Agnete heittäytyi nyyhkien neiti Sparren syliin, heti kun vaununovi oli
sulkeutunut.
»Oi täti Gertrud, he joivat ja pelasivat — varmaankin uhkapeliä —
ja Aage oli — hän oli juonut enemmän kuin kestää. Ettei hän vain
menettäisi kaikkia rahojaan — kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta!
Voi, mitä tehdä?»
»Emme me kai voi tehdä mitään, lapsi. Etkö pyytänyt häntä lähtemään
meidän kanssamme kotiin?»
»Oi pyysin, pyysin — senhän vuoksi juuri meninkin häntä hakemaan. Ja
hän olisi ehkä lähtenytkin — ellei herra Tholander olisi häntä estänyt.»
»Niin, Tholander tahtoo tietenkin kostaa.» — Täti Gertrudin pitsimyssy
heilahti ikäänkuin vahvistaen hänen sanojaan. — »Mutta hän ei
ajatellut, ettei syynä onnettomuuteen ole Aage, vaan hänen oma vaimonsa
— senkin lutka!»
»Oh, täti Gertrud — — —»
»Säälitkö sinä häntä, Agnete?»
»Säälin, sillä luulen hänen olevan hyvin onnettoman, ja — jos hän
rakastaa Aagea — —»
»Jos hän rakastaisi Aagea, niin hän ei olisi pettänyt häntä
silloin», sanoi täti Gertrud ankarasti. »Hänen rakkautensa ei ole
paljonkaan arvoinen. — — Mutta te nuorempaan sukupolveen kuuluvat
olette kummallisia. Te pelkäätte aina kovin, että ajattelette
asiata yksipuolisesti, niin että ette erota rajaa hyvän ja pahan
välillä. Me vanhat olemme vallan toisenlaisia. Me olemme oppineet
tarkoin erottamaan oikeuden ja vääryyden — ja minä luulen sen olevan
terveellisintä ihmiselle.»
»Ehkä, Gertrud täti. Mutta sanohan, miten luulet — Aagelle käyvän?»
»Älä ole liiaksi huolissasi, pikku Agnete. Herra Sandell ei tosin ole
mikään kunnian mies, mutta en usko hänen kuitenkaan sallivan, että joku
hänen vieraistaan syöstään turmioon. Hänen on pakko sekaantua asiaan —
ellei muun takia, niin ainakin välttääkseen skandaalia.»
»Mutta herra Sandell ei ollut siellä, täti Gertrud — — —»
»Hänen rouvansa oli siellä kuitenkin ja näki minnepäin asiat
kallistuivat.»
»Oi, rouva Sandell parka, hän näyttää niin alakuloiselta — hänellä
ei suinkaan ole rohkeutta puhua siitä sanaakaan. Miksi me oikeastaan
lähdimme kotiin, täti Gertrud? Eikö olisi ollut parempi jäädä
odottamaan Aagea?»
Agnete oli itse niin tuskaantunut, että neiti Sparren levollisuus
vaivasi häntä. Hän oli aina ihaillut tämän vanhan naisen tasaista,
arvokasta käytöstä ja toivonut itse kerran tulevansa samanlaiseksi
— mutta tänä iltana hän ei ymmärtänyt häntä, tänä iltana, jolloin
mielensä oli kuohuksissa, jolloin hermonsa värisivät niin, että hän
tuskin saattoi istua alallaan vaunuissa — —
»Mitä meidän jäämisemme olisi hyödyttänyt? Hän ei kuitenkaan tulisi
siitä syystä. Ja sinun täytyy myöskin muistaa, että minä alan jo olla
vanha. Minun täytyy saada nukkua muutamia tunteja, muuten en voi
huomenna täyttää tehtäviäni.»
Huomenna! Agnete ei voinut ajatella uutta päivää, jolloin elämä kuluisi
vanhaan tapaan, jolloin jokapäiväiset askareet toimitettaisiin. Tähän
yöhön sisältyi hänen kaikkensa, eikä hän jaksanut nähdä kauemmaksi.
