On ihana sunnuntaiaamu syyskuussa. Ilma on täynnä leijailevaa
hämähäkinverkkoa, ja suuret, valkeat pilvenhattarat tummansinisellä
taivaalla lepäävät aivan liikkumattomina. Ei tunnu tuulahdustakaan,
ja aurinko valaisee säteillään pronssinvärisiä metsiä. Taivaanranta
ikäänkuin lähenee kuulakassa ilmassa — etäiset kirkot Ja talot, joita
ennen tuskin on voinut erottaa, esiintyvät äkkiä selväpiirteisinä
metsien ja kukkuloiden taustaa vasten. Joelta päin kuuluu airojen
loisketta, ja näreikössä kilkattavat lehmänkellot. Mutta ilmassa
väräjävät äänet häipyvät syvään sunnuntairauhaan — —
Agnete oli kuistilla ja silmäili ympärilleen villiviinin punertavien
köynnösten lomitse. Samassa Aage tuli hänen luokseen ja laski kätensä
hänen käsivarrelleen.
»Lähdetkö kanssani kirkkoon, Agnete? Ei kaupungin, vaan penikulman
päässä täältä ole vaan maalaiskirkkoon — paikan nimi on Fallnaveka.»
»Fallnaveka!» toisti Agnete hymyillen. »Miten kaunis nimi! Minusta se
kuulostaa intialaiselta — tai ehkä suomalaiselta.»
»Se on aito ruotsalainen», vastasi Aage. »Mutta ruotsi on kaunista
kieltä — sen ehkä tiedät ennestäänkin.»
»Tiedän kylläkin. Tuleeko Gertrud täti mukaan?»
»Ei, matka on hänelle liian pitkä. Ja sitäpaitsi hän pelkää Liisaa
hiukan. Mutta uskallatko — uskallatko sinä antautua minun turviini?»
Agnete katsahti Aageen luottavasti ja lämpimästi, aivankuin muinoin
lapsena nuoreen leikkitoveriinsa. »Uskallan kyllä», vastasi hän.
»Kiitos. — Ota päällysvaatteesi. Lähdemme muutaman minuutin kuluttua.»
Ruskea hevonen juoksi vaunujen edessä. Tie luikerteli aurinkoisena
kastevihreitten niittyjen ja vaaleahkojen sänkipeltojen halki.
Ylt'ympäri rajoittivat näköpiiriä kaukaiset metsät.
He kohtasivat vain muutamia kirkkomiehiä, jotka kulkivat hitaasti ja
harvakseen siisteissä sunnuntaipukimissaan. Naisilla oli mustat hameet
ja valkeat esiliinat; käsissään he pitelivät virsikirjaa käärittynä
uudenuutukaiseen nenäliinaan, jonka poimuista pilkisti esiin pieni
lavendelinoksa, sillä sen tuoksu virkistää, jos saarna käy pitkäksi.
Pellolla, aivan ojan reunalla, oli kaksi pientä valkoista pukkia
puskusilla. Nämä olivat ainoat, jotka osoittivat sopimatonta iloisuutta
ja taisteluhalua. Muuten vallitsi kaikkialla syvä ja tunnelmarikas
sunnuntairauha, jommoista ei koskaan voi tuntea suurissa kaupungeissa.
Joelle saavuttua matka suuntautui toisaanne, missä Agnete ei koskaan
ollut käynyt. Leveänä ja häikäisevän valkeana tie vei metsän keskelle.
Kyläkirkon kellojen viimeinen kumea sointu häipyi kuulumattomiin.
Tietä molemmin puolin reunustava havumetsä näytti synkältä ja
läpitunkemattomalta. Siellä oli valtavia kuusia, joiden alimmat
oksat viistivät maata kuin kuninkaallisen vaipan laahus, oli mäntyjä
vaskenkarvaisine runkoineen, tummanvihreine latvuksineen; näreikössä
kasvoi katajapensaita kuin pieniä kypressipuita. Silloin tällöin
katkaisi rapina hiljaisuuden, kun harmaanruskea orava ketteränä hyppäsi
oksalta oksalle ja runkoa myöten kiipesi korkealle, minne se uteliaana
jäi kirkkain silmin seuraamaan vaunuja.
»Nyt me jätämme kristittyjen maan selkämme taa ja matkustamme peikkojen
valtakuntaan», sanoi Aage hymyillen. »Tuntuuko sinustakin niin, Agnete?»
»Juuri niin — saattaisin varsin hyvin kuvitella kaikenlaista tämmöistä,
ellen tietäisi, että olemme matkalla kirkkoon.»
»Kirkkoon me todella ajammekin, mutta kirkko ei ole tavallinen, eikä
pappikaan. Odota, niin saat nähdä.»
»Tätä tietä sanotaan 'Suoraksi tieksi'», jatkoi hän hetkisen kuluttua.
»Yhtä suorana, kuin sen tässä nyt näet, se jatkuu kolme tai neljä
penikulmaa itään päin ja melkein koko ajan metsän halki.»
»Ajammeko me nyt suoraan itään, Aage?»
»Ajamme.»
»Tuntuu niin kummalliselta ajatella», sanoi Agnete, »jos me nyt
jatkaisimme näin kohti itää — saapuisimme meren rantaan, mutta meren
toisella puolella on Venäjä ja kauempana Aasia. Seikkailujen ja
unelmien maa — — — Minä olen niin kauan oleskellut käytännöllisissä,
proosallisissa länsimaissa, että vastakohta vetää puoleensa. Nyt
minusta tuntuu, kuin tuohon yhteen sanaan — itä — kätkeytyisi suunnaton
tenhovoima.»
»Venäjä on kai mielenkiintoinen maa», sanoi Aage miettivänä.
»Suurenmoinen, jylhä luonto. Minusta olisi hauskaa päästä sinne kerran.
Purjehtia pitkin Volgaa, joka paikotellen on leveä kuin meri, ajaa
karauttaa pitkin tasankoja ja nähdä auringonsäteitten taittuvan Kremlin
kullattuihin torneihin — — —»
»Jospa voisimme päästä sinne kerran yhdessä!» huudahti Agnete.
»Niin, jospa! Mutta se on mahdotonta. Köyhä ei matkustele.»
Agnete tarttui hänen käteensä ja katsahti häneen rukoilevasti.
»Oi Aage, älä pidä itseäsi köyhänä. Muista, että minulla on niin
paljon, paljon enemmän kuin mitä tarvitsen.»
»Mutta rakas pikku Agnete, enhän minä voisi matkustaa sinun rahoillasi
— — —»
»Oh, sinä kai et soisi minulle niin suurta iloa», vastasi Agnete
raskaasti ja käänsi päänsä pois.
Aagen huulet avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotain, mutta hetkisen
ajateltuaan hän sulki ne taas päättävästi ja lujasti.
He ajoivat edelleen ääneti. Metsä oli vaiti heidän ympärillään synkkänä
ja tummana, tien valkoinen juova katosi kaukana kapeana nauhana taivaan
sineen.
Aage puhui ensin.
»Minä kerron sinulle Fallnavekan papista, ennenkuin näet hänet»,
sanoi hän. »Hän on itse asiassa ainoa ystäväni näillä seuduin. Mutta
yleensä ihmiset pitävät hänestä yhtä vähän kuin minustakin. Niin,
köyhät — he tietävät voivansa luottavina kääntyä pastori Hedénin
puoleen; hän auttaa heitä vaikka viimeisilläänkin. Mutta ne, jotka
ovat jotain olevinaan näillä seuduin, kuten tilanomistajat ja
talonpoikaisruhtinaat, katselevat halveksien pastoria, koska tämä
heidän mielestään ei ole täyttänyt tärkeintä yhteiskunnallista
vaatimusta pitänyt mainettaan moitteettomana. Hänellä oli
ylioppilasaikanaan lemmitty — eräs nuori tyttö, joka oleskeli hänen
vanhempainsa kodissa. Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan,
koska hänellä ei ollut varoja perustaa kotia — ja vanhemmat olivat
liittoa vastaan eivätkä tahtoneet auttaa häntä. Sitten tyttö kuoli,
ennenkuin pastori oli ennättänyt naida hänet. Mutta niin pian kuin hän
pääsi pastoriksi tänne, otti hän heidän lapsensa luokseen ja antoi
hänelle nimensä. Sitä eivät ihmiset ole voineet antaa anteeksi. Se,
että hänellä oli ollut rakastajatar — se saatettiin unohtaa — mutta
että hän, pastori, julkisesti tunnusti lapsen omakseen ja kasvattaa
sitä kodissaan seurakunnalle pahennukseksi — se on synti, jota ei voi
antaa anteeksi. — — Sano nyt, Agnete, sinä vuorostasi, onko pastori
mielestäsi tehnyt oikein?»
»Ottaessaan lapsen luoksensa? — Tietysti.»
»Minua ilahuttaa, että sinä sanot niin, vaikka olet asunut niin monta
vuotta Englannissa.»
»Onko Englanti niin erikoisen ennakkoluuloinen maa?»
»Siinä uskossa olen aina ollut.»
»Niin, ehkä se on, joissakin suhteissa. — Ja näetkös» — hän punastui ja
epäröi hetkisen. »Ei minustakaan pastori ole tehnyt oikein kaikessa —
mitä kertomuksen alkuun tulee.»
