"O Herre, jeg er meget træt,
o Herre, skænk mig Hvile!
Min Sjæl er tung af megen Sorg,
min Fod af mange Mile.
Min Fod har traadt mangt modigt Fjed
for Glæden mig at finde,
og jeg har set al Jordens Pragt,
men Glæden ingensinde.
Jeg ønsker, jeg var Barn igen
og saå min Moder smile —
O Herre, jeg er meget træt,
o Herre, skænk mig Hvile!"
Aage avasi silmänsä ja katsahti Agneteen. Hän istui niin suorana ja
näytti niin solakalta tummassa leningissään, paksut, ruskeat palmikot
erottuen valkeasta kaulasta. Nyt näkyi osa pyöristyvää poskea, jonka
hipiä oli kuin ruusunlehti, ja kaksi koskettimilla liikkuvaa hentoa
kättä.
Agnete ja musiikki sopivat hyvin yhteen. Hänessä oli kaikki niin
sopusuhtaista, rauhallista ja kaunista. — Ja kun Aage sulki silmänsä,
näki hän hänet koko ajan edessään, tunsi hänen läsnäolonsa sävelissä,
ja se tunne tuotti hänelle lohdutusta ja lepoa kuten aina.
Sohvassa istuva neiti Sparre piti silmällä molempia nuoria. Hän näki
Aagen katseen kirkastuvan, näki miten hän alkoi hiljalleen keinua
tuolissaan seuraten tahtia. Ja vanha neiti huokasi syvään, hymyillen
omille ajatuksilleen, tulevaisuudentoiveilleen, jotka hänen sielussaan
virisivät.
Silloin — aivan yhtäkkiä — kuului vaunujen kolinaa ja hevosen kavioiden
kopsetta, piiskanläjähdyksiä ja kovaäänistä puhelua, joka tunkeutui
räikeänä läpi iltapäivän poutaisen hiljaisuuden — — —
He nousivat kaikki kolme. Agnete sulki pianon nopeasti, ikäänkuin
tuntien, että saapuvat vieraat eivät ymmärtäneet sävelten ja unelmien
maailmaa. Aage ilmestyi ensimäisenä portaille. Hän pysähtyi kuin
halvauksen saaneena. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän lensi
kalmankalpeaksi. — Oliko se Lotten — Lotten! Miten hän uskalsi tulla
vierailemaan hänen kotiinsa, tulla miehensä kanssa, — Lotten, joka oli
pettänyt hänet ja pirstonut hänen elämänsä! Hän tunsi suunnattoman
vihan kuohahtavan itsessään, mutta oli siksi ylpeä, ettei näyttänyt
sitä. Hän hillitsi itsensä äärettömin ponnistuksin. Ei, Lotten ei
saanut aavistaa, miten vaikeata se oli. Hänen ei pitänyt saada
tilaisuutta ivata hänen heikkouttaan. Aage tahtoi olla yhtä rauhallinen
kuin Lottenkin, hymyillä vieraanvaraisesti, vetää ylitsensä jääkylmän
välinpitämättömyyden verhon. Lotten ehkä silloin ymmärtäisi, että hän
oli tappanut rakkautensa, tukahuttanut sen, tallannut jalkoihinsa kuin
kekäleen ja sammuttanut sen viimeistä kipinää myöten.
Hän oikaisihe punan palatessa hänen poskilleen. Hänen
mielenliikutustaan ei huomannut muusta kuin hänen äänensä värinästä,
kun hän lausui vieraat tervetulleiksi.
Lotten hillitsi itseään huonommin heidän tervehtiessään. Hänen
katseensa oli maahan luotu, ja hän veti kiireesti kätensä toisen
kädestä. Aage näki heti, ettei hän rakastanut miestään. Hän tunsi
Lottenin kyllin hyvin huomatakseen sen heti. Hän oli siis myynyt
itsensä — hyvä! Hän kai itse paraiten tiesi, miten vähäarvoinen se
tavara oli, joka oli tarjolla enimmän antavalle.
