Hän ymmärsi nyt, että Tholander tahtoi nöyryyttää häntä niin paljon
kuin mahdollista — saada hänet valtoihinsa voittamalla häneltä
enemmän kuin mitä hänellä oli varaa maksaa. Siksi Lotten varoitti
häntä juomasta liikaa. Nyt hänen täytyi pysyä selväjärkisenä. Ehkä
Tholander ja hänen ystävänsä tekivät vääryyttäkin pelatessaan. Se ei
häntä kummastuttaisi. Mutta hän saisi heitä tuskin kiinni. — Hetkisen
hän katui, ettei kuitenkin ollut käskenyt kuskia ajamaan takaisin
kotiin, kuten oli aikonut. Silloin hän ehkä olisi voinut pelastaa
tulevaisuutensa. — — — Ja miksi hän ei sitä sitten tehnyt?
Hänen turha ylpeytensäkö häntä siitä esti — pelko esiintyä raukkana,
pelko tehdä jotain silmäänpistävää? Miksi ei koskaan uskalla asettua
ennakkoluulojen yläpuolelle! — Oi, istua Agneten kodikkaassa huoneessa,
pitää hänen kättään omassaan — nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta — —
Hänen ohimonsa jyskyttivät, hänen poskiaan poltti! — — Hän tiesi
rakkautensa Lotteniin olevan ainoastaan huumausta. Jos Lotten tahtoisi
erota miehestään, jos hän tahtoisi mennä naimisiin hänen, Aage
Sparren kanssa huolimatta köyhyydestä, niin he ehkä eläisivät yhdessä
joitakuita onnellisia kuukausia, enintään vuoden — ja kun he heräisivät
huumauksesta, muuttuisivat he toistensa vihamiehiksi, katkeriksi,
loukkaaviksi, ja singahuttelisivat toisilleen moitteita ja pistosanoja.
Mutta Agnete — niin, hän kykeni rakentamaan kodin, hän oli tosi nainen
— — —
Herra Tholander oli mielissään nähdessään vihamiehensä äänettömyyden
ja alakuloisuuden päivällisten loppuajalla. Kun päivälliset olivat
loppuneet ja vieraat siirtyneet toiseen huoneeseen juomaan kahvinsa,
suuntasi Aage kulkunsa siihen nurkkaan, missä oli vilaukselta nähnyt
Agneten harmaanvihreän samettileningin.
Hän istui neiti Sparren ja muutamien muiden naisten kanssa sohvassa.
Kalpeana, silmät suurina, uneksivina, hän siinä istui ottamatta osaa
muiden keskusteluun. Kun Aage äsken oli nähnyt hänet peilistä, oli
hänestä tuo kalpeus näyttänyt rumalta. Nyt hän vain ajatteli, miten
kauniit ja puhtaat hänen kalpeat kasvonsa olivat näiden viininpunaamien
poskipäiden, kiiluvien silmien ja hymyilevien, rupattelevien suiden
keskellä — — —
Aage otti kahvikupin, joka Agnetella oli käsissään, ja asetti sen
pöydälle, ja Agnete kiitti häntä heikosti hymyillen.
Hänen paikkansa oli sohvan päässä. Aage otti tuolin ja istuutui hänen
viereensä.
»Minä en nähnyt sinua juuri ensinkään pöydässä», sanoi hän. »Sinä olit
joutunut niin kauaksi.»
»Niin», vastasi Agnete vain. Hän ei sanallakaan moittinut, ei
sanallakaan viitannut siihen, miten kokonaan Aage oli hänet unohtanut
Lottenin takia.
Suuresta salista kuului viulunääniä.
»Täällä tanssitaan tänään», sanoi Aage.
»Minä kuulen sen.»
»Onko sinusta hauska tanssia, Agnete?»
»Ei enää.»
»Miksei? Oletko jo liian vanha?» kysyi Aage koettaen laskea leikkiä.
»Kaksikymmentäkolme vuotta on tosiaan korkea ikä — — —»
»En siksi — — — Mutta en ole tanssinut sen jälkeen kuin isäni ja äitini
kuolivat. Ja nyt minulla ei ole enää halua — eikä se olisi minulle
terveellistäkään.»
»Eikö — miksei? Oletko sairas?»
