Päivällisten jälkeisenä päivänä rouva Lotten Tholander tuli myöhään
aamiaiselle; hän oli kalpea ja silmänsä olivat punaiset, ikäänkuin
hän olisi itkenyt. Hän pyysi rouva Sandellilta anteeksi miehensä
puolesta, joka ei ollut vielä noussut. Molemmat naiset olivat kahden
aamiaispöydässä Göstan kanssa. Herra Sandell oli seurannut herra
Tholanderin esimerkkiä ja nukkui vielä. Gösta uneksi Margitista ja
oli iloinen siitä, ettei kukaan puhellut sinä päivänä ruokapöydässä,
joten hän sai rauhassa ajatella. Hän oli hetkisen ihmetellyt rouva
Tholanderin kalpeutta ja hiljaisuutta. Mutta eilisestä alkaen hän ei
enää välittänyt hänestä hitustakaan.
Syötyä rouva Sandell vetäytyi omiin toimiinsa, ja Gösta lähti
ratsastamaan — luultavasti Fallnavekaan päin. Lotten jäi yksikseen
arkihuoneeseen. Hän oli vetänyt tuolin takkavalkean ääreen ja tuijotti
liekkeihin. Ulkona satoi lunta.
Mitä olikaan tapahtunut eilen illalla? Hän ei ollut saanut tietää
mitään mieheltään, joka oli ollut uninen ja humalassa, heittäytynyt
vaatteet yllä sänkyyn ja nukkunut heti. Lotten oli kääntynyt hänestä
pois halveksien ja inhoten. Hän oli mennyt viereisen, rouva Sandellin
hänen käytettäväkseen luovuttaman huoneen sohvalle nukkumaan. Mutta
hän ei ollut saanut unta. Hän oli vilaukselta nähnyt Aage Sparren
kalpeat, epätoivoiset kasvot, ennenkuin tämä ratsasti kotiin sinä
yönä, ja muisto hänen katseestaan seurasi häntä. Hän muisti nuoren,
kirkassilmäisen ylioppilaan, jonka kasvot olivat sädehtineet, kun he
tapasivat toisensa Kööpenhaminan tanssisaleissa. Silloin ei kumpikaan
heistä olisi luullut, että hän oli syöksevä Aagen turmioon.
Lotten istui uunin ääressä polkien pientä mattoa. Hän nojasi
kyynärpäänsä polviin ja kätki kätensä punertavan tukan kiehkuroihin.
Miksi häntä rangaistiin näin kovasti? — Hän oli ehkä kevytmielinen
nainen, liehittelevä ja itserakas, — mutta oliko hän silti huonompi
monia muita, jotka saavuttivat onnen maailmassa? — Jospa Aage ei olisi
menettänyt rikkauksiaan, jospa hän olisi joutunut Aagen vaimoksi, niin
— niin, mitä sitten? Sielunsa sisimmässä Lotten tunsi, ettei sittenkään
olisi ollut hyvä. Kyllä hän itse sittenkin oli syypää suurimpaan
onnettomuuteen — — —
Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut pyytää anteeksi. Hän saattoi
tosin joskus huomata virheitään, mutta katumatta niitä, tuntien vain
hiukan katkeruutta ja kärsimättömyyttä. Hän syytti vanhempiaan siitä,
että oli sellainen, vanhempiaan, kasvatustaan, kohtaloa, mutta ei
koskaan itseään. Ja hänen miehensä oli tällä kertaa hänen erikoisen
harminsa esineenä.
Nyt se nukkui tuolia ylhäällä ja kuorsasi minkä ennätti, senkin sika!
Ja tuollaiseen ihmiseen hän oli sidottu elämäniäkseen — mieheen, jolla
oli oikeus puolellaan! Vaikka Lotten halveksikin häntä, pelkäsi hän
häntä kuitenkin. Hän tuskin uskalsi kysyä, mitä eilen illalla oli
tapahtunut, sillä hän pelkäsi, että syytös kohdistuisi häneen itseensä.
Mutta jos tuo mies oli tuhonnut Aage Sparren, syössyt hänet turmioon,
niin hän ei ikinä anna sitä hänelle anteeksi. Se oli varmaa se.
Nyt hän kuuli miehensä saapuvan ruokasaliin raskain, laahustavin
askelin. Hän oli mennyt kaapin luo saadakseen ryypyn. Lotten hymyili
katkerasti. Eikö hän ollut saanut kyllikseen eilen illalla? Mutta hän
oli kai pohjaton — — —
Neljännestunnin tai kahdenkymmenen minuutin kuluttua, kun hän on
saanut ryyppynsä ja syönyt suolaisen sillinsä, hän varmaankin tulee
tänne Lottenin luo, ja silloin on selvittelyn hetki tullut. Kerran se
kuitenkin tapahtuu.
Lottenin valtasi lamauttava herpaantumisen tunne. Hän tuijotti vain
tuleen ajattelematta mitään ja odotti vain.
Viimein hän kuuli miehensä nousevan ja työntävän tuolin kauemmaksi.
Heti sen jälkeen hän oli jo kynnyksellä lihavana ja rehentelevänä,
kasvot punaisina, pöhöttyneinä ja silmäluomet turvonneina yön
mässäyksestä.
Lotten katsahti häneen nousematta.
»Istutko siellä, Lotten! — No, sinä et näy edes viitsivän vaivautua
toivottamaan minulle hyvää huomenta! — Niin, minähän en olekaan
tottunut ystävällisyyteen sinun puoleltasi — — —»
Hänen äänensä kuului uhkaavalta. Lottenin sydän sykki kiivaasti. Mutta
hän katseli yhä rypistynein silmäkulmin mieheensä. Hän ojensi pienen
jalkansa ja työnsi kengänkärjellään tuolin lähelle tulta.
»Istu», sanoi hän.
»Sepä vasta kohtelias tapa tarjota tuolia.» — Mies näytti
loukkaantuneelta, mutta istuutui kuitenkin.