Aage katsahti häneen terävästi.
»Sinun mielestäsi hänen olisi pitänyt odottaa vihkimistä, niinkö?»
kysyi hän ivallisesti.
»Niin, sitä tarkoitan.»
»Pikku Agnete, sinä et tiedä mitä rakkaus on.»
»Niinkö luulet?» kysyi Agnete, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
»Sinä tunnet luultavasti rakkaudesta sen puolen, joka on hellyyttä ja
uhrautuvaisuutta, mutta intohimoa sinä et varmaankaan tunne.»
Agnete istui pää toisaanne käännettynä ja katseli kuusia ja mäntyjä,
jotka vilisivät silmien ohi loppumattomana jonona. Mutta katsetta
peitti kyynelharso, joka sulatti ääriviivat, eikä hän nähnyt kuin
pohjatonta vihreyttä.
Aage luuli häntä kylmäksi ja tyyneksi. Oi, jospa hän olisi aavistanut,
kuinka hänen sydämensä oli sykkinyt sinä iltana, jolloin hän oli
kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen — — Mutta hän tiesi syyn — —
hän oli Aagelle vain lapsuudenystävä, menneitten aikojen sisko. Eikä
Aage varmaan ollut koskaan ymmärtävä, miten Agnete rakasti häntä, ei
koskaan vastaava hänen rakkauteensa.
Nopein liikkein hän veti esiin nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.
»Et suinkaan sinä itke, Agnete?» kysyi Aage äkkiä kokonaan muuttuneella
äänellä.
»Minä? — En suinkaan — — — »
»Nyt et puhu totta.» Hän otti ohjakset toiseen käteensä ja käänsi
toisella Agneten kasvot puoleensa. Agnete loi silmänsä alas, mutta Aage
näki kuitenkin kyynelten väreilevän pitkissä silmäripsissä, kierivän
poskille, joilla kuumeiset täplät paloivat.
Aagen sydän sykähti niin kumman lämpimästi. Hän ajatteli Agneten pieniä
lapsenkasvoja, jotka niin usein olivat olleet kyynelten kostuttamat.
Hän oli itkenyt paljon, sillä hänen mielensä oli niin herkkä. Kuinka
hän muistuttikaan nyt entisaikaista itseään! — Pikku Agnete — ei, Aage
ei voinut nähdä häntä murheellisena. Kietoen kätensä hänen kaulaansa
hän veti hänet puoleensa. Sitten hän kumartui ja suuteli kevyesti hänen
suljettuja silmiään.
»Sinä pikku hupakko.»
Agnete ei ollut koskaan kuullut hänen äänensä soivan niin vienona.
Mutta kyynelet, joita hän oli tahtonut estää, valuivat vain vuolaammin.
Nenäliina peitti taas silmät, ja Aage antoi hänen rauhassa itkeä, piti
vain käsivartensa hänen ympärillään ja silitteli rauhoittavasti hänen
kättään.
Agneten sydämessä vellova ilo sai kyyneltulvan ehtymään. Ilma ja
aurinko kuivasi kyynelet, ja pian hän katsahti Aageen onnekas hymy
huulillaan.
»Oletko nyt taas iloinen, Agnete?»
»Olen, Aage.»
»Sepä hyvä. — Nyt käännymme tänne päin. Sano hyvästi 'Suoralle tielle'.
Täällä vasta kaunista on. Matkamme vie kahden järven vieritse, ja
toisen rannalla sijaitsee Fallnavekan kirkko.»
He olivat saapuneet tienristeykseen. 'Suoraa tietä' leikkasi kaksi
pohjoiseen ja etelään vievää tietä. Eräässä risteyksen kulmassa
oli pieni, punaiseksi maalattu mökki, jonka matalaa kattoa peitti
ruohoturve. Savupiipusta kohosi tummansininen, avaruuteen haipuva
savu, joka näytti loistavalta pylväältä kuusien mustanvihreätä taustaa
vasten. Puutarhakaistaleen portinpielessä kasvoi kaksi katajapensasta,
jotka olivat leikatut siroiksi pyramiideiksi. Valkotukkaisia
lapsenpäitä näkyi vihertävien ikkunain takaa, pieni, musta koira juoksi
haukkuen vaunujen jäljessä.
»Ihmisasumus lumotussa metsässä», hymyili Agnete.
»Niin, täällä on muutamia. — — Näin pitäisi asua — kaukana hälinästä ja
hyörinästä.»
»Mutta sinä kaipaisit kuitenkin kulttuuria, Aage.»
»Kaipaisin taidetta — tauluja ja musiikkia, en muuta.»
Tie, jota he nyt matkasivat, oli kapea ja kiemurteleva. Metsä ympäröi
heitä yhä, mutta kuta pitemmälle he tulivat, sitä valoisammaksi ja
harvemmaksi se muuttui, lehtipuita sekoittui havupuihin. Tien vieressä
luikerteli joki raikkaana ja teräksensinisenä auringonpaisteessa.
Suurilla, vihreillä niityillä joen varrella märehti ruskea- ja
valkopilkkuisia lehmiä, joiden kellot kilkattivat ja kalkattivat
kirkkaassa ilmassa.
Samassa tie teki jyrkän käännöksen, ja heidän silmiensä eteen avautui
aivan äkkiä järvi.
Aage pysäytti hevosen.
»Katsele nyt ympärillesi, Agnete», sanoi hän. »Tämä on Smålantia.»
Aivan vierekkäin, tummissa riveissä, puut seisoivat vartioina
metsälammen ympärillä, joka ikäänkuin kutsui hiljaisuuteen,
loppumattomaan, äärettömään rauhaan. Pilvenhattarat olivat
sinitaivaalla pysähtyneet kulussaan kuvastuen kirkkaaseen, tyyneen
vedenpintaan, jonka syvyyksissä toisinaan värähti hopeanhohtoiselta,
kullankuultavalta. Suopursujen väkevä tuoksu sekoittui havumetsän
rehevien neulasien pihkaiseen hajuun; kaukaisen kyläkirkon kellojen
kaiku kiiriskeli nyt kuulakan ilman kannattamana metsälammelle saakka.
»Onko täällä kaunista, Agnete?»
»Niin kaunista, etten pysty sitä sanomaan. — Oi tätä syyskuun ihanuutta
— siinä on jotain, joka saa melkein itkemään — — —»
»Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Syksy vie ajatuksemme lähemmäksi
kuolemaa. Mutta sinun ei tarvitse sellaista tuntea, sinun, joka olet
nuori ja saat vielä monta, monta kertaa nähdä metsän versovan, luonnon
heräävän.»
»Kuka tietää», sanoi Agnete hiljaa.
Aage katsoi häntä tuskaisin tuntein. Miten hänen ihonsa olikaan
kalvas, miten kuumeisina hänen ruskeat silmänsä loistivatkaan — —
Hänen mieleensä muistui samassa täti Gertrudin kertomus Agnetesta. Hän
oli heikko — siksi hänen täytyi asua maalla. Mutta mikä häntä sitten
vaivasi? Oliko hän heikkorintainen — oliko hän saanut Englannissa ehkä
tartunnan ystävältään? Hänen mielensä kuohahti, hän tunsi katkeraa
mustasukkaisuutta tuota toista kohtaan, vainajaa kohtaan, joka oli
omistanut Agneten rakkauden ja tahtoi nyt ehkä vetää hänet mukaansa
hautaan.
»Sinä näytät niin synkältä, Aage. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Agnete.
»Tulin pahoilleni siitä, mitä sanoit.»
»Rakas» — hän katsahti Aageen herttaisin silmin — — »älä ole peloissasi
minun takiani. Minä elän kyllä kauan vielä. Enhän ole juuri muita
heikompi.»
Aage puristi kovasti hänen kättään sanomatta mitään. Sitten hän hoputti
hevosta ja he jatkoivat matkaansa.
Tie kääntyi jälleen metsään, ja he saapuivat viimein uudelle järvelle.
Mutta se ei ollut yhtäläinen metsälampi kun edellinen. Täällä oli
puiden välissä muokattuja peltoja, ja siellä täällä näkyi yksinäisiä
asumuksia, joiden punaiset, harmaat ja valkeat rakennukset antoivat
vaihtelua maiseman vihreydelle. Järven läntisellä puolella olevalla
kummulla kohosi matala kirkko, ja sen vierellä näkyi kellotapuli
kupukattoineen.
»Eikö sinusta tämä kirkko näytä vanhalta, eriskummaiselta laitokselta?»
kysyi Aage. »Eikö tunnu siitä, kuin se olisi seissyt täällä niiltä
ajoilta saakka, jolloin kristinuskon kirkonkellojen kumahdukset
voittivat pakanuuden vallan? — Niin vanha se kai ei sentään ole, mutta
se on rakennettu varmasti katolisella ajalla. Saat nähdä, miten siellä
on paljon kultaa ja monivärisiä pyhimyskuvia sisällä. Raamatunhistoria
kokonaisuudessaan on kuvattuna sen kalkituilla seinillä.»
»Niitäpä on hauska katsoa», sanoi Agnete. »Tänään ei mikään saa minua
kummastumaan. Minähän olen seikkailumatkalla.»
