Rouva Agnete Sparre istui puutarhassa suuressa lepotuolissa tyynyjen ja
vaippojen keskellä. Huhtikuun aurinko paistoi lämpimästi.
Ympärillä olevat kukkapenkit, joissa hän muisti viimeksi nähneensä
syksyn kirjavia kasveja, olivat täynnä rehottavia krokus-kukkia,
keltaisia, sinipunervia ja valkeita, jotka erottuivat kevätraikkaina
mustasta mullasta. Esikkojen poimuiset lehdet alkoivat jo versoa, ja
siellä täällä ruosteenkarvaisten sananjalkojen keskellä näkyi pieniä
leppäkerttuja, jotka muistuttivat veripilkkuja. Jos silmäili puiden
ääriviivoja autereessa, näki lehtisilmujen olevan puhkeamaisillaan.
Pensaat rehottivat, niiden vaaleanvihreät lehdet olivat vielä hyvin
hennot. Lintujen lakkaamattomat viserrykset olivat kuin yhtämittaista
heräävän kevään, elpyvän elämän ylistystä. Ja kas, tuossa liiteli
keltainen perhonen ruohikon yli — —
Oli tapahtunut jotain vallan odottamatonta. Tänään tunti sitten lääkäri
oli sanonut hänelle, että hän jää eloon, saa voimansa takaisin.
Hänen tuli nyt vain lähteä joksikin ajaksi johonkin parantolaan tai
matkustaa etelään — ja ennen kaikkea muistaa olla varovainen, välttää
mielenliikutuksia varsinkin nyt alussa. Hän ei ymmärtänyt tätä vielä,
kaikki oli vielä niin uutta. Oli kuin hän olisi nukkunut kauan ja
raskaasti ja vihdoin herännyt häikäisevään valoon, oli kuin hän olisi
herännyt kuolemanunesta uuteen elämään.
Hän oli kylläkin huomannut voimistuvansa. Pitkiin aikoihin ei ollut
näkynyt verta hänen ysköksissään, kuume oli kadonnut, hän oli saanut
hyvän ruokahalun ja lisääntynyt painossa. Mutta hän ei ollut kuitenkaan
koskaan uskaltanut toivoa parantumista. Ja nyt — nyt hän oli kuullut
nuo kummalliset sanat, jotka palauttivat hänet kuoleman portilta.
Tässä hän nyt istui auringonpaisteessa seuraten luonnon elpymistä
joka taholla, ja hänen sydämensä sykki uusin voimin, sairaat keuhkot
paranivat paranemistaan. Hän olisi sanomattoman onnellinen, ellei eräs
ajatus tuskastuttaisi häntä — — —
Hänellä ei ollut itse asiassa oikeutta elää. Hänen avioliittonsa oli
petosta. Kun heidät vihittiin, eivät he kumpikaan uskoneet avioliittoa
pitkäaikaiseksi. Hän oli vain tahtonut turvata Aagen tulevaisuuden,
tehdä hänen elämänsä valoisaksi ja rauhalliseksi, antaa hänelle suuren
omaisuutensa. Ja nyt Aage oli sidottu sairaaseen vaimoon, jota ei
rakastanut. Tätä Agnete ei ollut tarkoittanut.
Mutta oliko hän varma siitä, ettei Aage häntä rakastanut? Tuhannet
seikat johtuivat hänen mieleensä, seikat niin raikkaat ja valoisat kuin
orastava ruoho, hyväilyt ja lemmekkäät sanat, pikkuseikat, jotka kaikki
kertoivat hänen huolenpidostaan. Aage oli ollut hänelle sanomattoman
hyvä ja hellä sairauden aikana, etenkin heidän vihkimisensä jälkeen.
Aagen ja Gertrud tädin huolenpito ja hoito, näinä viime kuukausina
viettämänsä onnellinen, rauhallinen elämä olivat yhdessä hänen
nuoruutensa kanssa suoneet elämälle voiton.
Agnete sulki silmänsä, aurinko lämmitti hänen kasvojaan, joita
kevättuulahdus niin raikkaasti hyväili. Pelloilta kuului naurua ja
äänekästä puhelua. Koivujen oksissa suhisi, ja lintujen liverrykset
täyttivät ilman.
Oi aurinko, kevät, kummallinen elämä, miten onnellinen minä olisin, jos
vain uskaltaisin!
Puutarhanportti narisi. Agnete avasi äkkiä silmänsä. Aage palasi
kevättöistä pelloilta. Hänen saappaillaan oli tuoretta multaa, hänen
kasvonsa olivat päivänpaahtamat, terveväriset ja hymyilevät. Hän
näytti onnelliselta — oi, tuo onnenvälke sytytti Agnetenkin rinnassa
ilontunteen — — —
Aage otti tuolin ja istuutui hänen viereensä. Agnete katsoi häneen
heikosti hymyillen, mutta tuohon hymyyn sisältyi hänen suuri
rakkautensa.
