— Koska niin on laita — vastasi Sancho — ja teidän armonne tahtoo

alinomaa käydä tämmöisiin luvalla sanoen hullutuksiin, niin en voi

tehdä muuta kuin totella ja kumartaa, niinkuin sananlasku sanoo: »Tee

mitä herrasi käskee, vaikka käskisi kanssaan aterioimaan.» Siitä

huolimatta tahdon kuitenkin omantuntoni huojennukseksi huomauttaa

teidän armollenne, että tämä venhe ei minusta näytä kuuluvan

lumotuille, vaan joillekin tämän joen kalastajille, sillä tästä joesta

pyydetään mailman parhaita tuutaimia.

Tuon Sancho sanoi eläimiä sitoessaan ja jättäessään ylen murheellisena

ne poppamiesten suojaan ja varjelukseen. Don Quijote sanoi hänelle,

ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, vaikka eläimet jäivät siihen

oman onnensa nojaan, koska hän, joka kuljetti heitä itseään pitkien

distanssien päähän, varmaan pitäisi huolta heidän toimeentulostaan.

— Minä en ymmärrä, mitä tanssia se on, — sanoi Sancho — enkä ole

kuullut semmoista sanaa eläissäni.

— Distanssi — vastasi Don Quijote — merkitsee välimatkaa, eikä ole

mikään ihme, vaikka et sitä ymmärrä, sillä et sinä ole velvollinen

osaamaan latinaa, niinkuin monet muut, jotka ovat sitä osaavinaan,

mutta eivät kumminkaan osaa.

— Minä olen sitonut — virkkoi Sancho. — Mitä nyt teemme?

— Mitä teemme? — vastasi Don Quijote. — Me siunaamme itsemme ja

nostamme ankkurin, toisin sanoen astumme alukseen ja katkaisemme

köyden, jolla se on kiinnitetty.

Hän hyppäsi venheeseen, Sancho hänen jäljessään; hän katkaisi köyden,

ja venhe alkoi hiljalleen lipua ulos rannasta. Huomatessaan olevansa

suunnilleen kolmen kyynärän päässä joella Sancho alkoi vapista peläten

joutuvansa tuhon omaksi; mutta kaikkein pahimmin häntä huolestutti,

että hän kuuli harmonsa huutavan ja näki Rocinanten tempoen pyrkivän

vapaaksi. Hän sanoi herralleen:

— Harmo huutaa murehtien, että olemme sen jättäneet, ja Rocinante

tempoo itseään irti syöksyäkseen jälkeemme. Voi rakkaat ystävät,

olkaa rauhassa, ja hulluus, joka vie meidät nyt pois teidän luotanne,

vaihtukoon kohta terveeksi ymmärrykseksi ja johdattakoon meidät jälleen

teidän tykönne.

Samassa hän alkoi itkeä niin katkerasti, että Don Quijote sanoi hänelle

harmistuneena ja kiukkuisesti:

— Mitä sinä pelkäät, kurja raukka? Mitä itket, vaivainen? Kuka sinua

vainoaa, kuka sinua ahdistaa, sinä pelkuri, tai mitä sinulta puuttuu,

koska niin kovin valitat hätääsi keskellä yltäkylläisyyttä? Oletko

kukaties kulkemassa paljain jaloin Rhypean vuoristossa, vaikka istut

tässä kuin arkkiherttua leveällä tuhdolla, hiljaa liukuen pitkin

tätä kaunista virtaa, joka aivan pian kuljettaa meidät aukealle

meren selälle? Mutta me olemmekin varmaan jo sinne saapuneet ja

olemme kulkeneet ainakin seitsemän- tai kahdeksansataa peninkulmaa,

ja jos minulla olisi tässä astrolabium, jotta voisin sillä mitata

napakorkeuden, niin sanoisin sinulle, kuinka monta peninkulmaa olemme

kulkeneet. Pahoin kumminkin erehtyisin ja huonosti asian ymmärtäisin,

jollemme ole jo kulkeneet tai kohta tule kulkemaan tasaaja-linjan yli,

joka jakaa ja leikkaa molemmat vastakkaiset navat samassa etäisyydessä.

— Kun tulemme sille liinalle, josta teidän armonne puhuu, — kysyi

Sancho — kuinka kauas olemme silloin ehtineet?

— Oikein kauas, — vastasi Don Quijote — sillä mainitulle

linjalle saavuttuamme olemme kulkeneet puolet niistä

kolmestasadastakuudestakymmenestä asteesta, jotka maa- ja vesipallo

sisältää Ptolemaion laskujen mukaan, joka oli parhain kaikista

tunnetuista kosmografeista.

‒ Jumala varjelkoon, — sanoi Sancho — millaisen hienon herran teidän

armonne nyt tuo todistajaksi, putelimiehen ja rosmon, ja mikä kirahvi

siinä vielä olikaan.

Don Quijote nauroi selitykselle, jonka Sancho oli antanut kosmografi

Ptolemaion nimestä, ja sanoi hänelle:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että espanjalaisilla ja kaikilla niillä,

jotka nousevat Cadizissa laivaan matkustaakseen Itä-Intiaan, on eräitä

merkkejä, joista he voivat havaita kulkeneensa äsken mainitsemani

ekvinoktiaalilinjan yli, ja eräs näistä merkeistä on siinä, että

kaikista aluksessa olevista ihmisistä kuolevat täit, niin ettei eloon

jää yhtään ainoata ja ettei koko aluksesta löydy yhtäkään, vaikka

maksaisi siitä sen painon kultaa. Voit siis pyyhkäistä omaa reittäsi,

Sancho, ja jos tapaat jotakin elävää, niin epäilyksemme hälvenee;

jollet, niin olemme kulkeneet linjan yli.

— Minä en usko tuosta yhtään mitään; — vastasi Sancho — mutta siitä

huolimatta teen niinkuin teidän armonne käskee, vaikka en oikeastaan

tiedä, mitä semmoisten kokeitten tekeminen auttaa, koska näen omin

silmin, ettemme ole loitonneet rannasta vielä viittä kyynärää emmekä

kahtakaan kyynärää siitä, missä elikot seisovat, sillä tuossa ovat

Rocinante ja harmo samassa paikassa, johon ne jätimme, ja kun nyt otan

mittaa silmälläni, voin vannoa pyhästi, ettemme liiku eteenpäin edes

niin nopeasti kuin muurahainen.

— Suorita sinä, Sancho, tutkimus, jonka sinulle mainitsin, äläkä

huoli mistään muusta; sinähän et tiedä mitään koluureista, linjoista,

paralleelipiireistä, eläinradoista, ekliptikoista, navoista,

seisauspisteistä, tasauspisteistä, planeetoista, tähtikuvioista,

pisteistä ja asteista, joiden mukaan maan ja taivaan palloa mitataan;

jos näet tietäisit kaiken tämän tai edes osan siitä, niin huomaisit

selvästi, kuinka monta paralleelipiiriä olemme leikanneet, kuinka monta

tähtikuviota olemme nähneet ja kuinka monta taivaanmerkkiä olemme

jättäneet ja yhä jätämme taaksemme. Siksi sanon sinulle vielä kerran:

tunnustele itseäsi ja etsi, sillä minä uskon, että olet puhtaampi kuin

sileä valkoinen paperiarkki.

Sancho tunnusteli, vei kättään hiljaa ja varovasti kohti vasenta

polvitaivettaan, kohotti päänsä, katsoi isäntäänsä ja sanoi:

— Joko on tämä koe mitätön, tai emme ole vielä saapuneet sinne,

mihin teidän armonne sanoo meidän saapuneen, vaan olemme vielä monen

peninkulman päässä.

— Kuinka niin? — kysyi Don Quijote. — Löysitkö jonkin?

