkuen pakeni portaita
ylös ja piiloutui ullakkokamariin, jonka oven hän sai suljetuksi,
ja silloin olivat kaikki äkkiä jakautuneet kahteen puolueeseen:
norjalaisiin ja vieraihin, jotka tahtoivat hyökätä ylös portaita.
Sateli navakoita iskuja ja norjalaiset joutuivat alakynteen. Mutta
Kielin poika oli sillä välin suurella nokkeluudella juossut Susamelin
luo, jonka hän tiesi tulleen juuri samana iltana ja asettuneen yöksi
Wagelin talonpoikaistupaan.
Kun Susamel tuli ja kuuli Arne-Noran hätähuudot, oli hän yhdellä
sivalluksella heittänyt kaikki nurinniskoin portailta, päästäkseen
näkemään kuinka laita oli, ja sitte oli hän alkanut huitoa ensin
vintillä ja sitte puodissa sellaisella tavalla, että jälkeenpäin
muutamia kannettiin paareilla laivarantaan, ja että kaikki luulivat
tapahtuneen murhantöitä...
"Mutta ryssät voivat elpyä uudestaan kuten kärpäset; ne turtuvat vain!"
vakuutteli Jens Kiel minulle sellaisella naamalla kuin sanoisi vanhan,
moneen kertaan koetellun totuuden. Ryssät olivat lopuksi pötkineet
pakoon vintin ikkunoista ja sitä tietä turvekatolle, ja puodin ovi
retkotti aamulla runneltuna ja vinossa yhden saranan varassa.
Kun Susamel vietiin tyrmään, oli Arne-Nora kulkenut itkien perästä.
Hän saattoi sankanaan aina portille saakka; mutta tämä ei huolinut
katsoakaan tyttöä.
"Voin sanoa sinulle, miten oli laita" — sanoi Jens Kiel
salamyhkäisesti. "Ylhäältä kapakan vinttikamarista tapasi hän Wagelin
puotipojan, 'kauniin Jakvistin', tiedäthän... Tyttö oli päästänyt
hänet sisälle pelastaakseen hänen elämänsä, kun ryssät olivat hänen
kintereillään portaissa, — ja poika oli niin peloissaan, kun Susamel
tuli... aivan harmaa kasvoiltaan!... Hän se juottaa Arne-Noran veljen
pätkään iltasin, jotta Arne-Noran täytyy tulla noutamaan häntä
kotiin... hän on rakastunut Arne-Noraan... Mutta, — Susamel voi nostaa
hänet suoralla käsivarrellaan!"
Susamelista oli tullut rahvaanmiesten ja poikien sankari ja kauhu, ja
hänestä oli sepitelty mitä ihmeellisimpiä juttuja. Hän asui, kuten
kerrottiin, eräällä niemekkeellä Balsvuonossa, jossa hänen kalansa
riippuivat kallion kielekkeellä hänen tupansa edessä, ja "kukaan
ei uskaltanut laskea sinne venheellään, hän ei sietänyt siellä
ainoatakaan sielua!" Hän oli niin väkevä, että oli yksin heittänyt
ankkurin hollantilaisella kauppalaivalla, jossa häntä oli ärsytetty, ja
kolmen muun miehen keralla saattoi hän työntää kymmenairoisen aluksen
vesille. Kauvempana ulkosatamassa oli hän kerta kerran jälkeen pitänyt
venäläisiä aluksia kurissa ja tehnyt Finmarkin satamassa suorastaan
ihmetöitä pelastaessaan ihmisiä, olipa kerran keskellä kuohuja
purjehtinut suoraan kumollaan olevan venheen ylitse, jonka pohjalla
miehet istuivat, ja nostanut heidät venheeseensä.
Suurimmat urotyönsä oli hän kuitenkin tehnyt rantakalastuksen aikaan,
tapellessaan kalastuspaikoista. Milloin joku tuli Susamelin tielle,
jouduttiin heti käsikähmään. Vieraan oli joko väistyttävä tai
tapeltava! — Jo parin talven jälkeen pelättiin Susamelia kaikilla
kalastuspaikoilla. Itse oli hän suomalainen.
Sen yön jälkeen, jolloin Susamel tappeli venäläisten kanssa, näin
minä hänet useammin, mutta en uskaltanut mennä hänen lähelleen. Tämä
tapahtui vasta jonkun aikaa myöhemmin ja juuri samoina päivinä, jolloin
kuulin hänen menneen kihloihin.
Silloin oli iltapäivä. Hän istui sorean sinisessä sarkapuvussaan
ja uusissa karvaisissa lappalaiskengissään ja kiiltohatussaan
paahtavassa päivänpaisteessa alhaalla venheessään laiturin vieressä
ja odotti nähtävästi Arne-Noraa. Hänellä oli sinertävän musta tukka,
joka tasalatvaksi leikattuna valui leveän, kauniin otsan ylitse,
ja hänellä olivat tuuheat kulmakarvat ja siniset silmät. Saattoi
nähdä jo kasvoistakin, että ne olivat väkevän miehen kasvot. Hän oli
pituudeltaan tuskin kolme kyynärää, mutta tavattoman hartiakas ja
vahvarakenteinen. Hän istui hiljaa teljolla, jalat vedessä molemmin
puolin venheen kokkaa, ja näytti niin mietteihinsä vaipuneelta
istuessaan siinä eteenpäin kumartuneena.
Minun vaikutuksille herkästä lapsenmielestäni näytti, että hänen
kasvoillaan oli jokseenkin surullinen ilme, ja kun hän kohotti
katseensa minuun, tuntui minusta, että hänen täytyi olla rajattoman
hyvä ja kiltti pohjaltaan. Hän antoi minulle sinivärisen ongen, ja minä
uskalsin silloin ikäänkuin ystävyyden osotteeksi vetää hänen venheensä
kiinnikenuorasta ja puhutella häntä. Kysyin häneltä muun ohella,
oliko totta, että hän oli pelastanut niin monta ihmishenkeä Finmarkin
satamassa?
"Ojaa... aina jonkun", — sanoi hän. — "Ainahan joku saa luvan purjehtia
oman venheensä upoksiin... siitä ei kukaan häntä sakota!"
Minusta tuntui, että tässä vastauksessa piili jokin katkera
takatarkotus.
"Susamel", — sanoin minä — "saanko tulla venheeseen luoksesi."
"Uskallatko sinä?" — kysyi hän myhäillen.