Seuraavina aikoina Agnete ei nähnyt Aagea paljoakaan. Hauskat illat
olivat loppuneet. Hän oli säännöllisesti ulkona, ja jos sattui, että
hän vastoin tapojaan jäi kotiin, meni hän heti syötyään huoneeseensa.
Hänen mielenlaatunsa oli hyvin epävakainen. Milloin hän oli hiljainen
ja raskasmielinen, milloin hän taas koetti peittää mielenkuohunsa
pakollisella iloisuudella. Neiti Sparre ja Agnete hääräilivät
äänettöminä puhumatta siitä, mikä heidän mieliään painoi. Agnete ei
soitellut enää, piano oli lukossa ja ääneti. Suurimman osan päivästä
hän vietti huoneessaan. Siellä hän hoiteli kukkasiaan tai lueksi
kirjojaan, mutta teki kaiken innostuksetta. Näytti siitä, kuin hän ei
itsekään olisi tiennyt mitä milloinkin teki. Joka kerta, kun kuuli
Aagen äänen tai erotti hänen askeleensa porstuassa, hän jätti puuhansa
sikseen ja kuunteli joka hermollaan, koko sielullaan. Mutta askeleet
eivät koskaan pysähtyneet hänen ovelleen, ääni ei koskaan lähettänyt
terveisiä hänelle.
Syksy edistyi. Syyskuun vieno surumielisyys, lokakuun hehkuva
värileikki, jolloin vuoden hiipuva elinvoima vielä kerran puhkeaa
loistoon ja riemuun, olivat mennyttä — oltiin harmaassa, värittömässä
ja surunvoittoisessa marraskuussa, jolloin sade valui virtanaan tai
sakea sumu kietoi luonnon syliinsä, jolloin päivät olivat lyhyet
ja kolkot, työhalu poissa, mieli lamassa. Eikä Agnete päässyt
maaliaan lähemmäksi, hän ei voittanut Aagen luottamusta eikä saanut
vaikutusvaltaa häneen. Hän näki, että Aage oli levoton ja kärsi —
paljoa enemmän kuin ennen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kysellä
häneltä syytä. Sitäpaitsi — hänhän tunsi, hänhän tiesi, että
Lotten kietoi hänet itseensä yhä lujemmin päivä päivältä — ja mitä
mahdollisuuksia hänellä, Agnetella, olisi torjua onnettomuutta? Aagehan
ei enää huomannutkaan häntä, tuskin muisti, että häntä oli olemassakaan.
Mutta tässä Agnete erehtyi. Aage ei ollut niinkään sokea ja
välinpitämätön hänen sielläolostaan, kuin hän luuli. Mutta oli
aikoja, jolloin hän tuskin sieti nähdä häntä, — juuri siksi, että
Agnete oli hänen onnensa, se onni, jota hän ei nyt koskaan voinut
voittaa omakseen. Hän tunsi olevansa sidottu Lotteniin puolittain
mielenhuumauksen, puolittain säälin siteillä. Pari kertaa hän oli
nähnyt, miten raaka tilanomistaja Tholander saattoi olla vaimoaan
kohtaan, kun viha sai hänet valtoihinsa ja hän unohti tavanmukaisen
välinpitämättömyytensä. Sellaisina hetkinä Aage oli pakotettu
asettumaan Lottenin puolelle ja ottamaan hänen asiansa omakseen.
Kun he sitten jäivät kahdenkesken ja Lotten painautui kiitollisena
häntä vasten, ei hän voinut työntää häntä luotaan. Mutta kuitenkin
hän tunsi Lottenin siksi hyvin, ettei voinut täydellisesti luottaa
häneen. Hän tiesi, ettei Lotten aina pysynyt totuudessa. Luultavinta
oli, että heissä kummassakin oli yhtä paljon syytä. Vaikkei Lottenille
siis tehtykään niin paljon vääryyttä kuin hän väitti, oli hänen
avioliittonsa kuitenkin siksi onneton, että oli syytä sääliä häntä.
Ja Lotten kietoi hänet yhä lujemmin verkkoonsa, ja kuta pitemmälle
aika kului, sitä vaikeampi hänen oli katsoa hänen miestään avoimesti
silmiin. Vielä hän ei ollut Lottenin rakastaja, mutta jos intohimo
kerran saisi hänen valtaansa — hän tiesi silloin elämänsä olevan
tuhotun. Sen luonteinen mies kuin Aage Sparre kärsisi sisäisen
haaksirikon, jos menettäisi itsekunnioituksensa.