— Löysinhän noita jokusia — vastasi Sancho.

Hän pyyhki sormiaan ja pesi koko kätensä joessa, missä venhe liukui

rauhallisesti eteenpäin, minkään salaisen voiman tai piilevän noidan

sitä ajamatta, tässä kohdassa hiljaisen ja tyynen virran viemänä.

Samassa he havaitsivat muutamia suuria vesimyllyjä, jotka olivat

keskellä jokea, ja ne nähtyään Don Quijote sanoi heti Sancholle

kuuluvalla äänellä:

— Näetkö? Tuolla, oi ystäväni, näkyy se kaupunki, linna tai linnoitus,

missä on vangittuna joku hädänalainen ritari tai joku solvattu

kuningatar tai prinsessa, jonka avuksi minua nyt kuljetetaan.

— Mistä pirun kaupungista, linnoituksesta tai linnasta teidän armonne

puhuu? — kysyi Sancho. — Ettekö näe, että nuo ovat jokeen rakennettuja

vesimyllyjä, joissa jauhetaan viljaa?

‒ Ole vaiti, Sancho; — sanoi Don Quijote — vaikka ne näyttävät

vesimyllyiltä, eivät ne kumminkaan niitä ole. Olenhan sinulle jo

sanonut, että noituus muuttaa ja vaihtaa kaikki luonnollisesta

hahmostaan. En tarkoita, että se todella muuttaa jonkin olion toiseksi,

vaan että siltä näyttää, kuten kokemus meille osoitti, kun näimme,

millaiseksi oli muuttunut Dulcinea, minun toiveitteni ainoa pakopaikka.

Venhe oli sillävälin ehtinyt keskelle jokea ja alkoi nyt liukua

eteenpäin nopeammin kuin ennen. Kuu vesimyllyjen myllärit näkivät

venheen tulevan virran mukana ja suuntautuvan suoraan myllynruuheen,

riensivät monet heistä venhettä pidättämään, käsissään pitkät korennot,

ja he näyttivät sangen peloittavilta, koska olivat aivan valkoiset ja

koska heidän kasvonsa ja vaatteensa olivat yltä päältä jauhoissa. He

huusivat kovalla äänellä:

‒ Miehet perkeleet! Minne menette? Oletteko elämään kyllästyneet? Mikä

on aikomuksenne? Tahdotteko hukkua ja murskautua myllyn rattaisiin?

— Enkö sinulle sanonut, Sancho, — virkkoi siihen Don Quijote — että

olemme ehtineet siihen paikkaan, missä minun tulee osoittaa, mihin

käsivarteni voima pystyy? Katso, kuinka paljon ryöväreitä ja roistoja

hyökkää minun kimppuuni, katso, kuinka paljon aaveita asettuu minun

tielleni, katso, kuinka monet rumat naamat meille irvistelevät... Mutta

kohta saatte nähdä, te riiviöt!

Hän nousi venheessä seisomaan ja alkoi äänekkäästi uhkailla mylläreitä

huutaen heille:

— Kunnoton ja ilkeä roskaväki, päästäkää irti ja vapauteensa se

henkilö, jota pidätte vangittuna tässä linnoituksessa tai vankilassa,

olkoon hän ylhäinen tai alhainen, mihin säätyyn ja arvoon kuuluva

tahansa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös

Leijonaritariksi ja jonka tehtäväksi korkea taivas on varannut tämän

seikkailun onnelliseen loppuun saattamisen.

Niin sanoen hän veti miekkansa ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa päin

mylläreitä; nämä, jotka tosin kuulivat, mutta eivät ymmärtäneet hänen

mielettömiä puheitaan, varautuivat korennoillaan pidättämään venhettä,

joka oli jo menossa kuohuvaan myllynruuheen.

Sancho painui polvilleen ja rukoili hartaasti taivasta pelastamaan

hänet tästä uhkaavasta vaarasta, ja taivas tekikin niin käyttäen

välineinään taitavia ja sukkelia mylläreitä, jotka pidättivät

korennoillaan venheen, kumminkin niin, että venhe kaatui ja Don Quijote

ja Sancho keikahtivat päistikkaa veteen. Don Quijote suoriutui sentään

hyvin vaarasta, sillä hän osasi uida kuin hanhi, vaikka varuksien

paino veti hänet kaksi kertaa pohjaan asti. Jos myllärit eivät olisi

heittäytyneet veteen ja suoltaneet heitä kuivalle ihan solkenaan,

olisivat he molemmat luultavasti löytäneet siitä Troiansa.[68] Kun

he siis olivat päässeet kuivalle maalle, läpimärkinä eikä ollenkaan

janoisina, painui Sancho polvilleen, laski kätensä ristiin, kohotti

katseensa taivaaseen ja rukoili pitkässä ja hartaassa rukouksessa

Jumalaa tästä lähtien vapahtamaan hänet ja hänen herransa uhkarohkeista

yrityksistä ja seikkailuista.

Samassa saapuivat paikalle kalastajat, joiden omistama venhe

oli särkynyt säpäleiksi myllynrattaisiin, ja nähdessään venheen

rikkinäisenä he kävivät riisumaan Sanchoa ja vaatimaan Don Quijotelta

maksua venheestä. Don Quijote vakuutti aivan rauhallisesti, ikäänkuin

hänen ei olisi kuinkaan käynyt, mylläreille ja kalastajille suostuvansa

varsin mielellään maksamaan venheen, jos hänelle vain jätettiin ilman

ehtoja ja ilman lunnaita se tai ne henkilöt, jotka olivat vangittuina

heidän linnassaan.

— Mitä henkilöitä ja mitä linnaa sinä tarkoitat, järjetön mies? — kysyi

eräs mylläreistä. — Tahdotko ehkä viedä mukanasi ne, jotka tulevat

meidän myllyillemme viljaansa jauhattamaan.

— Jo riittää! — sanoi Don Quijote itsekseen. — Minähän olisin huutavan

ääni korvessa, jos tahtoisin pyynnöillä saada tämän roskaväen tekemään

jotakin hyvää. Tässä seikkailussa on varmaan kaksi voimallista noitaa

osunut vastatusten, ja toinen estää, mitä toinen aikoo: toinen lähetti

minulle venheen, ja toinen heitti minut päistikkaa veteen. Jumala meitä

varjelkoon; tämä maailma on täynnä petoksia ja juonia, jotka sotivat

toisiansa vastaan. En voi enempää.

Sitten hän koroitti äänensä, tuijotti vesimyllyihin ja lausui:

— Ystäväni, keitä lienettekin, te, jotka istutte vangittuina tässä

linnassa, suokaa minulle anteeksi; oman onnettomuuteni tähden ja

teidän onnettomuudeksenne en voi teitä pelastaa ahdistuksestanne. Tämä

seikkailu on varmaan varattu ja säästetty jollekin toiselle ritarille.

Niin sanottuaan hän sopi kalastajien kanssa ja maksoi venheestä

viisikymmentä reaalia, jotka Sancho kovin vastahakoisesti luovutti

sanoen:

— Vielä kaksi tämmöistä venematkaa, ja koko pääomamme on mennyttä.

Kalastajat ja myllärit katselivat ihmeissään noita kahta omituista

hahmoa, jotka näyttivät niin toisenmoisilta kuin muut ihmiset, eivätkä

voineet oikein ymmärtää, mitä Don Quijote tarkoitti puheillaan ja

kysymyksillään. He otaksuivat, että he olivat molemmat hulluja,

jättivät heidät siihen ja lähtivät kukin taholleen, myllärit

myllyihinsä ja kalastajat majoihinsa, Don Quijote ja Sancho palasivat

elukkainsa luo, yhtä tyhminä kuin olivat sieltä lähteneet, ja siihen

loppui seikkailu taiotussa venheessä.