He olivat kumpikin hetkisen ääneti. Lotten odotti jännittyneesti
mitä nyt tuli. Hän saattoi nähdä miehensä kasvoista, että hän aikoi
tänään torua häntä jostain erikoisesta. Ja vaikka hän pelkäsikin
selvittelyä, niin hän kumminkin saattoi kiinnittää huomiota pieniin
yksityisseikkoihin. Hän katseli Tholanderin suuria käsiä, jotka
lepäsivät polvia vasten niin lujasti nyrkissä, että rystyt olivat
valkeat ja suoniverkko näkyi selvästi. Hänen tuuheat, punertavat
kulmakarvansa olivat rypyssä ja paksut huulensa yhteenpuristettuina
riippuvien viiksien alla. Ikkunasta tuleva valo lankesi terävästi hänen
lyhyeksi leikatulle vaalealle tukalleen. Hänen päänsä takaa näkyi
huoneen tumma seinä, ja ikkunasta näki lumihiutaleiden leijailevan.
»Eilen illalla sain varmuuden eräästä asiasta, jota jo kauan olin
aavistanut», alkoi herra Tholander viimein. Hänen äänensä oli käheä
pidätetystä raivosta. »Kapteeni von Essen kertoi minulle, että sinä
olit ollut kihloissa Kööpenhaminassa tuon kirotun tanskalaisen, Sparren
kanssa. Mikset puhunut siitä minulle, kun kosin sinua?»
»Sehän oli sinulle yhdentekevää», sanoi Lotten soinnuttomasti.
»Kyselinkö minä sinun rakkausseikkailujasi?»
Tholander kirosi hampaittensa välistä.
»On kai ero miesten ja naisten välillä. Minun entisyyteni ei kuulu
sinulle, mutta sinun — — — Minä en olisi suinkaan sinusta huolinut, jos
olisin tiennyt, että olit antanut toisen miehen syleillä ja suudella
itseäsi ja että olit valmis sitä jatkamaan niin pian kuin hänet jälleen
tapasit — — — Mikset sitten mennyt naimisiin Sparren kanssa, kun olit
niin rakastunut häneen — ja olet vielä tänä päivänä?»
Lotten kohautti olkapäitään.
»Hänellä ei ollut rahoja», sanoi hän välinpitämättömällä äänellä.
»Ja minulla oli. Siis vain rahojen takia sinä minut otit. Kiitos vaan!
— Ja minä olen uhrannut parhaimmat tunteeni sinunkaltaisellesi naiselle
— sydämettömälle hepsakkeelle — joka — joka —»
»_Sinun_ parhaimmat tunteesi!» toisti Lotten ivallisesti.
»Niin, ivaile sinä vain — — pelkkää ivaa ja kiittämättömyyttä olenkin
saanut osakseni siitä, että olen rakastanut sinua ja täyttänyt kaikki
oikkusi — — — Minusta olisi voinut tulla parempi mies, jos olisin
saanut rakastavan vaimon — mutta sinä saat vereni kiehumaan, Lotten,
sinä herätät henkiin pahan hengen minussa — minä joudun perikatoon
sinun tähtesi — — —»
Tholanderin ääni oli käheä itkusta, ja kyyneleet kiilsivät hänen
vaaleansinisissä silmissään. Lotten katseli häntä jäätävän
halveksivasti. Äkkiä hän ojensi kätensä ja osoitti hänen
liivintaskuansa.
»Tuolla on nenäliinasi», sanoi hän. »Pyyhi silmäsi, Klaus, — ja siivoa
nenäsi myös.»
»Lotten!» Hän polki kiivaasti jalkaa. »Pidä varasi, ettet ärsytä
minua äärimäisyyksiin! Kärsivällisyydellänikin on rajansa. Minua ehkä
haluttaa kostaa — kostaa teille molemmille — — —»
Lotten kalpeni. Hän hengitti raskaasti ja käänsi päänsä pois.
»Sinä olet ehkä jo kostanut — hänelle?» kysyi hän hiljaa.
»Kas, kas, nytpä osuin arkaan kohtaan! Niin, minulla on taskussani
velkakirja, jossa hän sitoutuu maksamaan minulle summan, jota — jota
hän ei voi hankkia, kerjäläisparka. Silloin minä otan talon ja ajan
ystäväsi maantielle — —»
»Sinä olet kai pelannut väärin.»
»Mitä olen tehnyt!» — Hän tarttui lujasti Lottenin käsivarteen.
»Uskallapa sanoa se kerta vielä, niin —»
»Laske irti, Klaus — se tekee kipeätä.»
»Tehköön. Sinä ansaitsisit raippoja, sinä — senkin —»
Hän oli tarttunut rautakourin hänen olkapäihinsä ja kumartui
kiihtynein, vihaisin katsein hänen puoleensa. Lotten vapisi pelosta,
mutta säilytti kuitenkin ulkonaisen, hämäävän levollisuutensa.
»Minä huudan apua, ellet päästä minua», sanoi hän hiljaa ja selvästi.
»Huuda vaan. Täällä ei ole ketään, joka kuulisi —»
Tuskin hän oli sen sanonut, ennenkuin ovi aukeni. Gösta sieltä tuli
pitkävartisissa saappaissa ja ratsupiiska kädessä, punaposkisena ja
reippaana ratsastusretkeltään lumipyryssä. Hetkisen hän tuijotti
äänettömänä heihin kumpaankin. Sitten hän ymmärsi, että Tholander
pahoinpiteli vaimoaan, ja heikosti huudahtaen hän riensi Lottenin luo
ja asettui hänen tuolinsa taakse piiska ojossa.
Tholander hellitti otteensa ja katsahti Göstaan ivallisesti hymyillen.
»Vai niin — onko hänkin sinun ihailijoitasi?» kysyi hän vaimoltaan.
Lotten huoahti helpotuksesta ja vaipui takaisin nojatuoliinsa silmät
puolittain ummessa.
