Minä tahtoisin katkoa kahleet maan
ja uudestansa sen luoda;
minä tahtoisin laulaa lempeä vaan
ja kaikille onnea suoda
ja itkeä itkut ne ihmisien
ja maailman murehet kantaa
ja lapsille synkeän syksyisen,
jotk' kulkevat kumpuja kyynelten,
ma tahtoisin auvoa antaa.
Ja ma tahtoisin päivyen kohottaa
taas taivaalle uudestansa,
ja ett' olis maa tää auringon maa
ja kansa tää auringon kansa,
ja että ei tääll' olis syksyä, yötä,
vaan ainaista riemua, onnea vaan,
ja toiset ei toisilla teettäisi työtä
ja kantaisi vääryys ei valtikkataan.
Oi kuink' olis armasta silloin täällä,
kun alla ei huolien huokaisi maa,
kun leyhyisi vuorilta suviset tuulet,
ja ilm' olis puhdasta tuoksuavaa,
kun laulut ne helkkäisi metsissä, mailla,
kun maan lapset kulkisi vaivoja vailla,
kun sijansa saisivat aattehet suuret,
ja rinnoissa ihmisten olis niiden juuret,
ja elo olis ainaista päivää —
Oi, kuink' olis armasta silloin täällä:
ei miel' olis synkkä, ei pystyä tie,
jok' ainoa kulkisi kukkien päällä —
mut' kuinkahan kaukana aika se lie?
Olen uottanut sitä ja vieläkin uotan.
Ma turhaanko toivon ja turhaanko luotan
ja haaveita hulluja haaveksin vain,
ja konsana aika se tuo eikö koita,
ja konsana elo eikö kuoloa voita,
ja ainako täällä on huolta ja vaivaa,
ja ainako surut synkät sielua kaivaa,
ja ainako yllä on yö,
ja konsana lopu eikö orjien työ,
ja vaikene armaampi aamu?
Se aamu, se kerran on valkeava,
ja sen aamun, sen täytyvl valjeta.
En tahdo painaa päätäni.
En tahdo painaa päätäni,
en tahdo orja olla:
on vapaa, vapaa henkeni.
Kuin kuusi kalliolla
pää pystyssä oon seisova,
jos tuulee tuulet tuimina
ja vinkuu viimat kohtalon
tai rauhaisata on.
En tahdo rukoella, en:
on orjien se työtä;
en tahdo käydä anellen
ja kerjuusauva myötä.
Töit' olkoon muiden teot ne,
mut' ei ne sovi minulle:
ken kantaa päätään pystyssä,
se ei voi kerjätä.
En tahdo ostaa kunniaa
mä pelkureitten lailla;
jos en mä muuten sitä saa,
oon silloin sitä vailla;
ja jos mä sitä kaipailen,
mä töilläni sen ansaitsen:
työ kunnian tuo tullessaan,
ei kulta konsanaan.
En tahdo olla petturi
mä eessä Jumalani,
mun vaikka maatuis' maineeni
ja kuolis kunniani:
on paremp' eessä ihmisten
vaikk' olla suurin syntinen
kuin käydä eessä Herransa
vain valehurskaana.
Pakkasessa.
Paukkuu tammipakkanen,
tuul' on pohjanpuolla.
Poika pieni värjyen
usten ulkopuolla
seisoo ryysyvaatteissa,
kalpeana, kurjana,
jalka pieni paljas on
katse arka, levoton.
"Avatkaatte! Avatkaa!"
Näin saa sanotuksi.
"Mua jäätää, paleltaa!"
Mut' ei aukee uksi.
Kiinni pysyy. Värjyen
Kolkuttaapi poikanen.
Huulet yhteen puristuu.
Paukkuu tuima tammikuu.
Koittaa aamu armainen.
Ken on poika tuolla,
Kalpeekasvo, ryysyinen
usten ulkopuolia?
Siinä nukkuu: jäätyneet
poskillaan on kyynelveet,
silmä puoliks' avoinna
täynnä tuskaa, kaihoa.