Kolmaskymmenes luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin

metsästäjättären.

Ritari ja aseenkantaja palasivat sangen alakuloisina ja huonotuulisina

juhtainsa luo, varsinkin Sancho, jonka mieltä kovin rasitti se, että

oli täytynyt keventää kukkaroa, sillä hänestä tuntui, että kaikki, mitä

siitä otettiin pois, otettiin hänen silmäteristään. Vihdoin he nousivat

ratsujensa selkään mitään virkkamatta ja poistuivat kuuluisan joen

rannalta, Don Quijote vaipuneena lemmenaatoksiinsa ja Sancho ajatellen

olojensa kohentumista, joka nyt näytti kovin kaukaiselta. Vaikka

olikin yksinkertainen, hän sentään hyvin käsitti, että hänen isäntänsä

teot, kaikki tai ainakin useimmat, olivat pelkkää hullutusta, ja niin

hän päätti etsiä tilaisuutta tempautuakseen irti hänen seurastaan ja

palatakseen jonakin kauniina päivänä kotiin ryhtymättä enää mihinkään

tilintekoon ja lausumatta hänelle mitään jäähyväisiä. Mutta sallimus

järjesti asiat aivan toisin kuin hän osasi pelätä.

Sattui näet, että Don Quijote seuraavana päivänä auringon laskiessa,

kun he ajoivat ulos eräästä metsästä, antoi katseensa liidellä

viheriällä niityllä ja näki sen etäisimmällä laidalla väkeä, jonka hän

lähemmäksi tultuaan havaitsi haukalla metsästäväksi seurueeksi. Hän

ajoi vielä likemmäksi ja huomasi seurueessa komean naisen ratsastamassa

lumivalkoisella tasa-astujalla, jota koristi viheriä loimi ja jonka

satula oli hopeainen. Tämä nainen oli itsekin viheriöissä vaatteissa,

jotka olivat niin kauniit ja upeat, että näytti siltä kuin itse upeus

olisi pukeutunut hänen hahmoonsa. Vasemmalla kädellään hän hallitsi

metsästyshaukkaa, mistä Don Quijote päätteli, että hän oli joku

ylhäinen nainen ja nähtävästi koko tuon metsästysseurueen johtaja,

kuten todella olikin. Senvuoksi hän sanoi Sancholle:

— Kiiruhda, Sancho poikaseni, ja sano tuolle armolliselle rouvalle,

joka istuu upean ratsunsa selässä pidellen haukkaa, että minä,

Leijonaritari, suutelen hänen suuren kauneutensa käsiä ja siinä

tapauksessa, että hänen ylhäisyytensä antaa minulle luvan, tulen

henkilökohtaisesti niin tekemään ja palvelemaan häntä, mikäli voimani

sallivat ja hänen korkeutensa suvaitsee käskeä. Mutta harkitse, Sancho,

miten puhut, ja katso, ettet liitä viestiisi ainaisia sananlaskujasi.

— Nytpä osuitte oikeaan, ihan pilkulleen! — vastasi Sancho. — Minuako

varoitatte! En minä ole ensimmäistä kertaa eläessäni viemässä terveisiä

korkeille ja kookkaille naisille.

— Armolliselle neiti Dulcinealle viemiäsi terveisiä lukuunottamatta —

virkkoi Don Quijote en tiedä sinun vieneen mitään muita, ainakaan minun

palveluksessa ollessasi.

— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta hyvää maksajaa ei pantti

rasita, eikä hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä; minä

tarkoitan, ettei minulle tarvitse mitään sanoa eikä mitenkään minua

varoittaa, sillä minä olen aina valmis ja kelpaan vähän joka paikkaan.

‒ Sen kyllä uskon, Sancho; — sanoi Don Quijote mene nyt, ja onnea

matkalle, ja Jumala sinua ohjatkoon.

Sancho lähti ajamaan täyttä laukkaa hoputtaen harmonsa tavallista

parempaan vauhtiin ja saapui känniin metsästäjättären luo. Hän astui

maahan, painui polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

‒ Kaunis armollinen rouva, tuo ritari tuolla, jota mainitaan

Leijonaritarin nimellä, on minun isäntäni, ja minä olen hänen

aseenkantajansa, jota kotinurkilla nimitetään Sancho Panzaksi. Tämä

Leijonaritari, jonka nimi oli vielä tässä taannoin Murheellisen

hahmon ritari, käskee minun pyytää teidän ylhäisyydeltänne armollista

lupaa, jotta hän saa teidän suosiollisella suostumuksellanne tulla

toteuttamaan toiveensa, joka, kuten hän itse sanoo ja kuten minäkin

ajattelen, on siinä, että hän haluaa palvella teidän korkeata

ylevyyttänne ja ihanuuttanne; ja jos teidän armonne siihen suostuu,

niin se koituu hänelle suureksi hyödyksi ja hänen osakseen tulee

ylimmäinen armo ja ilo.

— Kelpo aseenkantaja, — vastasi puhuteltu — te olette todella

esittänyt terveisenne niin seikkaperäisesti kuin sellaiset

lähettilästoimet edellyttävät. Nouskaa seisomaan, sillä aseenkantajan,

joka palvelee Murheellisen hahmon ritarin laista ritaria, josta

olemme täällä jo paljon kuulleet, ei sovi olla polvillaan; nouskaa,

hyvä ystävä, ja menkää sanomaan herrallenne, että hän on erittäin

tervetullut nauttimaan minun ja mieheni herttuan vieraanvaraisuutta

huvilinnassamme, joka sijaitsee tässä lähellä.

Sancho nousi ihmetellen ystävällisen rouvan kauneutta ja hänen

erinomaisen hienoa ja kohteliasta käytöstään, mutta varsinkin

sitä, että hän oli sanonut kuulleensa puhuttavan hänen herrastaan,

Murheellisen hahmon ritarista; se seikka, ettei rouva ollut maininnut

häntä Leijonaritarin nimellä, johtui varmaan siitä, että tämä nimi oli

omaksuttu vasta aivan äskettäin. Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä

tietoa,[69] kysyi häneltä:

— Sanokaahan, hyvä ystäväni aseenkantaja: eikö teidän herranne ole

se, josta on julkaistu historia nimeltä _Mielevä hidalgo Don Quijote

Manchalainen_, hän, joka on valinnut sydämensä valtiattareksi jonkun

Dulcinea Tobosolaisen?

— Sama mies, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja hänen

aseenkantajansa, nimeltä Sancho Panza, joka esiintyy tai jonka ainakin

pitäisi esiintyä siinä historiassa, olen minä, jollei minua ole

vaihdettu kehdossa, tarkoitan, jollei minua ole vaihdettu kirjapainossa.

— Tämä kaikki ilahduttaa minua kovin — virkkoi herttuatar. — Menkää

nyt, parahin Panza, sanomaan herrallenne, että hän on erittäin

tervetullut minun tiluksilleni ja ettei olisi voinut sattua mitään,

mikä olisi tuottanut minulle suurempaa huvia.

Sancho lähti sanomattoman iloisena viemään tätä mieluisaa vastausta

isännälleen, jolle kertoi kaikki, mitä ylhäinen rouva oli sanonut,

maalaismaisilla lauseparsillaan koroittaen taivaaseen saakka hänen

suurta kauneuttaan, rakastettavuuttaan ja kohteliaisuuttaan. Don

Quijote röyhistihe satulassaan, sijoitti jalkansa lujasti jalustimiin,

siirsi kypärinsä silmikon paikoilleen, kannusti Rocinantea ja ratsasti

jaloryhtisenä suutelemaan herttuattaren kättä. Herttuatar oli

lähettänyt kutsumaan puolisoaan herttuaa ja kertoi hänelle saamistaan

terveisistä Don Quijoten lähestyessä, ja koska molemmat olivat lukeneet

historiamme edellisen osan ja olivat siitä oppineet tuntemaan Don

Quijoten mielettömät päähänpistot, niin he odottivat häntä varsin

mielellään ja haluten häneen tutustua sekä päättivät suostua kaikkiin

hänen ajatuksiinsa, myöntää oikeaksi, mitä hän sanoi, sanoipa mitä

tahansa, ja kohdella häntä, niin kauan kuin hän heidän luonansa

viipyisi, niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, ottaen huomioon kaikki ne

muodollisuudet, jotka ovat tavallisia ritariromaaneissa; he näet olivat

niitä lukeneet ja pitivätkin niistä.