»Voi, täti Gertrud, minkä arvoista tuo kaikki on — tuo jokapäiväinen
askartelu — jos Aage kenties palaa kotiin kaikkensa menettäneenä,
epätoivoisena — — Kukaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua — —»
Agnete oli kohottanut päänsä neiti Sparren olkapäältä. Hän väänteli
käsiään, niin että hänen hennot sormensa rusahtelivat. Kuumat, katkerat
kyyneleet polttivat hänen poskiaan.
»Mutta rakas lapsi» — täti Gertrudin ääni muuttui hyvin vakavaksi,
melkein juhlalliseksi — »etkö sinä luota taivaalliseen Isään? Etkö
luule Hänen voivan suojella Aagea paljon paremmin kuin sinä tai minä?»
Agnete oli vaiti. Tämä vanhojen ihmisten vakaa usko oli aina
kummastuttanut häntä. Mikä hänestä tuntui toivolta, mahdollisuudelta,
sielunkaipuulta, se oli heistä varmin, eittämättömin totuus. He
eivät hetkeäkään epäilleet Jumalan olemassaoloa, että Hän käänsi
kaiken parhain päin. Eivätkö he todellakaan nähneet elämässä hirveitä
vääryyksiä? Sulkivatko he silmänsä ollakseen näkemättä elämän
varjopuolia?
»Oi, täti Gertrud», kuiskasi hän. »Jospa sinä tietäisit, miten olen
rukoillut rakkaimpieni puolesta — ja kuitenkin minun on täytynyt nähdä
heidän kärsivän ja kuolevan — kaikkien —»
»Heille on ollut silloin parasta päästä pois.»
»Miten varmasti sinä sen sanot! — Etkö ole koskaan itse ollut
epäilyksien vallassa? — — Oi, tahtoisin omistaa saman uskon kuin
äitini, mutta tapahtuu niin paljon, joka hämmentää käsitteet, niin
paljon, jonka ei voi ajatella lähteneen Jumalan rakkaudesta.»
Neiti Sparre katseli ulos vaununikkunasta, katseli tähtikirkasta
taivasta, joka kaartui yössä uinuvan maan yli. Hän puhui lempeästi ja
hellästi:
»Jos nyt olisikin asioita, joita emme ymmärrä, niin uskon kerran
näkevämme selvästi — iankaikkisuuden valossa.»
Iankaikkisuuden valossa — nämä sanat rauhoittivat mielen, tuottivat
lepoa. Jotain kaukaista tähtientakaista, äänetöntä kuin talviyö — —
»En minäkään ole aina ollut näin rauhallinen», jatkoi neiti Sparre.
»Mutta aika, joka riistää meiltä niin paljon, tuo myös mukanaan
sielunrauhan. — Pidin eräästä miehestä nuoruuteni päivinä, mutta hän
petti minut. Kului aikoja, jolloin en ymmärtänyt miksi näin piti käymän
— minä en voinut saada elämääni sisällystä, kun suuri rakkauteni oli
ollut turhaa. Minusta oli vähällä tulla pahin mitä maailmassa on —
katkera vanhapiika. Mutta sitten huomasin olevan muita, jotka minua
tarvitsivat. Ensinnäkin veljeni — ja sitten hänen poikansa, Aage.
Kunhan vain on joku, josta oikein pitää, kunhan ei sydän piinny
itsekkyydessä, ei koskaan ole aivan onneton — ja siten ei ole niinkään
vaikea uskoa, että kaikkea täällä elämässä ohjaa hyvänsuopa tahto.»
Agnete katseli täti Gertrudia. Hänestä täti näytti kasvavan puhuessaan.
Tässä istui vanha, valkohapsinen nainen, pettyneenä ja petettynä,
rakkauden marttyyri — ja kuitenkin hän puhui rakkauden puolesta. Se oli
suurta. Agnete sulki neiti Sparren ryppyisen käden omaansa.
»Sinä olet niin herttainen, täti Gertrud, minä pidän sinusta niin
äärettömän paljon — —»
»Ja minä sinusta — jospa sinä voisit ainiaaksi jäädä luoksemme
Koivulaan.»
»Oi, Gertrud täti —» Agnete purskahti itkuun.
Neiti Sparren käsi tarttui lujemmin Agneten käteen.