»Mitä vielä, luulen Göstan pettäneen minut», sanoi hän hermostuneesti
naurahtaen. »Nyt hän ihailee tuota pientä papintytärtä, jolla on
keltaiset palmikot — —»
Gösta lensi tulipunaiseksi. Hän ei pitänyt siitä, että Lotten mainitsi
Margitin nimeä. Ei yksistään se, että salaisuutensa oli tullut ilmi,
vaikuttanut häneen niin tuskallisesti, vaan hän ymmärsi vaistomaisesti,
miten suuri ero näillä kahdella naisella oli. Pikku Margit avomielisine
kirkkaine katseineen! Hänessä heräsi miehekäs halu varjella ja
suojella häntä. Margit ei saanut koskaan kokea mitään raakaa ja rumaa
maailmassa, jos hän vain saattoi sen estää.
»Kuka oli muuten neiti Hedénin äiti?» kysyi Lotten vihamielisesti. Tämä
kysymys oli hänen mielestään sopivin rangaistus Gösta luopiolle.
Margitin äiti — niin, miten sen asian laita olikaan? Ketään rouva
Hedéniä ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan — — Nuorukainen katsahti
hämmentyneenä herra Tholanderiin, joka äkkiä alkoi häntä puolustaa.
»Älä välitä siitä, poikaseni.» — Hän meni Göstan luo ja taputti häntä
toverillisesti olalle. — »Tyttö voi silti olla hyvä, jos onkin jotain
muistuttamista hänen syntynsä suhteen. Sydän ratkaisee, sydän — muista
se, Gösta Sandell. Mies joutuu perikatoon naidessaan sydämettömän
naisen.»
Lotten purskahti kovaan ivanauruun.
»Niin, sinä oletkin juuri sydämellisen ihmisen perikuva, Klaus, eikö
totta? Sinä olet kuin luotu idyllistä kotielämää varten!»
»Minä olen luotu ainakin parempaa kotia varten kuin minkä sinä olet
minulle valmistanut! — mutta sen minä sanon, Lotten, minä en kestä
kauempaa. Minä vaadin avioeroa — — —»
»Hyvä. Se on kauan ollut hartain toivoni. Gösta on sanojesi
todistajana.»
Gösta katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen. Hän oli monasti ollut
näkemässä isänsä ja äitinsä välisiä tuskallisia kiistoja, mutta hän ei
ollut koskaan nähnyt kahden ihmisen katselevan toisiaan niin vihaisin
katsein kuin herra ja rouva Tholander. Hän tuli levottomaksi. Oli niin
paljon pahaa ja surkeata, jota tuskin saattoi aavistaa. Tämäkin ihana
rouva Tholander, jota hän oli ihaillut kokonaista kaksi kuukautta,
mimmoinen nainen hän itse asiassa oli? — Saattoiko niin erehtyä
ihmisistä? — Mutta Margitiin hän saattoi luottaa — aivan varmaan Margit
oli puristanut hänen kättään rehellisesti ja lujasti kuin mies — — —
Hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli tuota kädenpuristusta ja
Margitin valoisaa hymyä.
»Vai niin, sinä siis haluat erota minusta! Sinä kai menet naimisiin
Sparren kanssa?»
Tholander oli kääntynyt Lottenin puoleen. Hänen mustasukkaiseen,
kysyvään katseeseensa sisältyi hitunen entistä rakkautta.
Mutta Lotten ei huomannut sitä. Klaus Tholander tunteineen oli hänelle
vallan olematon. Hän pudisti päätään ja hymyili katkerasti.
»Älä luule, saat nähdä, ettei hän huoli minusta, kun niiksi tulee. Hän
tekee samoin kuin Gösta. Minä olen sopiva hetkellinen leikkikalu, mutta
sitten miehet hakevat muita naisia — naisia, joilla on ylevä luonne.
Minulla — ei ole sitä enää — — —»
Hän tunsi äkkiä kummakseen, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Hänen päänsä vaipui alas, ja hän kätki kasvot käsiinsä.
Hän näki nyt selvästi, miten pirstottu elämänsä oli. Hän ei ollut
kyennyt voittamaan kenenkään ystävyyttä ja rakkautta, ei Aagenkaan,
jota hän kuitenkin oli rakastanut siten kuin kykeni, ja jonka takia
hänen avioliittonsa nyt purkautui. Hänen tulevaisuutensa oli oleva
katumusta ja omantunnontuskia; ehkä siihen oli sisältyvä uusia
rakkausseikkailujakin — hän tunsi itsensä kyllin hyvin tietääkseen,
ettei tulinen luonteensa, kuuma verensä vielä moniin vuosiin suo
hänelle rauhaa ja lepoa. Ja niin hän on vajoava yhä syvemmälle, kulkeva
kädestä käteen, sylistä syliin — ja kuitenkin hän oli ollut iloinen
tyttönen, kun oli ensimäisissä tanssiaisissaan nojannut Aage Sparren
käsivarteen.
Lotten ei tiennyt, kuinka kauan istui siellä itkien.
Kun hän viimein kohotti päätään, oli hän yksin huoneessa. Hänen
miehensä oli mennyt, Gösta oli mennyt. Kumpikaan ei ollut katsonut
maksavan vaivaa lohduttaa häntä.
X
Suuria, laajoja tasankoja, jotka peittyivät harmaasta taivaasta
hitaasti putoilevien lumihiutaleiden alle. Siellä täällä näkyi
puolittain hautaantunut pensas, ojentaen lehdettömiä oksiaan kuin
lumimereen hukkuva. Hiljaisuuden halki kumahtelivat kaukaisten
kirkonkellojen äänet, ja lumitasankoa pitkin lähestyi ruumissaattue.
Ensin kaikki näytti epäselvältä, kummalliselta, tummia pilkkuja
valkeata lumivaippaa vasten, mutta vähitellen erotti ääriviivoja, ja
pilkut muuttuivat mustiksi hevosiksi, jotka vetivät ruumisvaunuja,
surupukuisiksi miehiksi ja naisiksi, jotka kulkivat jäljessä päät
kumarassa, ristissä käsin — pitkänä, äänettömänä jonona — — —
Agnete uneksi.
