Huoneessa oli aivan pimeä. Kuu oli laskenut, eikä päivä ollut vielä
valjennut. Hän ojensi kätensä ja haparoi tulitikkulaatikkoa, joka oli
yöpöydällä, sängyn vieressä. Saatuaan kynttilän sytytetyksi hän katsoi
kelloaan. Se oli viiden ja kuuden välillä aamulla.
Kauhea uni oli yhä hänen mielessään. Hänen sielunsa sisimmässä
kantamansa tuska, hänen salaperäinen kauhunsa oli saanut kiinteän
muodon tämän unen johdosta. Nyt hän tiesi mitä oli pelännyt.
Hän oli noussut istumaan ja kuunteli hermot jännittyneinä. Oliko
Aage tullut kotiin? Oliko hän voinut nukkua niin raskaasti, ettei
ollut kuullut Aagen tuloa? Talossa oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut
risahdustakaan — kyllä sentään, arkihuoneen kellon naksutus, hyvin,
hyvin hiljaa. Kohta senjälkeen kuului kukon kieuntaa, johon toinen
vastasi jossain hyvin kaukana. Luonto alkoi taas herätä, aamu sarastaa.
Mutta missä Aage oli?
Agnete ei voinut kestää epävarmuutta kauempaa. Hän nousi ja puki
kiireesti hiukan vaatteita ylleen — valkean villaisen aamunutun. Miten
kylmä oli! Hänen kätensä vapisivat, niin että hän tuskin sai hameitaan
kiinni. Sitten kengät. — Hiuksiaan hän ei ennättänyt kiinnittää.
Pitkät, puolittain avautuneet palmikot riippuivat valloillaan valkealla
aamupuvulla. Hetkisen hän oli kumartuneena uunin ääressä, jossa valkea
ei ollut vielä vallan sammunut. Sitten hän nousi ja loi aran katseen
ovea kohden. Mikä harmahtava haamu sieltä näkyi? Kapteeniko siellä
häntä odotti seuraamaan itseään? Ei, se oli kai mielikuvitusta. Mutta
uni ei jättänyt häntä ja hän alkoi kulkea unessa näkemäänsä tietä.
Eihän ollut soveliasta mennä Aagen ovelle koputtamaan kuullakseen,
oliko hän tullut kotiin. Mutta sitä hän ei voinut ajatella tällaisella
hetkellä! Ei hänen tarvinnut ajatella sitä, että oli nuori nainen ja
että Aage oli nuori mies — tuskan ja hädän hetkellä he olivat vain
kaksi ihmistä.
Pitäen kynttilää kädessään hän nousi vintinportaita ja meni ullakon
poikki. Täällä kapteeni oli kulkenut viimeiset epätoivon askeleensa
hautoen itsemurha-aikeitaan. Jos nyt Aage — ei, ei, Jumala häntä
varjelkoon — Agnete ei voinut ajatella loppuun sitä ajatusta.
Ovenraosta näkyi valojuova. Aage oli siis palannut. Agnete koputti ja
seisoi hetkisen äänetönnä pidättäen henkeään. Ei tullut vastausta. Hän
kuuli vain oman sydämensä kiivaan sykinnän. Sitten hän avasi oven.
Aage oli siellä. Hän seisoi ikkunan luona, selin oveen, mutta
kääntyi äkkiä, kun Agnete astui sisään. Hän oli vielä hännystakissa,
mutta liivi oli auki ja kaulaliina riippui kauluksen syrjän alta.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä paloivat tumman, otsalle
valahtaneen tukan alla. Hän tuijotti Agneteen ikäänkuin epäillen
näkemäänsä — ikäänkuin epäillen, ettei se ollutkaan Agnete, joka seisoi
hänen edessään.
»Agnete, sinäkö siinä olet? Mitä sinä tahdot?»