Don Quijote lähestyi nyt, kypärinsilmikko kohotettuna, ja hänen

alkaessaan astua maahan lähti Sancho pitämään hänen jalustintaan. Mutta

Sanchon kävikin niin onnettomasti, että hänen astuessaan harmon selästä

hänen toinen jalkansa takertui johonkin satulan hihnaan, niin ettei

hän mitenkään voinut siitä irtautua, vaan jäi siihen riippumaan, suu

ja ryntäät maassa. Don Quijote, joka ei ollut tottunut astumaan alas,

jollei joku pitänyt hänen jalustintaan, luuli Sanchon jo tulleen sitä

pitämään, hyppäsi alas koko painollaan ja veti mukanaan Rocinanten

satulan, jonka hihnat nähtävästi eivät olleet hyvin kiinnitetyt, ja

niin hän mäiskähti maahan satuloineen päivineen, aika lailla häveten

ja itsekseen ankarasti soimaten onnetonta Sanchoa, jonka jalka oli

yhä satimessa. Herttua käski metsästäjiään menemään ritarin ja

aseenkantajan avuksi, ja he nostivat pudonneen ja loukkaantuneen Don

Quijoten jaloilleen. Tämä lähti, niin hyvin kuin voi, onnahdellen

herttuan ja herttuattaren luo ja polvistui heidän eteensä. Herttua ei

kuitenkaan millään muotoa siihen suostunut, vaan astui alas ratsultaan,

meni Don Quijoten luo, syleili häntä ja sanoi:

— Mieltäni pahoittaa, armollinen herra Murheellisen hahmon ritari,

että ensimmäinen hahmonne minun maillani oli niin onneton kuin

tässä nähtiin; mutta aseenkantajan huolimattomuus on usein syynä

ikävämpiinkin seikkoihin.

— Seikka, joka on suonut minulle tilaisuuden nähdä teidät, urhoollinen

ruhtinas, — vastasi Don Quijote ‒ ei suinkaan voi olla onneton. Vaikka

näet olisin pudotessani syöksynyt hamaan syvyyden kuiluun, olisi

minut sieltäkin kohottanut ja nostanut ylpeä tietoisuus siitä, että

olen saanut nähdä teidät. Aseenkantajani, jonka Jumala kirotkoon,

osaa paremmin irroittaa kielensä kantimet lausuakseen ilkeyksiä kuin

kiinnittää satulan hihnoja niin, että se pysyy varmasti paikoillaan;

mutta olinpa missä tilassa tahansa, kaatuneena tai seisoallani,

jalkaisin tai ratsain, minä olen aina valmis palvelemaan teitä ja

armollista rouvaa herttuatarta, teidän arvoisaa korkeata puolisoanne,

kauneuden arvokasta valtiatarta ja kohteliaisuuden kaikkivaltiasta

ruhtinatarta.

— Hiljemmin, armollinen herra Don Quijote Manchalainen; — virkkoi

herttua — koska kerran on olemassa armollinen neiti Dulcinea

Tobosolainen, ei ole soveliasta ylistää muita kaunottaria.

Sancho Panza oli nyt päässyt irti paidastaan, oli tullut luo ja sanoi,

ennenkuin hänen isäntänsä ehti mitään vastata:

‒ Ei käy kieltäminen, vaan täytyy myöntää, että armollinen neiti

Dulcinea Tobosolainen on sangen kaunis, mutta ei voi koskaan tietää,

mistä pensaasta jänis pemahtaa, sillä minä olen kuullut sanottavan,

että se, mitä luonnoksi nimitetään, on kuin ruukkumestari, joka tekee

saviastioita, ja se, joka tekee yhden kauniin astian, voi tehdä niitä

kaksi, kolme ja satakin. Tarkoitan vain, ettei armollisen rouva

herttuattaren suinkaan tarvitse hävetä armollista neitiä Dulcinea

Tobosolaista.

Don Quijote kääntyi sanomaan herttuattarelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne huomata, ettei kenelläkään vaeltavalla

ritarilla maailmassa ole ollut suulaampaa eikä kujeellisempaa

aseenkantajaa kuin tämä minun aseenkantajani, ja hän kyllä todistaa

väitteeni oikeaksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee ottaa muutaman

päivän aikana vastaan minun palveluksiani.

Siihen vastasi herttuatar:

— Minä pidän suuressa arvossa sitä, että kelpo Sancho on lystikäs,

sillä se osoittaa, että hän on älykäs. Leikinlasku ja hupaiset puheet,

kuten te, armollinen herra Don Quijote hyvin tiedätte, eivät kuulu

typerille ihmisille, ja koska kelpo Sancho on leikkisä ja hupainen,

niin minä väitän heti, että hän on älykäs mies.

— Ja suuri suupaltti — lisäsi Don Quijote.

— Sitä parempi; — sanoi herttua — eihän lukuisia leikkipuheita voida

ilmaista vähillä sanoilla. Mutta emme huoli nyt tuhlata aikaamme

siihen, vaan suvaitkoon Murheellisen hahmon suuri ritari...

— Teidän korkeutenne tulee sanoa Leijonaritari; — huomautti Sancho —

nyt ei ole enää mitään murheellista hahmoa, vaan hahmon tulee olla

leijonallinen.

Herttua jatkoi:

— Sanon siis, että herra Leijonaritari suvaitkoon lähteä lähellä

sijaitsevaan linnaani, missä hänet otetaan vastaan niinkuin semmoinen

korkea henkilö on oikeuden mukaan vastaanotettava ja niinkuin me, minä

ja herttuatar, yleensä otamme vastaan kaikki tänne saapuvat vaeltavat

ritarit.

Sancho oli sillävälin pannut paikoilleen Rocinanten satulan ja

kiinnittänyt kunnollisesti satulan vyöt. Don Quijote nousi ratsunsa

selkään, herttua uljaan hevosen satulaan, he ottivat herttuattaren

väliinsä ja lähtivät ajamaan kohti linnaa. Herttuatar käski Sanchoa

ratsastamaan vierellään, sillä häntä huvittivat sanomattomasti Sanchon

älykkäät puheet. Sanchoa ei tarvinnut enempää pyytää, hän liittyi

kolmen henkilön seuraan ja otti neljäntenä osaa keskusteluun kovin

ilahduttaen herttuatarta ja herttuaa, jotka pitivät suurena onnena,

että saivat linnaansa vieraikseen semmoisen vaeltavan ritarin ja

semmoisen kielevän aseenkantajan.

Yhdesneljättä luku,

jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.

— Sancho oli sanomattoman iloinen huomatessaan, kuten hänestä näytti,

olevansa herttuattaren suuressa suosiossa. Elämän mukavuus tuntui

hänestä aina mieluisalta, ja senvuoksi hän nyt otaksui löytävänsä

herttuattaren linnasta, mitä oli löytänyt Don Diegon ja Basilion luota;

ja niin hän aina tarttui tilaisuutta otsatukkaan, mitä tulee hyvien

päivien viettämiseen, missä ja milloin se vain kävi päinsä.

