Sade taukosi vähitellen; seuraavat päivät olivat kirkkaat ja poutaiset,
yöt kuutamoiset. Vaikka vielä oli yhtä lämmin kuin keskikesällä, näkyi
jo kaikkialla, että syksy saapui. Koivulan puutarhaa ympäröivillä
alavilla niityillä leijaili usva keskipäivään saakka, ja vaikka
aurinkokin paistoi, ei kaste ottanut kuivuakseen pitkässä ruohossa.
Kuivuneet lehdet tanssivat pienimmänkin tuulahduksen voimasta pitkin
tietä. Kukkiva punakanerva alkoi kuihtua, kangas ja metsä tummua
syksypukuunsa. Näinä kauniina päivinä oli kiirettä. Vilja ajettiin
säilöön, ja pian olivat sänkiset pellot tyhjinä syyskuuntaivaan
leppoisana kaartuessa niiden ylitse.
Kuukauden keskivaiheilla Aage Sparre ja neiti Gertrud ajoivat
lähimmälle asemalle hakemaan Agnete Kaasia. Aage ajoi itse; hän
ajatteli katkerana, että Agnete Kaas voisi pitää häntä tavallisena
renkinä hänen siinä istuessaan kuskipukilla paksussa nutussaan, lakki
otsalle vedettynä.
Kun he saapuivat asemalle, nousi neiti Sparre vaunuista ja siirtyi
odotussaliin Aagen jäädessä kuskipukilleen. Asemarakennuksen
edessä oleva kenttä näytti tyhjältä ja hyljätyltä kirkkaassa
auringonpaisteessa. Äkkiä pyörähtivät asemalle komeat vaunut, joiden
kuskipukilla oli liveripukuinen kuski ja palvelija. Vaunuissa istui
lihava, harmaatukkainen herra, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja
pienet silmät vilkuilevat, sekä hänen rinnallaan kalpea, jäykkä,
mustiin puettu nainen. Aage tunsi heidät; tilanomistaja Sandell
rouvineen Dalan kartanosta. Hän ei pitänyt heistä — patruuna oli
meluava ja hänen vaimonsa kylmä ja tuomitseva — ja olisi mieluimmin
välttänyt heitä, mutta Sandell oli jo huomannut hänet ja käski kuskin
seisauttaa viereen.
»Hyvää päivää, Sparre! — Harvoin saa sellaisen kunnian, että teidät
näkee. Odotatteko vieraita? — Vai niin, erästä nuorta neitiä! Hänet
voitte kernaasti tuoda meille, kuuletteko! Nuoret haiset ovat aina
tervetulleita Dalaan, varsinkin jos ovat kauniita — hahahaa! — Mekin
odotamme vieraita tänään. Erästä nuorta pariskuntaa Skånesta. Rouva on
ihastuttava.»
»Toivon saavani nähdä teidät luonani jonain iltana.»
Viimeinen lause hukkui junan kimakkaan vihellykseen. Palvelija hyppäsi
alas kuskipukilta ja avasi vaunun oven herra ja rouva Sandellille,
jotka menivät odotussaliin. Rouva Sandell tervehti Aagea jäykästi
kumartaen. Hänen musta silkkipukunsa sihahteli uhkaavasti hänen
mennessään Aagen ohi.
Hetkisen Aage istui tuijottaen torin varrella olevan puistikon puihin.
Hän näki vaahteranlehtien loisteliaan punan. Miten hiljaista oli —
varpuset visertelivät. — Mutta samassa avautui odotussalin ovi ja
ihmisiä alkoi tulvia ulos. Hän kuuli täti Gertrudin äänen: »Tässä me
nyt olemme, Aage!» Hän käänsi päätään ja näki nuoren, solakan tytön
seisovan vaunujen vieressä ojentaen hänelle kätensä. Agnete oli siis
tuntenut hänet. — Tai ehkä se johtui siitä, että täti Gertrud oli
kutsunut häntä nimeltä. Aage olisi tuskin tuntenut _häntä_ — niin
muuttunut hän oli — ja kuitenkin — kuitenkin oli siinä jotain, joka
muistutti noita pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat hänelle niin rakkaat.
»Kiitos, että sain tulla», olivat Agneten ensimäiset sanat. Hänen
pehmeässä äänessään oli hiukan ulkomaalainen sointu.
»Kunhan te vain voisitte viihtyä luonamme.» Aage huomasi itse
vastauksensa lyhyyden ja kylmyyden, ja kuitenkin hän oli vakaasti
päättänyt koettaa olla ystävällinen. Agnete katsahti häneen moittivasti.