Kuka oli kuollut? Hän ei saanut sitä selville unissaan, hän ei voinut
nähdä surevien alaspainuneita kasvoja. Mutta hän tunsi kylmän ja
hiljaisuuden vaikutuksen. Hänen jäsenensä jäykistyivät, sydän alkoi
sykkiä yhä hitaammin. Kohta kai hänenkin osanaan on valkeus, jäätävä
kylmyys, hiljaisuus, ja hänen kuolinkellonsa kumajavat — — —
Mutta silloin — mikä tuoksu hänen lähellään? Puhkesivatko
lumipeitteestä kukat eloon, kevään herttaiset lapsukaiset? Miten
vahvatuoksuisia ne olivat, miten lähellä hänen kasvojaan — — — Hän
heräsi ja avasi silmänsä.
Neiti Sparre istui hänen vuoteensa ääressä. Hän oli asettanut
kukkavihon peitteelle, nuoren sairaan läpikuultaviin käsiin.
Valkeita hyasintteja, joiden vahankelmeät kellot nuokkuivat hunajan
painostamina, ja tummansinisiä orvokkeja, ihania hentoudessaan
vihreitten lehtien kehystäminä.
»Häiritsinkö sinua, lapsi?» kysyi neiti Sparre. »Sepä ikävää.»
»Oi, et ensinkään, Gertrud täti, minä tahdoin oikein mielelläni herätä,
uneksin niin murheellisista asioista. — Miten suloisia nämä kukat ovat!
Onko puutarhuri lähettänyt ne Tukholmasta?»
»Ei, ne ovat Aagelta. Hän osti ne kaupungista.»
Agneten posket punehtuivat muistuttaen lumipeitteelle valahtavaa
iltaruskoa. Hän kätki kasvonsa kukkiin ja hengitti täysin siemauksin
niiden tuoksua. Oi, tätä kevään esimakua, tätä maaemon nuorekasta
elinvoimaa, joka oli herättänyt hänet talvisen kuoleman unelmista — —
Aage oli nyt hyvä häntä kohtaan. Ollessaan huonoimmillaan Agnete oli
muutamina harvoina valoisina hetkinään, kuumeen aletessa, nähnyt Aagen
kumartuneena ylitseen, katseessa sanomaton epätoivo ja levottomuus.
Agnete oli silloin halunnut sanoa hänelle, ettei hänen pitäisi olla
niin suruissaan hänen takiaan. Mutta he eivät koskaan olleet antaneet
hänen puhua, ja hänen olikin ollut vaikea saada sanoja suustaan. Nyt
hän voi hiukan paremmin, mutta sitä kai ei kestä kauan. Hän tiesi,
että hänellä oli ollut verenvuotoa keuhkoissa ja että pelättiin
keuhkotautia. Mutta itse asiassa se ei häntä surettanut. Hänen oli
nyt hyvä olla, kun tuskat olivat miltei poissa ja Gertrud täti ja
Aage kilvan täyttivät hänen toivomuksiaan. Jos nämä päivät olivat
hänen viimeisiään, olivat ne ainakin valoisia ja onnellisia. Hän ei
pelännyt enää kuolemaa kuten ennen, jolloin ensi kerran oli tuntenut
sen läheisyyttä. Eräs seikka vain painoi hänen mieltään. Häntä ei
haluttanut kuolla, ennenkuin raha-asiat olisivat järjestyksessä. Hän
oli useita kertoja ottanut sen puheeksi, mutta Aage oli aina muuttanut
puheenainetta, sillä hän pelkäsi potilaan rasittuvan liiaksi. Nyt
Agnete oli saanut uuden tuuman. Hän tiesi, miten kaikki paraiten oli
järjestettävissä, niin että Aagen tulevaisuus olisi turvattu. Tänään
hän tahtoi puhua tuumastaan Gertrud tädin kanssa.
»Mistä uneksit, kun sinut herätin?» kysyi neiti Sparre. Hän oli ottanut
kutimensa ja istuutunut vuoteen ääreen. Talvipäivän sinertävä hohde
valaisi huoneen; puutarhassa varpuset ilakoivat uneksien keväästä,
vaikka maa oli lumen peitossa. Gertrud tädin myssyn nauhasolmukkeet
nuokkuivat sukkapuikkojen väsymättömässä tahdissa, villalanka liukui
herkeämättä hänen luisevissa sormissaan. Koivuhalot paloivat iloisesti
takassa. Aagen kukat olivat asetetut veteen sängyn ääressä olevalle
pöydälle, niin että Agnete saattoi nähdä ne tarvitsematta nostaa
päätään.
»Uneksin näkeväni loppumattomia lumitasankoja, ja samassa kirkonkellot
alkoivat soida ja ruumissaattue kulki ohi — — Se kai merkitsee minun
kuolemaani.»
»Ei, rakas lapsi, älä semmoista ajattele!» huudahti Gertrud täti
innokkaasti. »Hae mistä unikirjasta tahansa, niin tuo uni merkitsee
häitä.»
Agnete hymyili heikosti. »Ehkä se voi tarkoittaa kumpaakin», sanoi hän.
»Sekä häitä että kuolemaa.»
Hän loi katseensa alas ja hypisteli lakanan hienoja pitsejä. Sitten hän
taas puhui epävarmalla äänellä:
»Täti Gertrud, eräs ajatus on pyörinyt päässäni nämä viime päivät.
Luuletko Aagella olevan mitään sitä vastaan, että hän menisi naimisiin
kanssani — nyt?»
»Mutta lapsi kulta!» Neiti Sparre pudotti kutimensa hämmästyneenä ja
tuijotti Agneteen kysyvin katsein.