»Seikkailumatkalla — minun kanssani», sanoi Aage omituisesti hymyillen.
Ja niin he jatkoivat matkaansa kutsuvia ääniä kohden.
* * * * *
"Sen siunatun päivän, sen autuahan
ain' muistan jok' aamu mä aivan,
jon' armon aurinko maailmahan
loi valon, ja enkelit taivaan
näin julisti riemuksi paimenten:
Autuuden päivä on tullut!"
Auringonsäteet leikkivät kirkonikkunoiden värikkäissä lasimaalauksissa,
virrenveisuu, urkujen kannattamana, tervehti tulijoita — — —
Agnetesta tuntui kummalliselta astua tähän pieneen ruotsalaiseen
maaseutukirkkoon Aagen rinnalla, hiljalleen kivikäytävää edentyen
sijoittautua lopulta syrjäiseen penkkiin tummiinpuettujen, vakavien
talonpoikien keskelle. Käydessään viimeksi kirkossa hän oli keskeltä
Lontoon hyörinää ja pyörinää joutunut avaraan, komeaan temppeliin,
jossa näki ympärillään silkissä sihajavia naisia ja upeasti puettuja
herroja. — Mutta tämä oli paljon juhlallisempaa. Tämä pienoinen kirkko
oli eriskummallisin rakennus, minkä hän oli nähnyt. Hautausmaalla hän
oli pysähtynyt hartauden valtaamana — — Ensinnäkin tuo ihmeellinen
kellotapuli. Näytti siitä, kuin kolmet tikapuut olisivat asetetut
pyramiidimaisesti suurta kellokukkaa muistuttavan kuvun alle.
Kirkko oli vuorattu päreillä, seinät olivat punaisiksi maalatut, ja
ikkunakaiteet olivat valkoiset, kuten useimpien talonpoikaistalojen
niillä seuduin. Mustansinervä tervattu katto kimalsi kirkkaassa
auringonpaisteessa. Kirkkoa ympäröi hautausmaa, jonka valkeat ristit
ja hautapatsaat erottuivat selvästi tummien tammien ja syyskukkien
väriloiston keskeltä. Ja kirkkomaalta avautui seutu silmien eteen
surumielisessä yksitoikkoisuudessaan penikulmanlaajuisine kirkasvetistä
järveä ympäröivine metsineen — metsineen, jotka ulottuivat
silmänkantamattomiin muistuttaen hyytynyttä merta tummine aaltoineen.
Tämmöistä oli ulkona. Sieltä siirryttiin valo- ja värijuhlaan.
Saarnastuoli ja alttari olivat leikattua puutyötä, ja niitä
koristivat äärettömän monet maalatut ja kullatut apostolien ja
pyhimysten kuvat, jotka näyttivät liikuttavan yksinkertaisilta
avuttomassa kömpelyydessään. Pelikaani syötti poikasiaan saarnastuolin
yläpuolella olevan katoksen päällä, ja kullattu kyyhkynen leijaili
papin pään kohdalla. Kummalliset, vanhat seinämaalaukset kertoivat
raamatunhistorian tapauksista. Agneten paikkaa vastapäätä riippui
muistokirjoitus eräästä upseerista, joka oli kaatunut taistelussa
Kaarle XII:n aikana. Täällä sisällä tuntui, kuin olisi mennyt ajassa
vuosisatoja taaksepäin.
Virrenveisuu loppui ja saarna alkoi. Agnete kiinnitti huomionsa
pappiin. Hän oli keski-ikäinen ja hänellä oli ilmehikkäät kasvot sekä
tumma, harmahtava tukka ja parta. Hänen syvissä silmissään paloi
levoton tuli, ja hänen laihat, hienopiirteiset kätensä olivat koko ajan
hermostuneessa liikkeessä. Hän puhui hyvin — mutta hänen esityksessään
oli jotain kiihottunutta, salaperäistä ja tunteellista, joka tuskin
sopi tälle seurakunnalle, sillä se olisi varmaankin halunnut saarnoja
vanhaan totuttuun tapaan, saarnoja, joita saattoi seurata suuremmitta
ponnistuksitta. Pastori Hedén oli vallan liian uudenaikainen syrjäisen
maaseurakunnan papiksi.
Erään pysähdyksen aikana Agnete kuiskasi Aagelle: »Eikö pastorin tytär
ole täällä?
Aage pudisti päätään ja hymyili.
»Ei. Margit ei käy kovinkaan usein kirkossa. Hän sanoo pitävänsä
enemmän isästään kuin hänen saarnoistaan. Sitäpaitsi täytynee hänen
pysyä kotosalla pitämässä huolta päivällisestä. Hän on hyvin mieltynyt
kotiaskareisiin.»
»Minusta pastori puhuu kauniisti.»
»Kyllä — Hedénissä on runoilijaa. Mutta Margit ei ymmärrä panna arvoa
kauniisiin sanoihin. Hän on käytännöllinen luonne.»
Heillä ei ollut tilaisuutta puhua enempää jumalanpalveluksen aikana.
Sillaikaa kun seurakunta veisasi pitkää loppuvirttä — Agnete oli
huomannut, että useimmat ruotsalaiset virret olivat hyvin vanhoja ja
melkein kaikki kymmenen, jopa kahdentoista värssyn pituisia — hän
ajatteli koko ajan, mimmoinen pastori Hedénin tytär mahtoi olla. Niin,
mimmoiseksi voi nuori tyttö kehittyä äidittömänä, siskoja vailla
kaukaisessa syrjäseudussa synkkämielisen isän seurassa? — Hän oli
hyvin utelias näkemään Margit Hedéniä, joten hän mielihyvällä suostui
Aagen esitykseen, että he kävisivät pappilassa ennen kotiinlähtöä.
Liisa ja vaunut olivat hyvässä turvassa järven rannalla olevassa
talonpoikaistalossa.
Kirkkomäellä he odottivat, kunnes pastori tuli. Hänen vakavia kasvojaan
kirkasti iloinen hymy, kun hän näki Aage Sparren. Nämä molemmat miehet
puristivat toistensa käsiä, ja Aage esitti Agneten ystävälleen. Pastori
katsoi häneen tutkivasti, niin että Agnete vaistomaisesti hiukan
räpäytti silmiään, ja ojensi sitten kätensä hymyillen, joka hymy
kertoi, että Agnete teki häneen hyvän vaikutuksen.
»Olimme aikoneet käväistä pastorin luona, jos meidät otetaan vastaan»,
sanoi Aage. »Neiti Kaas ei ole koskaan nähnyt ruotsalaista pappilaa.»
»Älkää odottako suuria, neiti. Pappila on vanha ja vaatimaton kuten
kirkkokin — mutta ei yhtä merkillinen. Te olette sydämellisesti
tervetulleet, ja tyttäreni tulee iloiseksi nähdessään teidät.»
Agnete kiitti. Hän olisi halunnut sanoa jotain saarnasta ja
kirkosta, mutta pastori alkoi heti keskustella Aagen kanssa pelkistä
käytännöllisistä asioista, ilmasta ja vuodentulon toiveista. Ehkä
hänestä oli vaikeata seurustella naisten kanssa. Agnete seurasi heitä
äänettömänä ja kuunteli pastori Hedénin kalskahtelevaa ruotsia ja Aagen
matalampaa ja pehmeämpää ääntä, joka puuttui puheeseen muutamin sanoin
silloin tällöin.
Pappila ei eronnut suurestikaan ulkomuodoltaan paikkakunnan suuremmista
talonpoikaistaloista. Matala, pitkä puurakennus pärekattoineen ja
hauska kuisti — ainoa ero oli, että seinät olivat maalatut valkeiksi.
Päätyä pitkin kierteli villiviiniköynnös väriloistossaan, joka vaihteli
tummasta burgundinpunaisesta vaaleaan kullanpunervaan äärimäisissä
lehdissä, jotka kuihtuivat, ennenkuin ehtivät kehittyä suuriksi.
Nuori tyttö tuli juosten puutarhan poikki kädet levällään. Vaalea
leninki liehui pilvenä hänen ympärillään, kaksi kullankeltaista
palmikkoa oli valahtanut olkapään yli hänen juostessaan, ja sirot
jalat mustissa sukissa ja matalissa kengissä näkyivät selvästi
nilkkaa myöten. Hänen kasvojensa kukkeus oli seurauksena terveestä
luonnonelämästä, ja ne loistivat nuoruuden elinvoimasta.
Hän pysähtyi pelästyneenä, kun näki, ettei isänsä tullut yksin. Hänen
kätensä herpautuivat, ja hän sävähti tulipunaiseksi. Silmänräpäyksen
hän seisoi hämmentyneenä ja epävarmana, sitten hän nakkasi palmikkonsa
nopeasti olan yli ja meni vieraita vastaan.
»Tämä on tyttäreni, Margit Hedén — neiti Agnete Kaas», esitteli
pastori. »Tämä nuori neiti vierailee nykyisin Koivulassa.»
Margitin pieni ruskea, hiukan kovapintainen käsi oli hetkisen Agneten
kädessä. Sitten hän veti sen ujosti pois. Mutta Aagea hän tervehti
iloisesti, tuttavallisesti hymyillen, ja tämä nyökäytti hänelle päätään
ystävällisesti ja hieman suojelevasti, kuten tervehditään lapsia.