Viime aikoina oli uusi onnettomuus liittynyt edellisiin. Hän oli
alkanut pelata. Tholander se aina häntä kehotti siihen. Ehkä hän tahtoi
kostaa sille miehelle, jota hänen vaimonsa piti parempana. Aage oli
tottumaton pelaaja ja hävisi aina — ja Tholander tiesi, ettei hänellä
ollut varaa hävitä. Hänen aikomuksensa oli syöstä hänet turmioon. Ja
Aage eli kuin kuumehoureissa voimatta taistella lähestyvää perikatoa
vastaan tai ehkäistä sitä.
Eräänä aamuna Agnete heräsi keveämmällä mielellä kuin pitkiin aikoihin
ennen. Hän ei heti ymmärtänyt syytä siihen, mutta saatuaan silmänsä
auki hän huomasi, että huoneessa oli toinen valo kuin tavallisesti.
Kirkas, sinertävä hohde tunkeutui verhojen läpi; se oli tosin kylmä
ja terävä, mutta vaikutti virkistävämmin kuin tuo ainainen harmahtava
hämäryys, jota oli kestänyt useita viikkoja. Astuessaan ikkunan
ääreen hän näki yöllä pakastaneen. Ikkunaruudut olivat täynnään
hentoja valkeita jääkukkia, ja maa oli kuurassa, joka kimalteli
auringonpaisteessa. Taivas oli vaaleansininen, kylmänkirkas. Talvi
oli tullut — siinä syy. Ja hän lausui sen ilomielin tervetulleeksi.
Tämä oli paljon ihanampaa kuin tuo loppumaton, lohduton syksy,
joka tuntui ainaiselta kesän kukoistuksen hautaamiselta. Talvi toi
mukanaan raikkaan ilman ja virkistävän pakkasen. — Se oli myöskin
tuova tullessaan rohkeutta ja tarmoa, jotta hän voisi panna toimeen
päätöksensä. Tänään hän tahtoi puhua Aagen kanssa.
Suurin osa kauniista, aurinkoisesta päivästä meni menojaan suomatta
hänelle tilaisuutta siihen. Vasta illan hämärässä he jäivät
kahdenkesken arkihuoneeseen. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja
sanoi epävarmalla äänellä:
»Etkö tahdo tulla katsomaan huonettani, Aage? Minulla on siellä niin
monta kaunista taulua — — — Sinä et kai ole käynyt siellä kertaakaan
sen jälkeen kuin minä muutin sinne asumaan.»
Aage katsahti häneen hämmästyneenä, melkein vastenmielisesti.
»Nythän on jo liian pimeä kuvien katselemiseen, Agnete. Toisella
kertaa.»
Mutta Agnete ei lakannut pyytämästä.
»Ei, tule nyt kuitenkin!» Ja hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä: »Minä
tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi rauhassa.»
Aage seurasi vastustelematta sen enempää.
Hän joutui omituiseen mielentilaan astuessaan tuohon huoneeseen — hän
tunsi suloista rauhaa, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Agneten
huone oli kuin kuva hänestä itsestään. Siinä oli jotain puhdasta ja
hienoa, ilmakin tuntui siellä kodikkaan turvalliselta. Siellä täytyi
puhua hillitysti ja matalalla äänellä, täytyi kulkea varovaisin
askelin lattian poikki. Ja rauhan ja kodikkuuden tunteeseen yhtyi
kauneuden ja sopusuhtaisuuden tunne, mikä hänet lumosi. Vähällä oli
Agnete onnistunut tekemään huoneen hauskaksi. Siellä oli tyynyjä ja
liinoja himmeissä, sopusuhtaisissa väreissä, kukkia oli kaikkialla,
ja seinät olivat täynnään uudenaikaisen englantilaisen maalaustaiteen
ihania tuotteita. Valokuva- ja kuparipiirrosten joukosta pisti silmään
Rossettin Beatrice, Burne-Jonesin »Rakkaus raunioissa» ja »Neitsyet
kullatuilla portailla». Kahdesta suuresta ikkunasta virtasi kirkas
hohde heijastaen pakkastuntuisen iltataivaan sineä ja yhtyi huoneessa
takasta leviävään punertavaan hehkuun, joka välähti vähänväliä
koivupuiden räiskyessä. Palavien halkojen haju ja kukkien raikas
tuoksu ympäröi hänet; orvokkien ja resedan suloinen tuoksu sekoittui
tuberosojen valkeista samettipikareista ja nerioiden kalpeanpunaisista
tertuista leviävään henkäykseen. — Kukat olivat Agneten ainoa
ylellisyys. Hän tilasi pari kertaa viikossa suuria kukkalähetyksiä
Tukholmasta. Hän rakasti kukkia eikä voinut tulla toimeen niittä.
