Rouva Lotten Tholander nousi Dalan herraskartanon komeita pääportaita
ja astui halliin, johon auringonsäteet tunkeutuivat keltaisten
silkkiuudinten raoista. Hän riisui englantilaisen hattunsa ja valkoisen
liinatakkinsa ja alkoi järjestää kiharoitaan ikkunain välissä olevan
peilin edessä. Pahantuuliset ja tyytymättömät kasvot silmäilivät häntä
peilistä. Hän oli tehnyt aamukävelynsä Koivulan tienoille toivoen
saavansa nähdä Aage Sparren, mutta ei ollut onnistunut aikomuksessaan.
Hän kaipasi häntä — kaipasi tulisesti, intohimoisesti. — — Hän oli
tullut Smålantiin ainoastaan saadakseen tavata häntä. Mitä sitten
tapahtuisi, siitä hän ei välittänyt eikä halunnut sitä tietääkään. Hän
sulki tahallaan silmänsä tekonsa seurauksilta.
Hän kuuli ääniä ruokasalista. Rouva Lotten tunsi ne ja nyrpisti
halveksien nenäänsä. Hänen miehensä siellä jutteli tilanomistaja
Sandellin kanssa. Nuo molemmat sopivat hyvin yhteen. He olivat kumpikin
meluavia karkeita ja raakoja miehiä, jotka eivät välittäneet muusta
kuin maanviljelyksestä ja paikkakunnan asioista — niin, ja sitten vielä
juomingeista, kortinpeluusta ja naisista. Hänen miehessään oli vielä
nuorekkuutta ja tuoreutta, mikä kerran oli viehättänyt häntä, — mutta
aikojen kuluessa kai hänkin muuttui yhtä lihavaksi, kerskailevaksi ja
epämiellyttäväksi kuin Sandell nyt oli. Mutta aika, surut tai köyhyys
eivät kyenneet himmentämään Aage Sparren jaloja rotupiirteitä, älyn ja
tahdonlujuuden leimaa, mikä asetti hänet muiden miesten yläpuolelle.
Rouva Lotten huokasi raskaasti. Elämä ei ollut antanut hänelle sitä,
mitä hän kerran oli toivonut. Mutta nuoruutensa ja kauneutensa
tuottamaa iloa hänellä oli yllinkyllin. Peilistä hän näki kukoistavan,
solakan vartalonsa vaaleansinisessä aamupuvussa, sievät punertavan
kiharatukan ympäröimät kasvonsa kapeine, harmaine, veitikkamaisine
silmineen, jotka melkein sulkeutuivat hänen vetäessään suuren,
raikkaan, valkohampaisen suunsa nauruun. Näitä kasvoja miehet eivät
voineet vastustaa. — Ja miten paljon mielistelyjä hän olikaan saanut
kuulla poskiensa naurukuoppien takia, valkean kaulansa ja pienten,
pehmoisten käsiensä vuoksi! Hän rakasti ihailua ja imartelua eikä
voinut tulla toimeen miesten suosiotta. Häntä viehätti vain erotiikka.
Hänen pienet, korkeakantaiset kenkänsä kapsattivat lattian kivilaattoja
vasten. Hän avasi ruokasaliin vievän oven. Kolmesta suuresta ikkunasta
näki puutarhan kirjavien syyskukkien runsauden, kauempaa häämötti
havumetsä, ja yllä kaareutui sinitaivas. Pöydän ympärille istuivat
herra ja rouva Sandell, heidän poikansa Gösta ja tilanomistaja
Tholander. Rouva Sandell nousi; hän oli mustiin puettu, kalpea ja
jäykkä, tukka sileänä kehystäen ankaria kasvoja. Hän meni rouva
Tholanderia vastaan pyytäen anteeksi, että he olivat jo istuutuneet
pöytään.
Herra Sandell puuttui puheeseen meluavalla äänellään:
»Syyttäköön pikku rouva itseään, kun tulee liian myöhään. Minä
puolestani olen jo sivuuttanut sen iän, jolloin eletään lähdevedestä ja
rakkaudesta. Ei, tämmöinen tuore, keitetty hummeri on sentään jotain
toista, vai mitä? Hahahaa!»
Lotten rouva istuutui miehensä viereen, joka juuri tyhjensi suuren
lasillisen baijerilaista olutta ja pyyhki suutaan lautasliinalla,
ennenkuin kääntyi rouvansa puoleen välinpitämättömästi sanoen:
»Hyvää huomenta, Lotten. — Missä olet ollut tänään?»
»Kuljeskelin koivikossa.» — Hän ojensi kätensä ottaakseen leipää.