»Minä ymmärrän mitä tarkoitat, lapsi. Sinä luulet, ettei Aage sinusta
välitä. Mutta se on aivan väärä luulo. Hänen mieltään reutova huumaus
menee varmasti ohi, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään sinun oikean
arvosi. Kunhan sinä vain jaksat olla kärsivällinen ja vahva tämän ajan
— — —
»Niinkuin minä voisin tuomita ketään — häntä kaikkein vähimmin.»
»Niin, niin, tiedänhän miten hyvää sinä ajattelet kaikista. — — Mutta
emmekö käänny koivikkokujaan? Kohta olemme siis kotona.»
»Me kaksi yksinäistä naista», sanoi Agnete surumielisesti.
»Älä menetä toivoasi, lapsi. Saat vielä joskus sen seuran, jota eniten
rakastat.»
Puutarhakäytävän hiekka narskui vaununpyörien alla. Äkkinäinen nykäys,
kuski pysäytti hevoset kuistinoven eteen. Palvelustyttö unenpöpperössä
näyttäytyi pidellen lamppua käsissään.
»Vieläkö sinä valvot, Maija? Sepä kiltisti», sanoi täti Gertrud, kun
tyttö auttoi hänet vaunuista. »Oletko pitänyt huolta, että neidin huone
on oikein lämmin?»
Tyttö vakuutti siellä palavan aimo takkavalkean. »Mutta missä herra
on?» kysyi hän katsellen hämmästyneenä vaunuihin.
»Herra tulee myöhemmin. Nyt voit mennä nukkumaan, Maija. Hyvää yötä,
Kustaa!» Neiti Sparre nyökäytti päätään kuskille, joka tervehti
piiskallaan, ennenkuin käänsi vaunut ajaakseen tallipihalle.
Agnete seisoi hetkisen portailla tuijottaen kuutamoiseen yöhön ja sen
mustiin, teräviin varjoihin. Hän katseli lehdettömien oksien hienoja
ääriviivoja tummansinistä taivasta vasten, jossa tähdet tuikkivat — — —
Peltojen yllä näkyi aaltoileva usvapilvi, hopeanhohtavana kuutamossa —
— — Tämä yö oli melkein samanlainen kuin se, jolloin hän Aagen kanssa
oli seissyt puutarhanportilla. Nyt oli vain talvi, puut lehdettömät,
kukat kuolleet — — —
»Tule sisään, Agnete. Sinähän vallan väriset vilusta.»
Täti Gertrud laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän lysähti kokoon ja
kääntyi ympäri.
»Niin, nyt minä tulen», sanoi hän väsyneesti.
Porstuassa Maija auttoi heiltä päällysvaatteet yltä, kumarsi ja
poistui. Neiti Sparre saattoi Agneten tämän huoneeseen ollakseen
vakuutettu siitä, että siellä oli lämmintä ja valoisaa.
Agnete kyyristyi takkavalkean ääressä olevalle matolle. Hän ojensi
värisevät kätensä tulta kohden. Hänen hampaansa kalisivat vilusta.
»Onko sinun noin kylmä, lapsi?» kysyi täti Gertrud pelästyneenä. »Etkö
joisi lasillista viiniä lämpimiksesi?»
»En, kiitos, en halua mitään.» Agnete nousi ja meni neiti Sparren luo.
— »Rakas Gertrud täti, sinä ajattelet aina meitä muita etkä koskaan
itseäsi!»
»Me vanhat olemme saaneet tottua siihen. Siinä on ainoa elämisen
oikeutuksemme. Oma elämämmehän on jo loppuun eletty. — Mutta nyt sanon
sinulle erään asian, Agnete, — minä en poistu luotasi, ennenkuin olet
kunnolla sängyssä. Sinä olet niin sairaan näköinen, että olen enemmän
huolissani sinun takiasi kuin Aagen. Tule nyt tänne ja anna minun
auttaa itseäsi.»
Agneten vastustelemiset eivät auttaneet mitään. Neiti Sparre
alkoi aukoa hänen leninkiään ja päästeli neuloja hänen paksuista,
ruskeista palmikoistaan. Ja pian hän lakkasi vastustelemasta ja
nautti vain Gertrud-tädin rakkaitten käsien aikaansaamasta suloisesta
hyvinvoinnin-tunteesta. Siitä oli niin kauan, kun joku oli häärinyt
hänen ympärillään osoittaen äidillistä hellyyttä — — Ja nyt hän vasta
tunsi, miten väsynyt itse asiassa oli. Viimeisten tuntien jännitys ja
mielenkuohu laukesi, ja hän ikäänkuin herpaantui. Jouduttuaan sänkyyn
hän varmaankin nukahtaa, vaikka hänen ei tulisi nukkua tänä yönä — — —
Hänen päänsä vaipui pielukselle. Silmät sulkeutuivat kuin
kuolemanväsyneen.