»Teititteletkö sinä minua, Aage? — Mehän olemme niin vanhat ystävät!
Sitä et saa tehdä, jos tahdot minun viihtyvän täällä. Sinuttele minua
ja sano Agneteksi.»
»Kyllä, jos haluat, tahdon koettaa», vastasi Aage. Näkemänsä rukoileva
katse sai hänet hymyilemään. »Mutta nouskaa nyt vaunuihin, muuten
Liisa tulee levottomaksi», jatkoi hän huomatessaan hevosen luimistavan
korviaan. »Renki saa noutaa matkatavarasi sittemmin.»
Agnete nousi reippaasti vaunuihin ja ojensi kätensä auttaakseen neiti
Sparrea. Täti Gertrud oli iloinen heidän pikaisesta lähdöstään. Hän oli
nähnyt, keitä tilanomistaja Sandell odotti, ja tahtoi säästää Aagea
tuskallisesta tapaamisesta.
Heidän matkansa kävi pitkin Isoakatua, joka kulki koko kaupungin läpi
mäellä sijaitsevalta harmaalta kivikirkolta aina pienen putouksen yli
vievälle sillalle saakka. Kadun molemmin puolin oli pieniä, siroja
puutaloja, joiden edessä oli somia puutarhoja ja joiden kuisteja
kaunistivat vihreät köynnökset ja kukat. Rautatielinja kulki kadun
poikki; kiskojen tumma juova näkyi pitkän matkaa peltoja halkovalla
vaalealla ratapenkereellä ja katosi vihdoin metsän kätköön. Aurinko
paahtoi kuperia katukiviä ja kävelytien leveätä, tasaista pintaa.
Tuntui ihanalta päästä kaupungista koivujen keskelle, kellertävien
peltojen luo, missä kaurakuhilaat upeilivat ja korjuuväki hääri
lumivalkoisine paidanhihoineen ahtaen viljaa odottaviin vaunuihin
— suuriin heinähäkkeihin, joita kirjavat härät vetivät heilutellen
häntiään vapautuakseen tunkeilevasta, surisevasta kärpäsparvesta.
Joen luo saavuttaessa Aage pysäytti hevosen ja pyysi Agnetea katsomaan
ympärilleen.
»Minun täälläoloni on kuin unta», sanoi Agnete hiljaa. Hän oli
kohottanut harsonsa otsalle ja hengitti täysin siemauksin maalaisilmaa.
Oi tätä ilmaa, miten ihmeellistä se oli! Sinistä taivasta verhosi kevyt
usva, joka himmensi kirkkaan auringonpaisteen miellyttäväksi, pehmeäksi
valoksi. Puitten lehväkerros oli vielä tuuhea, mutta siellä täällä
pisti silmään kullankeltainen lehti tummuvan vihreän keskeltä. Tuolla
loistivat pihlajan hehkuvanpunaiset tertut. Sillan toisella puolella
vesi virtasi vuolaana, mutta täällä joenpinta oli tyven ja peilikirkas
— pieni kaupunki puiden välistä pilkistävine vaaleine taloineen,
kirkko taustanaan ja sillan harmaat kaaret etualalla, kuvastui
ylösalaisin veden vaaleahkoon, hiukan väreilevään pintaan. Lähellä
rantaa, missä joki juoksi puiden levittämässä tummanvihreässä varjossa,
tanssivat sudenkorennot aikaansaaden veden pintaan pyörylöitä, jotka
suurenemistaan suurenivat, lopulta haihtuakseen. Kovakuoriainen lensi
ohi, ja sen siivet loistivat sinertäviltä sen istuutuessa hetkiseksi
tienviereen heinänkorrelle, jatkaakseen kohta taas matkaansa suristen.
Silloin tällöin tuulahdus heilautti puita ravistaen jonkun kuihtuneen
lehden veteen, jossa se eteni virran mukana. Syvä rauha huokui
kaikkialla — syyskuun kullanpunerva hiljaisuus, maita raiskaavan
syysmyrskyn edellä käyvä suuri lepo.
Aage oli kääntynyt katsomaan Agnetea, joka istui ajatuksiinsa
vaipuneena tuijottaen jokeen.
Niin, Agnete oli kaunis. Hänen kauneutensa ei ollut sellaista, joka
ensi silmäyksessä lumoaa, vaan se oli sitä, joka vähitellen syöpyy
sydämeen ja valloittaa mielen. Aage ymmärsi, että nuori runoilija
saattoi runoilla hänen kunniakseen, että nuori taidemaalari saattoi
uneksia voivansa maalata hänet madonnana.
