Jonkun aikaa tämän jälkeen saapui Koivulaan kutsukortti suurille
Dalassa pidettäville päivällisille. Neiti Sparre koki parhaansa
mukaan taivuttaa Aagea olemaan vastaanottamatta kutsua, mutta se ei
onnistunut. Silloin hän ja Agnetekin päättivät lähteä sinne.
Agneten pahoinvointi oli mennyt pian ohi, eikä hän puhunut
siitä kenellekään. Mutta tuntemansa väsymys, usein uusiutuvat
sydämentykytykset ja kuumeväristykset, jotka häntä vaivasivat iltasin,
valmistivat häntä lähenevään kovaan sairauteen. Koko hänen olentonsa
muuttui, kun hän ymmärsi sen. Hän ei enää levottomana kuunnellut,
milloin Aage tuli tai meni, eikä koettanut pidättää häntä kotona. Hänen
rakkautensa oli yhtä suuri, mutta hän tunsi, että onnen saavuttamiseen
tarvittiin vahvemmat kädet. Hänestä tuntui, kuin elämä toiveineen
ja suruineen valuisi hänen käsistään. Nyt hän ajatteli enimmäkseen
vanhempiaan, etenkin äitiään. Hänen mielessään väikkyi viimeinen päivä,
jonka he olivat olleet yhdessä, ja hän ajatteli ajan tulleen, jolloin
itse voittaisi suurimman kokemuksen, jolloin hänelle selviäisi kuoleman
salaisuus — —
Hän olisi mieluimmin ollut lähtemättä Dalaan. Hän yksin tiesi, miten
sairas oikeastaan oli, ja sitäpaitsi häntä tuskastutti ajatus olla koko
ilta herra ja rouva Tholanderin sekä raa'an tilanomistaja Sandellin
kanssa. Mutta Aagen takia hän tahtoi alistua siihen. Hänessä oli
herännyt aavistus, että Aage oli alkanut pelata — ja hän toivoi, että
jos täti Gertrud ja hän olisivat läsnä päivälliskutsuissa, he ehkä
voisivat taivuttaa hänet lähtemään kotiin, ennenkuin herrat istuutuivat
pelipöytien ääreen.
Yöt olivat jälleen valoisat. Sinä iltana, jolloin heidän oli määrä
lähteä, oli melkein täysikuu. Koivut — nyt lehdettöminä — huojuivat
tuulessa, ja jäätynyt tie kimmelsi valkeana kuutamossa ikäänkuin lumen
peittämänä.
Umpivaunut ajoivat oven eteen. Täti Gertrud lavendelinvärisessä
silkkipuvussa ja Aage hännystakkiin puettuna odottelivat
arkihuoneessa. Agnete tuli heidän luokseen ihanana pitkässä,
laahaavassa resedanvihreässä samettileningissä, ja huoneessa-olijat
eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta nähdessään hänet.
Hänen hento valkea kaulansa kohosi puvun kaarroksesta kuin vihreästä
verhosta pistävä kukka, ja kapeissa, aaltoilevan tummanruskean tukan
kehystämissä kasvoissa oli sama puhdas kukkaskauneus. Hän seisoi
äänetönnä ovensuussa heikosti hymyillen, mutta tuntematta iloa heidän
ihastuksestaan.
»Vaunut ovat varmaankin ajaneet jo esiin — lähdemmekö?» sanoi hän vain.
Eteisessä Aage kääri hänet iltavaippaan — ei siihen vanhaan punaiseen,
vaan maidonkarvaiseen, silkillä vuorattuun, tuoksuvaan vaippaan, joka
kertoili suurkaupunkien ylellisyydestä ja kauneudenkaipuusta. Ensi
kerran Aage tunsi ikäänkuin rakastuneensa Agneteen. Hän oli aina
kaunis — mutta Aage ei ollut voinut uskoa häntä niin ihanaksi. Ja tämä
omituisen kylmä ylevyys, joka hänestä oli säteillyt viime aikoina,
oli niin erilaista kuin tuo entinen rakkautta uhkuva alistuvaisuus ja
teki hänet entistä viehättävämmäksi Aagen silmissä. Aage oli luullut
tarvitsevansa vain ojentaa kätensä omistaakseen hänet, mutta siitä
hän ei ollut enää niinkään varma. Hän ei voinut enää lukea Agneten
ajatuksia. Agneten suuret, ruskeat silmät tuijottivat hänen ohitseen
uneksivina ja kaukokatseisina, ikäänkuin tähystäen salaperäiseen,
tuntemattomaan maailmaan, johon Aage ei voinut seurata häntä.