Muissa suhteissa hän eli yhtä yksinkertaisesti kuin muutkin Koivulassa,
eikä hänen puvuistaan tai tavoistaan saattanut huomata, miten rikas ja
hemmoteltu hän oli.
Agneten kirjoituspöydällä oli pieni italialainen lamppu, siro taideteos
taotusta kuparista, kupu tummanpunaista lasia. Hän sytytti sen heidän
astuessaan yhdessä huoneeseen, ja sen lämpöisessä, kodikkaassa valossa
näyttivät pöydän yläpuolella riippuvat kaksi suurta muotokuvaa saavan
eloa. Aage katseli niitä.
»Nämä ovat kai isäsi ja äitisi», sanoi hän. »Ne ovat heidän näköisiään,
vaikka näyttävät vanhemmilta kuin minä muistan heidät.»
»Se on luonnollista», vastasi hän. »Nämä ovat viimeiset kuvat heistä,
ja ne otettiin Englannissa vähän ennen heidän kuolemaansa.»
Aagen katse siirtyi pienempään, näiden alla riippuvaan kuvaan — se
esitti nuorta miestä, jolla oli hienot, mutta sairaalloisen näköiset
kasvot.
»Kuka tämä on?» kysyi hän, mutta katui samassa kysymystään. Hänenhän
olisi pitänyt tietää se kysymättäkin. Nyt hän pahoitti Agneten mielen
vallan suotta.
Agnete kalpeni. Hänen kätensä vapisivat hänen silittäessään valkean
chrysanthemum-kukan käpertyneitä lehtiä.
»Arthur Freeman», sanoi hän. »Me olimme kihloissa — — — Mutta hän on
nyt kuollut!»
»Suo anteeksi» — ja Aage laski hiljaa kätensä Agneten kädelle. Agnete
katsahti häneen ja hymyili heikosti.
»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa.»
»Minä tiesin kyllä sinun olleen kihloissa. Täti Gertrud on kertonut
siitä.»
»Onko —» Agnete kalpeni.
Aage kohotti punahohteista lamppua nähdäkseen paremmin Burne-Jonesin
taidetta esittäviä kuvia, joita oli seinällä ikkunoiden välissä. Hän
katseli niitä kauan ja tarkkaavaisesti — sitten hän asetti lampun
paikoilleen ja kääntyi hymyillen Agneten puoleen.
»Etkö näe, miten kaikki nämä nuoret naiset muistuttavat toisiaan —
ja että sinä olet heidän näköisensä?» kysyi hän. »Kaikilla on jotain
yhteistä. Aaltoilevat kiharat kehystävät hienopiirteisiä, soikeita
kasvoja, joiden silmät ovat suuret ja surunvoittoiset ja suu niin
kaunis ja ilmehikäs. Etköhän sinä olekin tullut heidän näköisekseen
juuri siksi, että olet katsellut heitä niin paljon.»
»Olen ehkä kammannut tukkani ja järjestänyt pukuni heidän mukaansa.
Muun — — —»
»Niin, muusta on luonto huolehtinut. Sen olet perinyt englantilaiselta
äidiltäsi. — Tule, istuutukaamme tänne. Täällä on niin mukava viettää
hämyhetkeä.»
Hän veti Agneten mukaansa huoneen pimeimpään nurkkaan, missä puolittain
parin viuhkapalmun suojassa oli sammalvihreä leposohva.
He istuivat siellä hetkisen äänettöminä. Aage ojensi kätenä ja puristi
Agneten käden omaansa.
»Sano minulle, Agnete», kysyi hän hiljaa, »luuletko ihmisen voivan
rakastaa muuta kuin yhden kerran?»
Agneten sydän tykytti kiivaasti. Mitä hän tarkoitti tämmöisellä
kysymyksellä?
»En tiedä», sanoi hän. »Ehkä voi vain kerran tuntea todellista, syvää
rakkautta, mutta» — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — »voi niin
helposti erehtyä ja luulla jotain toista tunnetta rakkaudeksi.»