»Suo anteeksi», änkytti Agnete. »Älä ole vihoissasi, vaikka tulen. Minä
olin niin peloissani sinun takiasi. Minä tahdoin vain nähdä, olitko
tullut kotiin.»
»Olen tullut, kuten näet», sanoi Aage lyhyesti ja kärsimättömästi.
»Mene nyt huoneeseesi ja levolle.»
»Niin, mutta —» Agnete meni pelokkaasti muutaman askeleen eteenpäin.
»Menetkö sinäkin nukkumaan?»
»Tietenkin, miksi en sitä tekisi?» Aage asettui samassa hänen eteensä.
Agnetesta tuntui, ikäänkuin hän tahtoisi peitellä jotain.
»Siksi, että näytät niin kiihtyneeltä, siksi — —» hän pysähtyi ja
huudahti kauhusta. Aage oli liikahtanut hiukan syrjään, ja Agnete oli
nähnyt, mitä hän oli koettanut salata: kirjoituspöydällä kiilsi lampun
valossa välkkyvä — revolveri — — —
Agnete tarttui hänen käsivarteensa vapisevin käsin.
»Aage, mitä tämä on? Et kai sinä — kaksintaistele herra Tholanderin
kanssa?»
Aage nauroi terävästi.
»En, Agnete. Se ei ole tapana täällä Ruotsissa.»
»Mutta mihin sitten tarvitset revolverin? Sinä et ole oma itsesi tänä
yönä, Aage. Sano minulle mitä on tapahtunut — anna minun auttaa — — —
Agnete tarttui yhä lujemmin hänen käsivarteensa ja loi rukoilevan,
epätoivoisen katseensa häneen. Aagen kasvot olivat kovat ja kylmät,
kulmakarvat rypyssä, huulet lujasti yhteenpuristetut. Ja kuitenkin oli
Agnete nähnyt nuo silmät niin lempeinä, nuo huulet mitä herttaisimmassa
hymyssä. Jospa hän vain löytäisi oikean tien hänen todelliseen
olemukseensa, siihen, johon uskoi, jota uskonsa takia rakasti — — —
»Muista että me kaksi olemme olleet ystäviä vallan pienestä», pyysi
hän. »Kukaan ei voi sinusta pitää niin kuin minä. Älä anna minun olla
ulkopuolella kuten ventovieraan. Anna minun kantaa osa suruistasi,
Aage. Enkö voi tehdä kerrassaan mitään puolestasi, Aage?»
»Kyllä, kyllä voit», sanoi Aage äkkiä päättävästi. »Sinä voit pitää
huolta täti Gertrudista, kun minä — —»
Agnete ei antanut hänen puhua loppuun. Epätoivoisesti huudahtaen hän
heittäytyi hänen syliinsä.
»Ei, ei, ei sitä sanaa! Sinä et saa kuolla — sinulla ei ole oikeutta
lopettaa elämääsi, kun minä rakastan sinua niin äärettömästi —»
Aagen silmät himmentyivät, kulmien välinen syvä ryppy katosi. »Pikku
Agnete», kuiskasi hän hiljaa. Hänen kätensä hivelivät hellävaroin
Agneten hiuksia.
»Lupaatko minulle, että tahdot elää?» rukoili Agnete painaen huulensa
hänen poskeaan vasten.
»Sinä et tiedä, miten arvoton se elämä on, jonka puolesta rukoilet,
pikku, rakas ystävä parkani — —»
»Minä tiedän, että sinun elämäsi on myöskin minun. Minä tiedän
jaksavani kantaa kaiken, kunhan sinä vain elät ja sinun on hyvä olla.
Mutta ilman sinua on elämä tyhjää.»
»Mutta, Agnete — — —» kädet hänen olkapäillään Aage piti hänet
loitompana ja katsoi terävästi ja tutkivasti hänen silmiinsä. »Jospa
minä olisin uskoton ja kunniaton? Jospa minä olisin pettänyt sinut
toisen naisen tähden ja pannut koko tulevaisuuteni kevytmielisesti
alttiiksi — menettänyt kaiken omaisuuteni? Sanoisitko sittenkin samoin?»