Vaunuissa Aagea halutti puhutella häntä ja koettaa, eikö voisi herättää
häntä unelmista, joissa hän näkyi elävän. Mutta neiti Sparren läsnäolo
esti häntä puhumasta muusta kuin jokapäiväisistä asioista. Siksi hän
oli mieluummin vaiti.
Kavioiden kapse kumahteli jäätyneellä tiellä, metsä kiiti ohi,
puunrungot näyttivät kummallisen kiertyneiltä kirkkaassa kuutamossa.
Silloin tällöin he sivuuttivat aukeamman paikan — nukkuvan, tumman
pellon, jolle kaukaisten talonpoikaistalojen valaistuista ikkunoista
heijastui punertavia valotäpliä. Kuului koiran haukuntaa — — — Kukaan
ei puhunut vaunuissa.
Agnete katseli ulos. Aage saattoi vain erottaa hänen niskansa
ääriviivat, paksujen palmikkojen tummuuden vaipan pehmeätä valkeata
nahkakaulusta vasten. Hän hätkähti toivoessaan olevansa yksin hänen
kanssaan ja saavansa ajaa hänen kanssaan maailman ääriin, yhdentekevää
minne — kunhan ei vaan Dalaan. Kunhan hänen ei tarvitsisi nähdä enää
Lottenia, — se olisi hänen pelastuksensa. Hetkisen hän ajatteli
käskeä kuskin ajaa takaisin kotiin Koivulaan. Mutta hänen arka,
ylpeä luonteensa esti häntä siitä, sillä häntä ei haluttanut tehdä
mitään tavatonta ja silmään pitävää, joka antaisi toisille aihetta
kummeksumiseen ja pahoitteluun. Hän oli itse valinnut — uhman. Nyt oli
liian myöhäistä enää välttää kohtaloa.
Hetkinen vielä — ja vaunujen pimeys ja hiljaisuus vaihtui häikäisevän
kirkkaisiin saleihin, joissa nauru ja puheensorina vallitsi. Naisten
kirjavat puvut muistuttivat keväistä tulpaanikenttää, ja tästä
väriloistosta erottuivat herrojen mustat hännystakit ja muutamat
kullallakirjaillut univormut. Jos Agnete oli luullut herrojen
Sandellin ja Tholanderin edustavan ruotsalaista yläluokkaa, huomasi
hän mielihyväkseen erehtyneensä. Kun hän nyt silmäili tätä loistavaa
kauniiden, hienostipuettujen ja äärimäisyyksiin saakka kohteliaiden
herrojen joukkoa, hän näki monta viisasta silmäparia, monta
miellyttävää hymyilyä. Nuoret neitoset olivat poikkeuksetta sieviä
ja miellyttäviä. Vanhemmat olivat komeita ja esiintyivät arvokkaasti
ja juhlallisesti. Olisi voinut luulla olevansa lontoolaisessa
seurustelusalissa — ja kuitenkin — näissä kookkaissa, vaaleaverisissä
ruotsalaisissa oli jotain aivan erikoista, heissä yhdistyi
pohjoismaalainen voima ja pikemmin ranskalainen kuin englantilainen
sirous.
Herra Sandell otti vieraansa vastaan säteillen ympärillään näkemästään
nuoruudesta ja kukkeudesta. Tänä iltana vallitsi hänen luonteensa
valoisa puoli; raakuus oli kuin kadonnut. Hänen hiljainen rouvansa
toimitti emännänvelvollisuutensa jäykästi ja kylmäkiskoisesti,
ikäänkuin näyttelisi jotain pakollista osaa.
Lottenin päähän oli pälkähtänyt pukeutua kokonaan mustiin. Syvästi
avokaulaisessa mustassa pitsileningissä kimalteli tuhansia mustia
kivihiilihelmiä. Mutta mikään muu puku ei olisi siinä määrin voinut
kohottaa hänen kukoistavaa kauneuttaan, kaulan ja käsivarsien
huikaisevaa valkeutta.
Tuntien mustasukkaisuutta hän oli heti huomannut Agneten ihanuuden.