»No?» kysyi Aage tarttuen hänen käteensä. »Miten jaksat tänään? Eikö
täällä ole ihanaa?»
»On, niin sanomattoman suloista — — —»
»Pian sinä vahvistut niin, että uskallamme lähteä ajelulle. Silloin
saat nähdä koivikon puhkeamaisillaan — muitakin koivuja kuin nämä
tässä.»
Agnete katsahti riippakoivun latvaan, jossa hennot, puolittain
puhjenneet lehdet muistuttivat vangittuja auringonsäteitä, jotka
haluavat vapauteen. Kultaisen verkon takana sinitaivas kaartui
kevätauringon kirkastamana. Kottarainen visersi heidän päänsä päällä.
»Tämmöinen puu on vasta ihana», sanoi hän. »Mutta kuitenkin iloitsen
saadessani nähdä koko metsän — —»
Aage ei vastannut. He istuivat hetkisen ääneti käsi kädessä. Viimein
Agnete kysyi hiljaa:
»Puhuitko tohtorin kanssa tänään?»
»En. Mitä hän sanoi?»
Hän kääntyi nopeasti Agneteen päin, ja hänen jalopiirteiset kasvonsa
olivat täynnä odotusta.
»Sanonko sen sinulle itse, Aage?»
»Sano, sano, Jumalan tähden. Jotain tärkeää se on, sen huomaan.»
Oi, jospa tietäisi syyn hänen äänessään väräjävään levottomuuteen!
ajatteli Agnete. — Tunsiko Aage pelkoa vai toivoiko hän? — — Hän
oli ollut niin kärsivällinen vaimonsa sairauden aikana, mutta ehkä
se johtui siitä, että hän luuli hänen pian kuolevan. Mutta mitä hän
ajattelisi saadessaan kuulla lääkärin lausunnon? Jos hänen katseensa
synkistyisi, jos äänen soinnusta kuuluisi, että sanoma ei tuottanut
hänelle iloa, — oi, silloin Agnete ei välittäisi elonlahjasta, silloin
hän mieluummin kuolisi — —
Hänen kätensä kylmeni. Hän ei uskaltanut katsella Aagea, hän vain
tuijotti hiekkaan puutarhakäytävällä, jolla koivun heittämät varjot
tanssivat niin keveästi.
»Hän sanoi, että voin — tulla terveeksi.»
»Agnete!»
Oi, Jumalan kiitos, hänen äänensä värisi ilosta, siinä ei ollut surua,
ei pettymystä. Aage sulki hänet syliinsä, hän syleili ja suuteli
häntä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen hyväilynsä eivät enää olleet
arkoja kuin sairasta hyväiltäessä, ei, hän suuteli häntä lämpimästi
ja tulisesti kuin nuori mies suutelee nuorta, tervettä vaimoaan, kun
elämän onni odottaa heitä. Ja hymyillen kyyneltensä läpi, vavisten
onnesta Agnete kohotti katseensa häneen.
»Sinä siis et ole suruissasi, että jään luoksesi?»
»Oi Agnete, oletko voinut sitä hetkeäkään epäillä? — Etkö sitten
tuntenut, miten sinua rakastin? — Etten sitä sanonut sinulle ennen,
johtui siitä, että luulin kadottavani sinut enkä tahtonut tehdä
eronhetkeä tyttöraukalleni raskaammaksi — — —»
»Aage — milloin aloit minua rakastaa?»
»Luulen sen tapahtuneen sinä yönä, tiedäthän — jolloin pelastit
minut, ja minä, heittiö — minä olin vähällä murtaa sydämesi palkaksi.
Poistuessasi huoneestani olisin antanut mitä hyvänsä voidakseni kutsua
sinut takaisin. Mutta minä en uskaltanut — minä halveksin itseäni
niin sanomattomasti. — Ja sitten sairautesi aikana, johon katsoin
olevani syypää, avasi suru silmäni, ja minä ymmärsin, että sinä olit
kalleimpani maan päällä — ainoa nainen, jota koskaan olin rakastanut —
—»
»Entä rouva Tholander?» kysyi Agnete hiljaa.
»Lotten? — Niin, häneen minä olin rakastunut sokeasti, kuten
rakastutaan nuoruuden päivinä. Mutta koskaan ei tunteeni häntä
kohtaan ole ollut niin syvä kuin sinua kohtaan. Jos minussa on jotain
omistamisen arvoista, on se aina ollut sinun, Agnete — se ei ole
koskaan ollut hänen omaisuuttaan. Minä en halua enää koskaan tavata
Lottenia. Mutta minun käy häntä sääliksi — sen sinä hyvin ymmärrät.»
»Kyllä, kyllä», vastasi Agnete lempeästi ja silitti hiljaa hänen
kättään. »Ajattele häntä vain ystävällisesti. Sitä minäkin koetan
tehdä. Hänhän on onneton nainen.»
»Onneton siksi, että on pettänyt itsensä», sanoi Aage.
Agnete oli hetkisen ääneti. Sitten hän katsahti jälleen Aageen
leikkisästi hymyillen.