Agneten oli vaikea saada keskustelua sujumaan nuoren papintyttären
kanssa. Alussa tämä vastaili vain yksikantaan hänen kysymyksiinsä.
Margit oli suljettu ja ujo vieraitten seurassa, ja sitäpaitsi
hänen oli vaikea ymmärtää Agneten puhetta. Hän oli tottunut Aage
Sparren tanskankieleen — mutta tämä uusi tanska, englantilaisine
äänenpainoineen, sai hänet rypistämään kulmakarvojaan, niin että hänen
avomielisten silmiensä väliin tuli syvä ryppy.
Taideaistia ei hänellä ollut ensinkään. Hän ei voinut havaita vanhassa
kirkossa mitään kaunista ja mielenkiintoista. Sitävastoin hän kysyi
innoissaan Agnetelta, oliko tämä nähnyt uudet urut. Nuo hirvittävät
urut, jotka pilasivat sisustuksen koko tyylin! — Mutta Agnete ei
tahtonut loukata tyttöstä ja tyytyi vain kehumaan niiden kaunista
sointua.
Hän alotti nyt keskustelun puutarhan kukkasista. Margit ei ollut
innostunut niistäkään. Ei, neidin pitäisi nähdä kyökkipuutarha; siitä
oli tänä vuonna saatu erinomaisen runsas sato. Entä hedelmäpuut sitten.
— — Omenat pudistetaan pian alas. On niin hauskaa kiivetä puihin ja
ravistaa oksia, niin että hedelmät kierivät joka taholle. — — —
Kun molemmat tytöt ehtivät talliin ja navettaan, ymmärsi Agnete, että
täällä oli Margitin valtakunta. Hän oli antanut nimet joka elukalle
— hevosille ja lehmille, vahtikoiralle ja runsasperheiselle tallin
seinustalla asustavalle sikajoukkueelle. Suuri emäsika, joka sai
Agneten hameitaan pidellen vetäytymään parisen askelta taaksepäin,
nousi takajaloilleen, niin että lika räiskyi joka taholle, ja
ojensi kärsänsä Margitia kohti, joka antoi sille kahmalollisen
maahanpudonneita omenia. Sitten hän kääntyi Agneten puoleen hymyillen
niin, että valkeat hampaat loistivat, ja kysyi, eikö »Pella muori»
ollut erinomainen? Ja Agnete myönsi, mutta ajatteli itsekseen, että
Pella muori oli sellainen tuttava, josta mieluimmin pysyi erillään.
Hevosiin Margit oli eniten kiintynyt. Hän selitti, että vanha, ruskea
hepo »Ilo» oli hänen rakkaimpansa maailmassa — »isän jälkeen». Hän
meni sen pilttuuseen, kietoi kätensä sen kaulaan ja painoi rusottavan
poskensa sen turpaa vasten, ja Ilo kohotti päätään tuttavallisesti
hirnahtaen.
»Nyt te olette nähnyt kaikki ystäväni», sanoi Margit hymyillen heidän
saapuessaan tallin ovelle.
»On kai teillä muitakin — kaksijalkaisia tarkoitan.»
»Onhan niitä, kanat ja kyyhkyset.»
»Ei, minä tarkoitan ihmisiä — tietenkin.»
Margit kohautti olkapäitään.
»No — ehkäpä minulla on joitakin ystäviä heidänkin joukossaan. Mutta
minä pidän eniten eläimistä. Niihin voi luottaa.»
»Ovatko ihmiset jo pettäneet teitä, joka olette vielä niin nuori?»
Margitin katse muuttui äkkiä uhmaavaksi ja katkeraksi. Sillä hetkellä
hän muistutti isäänsä.
»Minä en anna pettää itseäni», sanoi hän lyhyesti. »Minä tiedän,
mimmoisia ihmiset ovat, enkä odota heiltä mitään.»
Sitten hän saattoi Agneten seurusteluhuoneeseen, joka oli välkkyvän
puhdas ja siisti, mutta teki sisääntulijaan kylmän ja asumattoman
vaikutuksen, jätti hänet talon ainoan valokuva-albumin ääreen ja lähti
keittiöön täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.
Nämä ainaiset valokuvat, jotka otettiin esille joka talossa täällä
maalla! Niiden tuli korvata taidetta ja kirjallisuutta. Agnete hymyili
katsellessaan valokuvia, jotka esittivät talonpoikaisväkeä paraimmissa
tamineissaan. Sillä välin hän ajatteli Margitia. Miten kummallinen
hän oli elämäniloineen ja uhmineen, nuorekkaine hyväsydämisyyksineen
ja vanhamaisine katkeruuksineen. Hän olisi epäilemättä ollut täysin
onnellinen, ellei vanhempien surullinen kohtalo olisi heittänyt varjoa
hänen elämänpolulleen. — — —
Terveyden perikuva hän oli joka tapauksessa. Agnete tunsi itsensä
kumman väsyneeksi ja vanhaksi hänen rinnallaan. Hänestä tuntui, kuin
heidän ikäeronsa, kahdenkymmenenkolmen ja kuudentoista vuoden välinen,
olisi ollut suunnaton. Kuusitoistavuotiaan kultainen aika! Siinä iässä
valaisee elämää aamurusko, ja joskin ihminen silloin on olevinaan
maailmanhalveksija ja epäilijä, luottaa hän kuitenkin täydellisesti
onneen. — — —
Päivällispöydässä he jälleen olivat kaikin koolla. Ruoka oli
erinomaisen hyvää, ja pastori oli ylpeä tyttösestään. Margit selitti
olevansa halukas askartelemaan taloustoimissa, kunhan hänen vain ei
tarvitsisi istua sisällä yhdessä kohdin koruompelus käsissä, sillä
se oli hänestä kauheinta maailmassa. Mutta mieluimmin hän menisi
maanviljelyskouluun tai —
»Tai mitä»? kysyi Aage Sparre iloisesti hymyilevin kasvoin.
»Tai ottaisin kuskinpaikan.»
Kaikki nauroivat, mutta Margit näytti närkästyneeltä ja sanoi
tarkoittavansa täyttä totta.
»Minä saan kai siis kääntyä sinun puoleesi, kun kuskinpaikka Koivulassa
tulee vapaaksi?»
»Saat — taikka ei, nimittäin vain siinä tapauksessa, ettei isä tarvitse
minua enää niihin aikoihin.»
»Isä tarvitsee aina tyttöstään», sanoi pastori lämpimästi. »Sinä et
pääse minusta, Margit, ennenkuin menet naimisiin tai minä kuolen.»
»Minä naimisiin ——» Margit nyrpisti nenäänsä, mutta ei puhunut sen
enempää.
»Tässäpä on neitonen, joka halveksii rakkautta», sanoi Aage
leikillisesti. »Oletko koskaan lukenut rakkausromaaneja, Margit?»
»En, mitä minä sellaisesta roskasta?»
Taas yleinen nauru. Agnete kysyi:
»Ettekö siis lue kerrassaan mitään, neiti Hedén?»
»Luen kyllä, luonnonhistoriaa ja keittokirjoja — ja sitten otan
mielelläni käsiini oikein jännittävän rikosromaanin, jossa on murhia
joka sivulla —»
»Siinäpä vasta terveet hermot», tuumaili Aage. »Maljasi, Margit! Kunpa
kaikki nuoret neitoset olisivat yhtä iloisia ja reippaita kuin sinä!»
Hän nosti punaviinilasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella. Agnete koetti hymyillä, mutta tunsi, ettei se onnistunut.
Hänen sydäntään ahdisti, ja hän kyseli kauhuissaan itseltään, alkoiko
hän tulla mustasukkaiseksi. Voisiko hän sydämessään kantaa tuota
rakkauden irvikuvaa — hän, joka niin mielellään tahtoi pitää sydämensä
puhtaana — — — Hänellä olisi ehkä syytä olla mustasukkainen rouva
Tholanderille, mutta ei tälle herttaiselle pikku tytölle. Jos Aage
alkaisi rakastaa häntä, olisi se ehkä hänen onnensa. — — —
»Agnete —» Aage katsoi äkkiä häneen. »Minusta näyttää, kuin sinä et
söisi mitään. Muistahan toki, että meillä on vielä pitkä ajomatka
edessä.»
Hän pani lihaviipaleen hänen lautaselleen. Agnete koetti vastustella,
mutta Aage sai tahtonsa perille.
»Ole hyvä ja syö mitä olen pannut lautasellesi», sanoi hän päättävästi.
Ja Agnete totteli tuntien itsensä samalla jälleen iloiseksi.