Agneten silmiin kihosivat kuumat kyyneleet, ja huulet alkoivat vavista.
Hän koetti kätkeä kasvot käsiinsä, mutta Aage piti ne omissaan.
Armottomasti hän tuijotti toisen tuskasta vääntyneisiin kasvoihin.
»Sanoisin, minä sanoisin samoin», kuiskasi Agnete viimein heikosti,
melkein soinnuttomasti. »Elä itsesi takia, ei minun. Älä ensinkään
välitä minusta —»
»Sinä pyydät siis minua elämään — ilman ehtoja?»
»Niin.»
»Hyvä. Anna siis revolveri minulle. Minä otan patruunat pois.»
Agnete pysyi tuskin seisaallaan, kun Aage laski hänet irti. Huone
pyöri hänen silmissään. Hän näki kuin unessa suuren ikkunan, josta
talviyö kirkkaine tähtineen katsoi sisään, sängyn, jäykän jouhisohvan,
kirjoituspöydän, jolla revolveri kiilsi — nämä näyt liitivät hänen
silmiensä ohi, ja lattia keinui hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui,
kuin hän sairastuisi jälleen. Tuo ajatus tuntui helpotukselta. Sairaus
oli kuin syvä, synkkä kuilu, johon hän vaipuisi lepoon täytettyään
ensin tehtävänsä, pelastettuaan Aagen.
Hän antoi hänelle revolverin ja katseli, kun Aage tyhjensi
patruunasäiliön ja lukitsi aseen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten
Aage ojensi hänelle kätensä hymyillen entisellä herttaisella tavallaan,
ja tuota hymyä Agnete rakasti.
»Kiitos», sanoi hän. »Ellet sinä olisi tullut, olisin minä nyt kuollut.»
»Jumalalle kiitos, että tulin!» Ja hän kertoi Aagelle unensa.
Aage pudisti päätään ja hymyili jälleen.
»Vai niin, kapteeni on varoittanut sinua! Sepä kummallista. Voisi
melkein luulla hänen tahtoneen pelastaa minut omasta kohtalostaan.
Ehkei itsemurhaajan ole hyvä olla haudantakaisessa maailmassa.»
»Niin, sinä olet oikeassa. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkuin
aika on tullut — — Mutta, rakkahin, sano minulle nyt, miksi olit niin
onneton — — Rouva Tholanderinko takia?»
»En suinkaan, Agnete.» Aage naurahti lyhyesti. »Hänet olisin saanut
millä hetkellä tahansa.»
Agnete vetäytyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hän tunsi
itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hänen suuri rakkautensa oli niin
ylivoimainen, että kaikki Aagen virheet ja rikokset joutuivat varjoon.
Oliko Aage kyynillinen, katkera, kova — —? Mutta yhdentekevää. Aagea
hän rakasti ja oli ollut vähällä menettää hänet — —
»Olen pelannut kuin mieletön», jatkoi Aage. »Olen menettänyt
Tholanderille niin suuria summia, että minun on pakko myydä taloni
maksaakseni velkani. Enkä voinut kestää ajatusta, että minut
ajettaisiin talostani, kodistani. Siksi tahdoin mieluummin kuolla.»
»Mutta kuinka saatoit ajatella itsemurhaa rahojen takia! — Etkö tiennyt
voivasi käyttää omaisuuttani kuten omaasi?»
»Tahdon olla rehellinen, Agnete. Olen ajatellut sitäkin. Minä tiesin
sinun tahtovan auttaa minua, siksi että pidät minusta. Mutta sitten
minusta tuntui olevan raukkamaista ja kunnotonta käyttää hyväkseni
sinun rakkauttasi, kun en kuitenkaan tahtonut pyytää sinua vaimokseni.»