»Ajattelen rahoja, katsos. Kun minä olen hänen vaimonsa, saa hän
periä koko omaisuuteni. Ja sinähän ymmärrät, että mitä isä ja äiti
ovat minulle antaneet, sen minä vuorostani tahdon antaa sille, josta
eniten pidän. Minähän voisin kylläkin tehdä testamentin Aagen hyväksi,
mutta en ole vielä aivan täysi-ikäinen, joten pelkään holhoojani
ja englantilaisten sukulaisteni tekevän vastaväitteitä ja ryhtyvän
toimiin testamentin mitättömäksi julistamiseksi. — — Tämähän olisi vain
valeavioliitto, sen hyvin ymmärrät. Minä kuolen pian — ja silloin Aage
on jälleen vapaa.»
Hän puhui lempeästi ja hiljaa, tuntematta vähääkään katkeruutta. Neiti
Sparre niisti kiireesti nenäänsä ja pyyhki silmälasejaan.
»Tahdotko kysyä Aagelta tästä, täti Gertrud?» jatkoi Agnete. »Älä
sano hänelle mitään rahoista, sillä silloin hän ei suostu. Anna hänen
luulla, että mielelläni kuolisin hänen vaimonaan.»
»Oi sinä rakas, rakas tyttöseni!» Gertrud täti kumartui nyyhkien hänen
ylitseen ja suuteli häntä. —»Jumala siunatkoon rakastavaa sydäntäsi!
— Niin, minä puhun asiasta Aagelle ja olen jo etukäteen varma hänen
vastauksestaan. Minähän olen nähnyt hänen epätoivonsa, kun sinä olit
huonoimmillasi. Mutta sinä et saa aina puhua kuolemasta. Minä elän vain
toivossa, että sinä paranet ja olet ilonamme kauan, kauan — — —»
»Jos sitä toivoisin, täti Gertrud, niin en koskaan mistään hinnasta
tekisi tätä kysymystä Aagelle — — —»
»Niin, niin, minä ymmärrän sen varsin hyvin, rakkahin.» — Ja neiti
Sparre oli ääneti, sillä hän pelkäsi herättävänsä Agnetessa epäluuloja,
jos puhuisi liian paljon.
Hän istuutui jälleen paikalleen, pyyhki silmiään ja alkoi kutoa.
Toviin kumpikaan ei puhunut. Hiljaisuudessa kuului vain varpusten
iloiset viserrykset. Auringonsäde leikki kirjoituspöydällä, valaisten
jok'ikisen kiillotetulla mahonkilevyllä olevan tomuhiukkasen. Kärpänen
lensi ikkunaa vasten ja jäi siihen surisemaan.
»Tänään on niin ihana ilma», sanoi täti Gertrud viimein. »Yksi aste
pakkasta vain ja niin tyyntä ja aurinkoista kuin keväällä, vaikka vasta
odotamme joulua.»
Agnete ajatteli, ettei hän suinkaan enää koskaan saa nähdä kevättä.
Aage oli kertonut hänelle, miten kaunista täällä Smålannissa oli. Hän
kuvitteli mielessään kevään kehkeytymistä koivikoissa. Kirkas taivas,
jonka sini pilkisti koivujen hentojen, vihertävien lehtien lomitse,
ja valkorunkojen keskellä oli äärettömästi vuokkoja ja kultaisia
kevätesikkoja, jotka toivat mieliin suloisimman kevättunnelman. Entä
koivunlehtien ja kuusenneulasten tuoksu — lintujen liverrykset suurten,
tyynten järvien rantamilla — heräävä luonto, elpyvä elämä soissa ja
nevoilla — — —
Hän tahtoi mielellään nähdä kevään vielä kerran. Mutta vaikkei hän sitä
näkisikään, olisi hän tyytyväinen ja kiitollinen saadessaan kuolla
täällä. Hän pelkäsi yksinäisyyttä, kodittomuutta kaikkein eniten. Ja
nyt hän sai elää viimeiset hetkensä rakkaassa Koivulassa. Kuolema
yksin, ei elämä, erotti hänet Aagesta.
Täti Gertrudilla oli jotain kerrottavaa Agnetelle. Hänestä se oli hyvä
uutinen, mutta kuitenkin hänestä tuntui vaikealta ottaa se puheeksi.
Hän yskäisi parisen kertaa, ennenkuin saattoi aikaa.
»Eilen Tholanderit lähtivät Dalasta. Herran ja rouvan välillä oli
ollut vallan hirveitä kahakoita; palvelusväki koetti kuunnella joka
oven takana, ja nyt ei koko seudulla puhuta muusta kuin skandaalista.
Nyt he aikovat erota, ja rouva matkustaa Tukholmaan ruvetakseen
näyttelijättäreksi.»
»Vai niin», sanoi Agnete hitaasti. — »Rouva Tholander parka.»
»Oo», — täti Gertrud nykäytti innokkaasti suikkapuikkojaan. —
»Häntä minä en sääli. Kunhan hän vain joutuu kirjavan, vaihtelevan
elämän pyörteisiin, moniin rakkausseikkailuihin, niin hän on täysin
tyytyväinen. Semmoisiin tuollaisten ihmisten mielet palavat.»
»Onko Aage pahoillaan hänen lähdöstään?» kysyi Agnete hiljaa katsomatta
neiti Sparreen.
»Pahoillaan! Mitä sinä ajatteletkaan? Nyt toivon, etteivät heidän
tiensä enää milloinkaan satu yhteen —»
»Ehkä sentään — kun minä olen kuollut ja he ovat molemmat vapaat — — —»
Neiti Sparre pudisti päätään, niin että nauhasolmukkeet nuokkuivat.
»Se ei tapahdu koskaan», sanoi hän kiivaasti. »Nyt Aage ajattelee vain
sinua. Hän ei unohda mitä olet hänelle ollut ja mitä hän on sinulle
velkaa.»
