Yö vaikka on synkkä mun sielussain
ja syömmeni itkee verta,
niin annan ma otsani loistaa vain
kuin loisti lapsena kerta,
niin annan ma huuleni hymyillä
ja tahdo en surra, en itkeä,
ja tahdo en muille ma näyttää
mun sieluni synkeyttä.
Ja siksi ne, siksi ne luulevatkin,
ma ett' olen onnekas täällä,
ma ett' olen mies mitä riemuisin
joka kulkevi kukkien päällä.
Ei tiedä he siitä ei rahtuakaan,
mitä kärsinkään joka hetki,
ja miten on pystyä tieni mun tää
ja työlästä elämän retki.
Oi, ihmiset jospa te tietäisitte,
miten poveni mun liekkivi, palaa,
miten henkeni hehkuvi rauhatonna
ja rintani riutuvi salaa,
niin ette te hymyäis' varmaankaan
kun teille ma hymyäisin,
jok'ainoa katsoisi kaihoten vaan,
ja ma säälin keskelle jäisin.
Talvi-ilta.
Talvinen ilta. Sammunut hiillos
töllissä pienessä tuhkaksi on.
Himmeä, sairas on äityen katse.
Lapset ne pyörivät ympärillään,
lapset ne pyörivät pyytäen leipää.
Veikon on nälkä ja siskon on nälkä,
viimeinen kannikka syöty on juur'!
veikon on kylmä ja siskon on kylmä,
anna ei lämpöä tummunut tuhka.
Himmeä, sairas on äityen katse.
Painunut kiinni on raukea silmä.
Valkeat liljat ne poskilla kukkii,
tunturin luntakin valkeammat —
käs' se on polvelle hervahtanunna,
käs' se on kylmänä niinkuni jää.
Pimeä on pirtti ja ahdas ja synkkä,
pimeämpi lasten ja äityen mieli.
Pimeä on pirtti, mut' ulkona on ilta
kaunis on, kirkas ja lempeäkin:
kullassa kuuhuen hanget ne läikkyy,
tähtöset kirkkaina kimmaltavat,
yöttäret kummuilla leikkiä lyövät:
säihkyvät tummat ja tuliset silmät,
notkuvat varret ja kiiltävät vyöt —
Pakkanen paukkuvi nurkissa töllin.
Äiti ja lapset on nukkunehet.
Laulu yössä.
Tämä rauhallisuus mua painanut on,
minä tuulehen tahdon ja taistelehon
ja sinne, mis' aallot ne hurjimmin lyö,
ja missä ei tuskat ne sielua syö,
ja missä ei itketä illoin,
ja missä on riemua, nautintoa
ja tulta on naisien suukkosissa,
ja elämä on kuohua kuumaa,
joka nostaa ja tenhoo ja huumaa
ja sielulle kaikkea suo —
Minun tuntea täytyvi tuo!
Ja siksi mä kaihoan pois, pois, pois!
Olen ollunna onnea vailla,
olen kantanut kaihoa rinnassain
ja kulkenut kulkurin lailla.
Vaan nytpä, oi, nytpä en tahdokaan,
minä murheita muistella ollenkaan,
nyt kerrankin nauttia tahdon!
Siis pois, pois täältä jo, kauaksi pois!
Ilon tahdon mä kulkea teitä.
Pois sinne, miss' tuskia tunneta ei
ja rimmet ei rintoja peitä!
Sonetti.
On menneet kaikki, mutta rinnassani
ei sittenkään oo yötä synkeää:
on vielä hymyn pilvet huulillani
ja vielä uskallan mä ylvästää.
On peittynynnä pilviin taivahani,
ja ympärilläni ulvoo myrskysää,
mut vielä nauran pilkkanauruani
ja vielä silmäni mun liekehtää.
Se miestä todistaa ja uskallusta
näin uhmata kun yössä uskaltaa,
kun elo kohti kulkee kuolon usta
ja kaikkiall' on synkkää, sumeaa.
Mut' en mä työtä pelkää, ponnistusta
en kuolon hymyilyä kamalaa.