Hän oli keskipituinen, solakka, rinta matala, olkapäät pehmeästi
kaareutuvat. Hänessä oli sellaista suloutta, että Aagen mieleen
muistuivat vanhassa italialaisessa taiteessa, Botticellin ja Peruginon
tauluissa esiintyvät naiset. Hänen kapeita, soikeita, hienohipiäisiä
kasvojaan kehysti pitkä, ruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina
laskeutui korvien yli muodostaen paksun palmikkokiehkuran kapeaan
niskaan. Hienopiirteisten silmäkulmien alla paloivat hänen tummat
samettisilmänsä lempeinä ja sydämellisinä. Mutta kasvojen kaunein osa
oli suu punertavine, ruusunlehden tavoin taipuneine huulineen. Vaikka
hän oli niin nuori, oli hänen olennossaan jotain surumielisyyttä, joka
suli yhteen luonnon alakuloisuuden kanssa, syyspäivän levollisen,
hillityn hohteen kanssa.
»Tämä kai on vallan toista kuin mihin olet tottunut», sanoi neiti
Sparre Agnetelle, Aagen tarttuessa ohjaksiin, ja niin jatkettiin matkaa.
»On kyllä — ja kuitenkin istuin juuri ajatellen Englantia. Themsin
varrella on monta paikkaa, jotka muistuttavat tätä.»
»Niin, mutta tämä on vain pieni osa smålantilaista luontoa», sanoi
Aage kääntymättä. »Kaupungin ja Koivulan välisellä matkalla saat nähdä
pelkkiä idyllejä. Mutta sitten näytän sinulle jotain vallan toista —
penikulmain laajuiset, synkät metsämme, suomme ja kanervakankaamme. En
tiedä, tuletko niistä pitämään, mutta ne ovat joka tapauksessa aivan
erikoisia.»
»Minä tulen varmasti pitämään tästä seudusta. Rautatiematka tänne
oli hyvin kaunis. Kun on asunut sellaisessa maassa kuin Englannissa,
jossa jokainen jalanala maata on ihmisen käyttämä ja viljelemä, kaipaa
suunnattomasti oikein raivaamatonta luontoa. Kyllä Englannissakin on
koskemattomia paikkoja — Yorkshiressä ja Walesissa esimerkiksi, mutta
minä en ole koskaan ollut siellä.»
»Asuitteko te aina Lontoossa?» kysyi neiti Sparre.
»Asuimme, niin kauan kuin isä eli. Sitten muutin äidin kanssa
Richmondiin, ja kun hän kuoli» — Agnete hiljensi ääntään —»jäin asumaan
sinne vuodeksi. Mutta minä tunsin itseni niin yksinäiseksi — minä
kaipasin olosuhteiden muutosta ja tulin ajatelleeksi lapsuuteni ystäviä
— sinua, täti Gertrud, ja Aagea. Muistatko, Aage, miten hauskaa meillä
oli toistemme kanssa?»
»Muistan kylläkin. Mutta muistan myöskin, että tapanani oli kiusoitella
sinua ja aina esiintyä käskijänä. Sinä et ollut milläsikään
käytöksestäni ja olit ihmeteltävän mukautuvainen — — — Minä pelkään,
että piankin tulet huomaamaan, etten ole muuttunut.»
»Älä välitä hänestä, Agnete», keskeytti neiti Sparre hymyillen. »Hän
puhuu aina niin. Hän tekeytyy pahemmaksi kuin on.»
»Minä en pelkää Aagea», sanoi Agnete rauhallisesti. Hän istuikin juuri
ajatellen, miten Aage häntä miellytti, vaikka hänen käytöksensä oli
niin kylmä ja luotaantyöntävä. Lapsena hänellä oli ollut se tunne, että
Aage kaipasi ystävällisyyttä ja että hänen — juuri hänen — erikoisena
tehtävänään oli olla hyvä hänelle.
Kiivasta, nopeaa kavionkapsetta kuului heidän takanaan — — — Vaunut
ajoivat ohi. Auringonsäteet säihkyivät valjaitten hopeaheloissa ja
kuskin virkapuvun napeissa. Vaunuissa istui kaksi herraa ja kaksi
naista. Agnete näki vilahdukselta hymyilevät, nuorekkaat naisenkasvot
punaisen päivänvarjon takaa. Kasvot olivat hänelle tutut — — — Pitkän,
nuoren herran hän tunsi myöskin. He olivat hänen matkatovereitaan,
jotka olivat tulleet junaan eräällä asemalla Skånessa.