Sittemmin hän oli kahta ystävällisempi Margitille, ikäänkuin
anoen anteeksi sitä, että oli hetkenkään voinut ajatella häntä
vihamielisesti. Eikä ollut ensinkään vaikeata voittaa nuori papintytär
puolellensa. Tämän jo heti alussa tuntema ihastus nuorta vierasta
neitiä kohtaan muuttui ennen iltaa lämpimäksi ystävyydeksi. Hän soi
Agnetelle sen kunnian, että vei hänet omaan huoneeseensa. Se oli
yksinkertaisesti sisustettu ja näytti pikemmin nuoren miehen kuin
naisen huoneelta. Siellä ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei ainoatakaan
koruompelua, ei pienintäkään korutavaraa. Kaksi ristissä riippuvaa
jahtipyssyä oli seinällä — Margit selitti, ettei hän käyttänyt niitä
milloinkaan, sillä hän rakasti eläimiä liiaksi voidakseen ampua niitä,
mutta hänestä pyssyt olivat seinäkoristeina »tyylikkäitä». Siellä oli
vielä koko joukko laatikoita, joissa oli kiviä ja näkinkenkiä sekä
simpukoita, ja lukematon joukko täytettyjä lintuja. Margitin vuoteen
yläpuolella riippui nuoren, kauniin naisen kuva — yhtä kukoistavan kuin
Margit itse, mutta katseessa oli lämpimämpi ilme. »Se on äitini», sanoi
Margit hiljaisella äänellä, melkein häpeissään liikutuksesta, joka
pyrki esiin. »Hän kuoli kun olin aivan pieni, enkä minä voi muistaa
häntä — mutta minä rakastan häntä sittenkin. Olihan hän äitini.»
Ja Agnete puristi nuoren papintyttären kättä ja ajatteli omaa äitiään.
— — —
* * * * *
Illan tullen Aage ja Agnete lähtivät kotimatkalle. Valkeita usvapilviä
kohosi soista, kaste välkkyi ruohikossa, taivas loisti kullanpunervana
tummien puunlatvojen yläpuolella, ja havumetsä tuoksui voimakkaasti.
He olivat kumpikin ääneti; he ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelivat
luonnon levolle-laskeumista. Mutta Agnete oli onnellinen siinä
istuessaan Aagen vieressä vaunujen keikunnan tuudittamana, ja mieli
tuntui keveältä ja suloiselta illan rauhaisassa tyyneydessä. Hän oli
kiitollinen tästä uudesta elämästä, joka hänen sielussaan virisi,
joka yhdisti nykyhetken lapsuusajan muistoihin. Välillä vierineet
vuodet olivat hänestä kuin unta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
vallan toinen kuin se nuori tyttö, joka oli oleskellut Lontoossa ja
rakastanut — tai luullut rakastavansa — Arthur Freemania. Mutta nyt
hän taas oli lapsi, jonka maailmana oli Aage Sparre, tuo kummallinen,
itsepäinen poika, joka oli hänen valtiaansa ja jota hän puolestaan
jumaloi. Ja seutu, jossa he silloin olivat eläneet, muistui hänen
mieleensä aivan selvästi. — Pohjois-Seelannin vaaleanvihreät, puhkeavat
metsät humisivat hänen päänsä päällä, ja hän muisti maasta nousevan
orvokintuoksun. Kaiken hän näki sielunsa silmillä, kaikki astui
selvänä esiin muistojen hämäristä kätköistä. — — Vastapuhjenneet
valkoruusupensaat Eremitage-tasangolla, koko satumaailma, jonka
vertaista ei ollut muualla maailmassa — ja myöhemmin kesällä
kokkotulien punertava hohde taivasta vasten juhannusyönä. Hän alkoi
äkkiä kaivata Tanskaa, jossa oli syntynyt, jossa oli lapsuusaikansa
leikkinyt Aagen kanssa. Sehän oli kuitenkin hänen kotinsa — eikä hän
ollut käynyt kotona niin moneen pitkään vuoteen — —
Mutta täällä Ruotsissakin oli hyvä olla. Täälläkin hän tunsi Pohjolan
raikkautta, Pohjolan syvää, vienoa runoutta. Tuntui siitä, kuin täällä
olisi aivan toinen henki kuin suurissa maissa, missä elämä kihisi ja
kuhisi, niin että ihmisillä tuskin oli aikaa oppia tuntemaan omaa
itseään. Täällä oli elämä yksinkertaista ja luonnollista, sen hän oli
nähnyt tänään kirkossa katsellessaan ihmisten levollisia katseita. Ja
hän tunsi hyväätekevän rauhan laskeutuvan ruumiin ja sielun yli, tunsi
salaista turvallisuutta, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut.
»Suora tie» avautui heidän eteensä, kuultavan valkeana tumman metsän
keskellä. Näytti siitä, kuin tämä valkea tie jatkuisi loppumattomiin,
ikäänkuin se ei koskaan päättyisi, ikäänkuin Aage ja hän ikuisesti
ajaisivat näin kahdenkesken, vierekkäin — —
Havumetsä tuoksui, ja taivas oli kuin kultaa. Kaukaa kuului Fallnavekan
iltakellojen soitto.
V
Pakkanen oli tuhonnut puutarhan. Nurmikot ja käytävät olivat
kuihtuneiden lehtien peittäminä. Lehtiverhon lävitse loistaneet
kiiltävät, punaposkiset omenat olivat poissa — ravistetut maahan ja
kätketyt hiljaisiin vinttikamareihin, missä ne levittivät ympärilleen
suloista tuoksua ja kesämuistoja. Kukkasaroissa alkoivat kirjavat
asterit näivettyä, kallistaa päitään kuolemaan. Kapeat lehdet
ruskettuivat päistään ja kiertyivät kokoon. Mutta kukkien sydämessä oli
vielä kylmästä väsyneitä ja uneliaita mehiläisiä, jotka imivät itseensä
viimeisen hunajan, ennenkuin kesä ja elämä loppui.
Aage Sparre kulki koivikossa myrskyisenä ja sateisena lokakuun päivänä.
Tuulen suhina puunlatvoissa seurasi häntä koko matkan niin ihmeellisen
tasaisesti, että hänen oli pakko kulkea tahdissa sen mukaan. Oli kuin
olisi kuulunut lyhyitä, reippaita hengähdyksiä, korkealla ilmassa
lentävän, näkymättömän lintuparven siipien suhinaa. Eikä Aage voinut
olla kuuntelematta, vaikka se häntä vaivasikin, kuten sairasta vaivaa
alituiseen uusiutuva ääni.
Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia. Syksyn sato ei ollut
tyydyttävä, ja hän pelkäsi kuoletusmaksuja. Sitäpaitsi Tholanderit
oleskelivat vielä Dalassa ja tilanomistaja oli todellakin ryhtynyt
neuvotteluihin maatilan hankkimiseksi niiltä seuduin. Koti ei ollut
enää rauhansatama, minne vanhan surun muistot eivät päässeet. Milloin
Aage vain kulkikaan rakkaita teitään, saattoi hän kohdata Lottenin tai
hänen miehensä. Hänen rauhansa oli mennyttä.
Ja hän olisi juuri nyt voinut iloita. Jokapäiväinen elämä Koivulassa
olisi ollut niin hauskaa Agneten ja täti Gertrudin seurassa. Hän oli
ilomielin odotellut ruoka-aikoja ja iltapuhteita, jolloin Agnete soitti
ja lauloi tai kertoi elämästään Englannissa. Toisinaan Aage taas luki
ääneen naisten ommellessa. Ilman ollessa vielä suotuisa he olivat
kuutamoisina öinä tehneet kävelymatkoja metsikköön. Tänä viimeisenä
viikkona oli ollut sateista ja kolkkoa. Mutta heillä oli ollut sitä
suloisempaa kotona. Agnetea kohtaan tuntemansa levollinen hellyys sai
hänen mielensä keveäksi.
Mutta kun hän tapasi Lottenin tai vain kuuli hänen nimeään mainittavan,
oli rauha poissa. Hän luuli halveksivansa häntä, mutta oli hetkiä,
jolloin hänellä oli intohimoinen halu sulkea hänet syliinsä ja
tulisesti suudella hänen pieniä, viekkaita, mutta lumoavia kasvojaan —
— Ei kukaan ollut saanut hänen tunteitaan niin kuohumaan kuin Lotten,
ei kukaan ollut saanut hänen sydäntään niin kiivaasti sykkimään kuin
juuri Lotten — — Hän ei tiennyt, vihasiko vai rakastiko häntä enemmän.
Metsäpolulla tuli häntä vastaan vaalea, solakka nainen. Hän tunsi
heti notkuvan käynnin, pienten jalkojen kiemailevat harppaukset
vesilätäkköjen yli. Vastaantulija oli Lotten.
Aagen ensimäinen ajatus oli kääntyä takaisin tai lähteä oikaisemaan
viidakon läpi. — Mutta se olisi näyttänyt paolta, ja häntä hävetti
näyttää pelkurilta.
Hän astui siis Lottenia vastaan pää pystyssä, nosti kevyesti hattuaan
ja aikoi mennä ohi. Mutta Lotten asettui hänen eteensä sulkien tien
käsivarsillaan.
»Ei ei, Aage, älä mene — minä olen niin äärettömästi kaivannut hetkeä,
jolloin saisin puhua kanssasi niinkuin ennen — vain tämän ainoan
kerran.»
Aage katsoi häneen. Hänen kukoistavia, tuulen punaamia kasvojaan peitti
hatun ympärille kääritty harso. Tuuli kietoi pitkän, vaalean sadetakin
hänen ihanan vartalonsa ympärille. Aage tunsi väkevää heliotroopin
tuoksua, joka melkein huumasi.
»Käänny ja tule vähän matkaa kanssani», pyysi Lotten.