Hän oli toiminut niin, että Agnete ja Aage joutuivat mahdollisimman
kauaksi toisistaan pöydässä. Itsensä hän oli asettanut Aagen viereen,
vaikka hänen oikeana pöytätoverinaan olikin eräs nuori, aatelissukuinen
luutnantti lähimmästä kaupungista. Tilanomistaja Tholander istui
vastapäätä rouvaansa. Hän puheli hyvin vähän ja joi sitä enemmän. Kuta
pitemmälle ehdittiin, sitä punaisemmaksi hän tuli kasvoiltaan, mutta
hänen katseensa seurasi uhkaavana molempia vastapäätä-istuvia, jotka
näyttivät elävän vain nykyhetkeä varten ajattelematta mitään muuta.
Alussa Aage Sparre oli ollut kylmä ja itseensäsulkeutunut. Mutta häntä
ympäröivä huumaava ilma, valomeri, kukkatuoksu, viinit ja etenkin
Lottenin läsnäolo mursivat sulut, jotka hän oli koettanut kohottaa
heidän välilleen. Hänen vaunuissa tuntemansa mieliala oli kuin
poispuhallettu. Kun hän peilistä näki vilaukselta Agneten, hän ajatteli
ainoastaan, miten äänetön hän oli, miten kalpea ja hiljainen. Lotten
sitävastoin säteili ilosta ja terveydestä. Aage ei voinut irroittaa
silmiään hänestä — hänen viekoittelevista, suloisista kasvoistaan,
tulipunaisista neilikoista, jotka hän oli pistänyt pukunsa avoimeen
kaarrokseen, puolittain mustaa pukua, puolittain huikaisevaan valkeata
ihoa vasten — — —
Äkkiä tilanomistaja Tholander kumartui pöydän yli.
»Me kai pelaamme hetkisen päivällisen jälkeen, vai miten, Sparre? Te
hävisitte viime kerralla, kuten muistatte. Tänään luulisin teillä
olevan onnea.»
Hänen katseensa oli uhkaava, vaikka sanat olivat tarkoitetut
leikkisiksi ja kevyiksi. Lotten vastasi Aagen puolesta nopeasti,
huonosti peittäen tuskansa:
»Ettehän toki, Klaus, tänään te ette saa pelata. Täällä tanssitaan, ja
minä pidän tilanomistaja Sparren luonani.»
»Pidätkö?» kysyi Tholander ivallisesti. »Niin, voihan olla, että
tilanomistaja Sparre mieluimmin välttää pelaamista. Taisitte
mielestänne menettää liian paljon viime kerralla?»
Ääni vielä enemmän kuin sanat oli kuin taisteluunvaatimusta. Aagesta se
oli kuin isku kasvoihin. Veri nousi poskipäihin.
»Olen kestänyt suurempia tappioita kuin mistä herra Tholander puhuu»,
sanoi hän vapisevin äänin. »Ja kuka tietää? Onni on ollut minulle niin
kauan vastainen, että se ehkä joskus kääntyy myötäiseksikin. Olen
käskettävänänne, milloin vain haluatte.»
Tholander kumarsi ääneti. Sitten hän kohotti lasinsa ja antoi
samppanjan väreillä valoa vasten.
»Juokaamme onnen ja sen voittajan malja! Suostutteko siihen, Sparre?
Mutta lasin täytyy olla täynnä ja se on juotava pohjaan.»
»Kukapa ei joisi onnen maljaa? Maljanne!»
»Maljanne!»
Kun Aage pani lasinsa takaisin pöydälle, kosketti Lotten hänen
käsivarttaan. »Älä juo enää», kuiskasi hän. Aage katsahti häneen
kummastuneena. Mutta Lotten ei voinut selittää tarkemmin, sillä
Tholander katseli heitä. Nopeasti Lotten kääntyi luutnanttinsa puoleen.
Aage näki hänen valkean kaulansa, kullankeltaisen tukan; silkki kahisi
pitsien alla.
»Eihän meidän tarvitse pelata koko iltaa», jatkoi Tholander, joka
jälleen kumartui pöydän yli. »Täällä on tänä iltana pari ystävääni
Skånesta. Meitä huvittaa joskus pelata hyvinkin jännittäviä pelejä.
Herra Sparre kai ottaa osaa?»