Aage katsahti häneen kysyvästi. Hänen mieleensä juohtui, että Agnete
oli ollut huononnäköinen viime aikoina. Mutta hän ei ollut siitä
välittänyt muistaessaan vain omia itsekkäitä surujaan.
»Enhän minä», sanoi Agnete vältellen. »En oikeastaan sairas. Mutta saan
tanssiessa sydämentykytyksen.»
»Kun et tanssi, niin sinä kai et halua viipyä täällä kovin kauan. Täti
Gertrud ja sinä voitte ottaa vaunut, milloin teitä vain haluttaa. Minä
voin kyllä lainata hevosen Sandellilta ja ratsastaa kotiin myöhemmin.»
»Etkö tahdo lähteä kanssamme, Aage?»
Agnete katsoi häneen rukoilevasti. Mitä hän tarkoitti — aavistiko hän
vaaraa, joka odotti Aagea, jos hän jäisi? — — Oi, jospa hän voisi
lähteä kotiin hänen kanssaan. Mutta hän oli luvannut Tholanderille,
eikä mies voi syödä sanaansa. Ja kuitenkin — eikö ole hetkiä, jolloin
on parempi rikkoa kuin pitää lupauksensa? — Jos hän sortuisi, jos hänen
elämänsä särkyisi, niin onnettomuus kohtaisi myöskin täti Gertrudia —
ja Agnetea. Agnetea, joka häntä rakasti — — —
Salista kuului lumoavan kauniin valssin säveliä. Peilistä hän näki
parin toisensa jälkeen liitävän avonaisen oven ohi. Solakoita
vartaloita, nuoria, ilosta säteileviä kasvoja, loisteliaita pukuja,
jotka muistuttivat kirjavia perhosia tai irrallisia terälehtiä, joita
tuuli pyöritteli — — Kas Gösta Sandellia, joka ihastuneena seurusteli
vaaleansiniseen puetun neitosen kanssa, jonka vaaleat palmikot olivat
sidotut seppeleeksi pään ympärille. Sehän oli Margit Hedén — — Mutta
hän ei ollut näköisensä tänä iltana. Tuo vallaton, poikamainen
tyttönen oli muuttunut miellyttäväksi naiseksi. Oliko hän rakastunut
Gösta Sandelliin? Ja Gösta — niin, hän ei varmaankaan hetkeäkään
enää ajatellut Lotten rouvaa. Gösta näki vain tuon pienen sinisen
kevätkukkasensa. Mieli nuortui, sai halua tanssia nähdessään nuo kaksi
— — —
Agnete ja hän, hekin olivat nuoria, ajatteli Aage. Miksi he eivät
tanssineet? — Agnete tosin sanoi, ettei se ollut hänelle terveellistä,
mutta kerran hän kai voisi liidättää hänet salin ympäri valssin
pehmeissä sävelissä, yhden ainoan kerran. Se ei varmaankaan olisi
vahingoksi. Ja sitten he voisivat ajaa kotiin. Oi, mukavissa
suljetuissa vaunuissa vallitseva hiljaisuus, kavioiden kapse, kuun
valaisemat tiet, uinuvat puut ja pellot — tuo kaikki oli niin
rauhallista ja kaunista, ajatus saisi levon. Ja ajomatkan takana odotti
koti, tuo vanha talo metsikössä, joka todella voisi olla Agneten ja
hänen kotinaan, jos hän vain itse haluaisi — — —
Samassa kuului silkin ja pitsien kahinaa, tuntui väkevien hajuvesien
tuoksua. Lotten seisoi heidän edessään ja kumarsi syvään Aagelle. Hänen
vaalea päänsä painui alas, ja silkki pingottui polvien kohdalta.
»Tahtooko tilanomistaja Sparre tanssia tämän tanssin minun kanssani? —
Mieheni sanoo, ettei pelipöytä ole vielä kunnossa.»
Aage hätkähti. Tanssiko hän Lottenin eikä Agneten kanssa? — Mutta
mahdotonta oli kieltäytyä nyt, kun niin monet silmäparit seurasivat
heitä.