»Minulla ei ole aikaa», vastasi Aage lyhyesti. »Matkani käy Eksjön
kartanoon puimakoneasioissa.»
»Sitten minä tulen kanssasi — jos saan.»
»Tie on jokaisen käytettävissä.»
He kulkivat hetkisen äänettöminä toistensa rinnalla. Aage ei katsonut
Lotteniin, mutta kuuli koko ajan hänen silkkihameittensa sihinän ja
hänen reippaan huohotuksensa, kun myrsky sai hänet hengästymään. —
Parisen kertaa tuuli lähetti Lottenin valkean harson hänen poskiaan
vasten. Se oli kuin hyväily, jota hän ei voinut estää.
»Aage, miksi olet minua kohtaan tuollainen?» kysyi Lotten viimein
hiljaa ja levottomasti. »Toisinaan, kun olemme muitten seurassa, sinä
katsot minuun niin kylmästi, että minua ihan itkettää. — — — Sinä
kohtelet minua kuin pahinta vihollistasi.»
»Etkö sitten ole viholliseni?» kysyi Aage. »Luuletko kenenkään ihmisen
tehneen minulle niin paljon pahaa kuin sinä, Lotten?»
»Minunhan oli pakko», vastasi Lotten valittavalla äänellä.
»Oliko?»
»Oli. Muista, että minä en saanut ajatella ainoastaan itseni
pelastamista köyhyydestä, vaan myöskin isääni ja veljeäni. Heidän
takiaan olin pakotettu kaikin mokomin menemään rikkaisiin naimisiin.»
»Tahdotko, että pitäisin sinua marttyyrina?» kysyi Aage pilkallisesti.
»Se tuntuu minusta vaikealta.»
»Tuomitse minua niin kovin kuin tahdot», sanoi Lotten äkkiä
kiivastuneena. »Mutta totta on sittenkin mitä sinulle nyt sanon, että
sinä olet ainoa mies, josta koskaan olen pitänyt.»
Aage kuuli äänestä, että Lotten tarkoitti mitä sanoi. Hän pysähtyi
vaistomaisesti katsoakseen häneen. Oi, nuo silmät hän tunsi — ne olivat
kosteat, intohimon himmentämät. Lotten ei kai tuntenut sitä rakkautta,
joka voi uhrautua ja kärsiä, mutta kiihkeän lempensä hän oli antanut
Aagelle. Sen Aage näki selvään, ja hänen sydämensä tykytti nopeasti.
»Miksi et sanonut sitä minulle silloin, Lotten? Minun suruni ei
olisi ollut niin katkera. Miksi kirjoitit niin lyhyesti ja kylmästi
lähettäessäsi sormuksen takaisin?»
»Syy oli isän. Hän saneli kirjeen — hän pakotti minut niin
kirjoittamaan. Se on aivan totta, Aage — etkö usko minua?»
Hänen pienet, helmenharmaiden hansikkaiden peittämät kätensä tarttuivat
Aagen käsivarteen, ja hän katsoi häntä rukoilevasti silmiin. Aagea
puistatti hänen kosketuksensa. Mutta hän ei työntänyt häntä luotaan.
Ehkä oli totta mitä hän sanoi. Hän muisti kamarijunkkari Rosénin. Hieno
maailmanmies, aina kohtelias, mutta katse kova, mikä osoitti, että hän
saattoi olla tyranni kotona — — — Jos kaikki oli käynyt kuten Lotten
kertoi, ei hänellä ollut oikeutta halveksia häntä. Lotten oli ollut
vain leikkikaluna, kohtalon, sattuman käsissä, kuten hän itsekin. Ja
hänen uhmansa kärki taittui. Heidän yhteisen onnensa aikuiset muistot
tulvivat hänen ylitseen, houkuttelevina, hämmentävinä — hän oli
uudelleen entisten tunteitten vallassa.
»Sinä uskot minua!» huudahti Lotten riemuiten, kun näki hänen
katseensa. Ja hän nosti käsivartensa ikäänkuin kietoakseen ne hänen
kaulaansa.
Aage tarttui kovasti hänen ranteisiinsa ja painoi hänen kätensä alas.
»Olettakaamme, että se on totta», sanoi hän. »Mitä apua siitä nyt on?
Nyt on liian myöhäistä sanoa, että pidät minusta. Miksi tulit tänne,
Lotten — mitä sinä tahdot minusta?»
»Minä kaipasin, kaipasin — minä tahdoin nähdä sinut, puhua kanssasi —
kuulla, että annat minulle anteeksi.»
»Kuule siis — minä annan sinulle anteeksi, Lotten. Minä uskon, ettet
niiden olosuhteiden vallitessa ja siksi, että nyt kerran olet sellainen
kuin olet, voinut menetellä toisin. — Mutta sinä et saa jäädä tälle
paikkakunnalle. Me kaksi voimme nyt ainoastaan tehdä toisillemme pahaa.
Sinä olet toisen miehen vaimo — — —»
»Miehen, jota vihaan!»
»Hiljaa, hiljaa, Lotten — — —»
»Minä vihaan häntä!» uudisti Lotten hillittömästi. »Hän on pelaaja,
juoppo, ja hän on minulle uskotonkin. Sitäpaitsi hän on raaka ja tyly.
Suurin rangaistukseni on, että minun täytyy verrata häntä sinuun — — —»
Samassa tuli vihuri — niin voimakas, että Lotten hengästyneenä pysähtyi
kesken lausetta. Hänen solakka vartalonsa huojui kuin ruoko tuulessa.
Tukka valahti otsalle ja silmille, harso liehui, niin että Aage näki
hänen kasvonsa kuin valkean pilven keskellä.
»Nyt saamme sadekuuron niskaamme», sanoi Aage. »Hakekaamme suojaa.» Ja
laskematta irti Lottenin käsiä hän veti hänet suuren puuryhmän alle
tien viereen.
He olivat saapuneet avarammalle paikalle metsässä, missä puut toiselta
puolen olivat poishakatut. Heidän edessään laskeutui maa syvään
laaksoon, jossa oli mustan vihreitä kuusia ja tammia, ja kauempaa näkyi
harmaanvihreitä sänkipeltoja ja sametinruskeita kynnöksiä; taivaanranta
hukkui sankkaan metsään. Aurinko paistoi vielä. Kuihtuva kanerva
pensaiden juurella loisti räikeän punasinervänä, ja auringonsäteet
tanssivat tiellä olevissa lätäköissä. Kaukaa häämötti valkoinen talo,
mutta se peittyi pian laskeutuvaan hämärään. Kaukaiset metsät näyttivät
synkiltä ja uhkaavilta. Puiden latvoissa suhisi, ja oksat taipuivat
myrskyn käsissä ja värisivät. Loistava sateenkaari kohosi taivaalle,
sädehtien tummia pilviä vasten, ja alempana näkyi toinen, vaaleampi ja
ikäänkuin keskeltä katkennut. Samassa puhkesi rajuilma, ja väriloisto
hukkui virtaavaan sateeseen; maa ja taivas näyttivät yhtyvän metsän
huojuessa vyöryvän meren tavoin myrskyssä.
Lotten painautui vavisten Aagea vasten. Hänen pienet, raikkaat kasvonsa
muuttuivat sinertäviksi kylmästä. Se ei häntä juuri kaunistanut — mutta
miten suloinen hän silti oli! Kuten lapsi, jota palelee.
»Muistatko, kun olimme sateessa Dyrehavenissa?» kysyi Lotten. »Silloin
oli kesä. Me olimme kukkivan tuomen suojassa Eremitage-tasangolla — — —»
»Kyllä muistan, Lotten. Älä puhu siitä.»
»Pitääkö meidän sitten unohtaa menneet ajat?»
»Pitää, jos suinkin mahdollista.»
»Mutta mennyt päivä oli niin ihana, ja uusi taasen on niin kauhea, niin
surkea — — — »
»Itse valitsit, Lotten.»
»Oi, jospa voisin valita uudestaan!»
Hän sanoi sen kiivaasti, ajattelematta, ikäänkuin tahtomattaan.
Aage pudisti päätään ja hymyili puolittain katkerasti, puolittain
surumielisesti.
»Sinä tekisit nyt samoin kuin silloinkin. Sillä vaikka isäsi sanelikin
jäähyväiskirjeesi minulle, olit sinä kuitenkin pääasiassa samaa mieltä
kuin hän.»
Lotten ei vastannut. Aage laski irti hänen kätensä ja vetäytyi
kauemmaksi nojautuen puunrunkoa vasten. Lottenin mieliala muuttui
äkkiä. Vihamielinen välke tuli hänen silmiinsä.
»Etkö sinä itsekin ole aikeissa mennä rikkaisiin naimisiin?» kysyi hän.
Aage katsahti häneen kylmästi.
»En ymmärrä mitä tarkoitat.»
»Tuo nuori englantilainen nainen, joka asuu sinun kotonasi — — —»
»Neiti Kaas on käymässä tätini luona, ei minun. Sitäpaitsi me olemme
lapsuudenystäviä. Muusta suhteesta meidän välillämme ei voi olla
puhettakaan.»
»Miten sinä muutut kylmäksi ja arvokkaaksi, niin pian kuin minä
mainitsen hänen nimensä! Onko hän sitten niin pyhä ja rauhoitettu, että
hänen nimeänsä tuskin saa mainita?»