Tilanomistaja Sandell astui sisään, rehentelevänä, leveänä ja
lihavana, ja esitti herra ja rouva Tholanderin sekä esittäytyi
Agnetelle, joka nopeasti vetäytyi syrjään loukkaantuneena näkemästään
lähentelevästä ihastuksesta. Oi, miksi nämä ihmiset tulivat sinne?
Heillä oli vain pahoja aikeita — — — Tuo rouva Tholanderkin? — Agnete
tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ei yksistään
siksi, että hän oli pettänyt Aagen, vaan myöskin siksi, että heidän
luonteensa olivat toistensa vastakohdat. Ja Tholander oli kuin
nuorennos Sandellista, vain uneliaampi, hiljaisempi. Rouva Sandellia
kohtaan Agnete ehkä olisi tuntenut myötätuntoisuutta, ellei tämä olisi
näyttänyt niin jäykältä ja kylmältä. Hän oli varmaankin onneton —
mutta työnsi luotaan muitten myötätunnon. Miellyttävimmältä näytti
epäilemättä nuori, kaunis ja ujo Gösta Sandell.
Mutta Aage — Agneten sydäntä kouristi, kun hän katsahti häneen. Aage
oli täysin rauhallinen, ja Agnete ihaili häntä sen takia. Mutta miten
kovalta hän näyttikään; ryppy silmien välissä oli syvä, ja katse
oli kylmä ja terävä — — Näytti siltä, kuin hänen mielensä olisi
jähmettynyt katkeruudeksi ja uhmaksi. Ja täti Gertrudkin oli menettänyt
tavanomaisen rauhallisen arvokkuutensa. Hänen kätensä vapisivat, hän
oli punainen kasvoiltaan, ja myssy oli valunut toiselle korvalle. —
Hän kai olisi mieluimmin heti osoittanut rouva Tholanderin ovelle. —
— Agnete meni hänen luokseen, korjasi myssyn paikoilleen ja silitti
hellävaroen hänen harmaita hiuksiaan. Ja neiti Sparre nyökäytti
päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Niin, niin, ole vain rauhallinen, en
aio panna toimeen skandaalia.»
Hän tervehti Lottenia jääkylmästi kumartaen ja kääntyi heti rouva
Sandellin puoleen. Herrat keskustelivat vilkkaasti avoimen kuistinoven
edessä. Lotten koetti solmia keskustelua Agneten kanssa, mutta sai
niin lyhyitä vastauksia, että jätti sen sikseen. Hän meni päättävästi
herrojen luo, pisti kätensä miehensä kainaloon ja nojasi häneen
hellästi, kiihottavan katseen hakiessa Aagea. Hän oli tosiaankin ollut
järkytetty tavatessaan Aagen. Mutta nyt hän oli jo rauhoittunut. Hän
ei kärsinyt Aagen kylmää levollisuutta — hän tahtoi kiusata häntä,
ärsyttää ja lumota, kunnes saisi taas hänet valtoihinsa.
»Vai niin, herrat puhelevat Smålannista?» yhtyi hän keveästi
keskusteluun. »Täällä on vallan suurenmoista! — Klaus, minä toivoisin,
että sinä myisit kartanosi siellä kotona ja ostaisit sijaan täältä
toisen. Minä asuisin paljon mieluummin täällä kuin aukeassa, ikävässä
Skånessa.»
»Rouva tulisi pian katumaan vaihtoa», sanoi Aage luoden häneen
terävän katseen — katseen, joka oli niin täynnä halveksimista, että
se sai Lottenin vapisemaan. »Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista —
täällä ei ole läheskään niin suurta seurapiiriä kuin Skånessa, missä
herraskartanot ovat niin lähekkäin.»
»Oo, seuraelämää ei kaipaa, kun koti on onnellinen», sanoi Lotten.
Hänestä vastaus tuntui erinomaiselta kostolta. Sitten hän loi
hymyilevät silmänsä mieheensä, joka katsahti häneen ällistyneenä.
Ehkäpä herra Tholander ei oikein ymmärtänyt, miten onnellinen hänen
kotinsa itse asiassa oli.