Hän nousi kumartaen ja tarjosi Lottenille käsivartensa. He menivät
lattian poikki tanssisaliin. Agnete silmäili heidän jälkeensä. Lottenin
valkea käsi lepäsi Aagen mustalla hihalla, hänen kullankeltainen päänsä
oli kumartuneena Aagen olkaan päin. Vapaalla kädellään hän kannatti
pitkää laahustintaan.
Tanssisalin ovella he pysähtyivät. Aage kietoi käsivartensa hänen
vyötäisilleen, ja he alkoivat tanssia.
Toisia pareja näkyi ovessa. Agnete näki ne kuin harson läpi.
Hänen pettymyksensä, hänen surunsa tällä hetkellä oli miltei kuin
ruumiillista tuskaa. Painostava tunne päässä, kirpeä maku suussa — —
— Täällä hän istui yksinään, unohdettuna vanhojen naisten seurassa.
Jonkun ajan kuluttua hän ajaisi täti Gertrudin kanssa kotiin, ja Aage
jäisi tänne tanssimaan rouva Tholanderin kanssa. Hänen rukoukseensa,
että he ajaisivat yhdessä kotiin, hän ei edes vastannut. Hetkisen
näytti siitä, kuin Aage epäröisi ja lähtisi — mutta silloin tuli
Lotten, ja kaikki oli hukassa.
Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista valtaa Aagen suhteen.
Ohimenevin katkeruudentuntein hän muisti, miten häntä oli juhlittu
ja ihailtu kodissaan Lontoossa. Ja hän oli nähnyt miesten kasvoista
tänäkin iltana olevansa vielä kaunis. Mutta Aage yksin ei sitä nähnyt,
Aage, tuo ainoa, jonka tähden hän olisi tahtonut olla mahdollisimman
kaunis ja miellyttävä. Aagelle hän ei ole koskaan muuta kuin
lapsuudenystävä, pikku sisar — — —
Äkkiä Agnete tuli ajatelleeksi olevansa itsekäs. Tässä hän ajatteli
itseään, persoonallista nöyryytystään, loukattua turhamaisuuttaan.
Aagea hänen tuli ajatella. Täytyi koettaa pelastaa hänet, vaikka ylpeys
kärsisikin siitä, että vielä kerran täytyisi rukoilla häntä, kuten
äsken, jolloin hän ei antanut vastausta.
Kun musiikki taukoaa, kun tanssi loppuu, niin hän menee etsimään Aagea
tanssisalista, ennenkuin hän istuutuu pelaamaan. Ellei muu auta, niin
hän kertoo miten on sairas. Se ehkä koskee Aageen ja taivuttaa hänet
täyttämään hänen rukouksensa. Hän tiesi, että Aage piti hänestä, —
mutta miten kaukana tuo tunne oli rakkaudesta!
Nyt — nyt oli salissa hiljaista. Agnete sulki silmänsä ja hengähti
syvään. Hänen täytyi koota voimiaan.
Samassa eräs vanha ruotsalainen rouva sanoi hänelle jotain. Hän tuskin
tiesi mitä vastasi, sillä häntä tuskastutti viivytys. Oi, tämä viivytys
saattoi käydä hänelle kalliiksi! Hän saattoi tulla liian myöhään; Aage
oli jo varmaan mennyt.
Vihdoin hän keksi tekosyyn, millä lopetti keskustelun. Hän oli ehkä
epäkohtelias, mutta se oli yhdentekevää. — Kunhan hän vain tapaisi
hänet — — — Suuri sali oli melkein tyhjä tanssin tauottua. Seiniä
pitkin asetetuissa pienissä, punaisella sametilla päällystetyissä
sohvissa istui joitakuita pareja naureskellen ja veikistellen. Muut
olivat hajaantuneet viereisiin huoneisiin. Aagea ja Lottenia ei näkynyt.
Agnetesta tuntui vaikealta mennä yksinään suuren tyhjän lattian poikki
kattokruunujen valossa. Hänestä parit seinävierillä keskeyttivät
puhelunsa ja tuijottivat häneen. Mutta hänen täytyi mennä tanssisalin
poikki, jos mieli löytää Aage toisista huoneista.