Historia kertoo, että herttua, ennenkuin he saapuivat huvilaan tai

linnaan, ratsasti edelle ja antoi kaikille palvelijoilleen määräyksen,

miten heidän piti kohdella Don Quijotea. Kun hän sitten saapui

herttuattaren kanssa linnan portille, tuli samassa linnasta ulos kaksi

lakeijaa tai ratsupalvelijaa, joilla oli yllään pitkät laahusviitat,

hienointa karmosiinipunaista atlassilkkiä. He nostivat Don Quijoten

äkkiä maahan ja sanoivat hänelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne auttaa armollista rouvaa herttuatarta

astumaan alas.

Don Quijote teki niin, ja sen johdosta lausuttiin molemmin puolin

paljon kohteliaita vakuutuksia; mutta herttuatar kieltäytyi sittenkin

ehdottomasti eikä suostunut sallimaan kenenkään muun kuin herttuan

nostaa itseään ratsun selästä. Hän sanoi, ettei pitänyt itseään kyllin

ansiollisena rasittamaan niin ylhäistä ritaria niin tarpeettomalla

taakalla. Vihdoin herttua tuli auttamaan häntä maahan, ja kun he kaikki

sitten astuivat suurelle sisäpihalle, tuli kaksi kaunista neitoa, jotka

heittivät Don Quijoten hartioille erinomaisen hienon purppuraviitan,

ja silmänräpäyksessä täyttyivät kaikki pihan parvekkeet herttuaparin

palvelijoista ja palvelijattarista, jotka huusivat kovalla äänellä:

— Tervetuloa, te vaeltavien ritareitten kukka ja valio!

Kaikki tai ainakin useimmat heistä valelivat samalla Don Quijotea,

herttuaa ja herttuatarta hyvänhajuisilla vesillä. Don Quijote ihmetteli

kovin tätä kaikkea, ja tämä oli ensimmäinen päivä, jona hän täysin

varmasti uskoi olevansa todellinen vaeltava ritari eikä mikään

haaveellinen luuloritari, koska näki itseään kohdeltavan aivan samalla

tavalla kuin oli kirjoistaan lukenut menneitten aikojen ritareita

kohdellun.

Sancho heitti harmonsa oman onnensa nojaan, pysyi kiinteästi

herttuattaren seurassa ja astui hänen kanssaan linnaan. Omatunto alkoi

häntä kumminkin soimata, koska hän oli jättänyt aasinsa yksin, ja niin

hän kääntyi puhuttelemaan erästä kunnianarvoisaa kamarirouvaa, joka oli

muitten mukana tullut vastaanottamaan herttuatarta, ja kuiskasi hänelle:

Señora Gonzalez tai mikä teidän nimenne onkaan...

— Minun nimeni on Doña Rodríguez de Grijalba vastasi kamarirouva. —

Mitä haluatte, hyvä ystävä?

Siihen vastasi Sancho:

— Minä haluaisin, että teidän armonne suvaitsisi mennä ulos linnan

portille, mistä löydätte minulle kuuluvan harmaan aasin. Suvaitkoon

teidän armonne sitten käskeä viedä tai itse viedä sen talliin;

eläinrukka näet on hiukan arka eikä missään tapauksessa voi jäädä yksin.

‒ Jos isäntä on yhtä viisas kuin renki, — vastasi kamarirouva — niin

hyvin kävi! Menkää, rakas ystävä, menkää hiiteen, te itse ja se, joka

on teidät tänne tuonut, ja hoitakaa itse aasinne; me tämän talon

kamarirouvat emme ole tottuneet semmoisiin hommiin.

‒ Totta totisesti, — vastasi Sancho — minä olen kuullut herrani, joka

tuntee kaikki historiat ihan juurta jaksain, kertovan Lancelotista,

että hänen

Brittein maasta tullessaan

naiset häntä hoitivat,

kamarirouvat ratsuaan,

ja mitä erityisesti aasiini tulee, niin minä en vaihtaisi sitä herra

Lancelotin konkariin.

— Hyvä mies, — vastasi kamarirouva — jos olette ilveilijä, niin

säästäkää sukkeluutenne semmoiseen aikaan ja paikkaan, missä ne

sukkeluuksilta näyttävät ja missä saatte niistä maksun; minulta ette

voi saada muuta kuin pitkän nenän.[70]

— Se on varmasti korea ja kypsä, — vastasi Sancho — sillä teidän

armonne ei suinkaan häviäisi korttipelissä, jos saisi laskea pisteiksi

ikävuotensa!

— Sinä portonpoika! — huusi kamarirouva vihasta hehkuen. — Minä teen

tiliä Jumalalle, olenko vanha vai en, mutta en teille, te kehno lurjus

ja sipulinsyöjä!

— Hän huusi tuon niin äänekkäästi, että herttuatar sen kuuli ja

kääntyessään katsomaan ja nähdessään kamarirouvansa niin kiukkuisena ja

verestävin silmin kysyi häneltä, kuka hänet oli niin suututtanut.

— Tuo hävytön — vastasi kamarirouva. — Hän suvaitsi pyytää minua

viemään talliin aasiaan, joka on linnan portilla, mainiten minulle

esimerkin, että niin on tehty ennen, en tiedä missä, ja että naiset

ovat hoidelleet jotakin Lancelotia ja kamarirouvat hänen hevostaan, ja

kaiken hyvän lisäksi hän vielä haukkui minua vanhaksi.

— Sitä pitäisin minäkin solvauksena, — vastasi herttuatar — kaikkein

pahimpana, mitä minulle voitaisiin lausua.

Hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomatkaa, hyvä Sancho, että Doña Rodríguez on vielä varsin nuori ja

että hänellä on myssy päässä pikemmin vain arvon merkkinä ja yleisen

tavan vuoksi kuin korkean iän tähden...

— Huonosti minun käyköön kaikkina niinä vuosina, jotka vielä saan

elää, — vastasi Sancho — jos tuon sanoin sitä tarkoittaen. Minä sanoin

sen vain, koska olen niin kiintynyt aasiini, etten uskonut voivani

luovuttaa sitä armeliaammalle henkilölle kuin armollinen rouva Doña

Rodríguez.

Don Quijote, joka oli kuullut kaikki, sanoi hänelle:

— Sopiiko tällaisessa paikassa puhua sillä tavalla, Sancho?

‒ Armollinen herra, — vastasi Sancho — jokaisen täytyy valittaa

vaivaansa, sattuipa olemaan missä tahansa. Tässä minä tulin harmoa

ajatelleeksi ja tässä minä siitä puhuin; jos se olisi jolkahtanut

mieleeni tallissa, olisin puhunut siitä siellä.

Siihen virkkoi herttua:

— Sancho on aivan oikeassa, eikä häntä sovi syyttää mistään. Harmo saa

apetta niin paljon kuin haluaa, ja Sancho voi olla aivan huoletta,

sillä hänen ratsustaan pidetään yhtä hyvä huoli kuin hänestä itsestään.

Näissä keskusteluissa, jotka miellyttivät kaikkia, Don Quijotea

lukuunottamatta, saavuttiin yläkertaan, ja Don Quijote johdettiin

mitä upeimmilla kulta- ja brokadiverhoilla koristettuun saliin. Kuusi

neitosta tuli riisumaan Don Quijoten varuksia ja palvelemaan häntä

paasheina; heille kaikille olivat herttua ja herttuatar sanoneet, mitä

heidän piti tehdä ja miten heidän tuli kohdella Don Quijotea, jotta

hän uskoisi ja havaitsisi, että häntä kohdeltiin niinkuin ainakin

vaeltavaa ritaria. Kun Don Quijoten varukset oli riisuttu, seisoi

hän siinä ahtaissa polvihousuissaan ja säämiskänutussaan laihana,

pitkänä ja hontelona, posket niin kuopallaan, että niiden sisäpinnat

suutelivat toisiaan, sanalla sanoen sellaisena, että tytöt, jotka

häntä palvelivat, olisivat pakahtuneet nauruun, jolleivät olisi

parhaansa mukaan sitä pidättäneet (mikä oli eräs niistä nimenomaisista

määräyksistä, joita he olivat herrasväeltään saaneet).