Samassa Aage tempasi ohjaksista. Hevonen säikähti ja heittäytyi
sivulle. Agnete kirkaisi. Neiti Sparre oli tullut aivan kalpeaksi.
Mutta heti Aage sai hevosen taas rauhoittumaan ja he jatkoivat
matkaansa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Ketkä ne ajoivat meidän ohitsemme?» kysyi Agnete tyynnyttyään.
»Ne olivat herra ja rouva Sandell läheisestä Dalan kartanosta sekä
heidän vieraansa, joita vastassa he olivat asemalla», vastasi neiti
Sparre. Sitten hän kumartui nuoren vierustoverinsa puoleen ja kuiskasi:
»Älä puhu Aagelle heistä.»
Agnete katsahti hämmästyneenä puhujaan, mutta ei uskaltanut kysellä
enempää. Neiti Sparre oli hyvin huolestuneen näköinen.
He ajoivat eteenpäin äänettöminä. Jonkun ajan kuluttua he poikkesivat
kapealle sivutielle, jota korkeat koivut reunustivat. Täti Gertrud
nyökäytti päätään Agnetelle. »Nyt olemme kohta kotona», sanoi hän.
Valkea asuinrakennus kohosi matalan, puutarhaa ympäröivän kiviaidan
takaa. Agnete näki vilahduksen vihreäksimaalatusta kuistista, jonka
seiniä peittivät syksyn punaamat villiviiniköynnökset. Rakennuksen
edessä olevan laajan ruohikon keskellä kasvoi mahtava riippakoivu,
jonka latva ulottui koko joukon yli katon. Kukkapenkeissä koreili
punaisia ja sinipunervia astereita ja leukoijia tummanharmaitten
resedojen ja keltaisten auringonruusujen seassa. Agnetesta kaikki
näytti ihmeen kauniilta ja siistiltä. Hän oli luullut tulevansa
yksinäiseen, rappeutuneeseen taloon — mutta tässähän ei ollut
merkkiäkään köyhyydestä ja huonoista oloista.
»Miten kaunista täällä on!» sanoi hän neiti Sparrelle, ja vanha neiti
hymyili tyytyväisenä.
»Niin, me koetammekin parhaamme mukaan ylläpitää järjestystä.»
Vaunut ajoivat pihaan ja pysähtyivät kuistin eteen. Aage hyppäsi
istuimeltaan auttaakseen naisia.
»Tervetuloa Koivulaan», sanoi hän ottaessaan Agneten käden omaansa.
Agnete katsahti häneen. Hänen äänensä vapisi hieman, ja otsalla
ja katseessa oli synkkä pilvi. Agneten sydän täyttyi säälistä
Aagea kohtaan. Vaikka hän ei tuntenutkaan Aagen elämäntarinaa
kokonaisuudessaan, tiesi hän hänen kokeneen paljon suruja. Syvä
hellyytensä, halunsa lohduttaa ja auttaa, nämä hänen luonteensa
perusominaisuudet vetivät häntä Aagen puoleen voimakkaammin kuin ennen.
»Kiitos, Aage», sanoi hän hiljaa. Aage tunsi kättään puristettavan
ujosti ja viivytellen, mutta silti sydämellisesti. — »Jospa voisin olla
teille vähäiseksi iloksi.».
»Iloksi», Aage toisti. Hän aikoi sanoa jotain ivallista ja katkeraa,
mutta hillitsi itsensä äkkiä. Ei, hän ei voinut puhutella häntä tylysti
— hänellähän oli nuo kasvot — lempeimmät kasvot, mitä hän koskaan oli
nähnyt. Sehän oli Agnete, hänen lapsuutensa paras ystävä. Ja hänestä
tuntui, kuin lapsuuden suloinen rauha olisi Agneten mukana muuttanut
siihen kotiin, jonka hän oli saanut omakseen.
»Minä uskon sinun tuovan iloa minne tuletkaan», sanoi hän hiljaa, ja
hänen silmänsä kirkastuivat hänen katsoessaan Agneten silmiin.
* * * * *
Päivällisen jälkeen Agnete vietti hetkisen huoneessaan. Se oli suuri ja
valoisa, ja ikkunat olivat puutarhaan päin. Neiti Sparre oli nostanut
sinne joukon vanhoja huonekaluja, jotka alkuaan olivat kuuluneet
taloon. Muutamia hienoja vaskipiirroksia oli seinillä, lattiamatto ja
ikkunaverhot olivat kotonakudottuja, kansanomaista kuosia.