»Mitä tunnetta tarkoitat?» kysyi Aage. Hän kierteli erästä Agneten
sormusta. Käteen koski — hän oli kovakourainen — mutta tuo kosketus oli
Agnetesta suloinen.
»Sääliä esimerkiksi — tai ihailua.»
»Ensimäinen rakkautesi, Agnete — luuletko sen olleen sääliä —ja
ihailua?»
Agneten pää vaipui alas. Lampun valossa hän näki Arthurin kuvan
kirjoituspöydän yläpuolella. Kieltäisikö hän hänet nyt? Eikö se olisi
hänen kuolettamistaan vielä kerran? — Mutta se rakkaus, jota hän nyt
tunsi, oli niin lämmin ja voimakas, että se vaati kaiken — entisyyden,
muistotkin. Aagen täytyi saada odottamansa ja toivomansa vastaus. Ken
ei voi antaa kaikkea, ei voita mitään.
»Oli», kuiskasi hän.
Aage ei liikahtanut eikä edes puristanut hänen kättään. Mutta Agnetesta
näytti, kuin hänen silmänsä olisivat välähtäneet ilosta, eikä hän
pyytänyt enempää.
»On olemassa vielä muukin tunne, jota usein luullaan rakkaudeksi»,
sanoi Aage hetkisen kuluttua. »Me olemme puhuneet siitä ennenkin.
Tarkoitan aistillisuutta.»
Agneten käsi vavahti, mutta hän ei vetänyt sitä pois.
»Te ette tahdo tietää siitä mitään, te jalot naiset — tuskin uskaltaa
teidän läsnäollessanne mainita sitä sanaa. Ja kuitenkin aistillisuus on
voima, joka tuhoaa monen ihmisen elämän.»
»Mutta ihminen ei voine tuhoutua omatta syyttään», sanoi Agnete ujosti.
»Voi kai taistella vastaan — — —»
»Luuletko?» kysyi Aage ivallisesti. »Se on helpommin sanottu kuin
tehty.»
»Ei sen tarvitse olla helppoa. Jolla on voimakkaat intohimot, hänellä
on myös melkein aina luja tahto.»
»Ei aina — sillä alalla.»
»Silloin on myöskin melkein aina olemassa — joku — joka mielellään
auttaa — — —»
Hän puhui hiljaa, niin hiljaa, että sanat tuntuivat henkäyksiltä Aagen
korvan juuressa. Mutta Aage ymmärsi hänen sanansa ja tunsi myös, miten
paljon niihin sisältyi. Hänen ei olisi tarvinnut lausua kuin pari
sanaa, tehdä yksi ainoa pieni kysymys, ja Agnete olisi ollut hänen.
Tuo hento käsi lepäisi hänen kädessään elämän halki, ellei hän itse
laskisi sitä vapaaksi. Agneten mukana hän saisi sielunrauhansa ja
itseluottamuksensa takaisin. Agnete yksin voisi auttaa häntä kestämään
nykyiset olot, jotka saattoivat hänet sellaiseen alennustilaan. Ja
vielä enemmän — hän tuli äkkiä ajatelleeksi hänen rikkauttaan. Raha
poistaisi pikkumaiset surut, jokapäiväiset leipähuolet, jotka nyt
häntä vaivasivat ja tylsistyttivät, avaisi hänelle uudelleen opinuran
ja mahdollisuuden nauttia elämästä, rikkaasta, vaihtelevasta elämästä
vapaasti. Mutta samassa hän kauhistui ajatustensa suuntaa. Tässä hän
saattoi istua ajatellen hänen rahojaan, kun Agnete oli valmis antamaan
hänelle lämpimän sydämensä, nuoren, koskemattoman kauneutensa. — — —
Mitä hän voisi antaa vastalahjaksi? Köyhyys ja velkataakka ei kai
ollut suurenakaan esteenä, mutta hän ei voinut antaa täyttä ja ehyttä
rakkautta — vain veljen hellyyttä. Hänestä tuntui, kuin onneton
suhteensa Lotteniin olisi liannut hänen sielunsa. Jos hän voisi
riistäytyä irti, oliko silti varmaa, ettei hän uudelleen tavatessaan
Lottenin joutuisi hänen pauloihinsa, vaikkapa Agnete olisikin hänen
vaimonsa? Hän ei luottanut enää omiin voimiinsa. — Ja itseään kohtaan
tuntemansa halveksuminen muuttui katkeruudeksi Agnetea kohtaan —
syyttömästi kyllä, mutta hän ei voinut olla kiusaamatta häntä tällä
hetkellä, jolloin itse kärsi niin sanomattomasti.