He pyysivät nyt häneltä lupaa saada riisua hänet alasti pukeakseen

hänen ylleen paidan; mutta siihen hän ei millään ehdolla suostunut,

vaan sanoi, että vaeltavien ritareitten tuli olla yhtä kainoja kuin

urhoollisia. Mutta hän kehoitti heitä antamaan paidan Sancholle,

sulkeutui sitten huoneeseen, niissä oli komea sänky, riisuutui alasti

ja otti paidan ylleen. Havaitessaan olevansa kahden kesken Sanchon

kanssa hän virkkoi:

— Sano minulle, sinä vastaleivottu narri ja vanha hölmö, onko

mielestäsi oikein loukata ja solvata niin suuriarvoista ja

kunnioitettavaa kamarirouvaa? Pitikö sinun juuri nyt muistaa harmoasi,

ja onko tämä sellaista herrasväkeä, että se jättää eläimet huonoon

hoitoon, vaikka kohtelee niiden omistajia näin erinomaisen hyvin?

Jumalan nimessä, Sancho, hillitse, itsesi äläkä paljasta oikeata

karvaasi, jotta saavat nähdä, millaista karkeata ja moukkamaista

kudosta sinä olet. Muista, sinä syntinen, että isäntää pidetään sitä

suuremmassa arvossa, mitä kunniallisempia ja paremmin kasvatettuja ovat

hänen palvelijansa, ja että eräs suurimpia etuja, mitä ruhtinailla on

muihin ihmisiin verraten, on siinä, että he käyttävät palvelijoinaan

henkilöitä, jotka ovat yhtä moitteettomia kuin he itse. Etkö ymmärrä,

että tuotat häpeää itsellesi ja vahinkoa minulle, jos he huomaavat,

että olet sivistymätön moukka tai vähäjärkinen ilveilijä, ja otaksuvat,

että minäkin olen joku veijari tai joku keinotellen elävä ritari? Ei,

ei, rakas Sancho, koeta välttää sellaisia sopimattomia tekoja, sillä

se, joka pitää suurta suuta ja ilveilee oikein osaamatta, kaatuu ensi

kerran kompastuessaan, ja hänestä tulee epäonnistunut narri. Suista

kieltäsi, harkitse ja punnitse tarkoin sanojasi, ennenkuin ne suustasi

päästät, ja muista, että olemme tulleet paikkaan, mistä lähtiessämme

olemme Jumalan armosta ja minun käsivarteni voimasta saaneet

monikertaisen kunnian ja ansion.

Sancho lupasi aivan vilpittömästi kuroa suunsa kiinni tai purra poikki

kielensä, ennenkuin sanoisi sanaakaan, joka ei olisi aivan sovelias

ja hyvin harkittu, kuten hänen herransa käski, ja kehoitti isäntäänsä

olemaan aivan huoletta, koska hän ei tulisi missään tapauksessa

ilmaisemaan, keitä he oikeastaan olivat.

Don Quijote pukeutui, otti ylleen olkavyönsä ja miekkansa, heitti

hartioilleen avaran helakanpunaisen viitan, pani päähänsä viheriän

silkkisen metsästyslakin, jonka palvelevat neitoset olivat hänelle

antaneet, ja lähti tässä upeassa asussa suureen saliin, niissä neidot

häntä odottivat jakautuneina kahteen riviin, joissa oli kummassakin

yhtä monta, ja kaikki varustettuina kaatamaan vettä hänen käsilleen,

minkä he sitten tekivät monin niiauksin ja juhlallisin menoin.

Sitten saapui kaksitoista paashia hovimestarin kanssa hakemaan häntä

aterialle, koska herttua ja herttuatar jo häntä odottivat. He ottivat

hänet keskelleen ja veivät hänet komeasti ja majesteetillisesti toiseen

saliin, mihin oli katettu upea pöytä ainoastaan neljää henkeä varten.

Herttua ja herttuatar tulivat salin ovelle ottamaan häntä vastaan,

ja heidän kanssaan tuli eräs vakavannäköinen pappismies, muudan

niistä, jotka hallitsevat ruhtinaitten taloja, muudan niistä, jotka

itse olematta ruhtinaallista sukuperää eivät osaa koskaan opettaa

niitä, jotka sellaisia ovat, kuinka heidän tulee säätynsä vaatimuksia

noudattaa, muudan niistä, jotka tahtovat suurten suuruutta mitattavan

heidän oman ahtaan mielensä mitoilla, muudan niistä, jotka, tahtoessaan

opettaa heidän ohjattavinaan olevia toimimaan säästäväisesti, tekevät

heistä pikkumaisia. Näiden joukkoon, sanon minä, nähtävästi kuului se

vakavannäköinen pappismies, joka tuli herttuan ja herttuattaren kanssa

ottamaan vastaan Don Quijotea. He lausuivat toisilleen lukemattomia

kohteliaisuuksia, ottivat hänet sitten keskelleen ja lähtivät pöytään.

Herttua tarjosi Don Quijotelle kunniapaikan pöydän yläpäässä, hän ei

tahtonut siihen suostua, mutta herttua vaati vaatimistaan, niin että

hänen lopultakin täytyi siihen istuutua. Pappi istui häntä vastapäätä,

ja herttua ja herttuatar toinen toisella, toinen toisella puolella.

Sancho oli kaiken aikaa läsnä ja katseli ällistyneenä ja ihmeissään,

kuinka suurta kunniaa ruhtinaspari osoitti hänen herralleen, ja

nähtyään monet kursailut ja pyynnöt, joita herttua ja Don Quijote

esittivät, ennenkuin tämä istuutui pöydän päähän, hän sanoi:

— Jos armollinen herrasväki sallii, niin kerron kotikylässäni sattuneen

tapauksen, joka johtui pöytäpaikoista.

Sanchon niin sanottua Don Quijote alkoi heti pelätä ja vapista, sillä

hän uskoi aivan varmaan, että Sancho taas jaarittelisi jotakin typerää.

Sancho katseli häntä, arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi:

— Älkää huoliko pelätä, armollinen herra, en minä käyttäydy

sopimattomasti enkä sano mitään, mikä ei ole ihan paikallaan; en minä

ole unohtanut, kuinka teidän armonne äsken minua neuvoi puhumaan tai

olemaan puhumatta vähän tai paljon, hyvin tai huonosti.

— En minä muista mitään sellaista, Sancho; — vastasi Don Quijote — sano

mitä mielit, mutta sano pian.

— Mitä minä tässä aion kertoa, — sanoi Sancho — on ihan totista totta,

niin ettei herrani Don Quijote, joka on läsnä, varmaankaan voi sanoa,

että valehtelen.

— Minun puolestani — virkkoi Don Quijote — saat valehdella niin paljon

kuin haluat, en minä aio sinua estää; mutta ajattele, mitä sanot.

— Minä olen ajatellut sen kerran ja kahdestikin, niin ettei hätä ole

tämännäköinen, kuten kohta nähdään.

— On ehkä parasta, — sanoi Don Quijote — että teidän korkeutenne käskee

heittää ulos tämän hölmön, joka varmaan lausuu tuhansia tyhmyyksiä.

— Ei, niin totta kuin herttua elää, — sanoi herttuatar — Sancho ei

saa poistua hetkeksikään vierestäni; minä pidän hänestä paljon, sillä

tiedän, että hän on hyvin hupainen.