Agneten matkakirstu oli jo saapunut, ja hänellä oli täysi työ
purkaessaan ja järjestäessään vaatteitaan piirongin syviin,
lavendelintuoksuisiin laatikkoihin. Ympäristö miellytti hänen
kauneudenaistiaan, ja hän tunsi kotiutuvansa. Hän tunsi voivansa asua
täällä kuukausimääriä, vaikkapa vuosiakin.
Lopetettuaan työnsä hän astui ikkunan luo ja alkoi katsella ulos.
Hänen huoneensa sijaitsi kuistin vieressä. Ikkunoiden edessä oli
ruohokenttä riippakoivuineen — kauempana hiekkakäytävä ja kiviaita,
jonka valkeaksimaalattu portti oli auki maantielle päin. Oli alkanut
tuulla hiukan; koivun oksien varjot tanssivat aurinkoisella käytävällä.
Silloin tällöin irtaantui keltainen lehti, joka hiljalleen putosi
maahan. Varjossa olevan kiviaidan takaa näkyi vihreitä niittyjä
auringonpaisteessa, ja kauempaa häämötti metsä sinertävässä usvassa.
Suuria, valkeita pilviä liiteli taivaalla, joka hohti syyskesän
läpikuultavassa kirkkaudessa, sen kellervässä, hillityssä valossa.
Harakka hyppeli puutarhan poikki, siisti sulkiaan ja lennähti ilmaan
nauraa räkättäen. Ruohonkorret värisivät tuulahduksen niihin koskiessa,
ja suuret, punaiset ja sinertävät asterit huojuivat taivuttamatta
kruunuaan.
Miten rauhallista ja kaunista täällä oli! Juuri tällaisessa
ympäristössä ihmisten tulisi elää, Agnete ajatteli. Ei suurkaupunkien
hälinässä ja hyörinässä, vaan maalla, raittiissa ilmassa,
luonnonkauneudessa ja hiljaisuudessa. Täällä katoaisi hermostus, täällä
jalot ajatukset täyttäisivät sielun. — Luonto — sehän on kaiken äiti,
ihmisen paras ystävä.
Neiti Sparre tuli ilmoittamaan, että kahvi aiottiin juoda puutarhassa,
ja Agnete seurasi häntä sinne.
Tumman kuusikon edessä olevalla ruohikolla oli pari vihreäksimaalattua
puutarhapenkkiä ja pyöreä pöytä, jossa kahvikeittimen kirkas messinki
ja ohuiden posliinikuppien himmeä norsunluuhohde erottuivat valkeasta
liinasta. Ja täti Gertrud harmaassa villaleningissään, päähineen
nauhasolmukkeiden kehystäessä hänen ryppyisiä kasvojaan, oli kuin luotu
toimimaan emäntänä tämän hauskan, kodikkaan kahvipöydän ääressä.
Agnete oli vaihtanut ruskean matkapukunsa valkoiseen musliinileninkiin
ja suureen olkihattuun. Hän näytti nuoremmalta tässä puvussa —
tyttömäisen hennolta ja pieneltä — ja raikas ilma oli jo nostanut
hieman punaa hänen kalvakoille poskilleen.
»Aage on mennyt pellolle katsomaan leikkuuväkeään», sanoi neiti Sparre
kaataessaan kahvia. — »On vaikea tietää, milloin hän palaa, joten
minusta on turha odottaa häntä. — Ota paljon kermaa, Agnete kulta, —
sinun täytyy saada pyöreämmät posket.»
»Tuhannen kiitosta — — — Mutta istuhan nyt, että saisit jotain itsekin,
täti Gertrud. Huomenna sinun täytyy luovuttaa minulle emännäntoimet.»
»Ei, rakas lapsi, mitä ajatteletkaan! Sinähän olet tullut tänne
virkistymään. Mutta sinä voit kaataa kahvia Aagelle. Se maistuukin
hänelle paremmalta, kuin jos minä sen teen vanhoilla käsilläni.»
Agnete pudisti päätään.
»Sitä en usko. Aage ei varmaankaan välitä minusta vähääkään.»
»Kyllä, hän pitää sinusta paljon, ole varma siitä!» huudahti neiti
Sparre vakuuttavasti. »Hän ei ole unohtanut, miten hyviä ystäviä te
olitte lapsina. Muuten hän ei olisikaan suostunut sinun tännetuloosi.
Hän on muuttunut melkein ihmisiä kaihtavaksi, senjälkeen kuin häntä
kohtasi suuri surunsa.»
»Niin, mitä se oli oikein? — Mutta ehkä» — Agnete punastui kovasti —
»ehkä minulla ei ole oikeutta kysellä.»