Lotten oli muuttunut halpamaiseksi. Hänen äänensä vapisi vihasta, ja
hänen kasvonsa olivat rumat ja vääntyneet.
»Se riippuu siitä, millä äänenpainolla sen mainitsee», sanoi Aage.
»Minä en tahdo kuulla mitään alentavaa Agnete Kaasista.»
Lotten ymmärsi tehneensä erehdyksen. Hän oli menettänyt valtansa Aagen
suhteen osoittaessaan olevansa mustasukkainen ja pikkumainen. Kun hänen
luonteensa alhaisuus puhkesi esiin, muuttui Aage umpimieliseksi. Näin
oli aina käynyt. Sydämensä sisimmässä Lotten tunsi katkeruutta Aagea
kohtaan siitä, että hän oli niin paljon ylevämpi häntä. Mutta hänen
täytyi voittaa tuo tunne, jos mieli säilyttää valtansa Aagen suhteen.
Lotten oli selin niin kauan, että tunsi voivansa hillitä kasvojaan. Nyt
oli otsa taas sileä, silmät kirkkaat — Ja hän kääntyi Aagen puoleen
mitä suloisimmasti hymyillen.
»Älä ole vihainen minulle, Aage», pyysi hän hyväilevästi. »Etkö voi
suoda minulle anteeksi, että olen mustasukkainen? Olen tällainen, kun
pidän sinusta niin paljon — niin äärettömän paljon — — —»
»Mutta sinä et saa pitää minusta, Lotten. Me kaksi emme voi olla
toisillemme koskaan mitään.»
»Koskaan? — Emmekö edes ystäviä?»
»Emme», sanoi Aage kovasti.
Lotten huoahti valittavasti ja kätki kasvot käsiinsä. Aage ei tiennyt
itkikö hän vai eikö. Hän kuunteli sadepisaroitten rapinaa ja myrskyn
suhinaa, ja hänen mieltään painoi syvä, toivoton suru Lottenin ja
itsensä takia.
Samassa he kuulivat kavionkapsetta tieltä. Vähän ajan kuluttua näkyi
hevosen ja ratsastajan hahmo sateen keskeltä. Lotten katsahti ylös ja
tunsi miehensä.
Kun hän saapui heidän kohdalleen; nosti hän ratsupiiskansa hatun
reunaan tervehtien kohteliaasti sanomatta sanaakaan ja pysähtymättä.
Mutta Lotten näki hänen silmissään välkkeen, joka sai hänet
kauhistumaan. Hän tiesi miehensä olevan nyt mustasukkaisen ja epäilevän
häntä. Hän luuli varmaankin heidän sopineen kohtaamisesta.
Tilanomistaja Tholander ratsasti neliä edelleen ja katosi yhtä pian
kuin oli tullutkin, kuin varjokuva sateessa.
»Hyvä Jumala — oi hyvä Jumala — — —»
Lotten valitteli itsekseen. Hän puri pienen nyplätyn nenäliinansa
nurkkaa, ja suuret kyynelkarpalot valuivat hänen poskilleen.
Aage kumartui hämmästyneenä hänen puoleensa.
»Mutta, rakas, mikä sinun nyt on?»
Lotten vastasi matalalla äänellä:
»Voi, ajattelen miestäni. Hän on nähnyt meidät täällä yhdessä ja
nyt hän on vihoissaan minulle. Sinä et usko, miten pelottava hän on
mustasukkaisuudessaan — — — »Hän on lyönyt minua monta kertaa — — —
voi, mitä minun on tekeminen? — Minä en uskalla mennä kotiin hänen
luokseen — —»
»Puhutko sinä totta?» kysyi Aage kauhistuneena. »Niinkö hän sinua
kohtelee? Pikku Lotten parka!»
Lotten nyökäytti ääneti päätään. Kesken tuskaansa, joka todellakin
oli oikeaa, täyttyi hänen mielensä ilolla, kun hän tunsi, miten
syvästi Aage häntä sääli. Hän tarttui hiljaa hänen käteensä, eikä Aage
vastustellut.
»Seuraa minua kotiin Dalaan», pyysi hän. »Pysy vain rauhallisena ja
anna Klausin ymmärtää, että olet tavannut minun aivan sattumoilta. Se
ehkä auttaa. Minä voitan aikaa, ja hänen vihansa menee ohi.»
»Jos todellakin luulet minun voivan olla avuksi, tulen mielelläni
kanssasi.»
»Entä puimakone?» kysyi hän hermostuneesti naurahtaen.
»Asiani voin toimittaa toistekin.»
»Oi kiitos, kiitos! — Me saamme siis kulkea pitkän matkan yhdessä kuten
menneinä päivinä. Koko matkan Dalaan. Miten olen iloinen! — Katsohan,
Aage, nyt on sade lakannut.»
Sade oli lakannut melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Tuulenpuuskat
hajoittivat pilvet, ja aurinko pilkisti esiin. Metsä alkoi jälleen
loistaa. Koivujen kullankeltaisten lehtien välistä näkyi tammien tumma
pronssiväri, ja vaahterain tulipunaiset lehdet hohtivat. Miljoonia
sadehelmiä välkkyi puissa ja kosteassa maassa. Yläpuolella kaartui
taivas sinisenä, ja sadekuuro jatkoi matkaansa muihin metsiin. Pilvet
rusottivat ikäänkuin salaisesta, sisäisestä palosta.
Lotten keräsi hameensa helmat toiseen käteensä ja harppasi tielle.
Sitten hän kääntyi Aagen puoleen ja hymyili, niin että valkeat hampaat
loistivat punaisten, hehkuvain huulien välistä; hän oli kuin elpynyt
luonnon elpyessä.
Kun Aage tuli tielle, pisti Lotten kätensä hänen kainaloonsa, ja
he kulkivat hiljalleen metsätietä. Aage oli ryhdikäs ja komea
arvokkuudessaan, Lotten taas nojasi häneen naisellisen viehkeästi. Hän
hyppeli vesilätäkköjen yli naureskellen. Kun tuuli heitä hätyytteli,
etsi Lotten suojaa hänen luotaan ja nojasi poskensa hänen olkaansa
vasten. Puiden uloimmista oksista tipahteli vesihelmiä heidän
päällensä, metsä tuoksui väkevästi sateen jälkeen. Tuuli suhisi
raskaasti puunlatvoissa, mutta Aage ei kuunnellut sitä enää. Hän kuuli
vain Lottenin ilakoivan äänen, hänen silkkihameensa kahinan.
* * * * *
Neiti Sparre ja Agnete odottivat Aagea turhaan illalliselle. Aage ei
tullut. Iltapäiväkahvia juotaessa hän oli sanonut aikovansa Eksjön
kartanoon, mutta palaavansa muutaman tunnin kuluttua. Hän iloitsi jo
etukäteen hauskasta illasta. Eräs uusi Björnsonin kirja oli juuri
saapunut, ja hän aikoi lukea sen Agnetelle. Agnete tunsi liian vähän
uudempaa pohjoismaista kirjallisuutta. Hänen ajatuksensa olivat täynnä
englantilaista runoutta, Keatsin ja Shelleyn, Tennysonin, Browningin
ja Rossettin teoksia. Etenkin Rossettin. Hänen englantilaisen taiteen
ihailussaan oli jotain sairaalloista, oli Aage sanonut; hänen tuli
oppia ihailemaan skandinaavilaisessa kirjallisuudessa uhkuvaa voimaa
ja terveyttä. Olihan hän itsekin Pohjolan lapsi. Ei kokonaan, hän
vastusti. Ei, se oli totta, hänen äitinsä oli ollut englannitar. Hänen
herttainen äitinsä! Aage oli puhunut ihastuneena hänestä, ja Agnete oli
kuunnellut ilomielin. Kaikki ihmisethän sanoivat hänen olevan äitinsä
näköisen.
Pöytä oli aistikkaasti katettu. Sadekuurojen lomissa Agnete oli
kiiruhtanut puutarhaan keräämään kukoistavimmat asterit, mitkä löysi,
ja tuossa ne nyt olivat korkeassa kristallimaljakossa keskellä
valkoista pöytäliinaa. Mutta Aage ei tullut. Viimein molemmat naiset
istuutuivat syömään, mutta se tapahtui vain näön vuoksi, sillä
kumpikaan ei syönyt juuri ollenkaan. »Aage on kai jäänyt Eksjöhön»,
sanoi täti Gertrud. Agnete nyökäytti päätään, mutta ei uskonut neiti
Sparren selitystä — ja tiesi, ettei tämä itsekään sitä ajatellut.
Heidän ajatuksensa yhtyivät samaan pelkoon: jos hän nyt oli rouva
Tholanderin luona, jos tämä saisi hänet taas valtaansa.
Ruuat korjattiin pois, ja he istuivat hiljaisina ja alakuloisina
arkihuoneessa. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat koneellisesti,
Agnete selaili muutamia »The Studion» vihkoja, jotka oli ottanut
mukaansa näyttääkseen Aagelle. Vähänväliä hän työnsi vihot luotaan
ja meni ikkunan luo, josta koetti uudinten välitse katsella ulos.