— Saakoon teidän pyhyytenne elää hupaisia päiviä, ‒ sanoi Sancho —

koska teillä on minusta niin hyvät ajatukset, vaikka en olekaan niiden

arvoinen. Mutta seikka, jonka tässä aion kertoa on seuraava. Muudan

kotikylässäni asuva hidalgo, erittäin rikas ja ylhäinen herra, hän

näet oli Medina del Campon Álamos-sukua ja oli naimisissa Doña Mencia

de Quiñonesin kanssa, joka oli Don Alonso de Marañonin tytär, joka oli

Santiago-ritarikunnan ritari, joka hukkui Herraduran satamaan,[71]

josta muutamia vuosia sitten syntyi kylässämme se rähinä, missä luulen

herrani Don Quijotenkin olleen mukana, missä haavoittui se Tomasillo

huimapää, seppä Balbastron poika... Eikö tämä kaikki ole totta,

armollinen herra ja isäntä? Sanokaa se totuuden nimessä, jottei tämä

herrasväki pidä minua valehtelijana ja suupalttina.

— Toistaiseksi — virkkoi pappismies — pidän teitä enemmän, suupalttina

kuin valehtelijana, mutta en vielä tiedä, miksi teidät tuonempana

katson.

— Sinä mainitset niin paljon todistajia, Sancho, ja niin paljon

tuntomerkkejä, että minun täytyy myöntää, että nähtävästi puhut totta.

Jatka kertomustasi ja tee se lyhyemmin, sillä ethän ehdi loppuun

kahdessa päivässä, jos tuolla tavalla kerrot.

— Ei hänen pidä sitä lyhentää, —sanoi herttuatar — jos tahtoo tehdä

minun mieleni mukaan, vaan hänen tulee kertoa se omalla tavallaan,

vaikka ei pääsisi päähän viikossa; jos se niinkin kauan kestäisi, niin

se olisi hupaisin aika, minkä olen eläessäni viettänyt.

— No niin, arvoisa herrasväki, — jatkoi Sancho — minä siis kerron,

että mainittu hidalgo, jonka tunnen kuin viisi sormeani, sillä hänen

asuntonsa ei ole pyssynkantamankaan päässä meiltä, kutsui kerran

luokseen aterialle köyhän, mutta kunniallisen talonpojan.

— Eteenpäin, hyvä ystävä; — virkkoi siihen pappi — näyttäähän siltä,

että juttunne tulee kerrotuksi vasta toisessa maailmassa.

— En ehdi vielä puolitiehenkään, kun kertomukseni on jo lopussa, jos

Jumala suo — vastasi Sancho. — Sanon siis, että mainittu talonpoika

tuli tuon hidalgon luo, joka oli hänet aterialle kutsunut, ja rauha

hänen sielulleen, sillä hän on jo kuollut ja paremmaksi varmuudeksi

sanotaan vielä, että hän sai autuaan lopun, minä näet en ollut läsnä,

kun olin juuri silloin lähtenyt Temblequeen heinää tekemään...

— Minä pyydän teitä hartaasti, hyvä ystävä, palaamaan Temblequestä niin

pian kuin suinkin ja päättämään kertomuksenne lähtemättä hautaamaan

hidalgoa, jollette halua haudata meitä muitakin.

— Seikka oli siis se, — virkkoi Sancho — että heidän pöytään

istuutuessaan, ja minusta tuntuu kuin nyt näkisin heidät siinä

ilmielävinä...

Herttuaa ja herttuatarta kovin huvitti se harmi, jota pappismies näytti

tuntevan Sanchon kertoessa historiaansa niin seikkaperäisesti ja

katkonaisesti, mutta Don Quijote oli menehtyä vihan vimmaan.

— Sanon siis, — jatkoi Sancho — että heidän istuutuessaan pöytään,

kuten sanoin, talonpoika vaati välttämättä hidalgoa istuutumaan pöydän

päähän, ja hidalgo puolestaan vaati vaatimalla, että talonpojan piti

siihen istuutua, koska hänen talossaan piti aina tapahtua niinkuin

hän sanoi; mutta talonpoika, joka tahtoi käyttäytyä kohteliaasti ja

sivistyneesti, ei halunnut millään muotoa siihen suostua, kunnes

hidalgo kiukuissaan laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, istutti

hänet siihen väkisin ja sanoi: »Istu, pölkkypää; siinä, missä minä

istun, on aina pöydänpää.» Ja tämä on se kertomus, ja minä todella

uskon, ettei se ole tässä ihan asiaton.

Don Quijoten kasvojen ruskeassa pinnassa vivahtelivat tuhannet värit.

Herttua ja herttuatar tukahduttivat naurunsa, jotta Don Quijote

ei suuttuisi vielä enemmän, hyvin oivallettuaan Sanchon ilkeyden.

Vaihtaakseen puheenaihetta ja estääkseen Sanchoa lausumasta enempiä

tyhmyyksiä herttuatar kysyi Don Quijotelta, millaisia uutisia hän oli

saanut neiti Dulcinealta ja oliko hän äskettäin lähettänyt hänelle

lahjaksi jättiläisiä tai ryöväreitä, koska hän oli varmaan voittanut

niitä useitakin. Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, onnettomuuksillani on ollut alku, mutta loppua

niihin ei tule milloinkaan. Minä olen voittanut jättiläisiä ja olen

lähettänyt hänen luokseen ryöväreitä ja maantierosvoja, mutta mistä

he voisivat hänet löytää, kun hän on lumottu ja muutettu kaikkein

rumimmaksi maalaispiiaksi, mitä kuvitella saattaa?

— Enpä tuota tiedä; — virkkoi Sancho Panza — minusta hän näyttää

maailman kauneimmalta olennolta; tiedän ainakin, ettei hän

ketteryydessä ja hyppytaidossa ole nuorallatanssijaa huonompi. Minä

vakuutan teille, armollinen rouva herttuatar, että hän hyppää maasta

aasin selkään kuin kissa.

— Oletteko nähnyt hänet lumottuna, Sancho? — kysyi herttua.

— Olenko nähnyt! — virkkoi Sancho. — Kuka hiidessä olisikaan sitten

ensimmäisenä keksinyt koko tämän noituushomman? Hän on noiduttu yhtä

varmasti kuin autuas isäni!

Kuullessaan puhuttavan jättiläisistä, rosvoista ja noituuksista

pappismies johtui heti ajattelemaan, että tämän täytyi olla Don Quijote

Manchalainen, jonka historiaa herttua tapasi lukea, mistä pappi oli

monesti häntä moittinut sanoen olevan järjetöntä lukea semmoisia

järjettömyyksiä. Havaittuaan nyt otaksumansa oikeaksi hän lausui

herttualle kiukkuisesti:

— Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne täytyy kerran tehdä Jumalalle

tiliä siitä, mihin tämä ihmisparka ryhtyy. Tämä Don Quijote tai Don

Kaistapää tai mikä hänen nimensä olikaan, ei nähdäkseni ole vielä niin

mieletön kuin teidän ylhäisyytenne haluaa hänen olevan, koska antaa

hänelle tilaisuutta jatkaa joutavia typeryyksiään.

Sitten hän kääntyi puhumaan Don Quijotelle ja sanoi:

— Ja te, hölmö, kuka on teille uskotellut, että olette vaeltava ritari

ja että voitatte jättiläisiä ja otatte vangiksi maantierosvoja? Menkää

Jumalan nimeen ja samassa nimessä olkoon teille sanottu: palatkaa

kotiin ja kasvattakaa lapsianne, jos teillä niitä on, ja pitäkää huolta

taloudestanne ja lakatkaa kuljeksimasta maailmalla töllistelemässä

ja olemasta kaikkien niiden naurun esineenä, jotka teidät tuntevat

tai eivät teitä tunne. Missä hiidessä olettekaan nähneet olleen tai

vielä olevan vaeltavia ritareita? Missä onkaan jättiläisiä Espanjassa,

maantierosvoja Manchassa tai lumottuja Dulcineoja ja kaikkia niitä

lukemattomia typeryyksiä, joita teistä kerrotaan?

