Se on houkka, mi vaivoja vaikertaa
ja haastavi huolistansa!
Paras käydä on seppele otsallaan
ja riemu se rinnassansa,
paras nauttia nautinnonaikana
elon onnesta, elämän riemusta:
kas, aika se entävi, joutuun käy
ja ilta jo ennättäy.
Lyhyt aika on meille mi annettiin,
kesä kerkeä nuoruutemme,
pian talvi se ankara luntansa
on heittävä hapsillemme,
pian ryppyjä otsalle ilmaantuu,
pian nuoruus ja kauneus kuivettuu,
pian saapuvi syksy ja kaikki se lyö,
ja silloin on ehtinyt yö.
Oi, emmekö silloin me nauttisi siis,
kun nauttia meillä on valta!
Maan lapsi, sa katko'os kahlehesi
ja nouskosi murheitten alta!
Et surra, et huolla, et itkeä saa!
Niin kukkiva, kaunis ja suuri on maa,
ja taivas on kirkas ja maailma on sees!
Oi, sulje sä päivä sun sydämees!
Onnekas.
Uhmata, seistä ja uskaltaa,
kuohua kosken lailla,
katsoa pilkaten maailmaa,
katsoa pelkoa vailla,
hymyillä kirkkaus otsalla,
nuorena olla ja vapaana,
lempiä, leikkiä, nauraa vaan —
Oi, sepä onnekas päällä on maan,
näin kuka silloinkin tehdä voi,
kuolo kun kulkevi, ukkonen soi!
Ulkokullatuille.
Voi miten, voi miten halveksin teitä,
päällenne katsoa viitsi ma en,
joukkiot, joidenka kasvoissa pyhyys
loistavi kirkas ja taivahinen.
Luulette, että mun pettää te voitte —
Turhia! Sielunne pohjahan nään:
siellä on ruumenta, siellä on ruhkaa,
puutu ei viekkainta vilppiäkään.
Voi miten, voi miten halveksin teitä!
Kuulkaa te neuvoni: parhainta ois,
että jo vihdoinkin valheitten naamarin
heittäisitte te kasvoilta pois!
Elkää te uskoko, autuutta että
kasvoilla kauneilla saavutatte,
elkää te uskoko, että te voitte
salata synkeän sielunne.
Tyhmyrit! Kullatut farisealaiset!
Viisaammat nauravat nauruansa,
naurua pilkan ja naurua herjan —
tyhmiltä saatte te kunniata.
Nauran ma teitä ja raskaasti huokaan:
voi teitä, pettäjät itsennekin!
Voi teitä valhetten viitoissa käyvät —
säälin mä teitä ja halveksin.
Ilta.
Mi ihme ilta, vakaamielinen
ja kaunis, kalpea ja tenhovainen:
maat, metsät nukkuu lailla lapsien
verhossa hämäräisten verhojen,
ja iltasoitanto soi ihanainen
kuin enkel' laulu korkeudessa,
se kaikuu metsistä ja vaaroilta
ja sulauupi tuulten hyminään
niin hellään, leppeään ja lämpimään.
Mi ihme ilta! Rauha täyttää maan,
ja luonto uinuu onni otsallansa!
Niin kaunis on se tuossa nukkuissaan,
niin hertas hymyily on huulillaan —
ei mikään häiritse sit' unessansa.
Autuutta tulvillaan sen sielu on,
siks' onkin katseensa noin suruton
ja silmäänsä ei kyynel sumenna —
Oi rauhan ilta, ilta ihana!
Sä sielu, joka uuvuit taisteloon
jo päästä mielit rauhan satamahan,
nyt nukahtaos illan suuteloon,
sen lauluun nukahtaos, soitantoon
niin hellään, sointuvaan ja suloisahan!
Tänlaisena iltana ken kuolla saa,
se mitään ei voi enää kadottaa,
ei mitään ihanampaa toivoa —
Sä sielu, joka kärsit, nukahda!