Ilta oli kauhea ja myrskyinen. Kuutamoa ei enää ollut. Tummien,
levottomasti huojuvien puiden lomitse näkyi tie valkeana, kapeana
juovana. Mutta sitä ei kukaan kulkenut. Keltasuojuksinen kattolamppu
kuvastui ikkunassa. Hän näki osan omista kasvoistaan, ne olivat kalpeat
ja surulliset — — — Tämmöisiäkö olivat vaimon tunteet, kun hän istui
yksinään kotona ja odotteli miestään, joka ei tullut! — Oh, miten
oli vaikea olla — — Kalvava tuska rinnassa — ja itku, joka koko ajan
pyrki purkautumaan, mutta joka täytyi pidättää — — — Vanha seinäkello
raksutti nurkassa niin äärettömän hitaasti. Aika oli seisahtunut sinä
iltana. — Eikö kello todellakaan ollut enempää kuin yhdeksän?
Kellon lyödessä puoli yksitoista täti Gertrud nousi ja pani kokoon
sukankutimensa.
»Nyt minä menen levolle, Agnete pieni, ja tee sinä samoin. Aage voi
tulla hyvin myöhään. Täällä maalla herrat pelaavat säännöllisesti
korttia, kun joutuvat yhteen, ja niin eivät huomaa ajan kulumista.»
»Mutta Aagehan ei pidä kortinpeluusta.»
»Ei kylläkään, mutta hän pelaa sentään joskus. Ei ole aina niinkään
helppoa kieltäytyä. Ja Eksjön vuokraaja pelaa mielellään vistiä.»
Eksjön vuokraaja! Täti Gertrud piti itsepintaisesti kiinni siitä. Ja
kuitenkin Agnete oli vakuutettu siitä, ettei hän uskonut sanaakaan
omista selityksistään.
»Menetkö levolle, Agnete?»
»En ihan vielä. Vähän ajan kuluttua.»
»Niin, niin, lapsi, tee kuten haluat. Älä vaan unohda sammuttaa
lamppua, ennenkuin menet. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä, täti Gertrud.»
Agnete oli yksin. Nyt hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään, nyt
hän saattoi itkeä rauhassa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan itkeä. Hän
oli liian levoton. Hän alkoi kävellä edestakaisin lattiata pitkin,
silloin tällöin pysähtyen katsoakseen ikkunasta ulos. Hän näki vain yön
pimeyden ja puiden huojunnan. Missä Aage oli — miksi hän ei tullut?
Agnetea alkoi vilustaa. Uunissa oli ollut valkeata, mutta huoneessa
oli jo kylmä. Agnete meni omaan huoneeseensa ottamaan jotain yllensä.
Hän löysi tummanpunaisen teatterivaipan, jossa oli leveät, rypytetyt
hihat. Siitä oli aikoja, kun hänellä oli ollut se yllään! Hänen
mieleensä muistui konsertteja, teatterissakäyntejä Lontoossa vanhempien
ja Arthur Freemanin seurassa. Noiden kolmen, jotka silloin olivat
hänelle rakkaimmat. Oliko hän uskoton heille nyt? Olisiko hänen pitänyt
taistella tätä uutta rakkautta vastaan, joka oli vallannut hänen
sydämensä niin kokonaan? — Oi ei, ei hänen rakkautensa Aageen ollut
syntiä. Isä ja äiti sekä Arthur olivat kuolleet, he olivat saaneet
rauhan, mutta Aage eli eikä ollut onnellinen, vaan tarvitsi häntä. Ja
vaikkei Aage sitä itse tietäisikään, niin hän tunsi sielunsa sisimmässä
olevansa ainoa, joka pystyi häntä auttamaan ja tukemaan siinä
taistelussa, joka oli tuhota hänet.
Hän kietoutui vanhaan, punaiseen vaippaansa. Hänen pienet kätensä
kätkeytyivät avariin hihoihin. Vaipasta levisi »White Rosen» tuoksu,
omituinen vanha, tunnelmallinen tuoksu, joka loihti esiin menneitten
aikojen muistoja.
Näin hän istui pimeässä huoneessaan kumartuneena valkoisesta uunista
sädehtivän hehkun yli. Aika kului. Nyt löi kello kaksitoista. Hän voisi
yhtä hyvin mennä arkihuoneeseen sammuttamaan lampun. Hän oli lujasti
päättänyt valvoa, kunnes Aage tulisi, mutta ehkä olisi parasta, ettei
hän näkisi häntä.
Hän nousi ja sytytti kynttilän. Hän ei uskaltanut mennä käytävän poikki
pimeässä. Tuntui niin kamalalta tässä hiljaisessa, pimeässä talossa,
jossa kaikki nukkuivat paitsi hän. Ja vaikka hän tiesi sen olevan
hullua, täytyi hänen ajatella kapteenia, joka oli hirttänyt itsensä
Aagen huoneessa — — —
Kun Agnete saapui porstuaan, avattiin ulko-ovi samassa. Hänen
kynttilänsä liekki lepatti vedossa ja oli sammua. Mutta hän näki
kuitenkin, että tulija oli Aage.
Aage hätkähti nähdessään hänet.
»Agnete! Oletko sinä vielä ylhäällä?»
Hänen äänessään oli omituisen vieras sointu. Kynttilän valossa, joka
taas paloi kirkkaasti, Agnete näki, miten kalpea hän oli ja miten märät
ja lokaiset hänen vaatteensa olivat. Aage riisui päällystakkinsa ja
ripusti sen naulakkoon koko ajan välttäen Agneten katsetta.
»Kylläpä siellä sataa!» sanoi hän sitten samalla muuttuneella äänellä.
»Oletko kävellyt koko matkan Eksjöstä kotiin?»
»Minä tulen Dalasta.»
Agnete ei kysellyt enempää eikä näyttänyt myöskään hämmästyneeltä.
Hänhän oli koko ajan tuntenut, että Aage oli rouva Tholanderin luona.
Mutta mitä oli tapahtunut heidän välillään? — —
Aage haparoi vielä takkiaan. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan,
mutta hänen kätensä vapisivat. Nämä kylmät, vapisevat kädet anoivat
hänen hellyyttään, hänen myötätuntoaan. Hän meni lähemmäksi.
»Tule arkihuoneeseen, Aage. Lamppu palaa vielä siellä. Minä laitan
sinulle kupillisen teetä. Olet sen näköinen, kuin olisit lämpimän
tarpeessa.»
Oi, tämä vieno ääni, nämä tavalliset, jokapäiväiset sanat olivat
kuin lääkettä hänen kiihottuneelle mielelleen! Mutta hän ei voinut
vastaanottaa Agneten hellää huolenpitoa tänä iltana. Eihän siitä ollut
montakaan hetkeä kulunut, kun hän vielä seisoi Dalan eteisessä ja
Lotten hiipi hänen luokseen pimeässä ja heittäytyi äkkiä hänen syliinsä
ja suuteli häntä — suuteli häntä niin, että hän oli unohtanut kaiken
muun maailmassa paitsi häntä ja intohimoansa, joka heräsi taas eloon —
— — Hän oli vastannut hänen suudelmiinsa, hän oli luvannut tavata hänet
niin pian — niin usein kuin hän vain tahtoi. Ja kun hän sitten muutamia
hetkiä myöhemmin oli ojentanut kätensä tilanomistaja Tholanderille,
oli hän tuntenut itsensä kunniattomaksi mieheksi. Tuo katkera häpeän
ja kunniattomuuden tunne repi hänen mieltään nyt vielä enemmän hänen
siinä seisoessaan Agneten edessä. Hän tiesi, että Agnete olisi voinut
antaa hänelle sellaisen rakkauden, joka on kuin ravitseva jokapäiväinen
leipä, sen onnen, joka kestää elämän ehtooseen saakka, että Agnete
olisi voinut luoda hänelle kodin. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän
oli itse tehnyt sen mahdottomaksi.
»Kiitos, Agnete, mutta minä en kaipaa mitään», vastasi hän
soinnuttomasti. »Menen levolle heti.»
Hän meni Agneten ohitse portaiden luo. Mutta siellä hän pysähtyi
sisäisestä pakosta ja kääntyi. Miten herttaiselta Agnete näytti siinä
seisoessaan, niin lapsekkaan hentona suuressa, punaisessa vaipassa,
mustan tukan kehystäessä kapeita, kalpeita kasvoja, joissa silmät
katsoivat kysyvän pyytävinä. Vaistomaisesti Aage meni askeleen häntä
vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
»Kiitos, että istuit odottamassa minua, Agnete. Hyvää yötä.»
»Hyvää yötä.»
Agneten käsi lepäsi luottavasti ja turvallisesti hänen kädessään.
Hänen silmiinsä hiipi hymynvälke. Jumalan kiitos, Aage ei ollut
menetetty. Hänen tuli vain olla kärsivällinen ja kestävä. Hän ei saa
koskaan kysyä, ei koskaan olla tunkeileva, hänen tulee vain odottaa
rauhallisena ja olla valmis antamaan hellyyttään, kun tulee aika,
jolloin hän itse tulee sitä pyytämään.
Oi, miten iloinen hän olikaan siitä, että Aage oli kääntynyt takaisin,
että hän oli tullut hänen luokseen.