»Onpa kylläkin! Minä juuri ajattelinkin puhua siitä kanssasi ollessamme
kahdenkesken. Ei se ole mikään salaisuus, että Aage oli kihloissa neiti
Lotten Rosénin kanssa ja että tämä purki kihlauksen, kun Aage menetti
omaisuutensa.»
»Että hän saattoikin sen tehdä — — — !»
»Niin, eikö totta, sitä ei voi käsittää? Sinä ja minä, pikku Agnete,
me kuulumme niihin naisiin, joiden mielestä onnettomuus kiinnittää
meitä vielä enemmän niihin, joista pidämme. Mutta se mielipide on
hyvin vanhanaikainen», jatkoi hän hienosti hymyillen. »Lotten oli joka
tapauksessa toista mieltä.»
»Kerro minulle hänestä hiukan enemmän — jos tahdot, täti Gertrud.»
»Mielelläni. Lotten oli erään rutiköyhän ruotsalaisen kamarijunkkarin
lapsi. He asuivat silloin Kööpenhaminassa, kun Aage tutustui häneen.
Hänellä oli muutamia veljiä, jotka olivat upseereja. Koko perhe eli
varojensa yli ja oli ainaisessa rahapulassa. Jo lapsuudestaan saakka
oli Lotten asettanut itselleen päämaalin: joutua rikkaisiin naimisiin.
Hän oli kaunis ja liehittelevä, eikä hänen maineensa ollut paraimpia.
Kukaan ei voinut käsittää, mistä hän sai rahoja pukuihinsa, jotka
olivat niin ylen hienoja, että niistä kerrottiin sanomalehdissä. —
Kun hän meni kihloihin Aagen kanssa, luulivat kaikki Aagen saavan
periä suuren omaisuuden. Hän piti Aagesta omalla tavallaan, sen verran
kuin hän saattoi pitää muista kuin itsestään. Mutta kun onnettomuus
tuli, oli Lotten myös ensimäinen, joka hylkäsi hänet. Ja Aage on
katkeroitunut siinä määrin pettymyksestään, että on kuin toinen
ihminen.»
»Aage parka», sanoi Agnete hiljaa. Kahvi hänen edessään oli koskematta.
»Niin, se oli vaikeata silloin. Mutta se oli hänen onnensa. Lotten on
sellainen nainen, joka voi häikäilemättä saattaa miehensä häviöön ja
pettää häntä. Minä säälin tilanomistaja Tholanderia, jonka kanssa hän
sittemmin meni naimisiin, paljon enemmän kuin Aagea.»
»Onko Aage tavannut häntä senjälkeen kuin kihlaus purettiin?»
»Minä luulen hänen nähneen hänet matkoillaan Skånessa. Ja nyt tänään —
Lotten ja luultavasti hänen miehensä istuivat vaunuissa, jotka ajoivat
ohitsemme maantiellä. He vierailevat Dalassa nyt jonkun aikaa. Olen
niin pahoillani Aagen takia. Lottenin tapaaminen repii auki vanhat
haavat.»
Neiti Sparre pudisti huolestuneena päätään. Hänen suutaan ja silmiään
reunustavat rypyt näkyivät nyt kovin selvästi.
Agnete aikoi vastata, mutta näki samassa Aagen tulevan portista ja
suuntaavan kulkunsa heidän luokseen.
Hän heittäytyi heitä vastapäätä olevalle tuolille. Kissa, joka oli
paistattanut itseään ruohikossa, lähestyi hiljaa naukuen ja hypähti
hänen polvelleen. Hän silitti sen sametinhienoa harmaata turkkia, ja
sitä katsellessa levisi hänen nuorille, vakaville kasvoilleen iloinen
hymy.
»Täällähän teillä on oikein hauskan näköistä», sanoi hän. »Saanko
minäkin kupillisen kahvia?»
Agnete nousi kaatamaan.
»Miten monta sokeripalaa haluat?» kysyi hän. Hänellä oli sokeripihdit
kädessä.
»Sitä en todellakaan tiedä.»
»Anna hänelle kolme palaa», neuvoi neiti Sparre. »Aage ei koskaan
kiinnitä huomiota siihen, mitä syö tai juo — paitsi milloin saa
sellaista, josta ei pidä. Silloin hän kylläkin tietää.»
»Niin, minä olen kerta kaikkiaan häijy ja kiittämätön olento. Siinä
kuulet.»