Aagen kasvoissa ei yksikään hermo värähtänyt. Jos Lottenin vastaus oli
häntä loukannut, ei hän sitä ainakaan näyttänyt. Niin, Lotten muisti
vanhastaan, että Aage aina pani kovan kovaa vastaan. Mutta kuitenkin
hän, Lotten, oli niihin aikoihin aina voittanut.
»Toivon, että saamme pitää teidät kauan aikaa vierainamme», sanoi
tilanomistaja Sandell. »Silloin veli Tholander voi katsoa itselleen
sopivan kartanon. Sillä koska rouva toivoo muuttoa, niin te tietysti
muutatte. Nuoret, kauniit rouvat saavat aina tahtonsa täytetyksi.
Hahahaa!»
Tholander halusi mielellään ilmituoda eriävän mielipiteensä siinä
suhteessa, mutta Lottenin lämmin kädenpuristus sai hänet vaikenemaan.
Lotten saattoi olla ihastuttava, milloin tahtoi — vaikkei kukaan
tiennyt paremmin kuin juuri hänen miehensä, mikä pieni paholainen hän
itse asiassa oli.
Aage puri huultaan. Pitikö Lottenin särkeä hänen sielunrauhansa
kaikiksi ajoiksi — eikö hän soisi hänelle rauhaa täälläkään, minne hän
oli entisten päivien muistoja ja omaa itseään paennut, saavuttaakseen
unhotusta ja lepoa työssä ja rakastamansa luonnon helmassa? — Mutta hän
ei aikonut antaa karkoittaa itseään täältä. Hän oli valmis alottamaan
taistelun.
Herrat alkoivat jutella smålantilaisista maatiloista, maanviljelyksestä
ja metsänhakkuusta. Lotten kyllästyi. Hän päästi miehensä käsivarren
ja meni hitain askelin lattian poikki pianon luo, jonka hän avasi
hajamielisesti.
Aage hätkähti. Aikoiko hän soittaa täällä — täällä, missä Agneten
viimeisten sävelten soinnut vielä tuntuivat väräjävän ilmassa? Hänestä
tuntui, kuin Lotten raiskaisi pyhätön, jos koskisi pianoon. Hän
katkaisi puheensa kesken lauseen ja meni hänen luokseen.
»Piano on vanha ja huono, rouva Tholander», sanoi hän. »En luule teidän
viitsivän sillä soittaa.»
Lotten katsahti häneen ärsyttävästi hymyillen. »Voinhan koettaa», sanoi
hän pannen leveän, pullean kätensä koskettimille.
Aage kumartui hänen puoleensa vavisten vihasta.
»Sinä et soita», kuiskasi hän hänen korvansa juuressa — käheästi,
katkerasti.
»Miksen?» kysyi Lotten. Kiemaileva uhma oli kuin poispyyhkäisty hänen
katseestaan. Hän oli kalpea ja vapisi kuten Aagekin.
»Siksi, että minä en tahdo», vastasi toinen.
He katsoivat toisiaan silmiin hetkisen, ja Lotten loi katseensa maahan.
Miten Aage katsoikaan häntä! Häntä vapisutti sydänjuuria myöten. Miten
Aage mahtoikaan vihata häntä nyt — — —
»No niin, eihän minulla ole nuottejakaan mukana», sanoi hän ääneen ja
nousi. Hän alkoi selailla skotlantilaisia lauluja, joita oli pianolla,
mutta Aagen katse pysähdytti hänet. — »Enkö saa edes nuotteihin
koskea?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.
»Et.»
»Siksikö että ne ovat _hänen_?» kysyi hän katkerasti.
Aage nyökäytti päätään ääneti.
Samassa rouva Sandell kutsui Lottenia sohvalle. Hän tahtoi näyttää
hänelle erästä valokuvaa. Nuori rouva puri punaisia huuliaan ja puristi
kätensä nyrkkiin, niin että rystyt valkenivat. Hetkisen kesti taistelua
— hän voitti mielenkuohunsa ja saattoi mennä naisten luo hymyilevänä ja
kylmänä.