»Silloin rouva kai kulki Koivulan ohi. Tapasitteko patruuna Sparren?»
kysyi tilanomistaja Sandell.
»En tavannut ketään», vastasi Lotten katsomatta ylös.
»Hän on kai pelloillaan aamusta iltaan. Mies on ahkera, se täytyy
myöntää, mutta hän ei ymmärrä maanviljelystä, joten kaikki menee päin
männikköön.»
»Kenestä setä puhuu?» kysyi tilanomistaja Tholander ja lakkasi
katselemasta lautastaan.
»Puhun lähimmästä naapuristani, patruuna Sparresta. Hän on eräs nuori
tanskalainen, joka peri velkaisen talon isänsä jälkeen. Kerrottiin isän
olleen upporikkaan, mutta hän teki kai liian uhkarohkeita yrityksiä.
Ja nyt on poika puilla paljailla. Hän kuuluu olleen niihin aikoihin
kihloissa, mutta morsian purki, kun rahat loppuivat — —»
»Kiitos, rouva Sandell, saanko kupillisen kahvia!» — Lottenin
käsi vapisi hiukan hänen ojentaessaan kuppiaan emännälle. »Tuopa
on vasta kaunis kannu! Saako näillä seuduin tuollaisia vanhoja
messinkitavaroita?»
Rouva Sandell vastasi lyhyesti, että kannu oli ostettu jostain
huutokaupasta, eikä Lottenilla ollut enää muuta sanottavaa. Herrat
jatkoivat keskusteluaan Aage Sparresta. Nuori rouva painoi hetkisen
käsillään poskiaan, sillä niitä poltti niin sanomattomasti. — Mahtoi
sittenkin olla varomatonta, että hän oli uskaltanut lähteä näille
tienoille, missä Aage asui. Täällä Ruotsissa vain ani harvat tiesivät
hänen olleen kihloissa Kööpenhaminassa. Hänen miehellään ei ollut siitä
aavistustakaan. Ja huolimatta ulkonaisesta välinpitämättömyydestään
tämä saattoi olla kovin mustasukkainen. Ja silloin Lotten pelkäsi
häntä, vaikka tavallisesti saattoikin kietoa hänet pikkusormensa ympäri.
»Komea mies kun Sparre on, saattaa hän mennä rikkaisiin naimisiin»,
jatkoi herra Sandell. »Nyt on Koivulaan tullut eräs rikas nainen
vieraaksi. Eikö veli Tholander nähnyt häntä asemalla torstaina? Hän
oli puettu ruskeaan hameeseen — englantilaista tyyliä — oikea lady
sormenpäihin saakka.»
»Näin kylläkin! Mehän matkustimme samassa junassa. Lotten, etkö muista
tuota kaunista naista, joka luki englantilaista lehteä?»
»Oliko hän todella niin kaunis?» kysyi Lotten terävästi. »Minusta hän
näytti jotensakin ikävältä.»
»Ne naiset, ne naiset», naureskeli tilanomistaja Sandell. Hänen paksut,
kiiltävät poskensa pullistuivat, niin että silmät hävisivät tuon
lihavuuden taakse. »Ei nainen koskaan myönnä, että joku muu voi olla
kauniimpi häntä. Niin, pikku rouva Tholander, täytyy myöntää, ettei
hänellä ollut teidän vartaloanne eikä veitikkamaisia silmiänne, mutta
hän oli kuitenkin kaunis.»
Lotten nytkäytti keveästi olkapäitään.
»Ehkä — vaikken minä voinut sitä nähdä. Mutta minä en olekaan sellainen
naiskauneuden erikoistuntija kuin te.»
Rouva Lotten lausui sutkauksensa mitä viattomimman näköisenä. Häntä
ei vähääkään liikuttanut, että rouva Sandell puristi yhteen ohuet
huulensa ja katsahti mieheensä katkerana ja vihaisena. Mitä hän heistä
välitti! Hän ajatteli ainoastaan, että Aage oli joka päivä yhdessä
nuoren naisen kanssa, joka ehkä osasi voittaa hänet. Voittaa Aagen,
joka kerran oli ollut hänen omansa, josta hän oli luopunut vain siitä
syystä, ettei tahtonut, ettei voinut tulla köyhän miehen vaimoksi. Hän
näki hänet ajatuksissaan — näki hänen suoran, solakan vartalonsa, hänen
vakavat kasvonsa, jotka olivat niin kauniit hänen nauraessaan. Hän
muisti tumman, valkoiseen niskaan kätkeytyvän tukan, niskan, jota hän
niin mielellään oli suudellut. — — — Ja hän ajatteli inholla miehensä
härkämäistä niskaa, jossa kuroutumat kulkivat korvasta korvaan. — —
Niin, hän oli maksanut korkean hinnan saamastaan rikkaudesta. Ja ehkä
hänen asemansa ei ollutkaan niin varma kuin hän oli luullut. Hänen
miehensä oli intohimoinen pelaaja, joka saattoi menettää suunnattomia
summia yhtenä ainoana iltana. Jospa hänen joskus täytyisi jakaa
köyhyyden huolet hänen kanssaan! — — Ei, ei, sitä oli hirveä ajatella.