Agnete ei puhunut enempää. Hän tahtoi mieluimmin olla ajattelematta
katkeraa ajatusta loppuun. Se häiritsi hänen rauhaansa. Tässä oli niin
suloista levätä aivan rauhassa, antautua näiden kahden rakkaan, täti
Gertrudin ja Aagen, hoidettavaksi. Mikä häntä terveytensä aikana oli
vaivannut ja tuskastuttanut, sen hän tahtoi nyt unohtaa. Hän toivoi
elämänsä sammuvan yhtä rauhallisesti ja kauniisti kuin kesäpäivä
raukenee kauniina ilta-auringon laskiessa.
Puutarhanportti avautui. Aage tuli. He kuulivat hänen tömistävän lunta
saappaistaan porstuassa.
Täti Gertrud nousi.
»Minä puhun Aagen kanssa nyt heti», sanoi hän. Hän silitti
rohkaisevasti Agneten poskea, kokosi kutimensa ja lähti huoneesta. — — —
Auringonsäde oli paennut, ja hämärä alkoi laskeutua. Taivas hohti
punaisena kaukaisen metsän yläpuolella, pitkiä, sinertäviä varjoja
liukui lumella. Lintujen laulu vaihtui väsyneeseen piipitykseen.
Agnete odotti.
Kun ovi jälleen avautui, hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hän kuuli Aagen
astuvan lattian poikki. Sitten Aage kumartui hänen puoleensa ja painoi
hiljaisen suudelman peitteellä olevalle kädelle.
»Agnete — kiitos, Agnete.»
Agnete nosti päätään ja katseli häntä surumielisesti hymyillen. Miksi
hän oikeastaan oli kätkenyt kasvonsa? Eihän hänellä ollut syytä hävetä.
Eihän hän pyytänyt rakkautta. Hän ei enää janonnut elämänonnea, sillä
sitä ei kukaan kuolevainen voinut hänelle, kuolevalle, antaa. Hänhän
pyysi vain Aagen nimeä, voidakseen vastalahjaksi omaisuudellaan turvata
hänen tulevaisuutensa.
»Minä olen sinulle niin sanomattoman kiitollinen», jatkoi Aage. »Täti
Gertrud on sanonut, että sinä — että sinä mielelläsi tahtoisit tulla
minun vaimokseni, mutta minä ymmärrän kyllä, että tahdot mennä kanssani
naimisiin vain minun takiani, pelkästä hyvyydestä. Minä en ole enää
ylpeä, Agnete, minä otan vastaan suuren lahjasi, vaikken voikaan antaa
sinulle mitään takaisin. Ja kuitenkin — hiukan minä sentään voin antaa
— huolenpitoni ja — rakkauteni.»
Agneten posket peitti tumma puna, huulet avautuivat onnelliseen
hymyilyyn. Minkä sanan hän olikaan kuullut — mitä hän olikaan lukenut
Aagen katseesta? Aage ei ollut koskaan katsonut häneen sillä tavalla.
Oliko hän voittanut hänet nyt, kun oli jo myöhäistä? — Ei, ei, sääli
se kai sai Aagen osoittamaan hänelle sellaista hyvyyttä. Hänen itsensä
takia ei voinut olla toisin.
»Se on siis päätetty», sanoi Agnete hiljaa. Hän koetti puhua hyvin
levollisesti, ikäänkuin olisi kysymys aivan jokapäiväisistä asioista.
»Milloin mielestäsi annamme vihkiä itsemme? Sen tulisi tapahtua
mahdollisimman pian, niin kauan kuin vielä olen voimissani.»
»Minä lähden huomenna Fallnavekaan keskustelemaan pastori Hedénin
kanssa. Hän järjestää sen kyllä aivan ensi tilassa.»
»Kiitos, Aage.»
Agnete tahtoi ojentaa hänelle kätensä, mutta Aage ei nähnyt sitä. Hän
oli kumartunut syvälle hänen ylitseen pitäen käsiään hänen hartiainsa
ympärillä.
Miten paljon Agnete pitikään hänen kasvoistaan — jokaista piirrettä
hän rakasti. Otsa ohimoille kaartuvine tummine hiuksineen, harmaat,
syvämietteiset silmät, suora nenä, päivettyneet, hiukan laihtuneet
posket ja suu, joka oli kaunein, mitä hän tiesi — — — Toisen silmän
luo oli tullut ryppy, jota hän ei ollut nähnyt siinä ennen. Hän olisi
tahtonut suudella sen siitä pois! — Aagen silmät olivat surulliset, ja
kuitenkin ne näyttivät niin lempeiltä ja rauhallisilta, että Agnetenkin
tuli hyvä olla. Olikohan hänen mielensä nyt rauhallisempi, olikohan hän
voittanut katkeruuden? Oi, jospa hän vain olisi onnistunut johtamaan
Aagea askeleenkaan rauhaa kohti, niin hän ei olisi elänyt turhaan.
Silloin hän voisi kiittää kaikesta, mitä elämä oli hänelle suonut,
kiittää kuolemastakin.
Mutta äkkiä hän tuli levottomaksi. Hän koetti kaikin voimin työntää
Aagea luotaan.
»Älä suutele minua — älä suutele minua — voit saada tartunnan»,
kuiskasi hän.
Aage vain hymyili ja sulki hänen pienet, torjuvat kätensä oikeaan
käteensä. Sitten hän painoi huulensa lujasti ja lämpimästi hänen
huuliaan vasten. Ja Agnete sulki silmänsä tuntien onnen virtaavan läpi
koko olentonsa, ruumiin ja sielun, ja tunsi koko pitkän elämän onnen
tällä ainoalla hetkellä.
Mutta vain tällä ainoalla. Seuraavana hetkenä hän muisti sairautensa ja
lähestyvän kuoleman, hän muisti heidän vain tehneen kauppasopimuksen.