Hän alkoi tutkia Agnetea. Hän haki turhaan hänestä ulkonaisia
puutteellisuuksia. Niitä ei ollut, Agnete oli todellakin kaunis.
Sen pahempi. Ehkä hiukan laiha, mutta ei kulmikas eikä luiseva.
Ihanat kädet ja silmät — — Lotten ei pitänyt hänen kampauksestaan.
miten silmäänpistävää olikaan vetää se korvien yli — hän kai tahtoi
muistuttaa vanhanaikuista maalausta. Mahtoikohan Aage ihailla häntä
kovasti?
Oo, mitä heidän välillään äsken tapahtuikaan! Lotten ei ollut koskaan
tuntenut itseään niin nöyryytetyksi. Ei hänellä ehkä olisi ollut mitään
sitä vastaan, että Aage hänet voittaisi, mutta se ei saisi tapahtua
toisen naisen takia. Se ajatus kuohutti hänen mieltään.
Juotiin kahvia, ja sitten piti heidän maalaistapojen mukaisesti
katsella taloa ja puutarhaa. Lotten silmäili ympärilleen terävin,
arvostelevin katsein. Huoneet olivat yksinkertaisesti, melkein köyhästi
sisustetut, mutta siellä oli sentään koko joukko vanhoja, kauniita
tavaroita ja kaikessa huomasi neiti Sparren järjestyksenhalun ja
nopeiden, ahertavien käsien jälkiä. Tässä talossa vallitsi luja tahto,
tahto, joka ei lannistunut köyhyyden ja vaikeuksien tullessa.
Puutarhassa Lotten poimi ruusupensaikosta viimeisen, hehkuvanpunaisen,
raikkaan ruusun, joka näytti kuin kuumimpana kesäpäivänä kehittyneeltä.
Hän piteli sitä käsissään ja nosti sen vähänväliä huulilleen. Kun he
sitten saapuivat Aagen huoneeseen — Lotten oli välttämättä tahtonut
nähdä sen, eikä Aage voinut sitä kieltää kaikkien kuullen — hän
jätti ruusun kirjoituspöydälle, ikäänkuin olisi unohtanut sen. Hän
tiesi hyvin, että Aage heti vieraiden mentyä heittää sen pois kuin
myrkyllisen kasvin, — mutta yhtäkaikki se oli ollut siellä hetkisen, ja
ajatuksissaan Aage oli näkevä sen kirjoituspöydällään yhtä hehkuvana
ja viekoittelevana kauan sen jälkeen kuin se jo oli muuttunut tomuksi.
Tuota muistoa Aage ei voi karkoittaa huoneestaan, yhtä vähän kuin hän
voi kuolettaa rakkautensa Lotteniin — — —
* * * * *
Aage ja Agnete seisoivat koivukujassa katsellen Dalan vaunujen
etääntymistä.
Vieraat olivat jääneet illalliselle, puoliyö oli jo käsissä. Syötyä
herrat olivat pelanneet l'hombrea ja naiset istuneet arkihuoneessa
käsitöineen. Mieliala oli lamassa. Lotten oli ääneti eikä koettanutkaan
peitellä, miten ikävää hänellä oli naisten seurassa, eivätkä neiti
Sparre enemmän kuin Agnetekaan voineet puhutella häntä ystävällisesti.
Mutta nyt oli kaikki ohi. Vaunujen räminä ja herra Sandellin
kovaääninen juttelu häipyi vihdoin kuulumattomiin. Aagen ja Agneten
edessä oleva tie oli tyhjä ja rauhallinen; kuu sitä valaisi, ja
koivunrungot heittivät sille tumman varjonsa.
Yö oli kumman hiljainen. Ei kuulunut muuta kuin lehtien kahinaa ja joen
kaukaista loisketta. Heidän yllään kaareutui tähtikirkas taivas; pienet
vilkkuvat valot loistivat tummansinisellä pohjallaan. Kasteisista
koivun lehdistä levisi voimakas tuoksu.