»Entä Margit Hedén?» kysyi hän.
»Margit!» toisti Aage hämmästyneenä. »Rakkahin, kuka on koskaan voinut
ajatella häntä?»
»Minä olen monastikin ollut mustasukkainen hänen takiaan», sanoi Agnete.
»Sitä en ole koskaan aavistanut. Ja kerrassaan syyttä olet ollut
mustasukkainen, sen vakuutan. Minun mielestäni hän on kylläkin reipas
tyttö, mutta liian kehittymätön, liian yksipuolinen, että hän koskaan
olisi voinut lumota minua — ja minä kai olen hänen mielestään jo vanha
setä, kahdenkymmenenkuuden vuotias kun olen. Ei, Margit tahtoo Gösta
Sandellin. Odotahan, niin saat nähdä. He sopivat toisilleen. Gösta on
kesyttävä villikissan, ja Margit taasen totuttaa hänet terveeseen,
luonnolliseen elämään ja opettaa häntä voittamaan pahan, jonka hän ehkä
on perinyt isältään. Heidän on hyvä olla — entä sinä ja minä, Agnete,
emmekö mekin ole tyytyväisiä toisiimme, vai mitä?»
Aage kohotti hänen kasvojaan. Agneten silmissä paloi rakkaus kuten
aina, mutta niissä oli myös jotain surumielistä, jotain haikeata,
kesken heidän onneaan.
»Mutta Agnete, mikä sinun on — etkö olekaan enää iloinen?»
»Olen, rakkahin, minä olen niin onnellinen.» — Hän painoi pehmeät
huulensa Aagen poskea vasten. — »Mutta tulin ajatelleeksi jotain. —
Minä en tule koskaan enää oikein terveeksi. Ja minä en voi työskennellä
sinun eteesi, elää kokonaan sinua varten, niinkuin tahtoisin. Minä en
voi antaa sinulle kaikkea — ja itse saan niin äärettömän paljon. Minä
tarvitsen kärsivällisyyttä, hyvyyttäsi joka päivä, joka hetki.»
»Älä sitä sure, Agnete. Ehkä siinä onkin pelastuksemme. Sinä olet
kärsinyt ja taistellut minun takiani jo kyllin kauan, nyt on minun
vuoroni palkita sinua. Anna minun nyt hoitaa sinua, suojella sinua
— se on paras maaperä rakkaudelle ja painaa vaa'an hiukan minunkin
puolelleni. Sinä, joka olet saanut maistaa rakastamansa eteen
uhrautumisen tuottamaa onnea, suot varmaan minulle nyt saman tunteen.
Sinä olet oppinut antamaan enemmän kuin muut — opi nyt myös ottamaan
jotain vastaan. Silloin luulen meidän voivan elää yhdessä onnellisina.»
Agnete piiloutui hänen syliinsä liikutettuna ja kiitollisena. Hänestä
tämä hetki oli heidän varsinainen vihkimistilaisuutensa. Nyt he vasta
tunsivat itsensä mieheksi ja vaimoksi, valmiina yhteisvoimin alottamaan
yhdyselämän, valmiina jakamaan surut ja ilot.
Äkkiä Aage nousi mennen kukkapenkereen luo. Hän alkoi poimia,
innokkaasti ja valitsematta, kaikkia kukkia. Siinä oli viimeisiä
talvikukkia ja erantista sekä vastapuhjenneita orvokkeja, pieniä
hentoja krokus-kukkia kapeine lehtineen ja yksi ainoa puoleksi
puhjennut hyasintti. Sitten hän palasi kädet täynnä kukkia vaimonsa luo.
»Minä annoin sinulle vain valkeita ruusuja, kun meidät vihittiin»,
sanoi hän. »Mutta nyt sinun tulee saada muita kukkia. Nämä kevään
hennot kukat tuovat muassaan toiveita ja lupauksia. Sillä vasta nyt
aikaa meidän elämämme, Agnete.»
Agnete hyväili hennoilla käsillään näitä kevään esikoisia — valkeita,
keltaisia, erilaisia sinipunervia. Siinä ei ollut ainoatakaan punaista
kukkaa vielä — ne heräsivät eloon vasta myöhemmin, kun aurinko
pääsi paistamaan oikein täydeltä terältään, kun kesä lähestyi.
Mutta onnellisena omistaessaan toiveet hän hymyili Aagelle, kuten
oli hymyillyt tullessaan Koivulaan, kun Aage oli toivottanut hänet
tervetulleeksi. Ja Aage tunsi nyt omistavansa kerran hämärästi
aavistamansa onnen, — onnen, joka oli niin varma ja voimakas kuin
lapsen kodin tunne, mutta kuitenkin paljon suloisempi ja rikkaampi.
Kahden ihmisen syvä onni, kun he surun kautta ovat löytäneet toinen
toisensa ja näkevät valoisampien aikojen koittavan — kaikki kesän riemu
ja syksyn rikkaat sadot, jotka kevät kantaa sylissään.