Hän kulki huoneesta huoneeseen löytämättä. Vieraita ihmisiä oli
kaikkialla. Vihdoin hän näki rouva Sandellin. Miten ankaralta ja
vakavalta tämä näyttikään ruskeassa silkkileningissään, tukka
kiinteästi kammattuna, huulet lujasti suljettuina ja silmissä kylmä
kiilto. — — Mutta Agnete alkoi ymmärtää häntä. Hän oli itse kokenut
tänä iltana, miten hymy voi kuolla huulilla, miten kummasti voi
kiristää ohimoissa ja silmissä. Kun nainen on rakastettu, on hän
aina iloinen ja kaunis — kuin kukkanen auringonpaisteessa. Mutta
katkeruus ja mielipaha on hyljätyn osana, ja he menettävät lempeyden ja
naisellisuuden vetovoiman — — —
»Onko rouva Sandell nähnyt tilanomistaja Sparrea?» kysyi Agnete
epävarmalla äänellä. »Neiti Sparre puhuu kotiinlähdöstä.»
»Nyt jo? — Ettekö te tanssi, neiti Kaas?» kysyi rouva Sandell emännän
muodollisella kohteliaisuudella. Mutta kun Agnete vain pudisti päätään
vastaukseksi, selvisi hänelle, että tämä nuori, kalpea neitonen hätäili
ja kärsi, kuten hän itse oli kärsinyt niin monia vuosia.
»Herra Sparre on mieheni työhuoneessa pelaamassa korttia tilanomistaja
Tholanderin ja muutamien muiden herrojen kanssa. Minä tulen kanssanne,
rakas neiti, vaikka en luule herrojen pitävän siitä, että heitä
häiritään.»
Rouva Sandell otti Agneten käden omaansa. Siitä oli kauan, kun
hän viimeksi oli ollut näin ystävällinen vieraille. Mutta Agneten
silmissä oli jotain, joka liikutti häntä ja sai hänet muistelemaan
aikoja, jolloin hän itse oli ollut nuori ja taistellut pelastaakseen
rakkautensa ja onnensa.
He nousivat yhdessä leveitä portaita, joita peitti kirjava
brysselinmatto. He kuulivat hiljaista soittoa, tanssi oli varmaankin
jälleen alkanut salissa. Ylimmässä kerroksessa rouva Sandell pysähtyi
valkeaksi maalatun oven eteen ja koputti. Karskilla äänellä huudettiin
sisältä: »Kuka saakeli siellä?»
»Se on rouva Sandell. Olkaa hyvä ja avatkaa.»
Hetkisen kuluttua tilanomistaja Tholander avasi oven ja kumarsi
teennäisen kohteliaasti rouva Sandellille samalla katsoen Agneteen
epäilevästi. Hän oli juovuksissa. Hänen silmänsä olivat kalseat
ja lasimaiset, ja joka kerta kun hän puhui, levisi hänestä väkevä
viinanhaju.
»Ketä te haette?» kysyi hän lyhyesti.
»Neiti Kaas haluaa puhutella patruuna Sparrea», vastasi rouva Sandell.
»Vanha neiti Sparre on väsynyt ja haluaa lähteä kotiin.»
»Vai niin — — — Luulen, ettei Sparre anna häiritä itseään. Mutta miten
haluatte — voitte koettaa.»
Agnete näki vilaukselta pienen neliskulmaisen huoneen, jonka seiniä
peitti tumma tammipaneeli. Kirjoituspöydällä oli vihreävarjostiminen
lamppu. Keskellä lattiaa olevalla pelipöydällä lekotti kaksi kynttilää,
ja kynttilänjalkojen keltainen messinki heijastui kiiltävään
mahonkipöytään. Pöydällä oli korttipakkoja ja hopearaha-kasoja. Hän
näki kahdet vieraat kasvot, yhtä viinin punaamat kuin Tholanderin,
sekä Aagen — Aage oli kalpea, hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja
näytti kuin tumma tukka olisi liimautunut otsaan. Käsi, joka piteli
kortteja, vapisi hermostuneesti.
Jäätävä tuska kouristi Agneten rintaa. Mimmoiseen seuraan Aage olikaan
joutunut! Nämä juopuneet miehet — entä hän itse — oliko hänen järkensä
selvä? — Taustassa näkyi pöytä, jolla oli joukoittain pulloja ja
laseja. Entä nämä rahamäärät — pelattiinko siellä uhkapeliä?