Neiti Sparre seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hän ajatteli, ettei
ollut koskaan nähnyt ihanampia kasvoja kuin nämä kalpeat, tummien
hiussuortuvien kehystämät kasvot. Puhdas, sileä otsa hienosti
kaartuvine silmäkulmineen, pitkät silmäripset poskia vasten,
vaaleanpunainen suu — — — Sinisellä silkkipeitteellä oli kaksi
läpikuultavaa, valkeaa kättä.
Neiti Sparre suuteli häntä otsalle.
»Hyvää yötä, lapsi. Rukoile Aagen puolesta, jos luulet hänen olevan
vaarassa, ja nuku sitten rauhassa.»
Hän sammutti lampun ja lähti huoneesta.
Siellä oli nyt aivan hiljaista. Kuu valoi hopeitaan eteenvedettyjen
uudinten raoista ja kiinnitti ikkunakehysten ristin varjon lattialle.
Vuoteen hohtavanvalkeat lakanat ja tyynyt erottuivat nurkasta.
Arkihuoneessa kello löi hopeanheleällä äänellä kaksi.
Agnete vaipui uneen, uneen, joka seuraa ruumiillista ja sielullista
uupumusta. Hänestä tuntui, kuin raskas käsi olisi painanut hänen
aivojaan pakottaen hänet vaipumaan unholaan. Hän vaipui vaipumistaan
pohjattomiin syvyyksiin — pimeys hänen ympärillään synkkeni, ikäänkuin
hän ei enää koskaan heräisi valoon ja elämään.
Aamupuolella hän näki unta.
Hänestä tuntui, kuin käytävään vievä ovi olisi avautunut aivan
äänettömästi. Haalistuneeseen, tumman siniseen sotilaspukuun puettu
mies astui sisään. Hänen ryppyisiä, kalpeita kasvojaan ympäröi harmaa
tukka ja parta. Mies katseli häntä kumman väsynein ja sammunein
katsein. Agnete tunsi hänet — hän oli nähnyt nämä kasvot eräässä
vanhassa vintiltä romunurkasta löytämässään taulussa. Se oli kapteeni,
Koivulan entinen omistaja. Unissaan Agnete kummasteli, että kapteeni
tuli hänen luokseen — hänhän tiesi hänen kuolleen. Haamu kutsui
häntä, ikäänkuin tahtoen häntä nousemaan ja tulemaan muassaan. Hänen
äänettömässä rukouksessaan oli sellainen voima, ettei Agnete voinut
olla sitä noudattamatta. Hän nousi ja meni haamua kohden. Miten
kummallista — hän näki kapteenin vielä vallan selvästi — ja kuitenkin
hän saattoi nähdä oven hänen hahmonsa läpi, oven valkeaksimaalatun
pinnan kiiltävine messinkiripoineen — — —
Kapteeni lähti huoneesta, ja Agnete seurasi häntä. Ylös vintinportaita
ja pimeän vintin poikki. Aagen oven eteen hän pysähtyi, huoneen luo,
joka kerran oli ollut hänen omansa, ja loi Agneteen kummallisen
surunvoittoisen, pyytävän katseen. Agneten tuska yltyi. Hän toivoi
unissaan heräävänsä, tarvitsematta uneksia eteenpäin — hän ei
uskaltanut nähdä mitä lukittu ovi sulki taakseen. — Siinä oli jotain
kauheaa. Mutta kapteenin katse pakotti häntä. Hänen täytyi seurata,
minne haamu tahtoi.
Avautuiko ovi vai solahtivatko he sen läpi kuin kaksi varjoa? — Nyt
he olivat huoneessa, ja tuossa — tuossa lattialla heidän edessään,
kuun valaisemalla kohdalla, makasi Aage Sparre, kuolleena, ampumahaava
ohimossa.