Aage seisoi hievahtamatta varjossa. Agnete ei voinut nähdä hänen
kasvojaan. Ehkä hän juuri senvuoksi uskalsi pujottaa kätensä hänen
kainaloonsa. Aage puristi kättä niin kovaa, että Agnete oli vähällä
huudahtaa kivusta. Mutta hän ei vetänyt kättään pois — — —
Koskekoon vaan, kunhan saan kantaa osan tuskasta — oi, jospa voisin
auttaa!
»Aage — — —»
Aage kumartui hänen puoleensa. Nyt Agnete näki hänen kasvonsa. Miten
kärsivän ja epätoivoisen näköinen hän oli — — —
»Pikku Agnete — älä puhu minulle tästä, hänestä, — mutta jää luokseni.»
»Jään, rakas, minä jään!»
Agnete ei tiennyt itsekään, miksi hän äkkiä kumartui ja painoi pehmeät,
vilpoisat huulensa Aagen kättä vasten.
Aage ei voinut sanoa sanaakaan. Miten vahva hän olikin, miten kova hän
luulikin olevansa, tunsi hän kuitenkin olevansa purskahtamaisillaan
itkuun. Agneten hyvyys liikutti häntä sanomattomasti. Tämä oli
kuin heidän lapsuudessaan — Agnete oli aina valmis auttamaan ja
lohduttamaan, valmis antamaan runsaasta rakkaudestaan surujen
lievikkeeksi.
Kun Agnete laski irti hänen kätensä, kietoi Aage sen hellävaroin hänen
vyötäisilleen ja vei hänet takaisin kotiin. Kumpikaan ei puhunut
sanaakaan. Mutta Aagen kosketus oli hyväilyä, kiitosta, ja Agnete otti
sen sellaisena vastaan.
Puutarhan veräjällä he pysähtyivät hetkiseksi. Niitty muistutti
sumun peittämää merta, ja puiden pitkät, tummat varjot lankesivat
leijaileville, liiteleville, hopeanhohtoisille valkoaalloille. Joesta
nouseva usva muodostui ilmaviksi olennoiksi, jotka vuoroin hajaantuen
ja yhteenliittyen seurasivat virran kulkua, kuten rauhattomat haamut
yön halki.
Lehvien läpi tuikkivat ikkunoiden valot. Ja Agnetesta tuntui tuo
punertava hohde niin inhimillisen lämpimältä ja kodikkaalta kylmän
kuuvalon rinnalla.
He kulkivat hitaasti puutarhan poikki. Porstuassa Agnete vetäytyi
hiukan kauemmaksi Aagesta.
»Hyvää yötä, Aage.»
»Hyvää yötä, Agnete — — nuku hyvin.»
Ja niin Agnete joutui huoneeseensa. Ovi heidän välillään oli lukossa. —
Kun Aage nyt astuu huoneeseensa, on Lottenin hehkuva ruusu vielä hänen
kirjoituspöydällään, ja vanhat muistot valtaavat hänen mielensä.
Punaruusu siellä! — — Agnetea kiusasi tuo ajatus.
Itse hän ei koskaan ollut saanut tuoda kukkia Aagen huoneeseen.
Hän heittäytyi ikkunan edessä olevalle tuolille ja jäi tuijottamaan
eteensä. Huone oli yhtä valoisa kuin päivällä, sillä kuu paistoi sisään.
Sen valossa näkyi kaikki selvästi. Näkikö hän selvästi myöskin sielunsa
sopukkoihin? Mitä hän tunsi Aagea kohtaan? Miksi hän tunsi niin suurta
riemua Aagen sanoessa: »Jää luokseni»? — Ja sitten — miksi häntä
pyörrytti, kun Aage kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen? — Aagen
läheisyys tuntui niin suloiselta — suloiselta ja rauhoittavalta,
ikäänkuin se kuuluisi asiaan.
Rakastiko hän Aagea? — Mutta hänhän oli antanut rakkautensa pois jo
kerran tässä elämässä. Ja hän oli luullut olevan mahdotonta enää
koskaan rakastaa. Hän olisi tahtonut elää kuin leski — nunna, jonka
ajatukset aina olisivat puhtaat ja valkeat.