* * * * *
Agneten huoneen seinällä on taulu, joka esittää Rossettin maalaamaa
Beatricea. Hänen päänsä on ikäänkuin runsaan tukan takia taaksepäin
painuneena, silmät ummessa ja huulet puolittain auki. Ei siitä ole
apua, että hänen rakastamansa Dante on hänen vierellään, sillä hän ei
näe häntä kuitenkaan — ei siitä apua, että valot välkkyvät Arno-joen
aalloissa kaarisillan alla, missä he muinoin onnellisina tapasivat
toisensa — hän ei enää koskaan kävele siellä. Varjo peittää hänen
vieressään olevan aurinkokellon ikäänkuin muistuttaen hänen viimeistä
hetkeään, ja hänen syliään, hänen rukoukseen liittyviä käsiään kohden
lentää pieni lintu unikukka suussa — kuoleman kukka, joka vaivuttaa
ikuiseen uneen.
Agnete muistuttaa Beatricea. Hänkin on tuntenut kylmän viiman varjojen
valtakunnasta, hänen poskensa ovat sen kosketuksesta kalvenneet,
hänen silmänsä muuttuneet kaukonäköisiksi, kuten kuolevan katse,
joka koettaa nähdä pimeyteen, kohti tuntematonta, tulevaa maailmaa.
— Hymy hänen huulillaan on jähmettynyt, hän on unohtanut ilakoivat,
leikilliset sanat. Elämän ilot ja surut, elämän riemut ja murheet ovat
hänestä kaukana, kaukana maailmassa, joka ei enää ole hänen. Yhtä hän
ei kuitenkaan ole unohtanut — rakkauttaan. Se seuraa häntä viimeiseen
saakka, se elvyttää häntä viimeiseen hengenvetoon asti, kunnes
viimeinen selvä ajatus sammuu.
Ja päivät kuluvat — hiljaisina, yksitoikkoisina, luonto uneksii, elämä
kuluu tasaista juoksuaan. Lunta sataa yhä hitaasti ja pehmeästi.
Agneten ikkunoiden alla olevat aukeamat — nuo suuret viheriöitsevät
niityt, joilla lehmät kävivät laitumella syyskuun auringon säteillessä,
kun hän tuli Koivulaan — näyttävät nyt laajalta lumierämaalta,
rajattomalta, äärettömältä valkealta mereltä — aivan kuin unissaan
näkemänsä. Harvoin ketään kulkee tiellä, ihmiset ja eläimet
pysyttelevät mieluimmin sisällä. Varpuset yksin antavat luonnolle eloa,
kun ne levottomasti piipahdellen kokoontuvat täti Gertrudin niille
heittämien murusten ympärille. Tuntuu kuin itse elämä uinuisi syvässä
unessa.
Valkenee päivä, jolloin Agnete on vihittävä. Sinä päivänä paistaa
aurinko.
Hänen huoneensa on koristettu vihkiäisiä varten. Täti Gertrud ja
Maija ovat varhaisesta aamusta alkaen puuhailleet siellä hiljakseen.
Huoneen joka nurkkauksessa on vihreitä ruukkukasveja, ja pienet urut
ovat niiden suojassa. Valkea liina peittää sängyn vieressä olevaa
pöytää, jolle on asetettu avattu raamattu hopearistin viereen.
Ikkunoiden eteen vedetyt verhot estävät valoa tunkeutumasta sisään,
huoneessa vallitsee hämärä, johon kynttilöistä lähtevä valo sekoittuu.
Agneten vuode on lumivalkoinen kuten hän itsekin, ja peitteelle on
asetettu hänen morsiuskukkavihkonsa, jonka Aage on hänelle valinnut —
kaksikymmentäkolme valkoista ruusua, yksi kutakin Agneten elämän vuotta
kohti.
Vähitellen kokoontuivat vihkiäisvieraat. Seudun nuoret tytöt olivat
opetelleet laulamaan tanskalaisia virsiä, joita Agnete oli halunnut
juhlahetkenään kuulla. He ovat vetäytyneet urkujen ja vihreitten
ruukkukasvien taakse ujoina ja puolittain peloissaan. Sairashuoneen
ilma ja morsiamen laihat, riutuneet kasvot kuumeisine silmineen saavat
nuoret, valkopukuiset, elämänhaluiset tytöt värisemään, ja he toivovat
pian pääsevänsä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan, lumikinoksiin, joita
joulukuun aurinko valaisee. Margit Hedén on heidän joukossaan; hän on
kalpeampi kuin tavallisesti, kullankeltaiset palmikot pään ympärille
kiedottuina, sydän täynnä ihmeellisiä uusia mietteitä.
Neiti Sparre istuu vihreällä sametilla päällystetyssä nojatuolissa,
puettuna sihajavaan mustaan silkkipukuun, virsikirja ja nenäliina
sylissään. Tänäkin päivänä hän oli yhtä tasainen, yhtä levollinen ja
rauhallinen kuin joka päiväisissä oloissa. Ehkä hänen mielessään kytee
salainen toivo, joka antaa hänelle voimia, joka lieventää surua.
Aage Sparre seisoo Agneten vuoteen ääressä. Nuoret tytöt kuiskivat
keskenään hänen kauneudestaan ja sanovat, että kalpeus ja vakavuus
pukevat häntä. Heidän käy häntä sääliksi, kun hänet nyt vihitään
keuhkotautisen, kuolevan naisen kanssa. Mutta sitten he juoruavat
kauniista rouva Tholanderista, joka eroaa miehestään, patruuna Sparren
pelivelasta ja morsiamen suuresta omaisuudesta, kuiskivat innokkaina,
vaikka omatunto soimaa, ja mykistyvät äkkiä, kun urkuri istuutuu
soittamaan.
Urut alkavat soida, hiljaa ja pehmeästi, kuuluu iloinen häävirsi, jota
lauletaan jokaisissa tanskalaisissa vihkiäisissä. Nuoret, kirkkaat
äänet yhtyvät, ruotsinvoittoisesti ääntäen tanskalaisia sanoja. Täti
Gertrud laulaa mukana hennolla äänellään. Vaikka ääni on jo särkynyt,
iloitsee Agnete kuitenkin, että tuo uskollinen ystävä tahtoi yhtyä
hänen häävirteensä.