»Oh, auttaa —» sanoi hän tylysti ja laski äkkiä irti Agneten käden.
»Kuka tahtoo auttaa lähimäistään tositarpeen vaatiessa? Itsekkyys
hallitsee maailmaa. Jokainen ajattelee vain itseään.»
Agnete kyyristyi kokoon kuin iskun saaneena, niin kova, niin
odottamaton oli Aagen vastaus ollut. Kesti hetkisen, ennenkuin
hän saattoi puhua. Mutta lopulta hän sanoi — yhtä lempeästi kuin
tavallisesti, äänessä vain pieni surun väre:
»Luulen sinun erehtyvän, Aage. On ihmisiä — naisia ainakin — jotka
mielellään uhraavat kaikkensa sen puolesta, josta pitävät.»
»Uhraavat!» toisti Aage katkerasti. »Siinä sana, jota naiset
rakastavat. Eräät heistä ovat onnellisia vain luulotellessaan
uhranneensa itsensä meidän, syntisten miesten tähden. He kiihottautuvat
haltioitumistilaan, jossa kärsimys tuottaa heille nautintoa. Mutta etkö
näe siinäkin jonkinlaista itsekkyyttä? — Tämmöinen toisen pelastamisen
tarve on pohjatonta itsensä ihailua ja jumaloimista. Nautitaan omasta
hyvyydestä — muututaan omissa silmissä marttyyriksi. Tuossa kaikessa
on jotain sairaalloista. Suoraan sanoen en ymmärrä antaa sellaiselle
uhraukselle paljoakaan arvoa.»
Agnete kuunteli äänetönnä, kauhistuen hänen sanojaan. Hän tunsi
niiden valaisevan räikeästi jotain oman elämänsä puolta, jota hän ei
ymmärtänyt. Olisiko mahdollista — rakastiko hän Aagea oman itsensä
takia eikä hänen? Koettiko hän voittaa hänet vain täyttääkseen
oman elämänsä tyhjyyden? — Hän tiesi toisinaan tunteneensa onnea
ajatellessaan kärsivänsä hänen takiaan — — — oliko se sairaalloisuutta,
mielikuvitusta — tai jokin muoto aistillisuutta? — Oi, miten tämä oli
kauheaa! Hän oli kuin kivettynyt ja tutkisteli sydäntään. Nyt oli
Aage tehnyt hänet niin köyhäksi kuin ihminen voi olla, sillä hän oli
riistänyt häneltä uskon rakkauden oikeutukseen.
Hänen äänettömyytensä pelästytti Aagea. Hänen aikomuksensa ei
ollut loukata Agnetea. Hän oli puhunut kuten epätoivoinen ihminen,
ajattelematta keneen sanat osuivat. Agnete istui siinä niin hiljaa,
niin omituisen velttona — — — miten häntä saattoikaan kohdella siten? —
Vaikka itse oli onneton, ei hänen, Aagen, silti tarvinnut tehdä muita
onnettomaksi! Mutta täällä hän vain kiusasi heitä, täti Gertrudia ja
Agnetea, noita ainoita, jotka hänestä pitivät ja soivat hänelle hyvää.
Etenkin kävi hänen sääliksi Agnetea — hän kesti vähimmän. Aage vihasi
itseään siksi, että oli saattanut olla niin julma Agnetelle.
»Minä odottelen tässä vastaväitteitäsi», sanoi hän äänellä, jonka
koetti tehdä keveämmäksi ja kirkkaammaksi. »Minä olen aina halukas
kuulemaan vastapuolen mielipiteitä.»
Agnete hipaisi otsaansa.
»Ehkei minulla ole mitään vastaväitteitä», sanoi hän väsyneesti.
»Pelkään sinun olleen oikeassa. Sinä näet kaiken niin selvästi.
Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta, on kai itsekäs.»
»Ei, ei, niin et saa sanoa!» huudahti Aage innokkaasti. »Minä en saata
kuulla omia lausuntojani sinun suustasi. Opi täti Gertrudilta — hän
antaa minun jutella, mutta ei silti väisty tuumaakaan vakaumuksestaan.