— Miksi säikyttelisikään itseään turhilla mietteillä — —
Rouva Lotten alotti vilkkaan keskustelun kuusitoistavuotiaan Gösta
Sandellin kanssa. Tämä oli pitkä, vaalea ja kaunis, — Lottenia huvitti
panna poikaparan pää pyörälle. Gösta punastui Lottenin puhuessa, ja
hänen kätensä vapisivat. Hänen äitinsä taisteli levottomuuttaan vastaan
— ei tiennyt, kenen suhteen piti enemmän pelätä, miehenkö vai pojan. —
— Hyvä isä, mikä raukka! Lottenista hän oli suunnattoman naurettava.
»Minä aioin sitäpaitsi ehdottaa, että iltapäivällä ajaisimme Koivulaan
tervehtimään Sparreja», sanoi tilanomistaja Sandell. »Sitten voisimme
pyytää heitä luoksemme jonakin iltana ensi viikolla. Mitä te siitä
arvelette, pikku rouva Tholander?»
Lotten katsahti häneen loistavin silmin. Hän unohti Göstan kanssa
alottamansa leikin. Hän saisi sittenkin nähdä Aagen vielä sinä päivänä!
Mutta olisiko se sopivaa? Jos hän antaisi itsensä ilmi? — Hän — tai
Aage? Hänen miehensä ei pitänyt saada vihiä asiasta. Ei koskaan.
— — Mutta hän päätti kyllä uskaltaa. Hän tahtoi saada kaipuunsa
tyydytetyksi.
»Kiitos, minusta on oikein hauskaa lähteä pienelle ajelulle», sanoi
hän kohteliaasti suostuen, ikäänkuin vallan vähäpätöinen asia olisi
ollut kysymyksessä. Hän loi äkkiä katseensa alas, joten hänen pitkät
silmäripsensä peittivät harmaanvihreitten, viekkaitten silmien
ilonvälähdyksen, silmien, jotka ehkä juuri epämääräisen, välttelevän
ilmeensä vuoksi omituisesti viehättivät.
Mutta nuori Gösta Sandell oli hyvin pettynyt, kun nuo ihmeelliset
silmät eivät enää koko aterian aikana katsoneet häneen.
* * * * *
»Agnete, soita meille hiukan.»
He istuivat arkihuoneessa päivällisen jälkeen yhdessä. Aage oli
heittäytynyt kiikkutuoliin, väsyneenä, silmät ummessa. Täti Gertrud
huomasi hänen suunsa ympärillä tuskaisen piirteen ja hänen veltosti
riippuvassa kädessään hermostuneita nytkäyksiä. Sitten hän katsahti
Agneteen, joka nojasi sohvannurkkaan, lempeät, uneksivat kasvot
varjossa, kosketti hiljaa hänen kättään ja pyysi: »Soita meille hiukan.»
Agnete nousi heti ja meni avoimen kuistinoven ohi, josta auringonvalo
virtasi lattialle leveänä juovana, vastakkaisella seinällä olevan
pianon luo. Vanhanaikaisen pianon yläpuolella riippui valkeaksi
kalkitulla seinällä kuuluisien säveltäjien kuvia tummissa
mahonkipuitteissa; murattiköynnös kiersi Beethovenin kuvaa. Agnete
selaili nuotteja, istui hetkisen epäröiden ja alkoi sitten soittaa
vienon pehmeästi skotlantilaisia ja englantilaisia kansanlauluja,
viehkeitä, surumielisiä laulelmia, jotka toivat mieleen sadepisarain
leikin lehdikossa tyynenä iltana, puron hiljaisen lorinan ruohikossa.
Täti Gertrud istui ja hyräili ohuella vanhan naisen äänellään. »Etkö
osaa mitään tanskalaista laulua, lapsi?» kysyi hän kerran väliajalla.
»Osaan kyllä — muutamia, mutta en varmaankaan muista niitä ulkoa eikä
minulla ole nuotteja. — Osaan myöskin erään norjalaisen laulun, josta
isä piti paljon — sanat ovat kai Vilhelm Kragin.»
»Laula se meille.»