"On rinnan kulkea ihanaa,
kun lempi yhtehen liitti kaksi.
Se kaksinkertaiseks' ilon saa
ja surun puoltansa helpommaksi — —"
Vihreitten ruukkukasvien takaa kuuluu tukahutettu nyyhkytys. Margit
Hedén ei voi pidättää kyyneleitään. Oi, nuo kaksi eivät varmaankaan
saa kauan elää yhdessä! Hänen sydäntänsä kirvelee — hän pitää heistä
molemmista niin paljon. Aage Sparre on aina ollut hänen ystävänsä, ja
Agnete on hänen mielestään kaunein ja herttaisin nainen maailmassa. Ei,
hän ei ole koskaan ollut näin surullisissa vihkiäisissä.
Pastori Hedén seisoo alttarilla. Hänen ajatuksensa viipyvät erään
toisen sairasvuoteen ääressä, erään toisen nuoren naisen luona, joka
kuoli, ennenkuin ennätti kantaa vihityn vaimon nimeä.
Kun laulu taukoaa, hän puhuu rakkaudesta, jolla on valta kuoleman yli —
siitä rakkaudesta, joka kestää, kun kaikki muu loppuu, sillä rakkaus on
iankaikkinen elämä.
Hän käy heti vihkimissanoihin. Aagen ääni kaikuu kirkkaana ja lujana
hänen vastatessaan pastorin kysymykseen. Agneten »tahdon» lausutaan
niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla. Mutta hänen silmistään voi
lukea koko hänen sielunsa, kun hän ojentaa hennon, kuumeisen kätensä
sulhaselleen, jonka käsi on niin viileä ja vahva.
Itse vihkimisen hetkenä, kun pappi yhdistää morsiusparin kädet,
on kuin huoneen ilma olisi tuntunut painostavalta, kuin se olisi
ollut täynnä ihmisten kaipuuta, toiveita, unelmia ja suruja. Kaikki
kuuntelevat, kaikki kumartuvat eteen päin jännittyneinä. Ja vaikka
ajatukset yhtyvätkin mitä syvimpään myötätuntoon, mitä parhaimpiin
onnentoivotuksiin näille kahdelle, jotka nyt vihitään, niin jokainen
huoneessa-olijoista kuitenkin ajattelee myöskin itseään, salaisia
surujaan ja ilojaan.
Jokainen meistä on uneksinut hetkestä, jolloin kahden kädet liitetään
yhteen ikiajoiksi, haaveillut siitä ja odottanut sellaista hetkeä
elämänsä ihanimpana. Mutta moni odottaa odottamistaan, vuodet vierivät,
eikä tuo hetki koskaan tule. Toisille taas tuo hetki tulee — mutta
käsi, johon omasi suljetaan, on vieras, välinpitämätön, se ei saa sinun
sieluasi ja ruumistasi onnesta väräjämään — ja elämän tärkein hetki on
täynnä pettymystä ja murhetta.
Gertrud täti pyyhkii silmistään pari kyyneltä, mutta ne eivät vuotaneet
näiden kahden takia, ei, hän muisteli omaa lyhyttä onnen-untansa.
Pastori Hedén ajatteli häntä, joka oli kärsinyt häpeän ja kantanut
surut hänen takiaan, joka ei koskaan saanut palkkaa suuresta
rakkaudestaan. Ja pikku Margit Hedén on näkevinään itsensä pienessä,
koristetussa Fallnavekan kirkossa alttarin edessä solakan nuorukaisen
rinnalla, nuorukaisen, jonka iloiset sinisilmät ovat hänelle niin
rakkaat. Ja samassa hän lentää tulipunaiseksi ja on hämillään, sillä
hän tietää, että nuo silmät ovat Gösta Sandellin.
Sormukset ovat vaihdetut ja rukoukset luetut. Aage Sparre ja Agnete
Kaas ovat mies ja vaimo.
Aage on polvistunut vuoteen ääreen ja nojaa otsaansa Agneten käteen.
Tuo rakas, hento käsi, nyt niin kuumeinen, on kuitenkin ollut kyllin
voimakas tukemaan häntä, pelastamaan hänet epätoivosta, häpeästä ja
kuolemasta. Tähän saakka Aage on tuottanut hänelle vain surua ja
tuskaa. Mutta tällä hetkellä hän tekee lupauksen pyhittää jok'ikisen
silmänräpäyksen elämästään, jokaisen pienimmänkin ajatuksensa hänelle,
yksin hänelle.
Agnete on onnellinen katsellessaan siinä hänen alaspainunutta, tummaa
päätään. — Kun päivä laskeuu mailleen, on vallan yhdentekevää, onko
se ollut pitkä vai lyhyt. Lyhyt kuin joulukuussa tai pitkä kuten
keskikesän valoisat, aurinkoiset päivät — — — Ihminen muistaa vain,
onko tuo päivä ollut surun vai ilon päivä. Semmoinen oli kai elämäkin.
Mitä siitä, vaikka hän kuolisikin nuorena, kunhan hän saa kuolla
Aagen vaimona, kunhan hellät, rakkaat sanat heitä yhdistävät — — —
Ja nyt on Aagen tulevaisuus turvattu, hänen ei koskaan tarvitse enää
tuntea köyhyyden katkeruutta. Hän voi matkustaa, jatkaa rakkaita
lukujaan, tehdä jotain maailmassa — — — Ja tämä uusi elämä kaikkineen
— muuttuneet olosuhteet, jokapäiväinen hyvinvointikin muistuttavat
hänestä, Agnetesta, kertovat hänen rakkaudestaan, joka ympäröi ja
seuraa häntä vielä kauan Agneten kuoleman jälkeenkin.
Urkujen sävelet kiiriskelivät jälleen huoneessa, ja onnentoivotus-laulu
kaikui voimakkaana ja selvänä —