Katsos, me miehet mielellämme kiusoittelemme naisia heidän
tunteellisuutensa ja idealisminsa vuoksi, joista itse asiassa kuitenkin
pidämme. Naisten täytyy rakentaa, Agnete — epäileväisyys vain repii
maahan.»
Agnete oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin seuraisi vain
niiden lentoa kuulematta toisen sanoja. Kun Aage lopetti, katsahti
Agnete ylös. Aagesta hänen silmänsä paloivat kummasti ja poskilla
hehkui punaiset täplät — ehkä niissä heijastui räiskyvän takkavalkean
hehku — — —
»Aage», kysyi hän hiljaa. »Jos kerran löydät rakkauden, joka antaa
kaikkensa — eikä mitään, kerrassaan mitään vaadi vastalahjaksi,
tahdotko silloin uskoa sitä?»
»Mutta, rakas Agnete» — Aage ei oikein tiennyt mitä sanoa. Agneten
kasvojen ilme pelästytti häntä.
»Lupaa minulle, että uskot sitä», pyysi Agnete.
»Lupaan — lupaan kyllä, — mutta minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — —
—»
»Sinä ymmärrät kyllä, kun aika tulee.»
Aage tahtoi sanoa jotakin, väittää vastaan, mutta ei löytänyt sanoja.
Keskustelun saama suunta koski häneen tuskallisesti. Mutta samassa soi
ruokakello. Aage nousi helpotuksesta huokaisten.
»Täti Gertrud soittaa. Illallinen odottaa.»
Agnete ei liikahtanut paikaltaan.
»Etkö tule mukaan, Agnete?» — Aage ojensi kätensä auttaakseen hänet
seisaalleen, mutta Agnete ei liikahtanut.
»En, kiitos. Pyydä täti Gertrudia suomaan minulle anteeksi. En jaksa
syödä mitään.»
»Mitä joutavia!» Aage rypisti kulmiaan. »Sinulla ei ole ollut tapana
oikkuilla. — Tule nyt mukaan ja ole kiltti tyttö!» jatkoi hän
kärsimättömästi.
Vastoin tavallisuutta Agnete ei totellut. Hän pudisti päätään ja toisti
hiljaisella, väsyneellä äänellään:
»En jaksa syödä. — Menen heti nukkumaan.»
»Oletko sairas?» kysyi Aage yht'aikaa harmistuneena ja levottomana.
»En. Voihan jokainen joskus kaivata yksinäisyyttä. Sen tiedät
itsestäsi.»
Aage ymmärsi nuhteen — ensimäisen, jonka hän oli Agnetelta koskaan
saanut. Hän puri huulensa yhteen, loukkaantuneena ja pahoillaan.
»Kuten tahdot. Hyvää yötä, Agnete.»
»Hyvää yötä — — —»
Ovi oli kiinni ja Aage oli poistunut vihoissaan. Agnete lyyhistyi
kokoon kyynelettömin nyyhkytyksin. Hänestä tuntui, kuin kaikki
olisi sortunut, kuin tämä keskustelu olisi murskannut kaiken. Hänen
rakkautensa oli toivoton.
Äkkiä hän tunsi rinnassaan pistoksen, joka salpasi hengityksen. Hän oli
tuntenut sitä usein viime aikoina. Ja hän odotti tuskallisin tuntein
— niin, nyt tuli yskä. Jotain kosteaa ja lämmintä kohosi suuhun. Hän
painoi nenäliinansa huulilleen.
Tuokion ajan tuntui siitä, kuin hänen sydämensä lakkaisi lyömästä.
Jäätävä tuska valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin lattia vaipuisi
syvyyksiin hänen jalkainsa alla. Muutama minuutti sitten hän oli
katkerassa pettymyksessään toivonut saavansa kuolla pian. Mutta nyt
hänet valtasi mitä kauhein pelko. — — Kuolema, mitä kuolema on? Ei,
hän ei uskaltanut kuolla — — — oi, elämä oli kuitenkin niin ihana.
Yksinpä iltataivaan rusko, tähtien tuike ja huurteiset puut, miten ne
olivatkaan kauniit — — — entä hänen kukkansa, tuo pieni orvokki tuossa
— oi, hän siunasi niitä — — —
Mutta hänen täytyi saada varmuus. Niin pian kuin pyörryttävä tunne oli
ohi, hän nousi ja meni ikkunan luo. — — Niin, hän ei ollut erehtynyt.
Nenäliinassa oli verta.