»Oo, toistaiseksi en vielä ole kuullut mitään varsinaista pahaa
sinusta», sanoi Agnete hymyillen. Hän seisoi Aagen edessä ojentaen
kahvikuppia, minkä Aage otti vastaan hiukan kömpelösti, sillä kissa oli
yhä hänen sylissään. Heidän kätensä koskettivat toisiaan, ja Agnete
veti omansa äkkiä takaisin punastuen.
»Jos sinua haluttaa lähteä kanssani, Agnete, niin olisi minulla
nyt aikaa näyttää sinulle ympäristöä», sanoi Aage juotuaan kahvin.
»Lähdetkö mukaan, täti Gertrud?»
»En kiitos, lapsi kullat, menkää te yksin. Minä istun mieluimmin
rauhassa sukankutimineni.»
»Nyt alas, Pekka — — —»
Aage nousi kääntyen Agneten puoleen. Nyt hän vasta huomasi, että tämä
oli muuttanut vaatteita. Miten solakka ja nuorekas hän olikaan tuossa
puvussa! Hänen kaulansa ja käsivarsiensa ruusunvärinen hipiä kuulsi
leningin pitsien ja ohuen kankaan läpi. Hatun syrjien alta näkyi ruskea
tukka soluvan pehmeästi poskia myöten. Aagesta tuntui hänen siinä
seistessään, kuin Agnete olisi vielä ollut sama pikku tyttö, minkä hän
muisti lapsuutensa ajoilta.
»Eikö sinua palella? Ilma alkaa jo käydä viileäksi» sanoi hän sivellen
veljellisesti Agneten käsivartta.
»Ei, ei, ei minua palella.» Agnete hytkähti ja värisi hiljaa,
tietämättä oikein miksi.
He kulkivat kapeata käytävää vierekkäin. Ensi silmäykseltä puutarha
näytti hyvinhoidetulta, mutta Agnete huomasi pian, että se erosi
suuresti englantilaisista puistoista, jotka hänellä olivat
tuoreessa muistissa. Täällä ei ollut ainoatakaan sametinpehmeätä,
tasaiseksileikattua ruohokenttää, jossa toinen ruohonkorsi ei saanut
kasvaa toisen ohi. Ruoho kasvoi vapaasti, mutta näytti kuitenkin
rehevältä ja smaragdinvihreältä auringonpaisteessa — ja ruohikosta
päänsä nostaneet kissankellot ja apilankukat tekivät puutarhan hyvin
viehättäväksi Agneten silmissä. Siellä oli ääretön joukko vanhoja,
kyhmyisiä omenapuita, joiden oksat viistivät maata hedelmien painosta,
ja ylt'ympäri ruohikossa oli pudonneita omenia, tuoreita ja tuoksuvia.
Kun he saapuivat vattupensaikon luo, kohotti Agnete raskasta, maahan
painunutta oksaa, jotta lehtien harmahtava puoli loisti kuin hopea, ja
poimi kouransa täyteen kosteita, tummanpunaisia marjoja.
Miten hyvältä ne maistuivat! Siitä oli aikoja, kun hän oli viimeksi
poiminut marjoja tämmöisessä maalaispuutarhassa. Nämä vatut herättivät
eloon lapsuudenmuistot.
He kulkivat edelleen ja saapuivat tallin ja navetan lähettyville
koivikon ääreen, josta talo oli nimensäkin saanut. Navetta oli
pitkä, matala graniittikivirakennus, jonka pärekatto suojusti pieniä
ikkunoita. Navettaan liittyi puinen lisärakennus, jonka ruskeahkolla
olkikatolla sammal rehotti; sen seinien alkuperäinen punaväri oli
kulunut ja muuttunut epämääräisiksi vivahduksiksi, jotka muistuttivat
vanhan puunrungon väriä. Suurella, kiviaidan ympäröimällä pihamaalla
kasvoi ruoho mehevänä, ja siellä täällä pilkisti keltaisia kukkia.
Eräässä nurkkauksessa oli vanhanaikainen kaivo, jonka pitkä vintti
kohosi synkkänä kohden valkeita pilviä. Näkyvillä oli koko joukko
erilaisia ajopelejä — tasapohjaisia heinähäkkejä, tavallisia työkärryjä
sekä tilava kaleesi, joka näytti ainakin sadan vuoden vanhalta.
Pihamaan takaa koivujen valkoisten runkojen välistä näkyi perkaamaton
tiheikkö, jossa kasvoi katajia, kanervaa ja mustikkaa sammaltuneiden
kivien ympärillä. Viidakosta kuului lehmänkellojen kilkatusta, ja
siellä täällä näkyi sarvipää puiden lomitse ja saattoi erottaa
vihreyden keskeltä ruskea- ja valkopilkkuisen ruumiin.