— Voisiko Aage kestää suuria rahatappioita — hänhän puhui aina
köyhyydestään — — — Ja Aage, joka oli niin ylpeä, halusi tietysti
maksaa velkansa viimeistä äyriä myöten, menettipä vaikka kaikkensa.
Kuinka vihaisesti nuo vieraat herrat katsoivat häneen — — Hän tunsi
heidän katseensa pistoina selässään, kun meni Aagen luo ja kumartui
hänen puoleensa. Aage oli puolittain noussut Agneten astuessa sisään,
mutta vaipui väsyneenä ja velttona takaisin tuolinsa selustaa vasten.
»Aage, minä tulen pyytämään sinua lähtemään täti Gertrudin ja minun
kanssani kotiin.»
He katsoivat toisiaan silmiin. Aagen katse muuttui; näytti kuin hän
olisi silmillään riippunut hänessä kiinni anoen apua ja tukea. Agneten
sydän sykki kiivaasti. Oi, jospa hän nyt voittaisi, niin voisi pelastaa
hänet.
»Tee se, rakas, tee se», kuiskasi hän. Hänen äänensä oli kuin hyväilyä.
Hän oli tarttunut Aagea käteen.
»Ei mutta, Sparre, ette kai lähde kotiin? Siihen me emme suostu. Ei
sitä niin vain jätetä kanssapelaajiaan. Täällä on yllinkyllin nuoria
herroja, joka hyvinkin mielellään saattavat neidin kotiin.»
Tholanderin viinistä käheä ääni lausui nämä sanat, ja niiden takana
piili uhkaus. Aage oli hänen vallassaan, sen Agnete ymmärsi. Hänen
syyllisyytensä kai teki hänet niin heikoksi tämän miehen edessä,
jonka vaimo ehkä oli hänen rakastajattarensa. Jos he olisivat eläneet
jossain toisessa maassa, niin Tholander kai olisi vaatinut vihamiehensä
kaksintaisteluun. Täällä hän pakotti hänet pelaamaan kanssaan
syöstäkseen hänet perikatoon ja epätoivoon.
Aage katsahti muualle pudistaen päätään. Hän veti kätensä pois
ikäänkuin työntäen Agneten luotaan.
»En voi, Agnete. Sinun täytyy suoda minulle anteeksi. Pelin täytyy
loppua, ennenkuin voin palata kotiin. Minähän sanoin sinulle, että
Gertrud täti ja sinä voitte ottaa vaunut milloin vain haluatte.»
»Mutta me tahtoisimme niin mielellämme — sinut mukaan.»
Hän pyysi vieläkin, vaikka tiesi sen ole van turhaa. Aage ei katsonut
häneen enää, istui vain kumarassa ja sekoitti kuumeisesti kortteja.
»Ei käy laatuun, Agnete, sen hyvin ymmärrät.»
Agnete meni hitain askelin ovea kohti. Rouva Sandell oli jo siellä. Hän
ei ollut hetkeäkään epäillyt miten kävisi. Hänen katkera kokemuksensa
oli hänelle opettanut, että naisen sekaantuminen asioihin on harvoin
minkään arvoista, kun intohimo sitoo miehet pelipöytään.
Pitäen kättään ovenrivassa Agnete katsahti vielä kerran Aageen. Hän
ei ollut mitenkään voida jättää tätä huonetta, jättää Aagea yksinään
vihamiestensä käsiin, onnettomuuden ja synnin valtaan.
»Aage — milloin tulet kotiin?»
Aage vilkaisi ylös levottomin katsein.
»En tiedä, Agnete — älkää odottako minua.»
Tholander oli jo istuutunut paikalleen selkä naisiin päin, ikäänkuin
sillä osoittaakseen, että heidän sekaantumisensa asioihin sai loppua
tähän ja että pelin tuli alkaa.
»No, Sparre, miten käy? Teidän vuoronne on alkaa.»
Rouva Sandell tarttui lujasti Agneten käsivarteen ja veti hänet pois.
Ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Käytävässä hän katsahti nuoren,
onnettoman tytön silmiin ja siveli keveästi hänen hiuksiaan.
»Lapsi raukka», sanoi hän vain. »Minähän tiesin, ettei siitä ollut apua
— — —»