Agnete oli kuin kivettynyt, veri kuohui hänen suonissaan, ohimoissa
jyskytti — — Oi, miksi Aage tahtoi nöyryyttää häntä näin syvästi! Oliko
se välttämätöntä? — Hän oli niin häpeissään, niin nöyryytetty, ettei
luullut enää koskaan voivansa katsoa Aagea suoraan silmiin.
»Luulitko minun haluavan tulla vaimoksesi tietäessäni, ettet minusta
välittänyt?» kuiskasi hän poispäin kääntyneenä.
»Mutta minähän pidän sinusta, Agnete.» Aage kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen ja veti hänet luokseen. »Jumala tietää, että on vaikea
päästä selville tunteistaan. Minä en ehkä ole yhtä rakastunut sinuun
kuin aikoinani Lotteniin. Mutta minä kunnioitan sinua ja luotan sinuun,
ja sinä olet ainoa, jonka kanssa voisin ajatella yhdyselämää. Jos minä
vain voisin luottaa itseeni — — — mutta olisi sääli sinua, jos nyt
sitoisin sinut. Ajattele, mimmoinen olen ollut. Vaikka minä näin sinut
joka päivä, vaikka minä tunsin sinun pitävän minusta, en kuitenkaan
voinut vastustaa Lottenia. Minä olen pannut koko tulevaisuuteni
alttiiksi väärän ja turhan ylpeyteni takia, sillä en voinut alistua
kilpailijani ivaan. Minunkaltaisellani miehellä ei ole oikeutta
sitoa itseensä nuorta, viatonta naista. Ja katsohan — minä kärsisin
sanomattomasti ajatellessani olevani velkaa sinulle kaikki voimatta
antaa sinulle mitään. Minä muuttuisin kärsimättömäksi, mahdottomaksi
seurakumppaniksi — minä tekisin sinut äärettömän onnettomaksi. —
Minulla on vain yksi mahdollisuus. Minä kiitän sinua, jos tahdot
lainata minulle rahaa suorittaakseni velkani, ja tahdon tehdä parhaani
maksaakseni lainan korot. Sitten pyytäisin sinua matkustamaan täältä
pois. Luulisin sen olevan parasta meille kummallekin. Sinä unohdat
minut, sinä tapaat muita miehiä, jotka voivat rakastaa sinua,
niinkuin sinä ansaitset, ja tulet onnelliseksi. Minä alotan uudelleen
taisteluni, köyhyys toverinani; ehkä joskus voitan itsekunnioituksen ja
muiden kunnioituksen.»
Agneten kuunnellessa alkoi veri hänen suonissaan virrata yhä hitaammin
— niin hitaasti, että hänestä tuntui, kuin sydän lakkaisi lyömästä.
Agnete ei jaksanut tajuta puoliakaan Aagen sanoista. Hän ymmärsi vain
sen, että oli menettävä hänet nyt kokonaan. Hän ei edes saisi elää
hänen läheisyydessään hänen ystävänään. Hänen näkemisensä tuottaisi
Aagelle tuskaa, koska se muistuttaisi hänelle hänen rakkausvelkaansa,
jota hän ei koskaan voinut maksaa. Ehkä oli välttämätöntä, että hän
joutuisi pois, jotta Aage voisi vapaana miehenä hallita itseään ja
elämäänsä tarvitsematta kantaa edesvastuun ja velvollisuuksien taakkaa.
Hänen läsnäolonsa Aagen kodissa olisi sanattomana syytöksenä. Hän
ymmärsi nyt olevan Aagelle parasta, että hän lähtisi pois. Tämä oli
suurin, raskain uhraus, mutta kieltäytymisen kaikki olisi silloin
tyhjennetty. Hän oli kysynyt kerran, uskoisiko Aage rakkautta, joka
uhraa kaiken vaatimatta mitään. Nyt hän oli näyttävä tarkoittaneensa
silloin täyttä totta.