Sielunsa silmillä hän näki englantilaisen hautausmaan. Se oli
korkealla, mäkisellä, aaltoilevalla seudulla, missä joki luikerteli
metsien ja niittyjen halki ja missä ei auringonpaisteisenakaan päivänä
voinut kevyen auteren takia erottaa taivaanrantaa. Kirkko sijaitsi
korkealla kummulla kunnianarvoisena, harmaan jykevänä neliskulmaisine
torneineen, ja muureja peitti muratti. Hautojen joukossa oli yksi
hänelle tuttu. Hän taivutti ruusuköynnökset sivulle ja luki rististä:
Arthur Freeman.
Arthur ja hän — he olivat olleet onnelliset. Yhteinen työ, samat
harrastukset olivat kiinnittäneet heitä toisiinsa. Oi, hän muisti
heidän South Kensingtonissa sijaitsevan valoisan atelieerinsa, jossa
he olivat yhdessä maalanneet — heidän retkeilynsä Kansallisgalleriassa
ja British Museumissa. —— Hänen mieleensä muistuivat souturetket
Themsillä, rauhalliset, lämpimät kesäillat Richmondin puiston tammien
varjossa. Työteliäs ja nautintorikas elämä, nuoruuden ja toivon aika —
— —
Hän oli ihaillut Arthurin neroa. Arthurista olisi voinut tulla suuri
maalari. Pieninkin hänen kädestään lähtenyt luonnos oli taidetta. —
Agnete tuli muistelleeksi pientä taulua, joka kuvasi valkoisia liljoja.
Liljat eivät olleet kukkia, ne olivat valkeita enkeleitä, valkeita
pyhimyksiä — — — Ja samaa voi sanoa kaikesta, mitä hän maalasi.
Hänen näkyvään taideluomaansa sisältyi aina mystiikkaa, joka tenhosi
salaperäisyydellään.
Sitten tuli tauti ja kuolema. Raskaita, raskaita aikoja. Muutamien
vuosien kuluessa hän kadotti rakkaimpansa — isän, äidin ja Arthurin. Ja
itsekin hän oli saanut tuntea kuoleman kylmän käden kouristavan.
Kun hän toipui ja tunsi, että elämä oli kestettävä, tuli hän
ajatelleeksi täti Gertrudia ja Aagea. Mitenkä hän olikaan pitänyt
Aagesta lapsena kotona Tanskassa! Ja nyt hänestä tuntui, kuin hän
ei koskaan olisi kuolettanutkaan rakkauttaan häneen, vaan kuin se
olisi uinunut hänen sydämensä sisimmässä elämänvaiheiden läpi.
Ihailu ja säälikö häntä vetivät Arthurin puoleen — vai ehkä nuoren
naisen rakkaudenkaipuu? — Ellei häntä silloin lapsena olisi erotettu
Aagesta, ellei hän olisi ollut niin kaukana hänestä niinä vuosina,
jolloin rakkaus herää, niin hän ei koskaan olisi rakastanut ketään
toista. — — Ja nyt hänen ajatuksensa löysivät jälleen vanhat polkunsa,
niin luonnollisesti, niin itsestään, ikäänkuin horjumattoman lain
pakottamina. Hän taipui Aagen tahtoon nyt kuten ennenkin, ja jos Aage
häntä kutsuisi, niin hän tulisi. Jos Aage olisi ollut onnellinen,
niin hän olisi voinut luopua hänestä, mutta surussa hänen täytyi olla
lähimpänä kaikista. Se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa — se
oli hänen elämäntehtävänsä.
Hän katseli laihaa vasenta kättään, joka näytti kuutamossa niin
valkealta vasten mustaa hametta. Miten Aage olikaan tarttunut siihen,
ikäänkuin se olisi voinut tukea häntä — — —
Agneten pää vaipui hitaasti syliin päin. Sitten hän suuteli omaa
kättään, koska Aage oli pitänyt sitä kädessään.
Kaikki oli saanut hänen silmissään suuremman arvon, yksinpä elämän
pikkuseikatkin. Rakastaminen, ilman vastarakkauttakin, oli onnea,
rikkautta — — —