»Tämä on ihastuttavinta, mitä olen täällä nähnyt!» huudahti Agnete
tyytyväisenä. »Nämä vanhat ajoneuvot muistuttavat minulle Gösta
Berlingin tarusta sitä kohtaa, jossa kerrotaan, miten kavaljeerit
hakevat vanhat vaununsa ajaakseen Ekebystä. — Onko Koivulalla mitään
tarua, Aage?»
»Luulen olevan, mutta en tiedä siitä paljoakaan. Tiedän vain, että
viimeinen omistaja, jolta isä osti talon, oli ihmisiä kaihtava,
synkkämielinen vanha upseeri, joka ei koskaan tahtonut tavata
naapureitaan. Kerrotaan, että hänen vaimonsa oli hyljännyt hänet monta
vuotta sitten. Hän kuoli äkkiä — huhu kertoo, että hän hirtti itsensä,
mutta kukaan ei tiennyt sitä varmaan, paitsi hänen vanha palvelijansa,
joka vaikeni kuin muuri.»
Agnete kalpeni. »Huh, sepä oli hirmuista! Missä se tapahtui — minä
tarkoitan, missä hänen sanottiin hirttäytyneen?»
»Se kuuluu tapahtuneen siinä huoneessa, jossa minä nykyisin asun»,
sanoi Aage ja hymyili hänen kauhulleen. »Ole rauhassa, Agnete, en ole
koskaan huomannut, että siellä kummittelisi. Olkoon kapteenin syntien
ja surujen laita miten tahansa, niin luulen kuitenkin, että hän on
saanut rauhan haudassaan.»
»Mutta — että sinä asutkaan siellä! Miksi valitsit sen huoneen?» Hän
oli tarttunut Aagen käsivarteen ja katseli häntä suurin, pelokkain
silmin. Aage puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ennenkuin vastasi:
»Siksi, että se on kauimpana, ja minä tahdoin olla rauhassa. Ja miksi
pelkäisin? — Kuolleet eivät tee kenellekään pahaa.»
»Eivät tietenkään. Mutta minusta tuntuisi kauhealta asua sellaisessa
huoneessa, missä sellainen toivoton ihmisparka kerran on asustanut.
Joskaan hän itse ei kummittele, tuntuisi kuitenkin siitä, kuin hänen
raskaat ajatuksensa kummittelisivat siellä. — Minä toivoisin, että
antaisit minun järjestää itsellesi toisen huoneen, Aage — huoneen,
joka on avara ja valoisa ja josta on laaja näköala. Minä toisin
sinne joka päivä tuoreita kukkia ja ripustaisin seinille muutamia
hauskimpia taulujani. Sinun täytyy nähdä tauluni — minulla on niin
monta jäljennöstä kuuluisimpien englantilaisten taiteilijain tauluista
— Burne Jonesin, Wattsin ja Rossettin. Luulisin sinun pitävän niistä.»
Aage hellitti hänen kädestään kuin ajatuksissaan, ja hänen katseensa
muuttui synkäksi.
»Kiitos, Agnete, aikomuksesi on hyvä, mutta minä pysyn mieluimmin
siellä, missä olen. Ja sinun taulusi eivät sovi minulle. —
Näetkös, silloin kun vielä luulin isän olevan rikkaan, aloin lukea
taidehistoriaa. Olin jo tehnyt pari matkaa Italiaan ja Hollantiin
saadakseni nähdä taulukokoelmat, ja kirjoitin niistä muutamia
artikkeleita. Mutta sitten tuli muutos. Nyt olen talonpoika ja minun
tulee elää kuin talonpoika. Kaikki, mikä muistuttaa entistä elämääni,
tuottaa minulle tuskaa.»
»Mutta Aage» — hän ei katsonut häneen, vaan puhui ujosti ja hiljaisella
äänellä. »Kenenkään ei pidä karkoittaa kauneutta elämästään, vaikkei se
voisikaan olla siinä ensi sijalla.»
»Minulle se on kaikki tai ei mitään», sanoi Aage lyhyesti. »Palaammeko
nyt täti Gertrudin luo? Minulla ei ole enää mitään näytettävää.»
Agnete seurasi häntä ääneti. Hän katseli hänen ryhdikästä vartaloaan,
hänen ylpeätä niskaansa, joka ei ollut taipunut surussa, vaan kohosi
entistään uhmaavampana, ja hän ajatteli surumielin, miten vaikeaa oli
voittaa hänet, vaikeaa tuoda valoa hänen elämäänsä, niin hartaasti kuin
hän sen halusikin tehdä.