Oli äärettömän raskasta lähteä avaraan, tyhjään maailmaan, missä
hänellä ei ollut ystäviä, missä hänellä ei ollut päämaalia — lähteä
yksinäisyyteen ja kaipuuseen. Hän oli luullut työalansa ja kotinsa
olevan täällä. Mutta hän oli valmis tekemään tämän uhrauksen. Hän
voisi koettaa, kuten niin monet naiset ennen häntä, kestää elämän
epätoivoista tyhjyyttä alistuvasti ja kärsivällisesti. Ehkä hänen
elämänsä ei tullut niinkään pitkäaikaiseksi. Hänen rinnassaan ja
selässään pisti taas kuin puukolla, mikä enne ilmoitti yskäkohtauksen
lähestyvän, verensyöksyn olevan tulossa. Häntä vuoroin vilusti ja
hiotti, ja lattia alkoi taas huojua. Hän näki pienien valopilkkujen
tanssivan.
»Lähden, koska sitä toivot», sanoi hän. Hän melkein pelästyi omaa
ääntään, niin murtunut ja soinnuton se oli. »Vaikeaksi lähtö kyllä
tulee — minähän olen niin yksin, ja olin luullut saaneeni kodin täällä.
Mutta mitä minusta, kunhan sinä olet onnellinen.»
Hän oli vetäytynyt aivan rauhallisesti Aagen sylistä. Nyt hän seisoi
hänen edessään vaaleana, pitkässä valkeassa mekossaan, laahustin
kietoutuneena jalkainsa ympäri. Aage ei voinut katsella hänen silmiensä
ilmettä.
»Agnete, sinä et saa käsittää minua väärin — — Sinusta tuntuu
varmaankin, että minä olen julma ja kova, mutta Jumala tietää, että
olen enemmän ajatellut sinua kuin omaa parastani.»
Aagen kasvot olivat ikäänkuin hyvin kaukana. Agnete näki ne sumuharson
läpi. Hänen sanansa tulivat niin kaukaa, eikä Agnete niitä oikein
ymmärtänyt. Oli kuin hän ei siitä olisi erityisesti välittänytkään.
Kärsimysten katkerin hetki oli ohi, ja hän oli nyt niin oudostuttavan
veltto ja väsynyt. Nyt hän vain halusi päästä huoneeseensa, heittäytyä
vuoteelleen kuin haavoitettu eläin, joka kätkeytyy kuollakseen.
»Minä menen nyt», sanoi hän. »Me tarvitsemme kumpikin lepoa, eikä minua
pelota enää jättää sinua — minullahan on lupauksesi — —»
»Ei, älä mene, Agnete — meillä on vielä niin paljon puhuttavaa — —»
Aage tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta Agnete veti sen pois —
vihatta, mutta silti päättävästi. Hänen siinä seisoessaan Aage tunsi,
miten katkerasti tuli häntä kaipaamaan, sillä hänen omat sanansa olivat
avanneet leveän kuilun heidän välilleen.
»Luullakseni kaikki on jo sanottu», vastasi hän. »Hyvää yötä, Aage.»
Agnete hoippui rappusia alas. Hänestä tuntui, kuin portaat liukuisivat
hänen jalkainsa alta — hän luuli kävelevänsä myrskyisen meren
keikkuvilla aalloilla. Nyt hän tuli alas, Jumalan kiitos. Hän meni
huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.
Päivä oli valjennut. Uudinten välistä hohtavassa valossa hän näki
äitinsä kuvan.
Äiti — hän oli tuntenut kuoleman katkeruuden ja voittanut sen.
Seurasiko pimeyttä valo — löytyikö siellä suruista väsähtäneelle
sielulle lepoa? Hyljätylle, halveksitulle, kodittomalle maan
päällä — — —
Oi äiti, äiti, tule luokseni, jos voit, ja auta minua, sillä nyt pimeys
valtaa minut — — —