Don Quijote kuunteli tarkkaavasti kunnianarvoisen miehen sanoja ja

havaitessaan hänen vaienneen nousi seisomaan, ollenkaan arkailematta

herttuaa ja herttuatarta, kiukkuisin elein ja ilmein, ja sanoi...

Mutta hänen vastauksensa ansaitsee oman luvun.

Kahdesneljättä luku.

Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista

vakavista ja hupaisista tapahtumista.

Noustuaan seisomaan, vapisten kiireestä kantapäähän kuin elohopean

myrkyttämänä, Don Quijote lausui hätäisesti ja värisevällä äänellä:

— Paikka, missä olen, läsnäolevat henkilöt ja kunnioitus, jota olen

tähän saakka tuntenut ja tunnen yhä teidän armonne säätyä kohtaan,

kaikki tämä hillitsee ja pidättää oikeutetun närkästykseni voimaa; ja

niin hyvin siitä syystä kuin myös siksi, että tiedän kaapuniekkojen

käyttävän naisten asetta, nimittäin kieltään, tahdon käydä tasaiseen

taisteluun teidän armonne kanssa, jolta voisi pikemmin odottaa hyviä

neuvoja kuin halpamaisia solvauksia. Hurskaat ja hyvää tarkoittavat

moitteet vaativat toisenlaisia olosuhteita ja edellyttävät toisenlaista

esitystapaa, ja varmaa on ainakin, että minua julkisesti ja niin

tuimasti moittiessanne olette mennyt kaiken hyvän moitteen rajojen

ulkopuolelle. Sellainen moite näet pohjautuu pikemmin lempeyteen

kuin tuimuuteen, eikä ole oikein, että nimitetään syntistä ihmistä

mielettömäksi ja hölmöksi lähemmin — tuntematta moitittavana olevaa

virhettä. Ellette tätä hyväksy, niin sanokaa minulle, armollinen

herra: mitä niistä hulluuksista, jotka olette minussa havainnut, te

tuomitsette ja soimaatte, ja minkä sellaisen tähden käskette minun

lähteä kotiin pitämään huolta taloudestani ja vaimostani ja lapsistani,

tietämättä, onko minulla niitä? Sopiiko syöksyä sillä tavalla päätä

pahkaa vieraisiin taloihin ja komentaa niitten isäntiä? Ja sopiiko

semmoisten, jotka ovat kasvaneet vieraan leivissä eivätkä ole nähneet

maailmaa enempää kuin mahtuu kahden- tai kolmenkymmenen peninkulman

piiriin, käydä julkeasti säätämään ritariuden lakeja ja tuomitsemaan

vaeltavia ritareita? Onko kukaties turha yritys ja onko tuhlattua

aikaa se, joka käytetään vaeltaen maailmalla, eikä suinkaan etsien

nautintoja, vaan kaikkia niitä vaikeuksia, joiden kautta jalot ihmiset

kohoavat kuolemattomuuden piiriin? Jos ylhäiset, jalot, hyväsukuiset

ritarit pitäisivät minua hölmönä, niin minä katsoisin sellaisen

solvauksen auttamattomaksi, mutta kuullessani kirjatoukkain, jotka

eivät ole milloinkaan olleet ritariuden poluilla, pitävän minua

yksinkertaisena, en välitä siitä vähän vähääkään. Minä olen ritari

ja kuolen ritarina, jos Korkein sallii. Toiset kulkevat kopean

kunnianhimon leveitä latuja, toiset orjamaisen ja alhaisen imartelun,

toiset petollisen tekopyhyyden ja muutamat todellisen jumalanpelon

tietä; mutta minä kuljen tähteni johtamana vaeltavan ritarikunnan

kapeata polkua, ja sitä tointa harjoittaessani halveksin maallista

hyvyyttä, mutta en kunniaa. Minä olen kostanut solvauksia, korjannut

vääryyksiä, rangaissut julkeutta, voittanut jättiläisiä ja kukistanut

maahan kummituksia; minä olen rakastunut, vain siksi, että vaeltavien

ritareitten täytyy olla rakastuneita, mutta minä en rakasta niinkuin

siveettömät rakastajat, vaan pidättyvällä platonisella tavalla. Minun

aikeeni tähtäävät aina hyviin tarkoituksiin, nimittäin siihen, että

teen hyvää kaikille enkä tee pahaa kenellekään; ja minä pyydän teidän

korkeuksianne, mainiota herttuaa ja herttuatarta sanomaan, sopiiko

henkilöä, joka niin ajattelee, joka niin toimii ja näin puhuu, nimittää

hölmöksi.

— Hyvin puhuttu, jumaliste! — sanoi Sancho. — Älkää lausuko enää

sanaakaan puolustukseksenne, armollinen herrani ja isäntäni, sillä

maailmassa ei voida mitään parempaa sanoa, ei ajatella eikä noudattaa.

Jos tämä herra muuten väittää, kuten on väittänyt, ettei maailmassa ole

ollut eikä ole vaeltavia ritareita, niin onko ihmekään, ettei hän tiedä

mitään asioista, joista puhuu?

— Oletteko te, hyvä mies, — kysyi pappi — kenties se Sancho Panza,

josta kerrotaan, että hänen isäntänsä on luvannut hänelle saaren?

— Olen kuin olenkin, — vastasi Sancho — ja minä ansaitsen sen yhtä

hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä olen niitä miehiä, joista sanotaan:

»Liittykää hyviin ihmisiin, niin teistä tulee yksi heistä», minä olen

niitä, joista sanotaan: »Vähät suvusta, seura miehen hioo», ja minä

olen niitä, joista sanotaan, että »joka hyvään puuhun nojaa, se hyvän

varjon saa». Minä olen nojannut hyvään herraan ja olen nyt ollut jo

monta kuukautta hänen seurassaan, ja jos Jumala suo, niin minusta tulee

hänen kaltaisensa, ja eläköön hän ja annettakoon minun elää, sillä

häneltä ei tule puuttumaan keisarikuntia eikä minulta hallittavia

saaria.

— Eipä suinkaan, Sancho ystäväni, — virkkoi siihen herttua — sillä

minä teen teidät armollisen herran Don Quijoten nimessä erään minulle

kuuluvan ja tätä nykyä haitattomana olevan eikä suinkaan vähäpätöisen

saaren hallitsijaksi.

— Lankee polvillesi, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja suutele hänen

ylhäisyytensä jalkoja kiitokseksi armosta, jota hän on sinulle

osoittanut.

Sancho totteli; mutta sen nähtyään pappi nousi pöydästä aivan

kiukuissaan ja sanoi:

— Sen puvun nimessä, joka minulla on ylläni, olen valmis väittämään,

että teidän ylhäisyytenne on yhtä yksinkertainen kuin nämä syntiset.

Ajatelkaa, eikö heistä täydy tulla hulluja, kun viisaat kiittävät

heidän hulluuttansa! Jääköön teidän ylhäisyytenne heidän seuraansa;

niin kauan kuin he täällä viipyvät, aion minä pysytellä kotonani enkä

huoli enää moittia seikkoja, joita en kykene korjaamaan.

Mitään enempää virkkamatta ja ateriaansa jatkamatta hän lähti pois,

eivätkä herttuan ja herttuattaren pyynnöt saaneet häntä jäämään.

Herttua ei kumminkaan paljoa puhunut, sillä hänet esti siitä

hengenmiehen sopimattoman suuttumuksen aikaansaama nauru. Naurettuaan

kyllältään hän sanoi Don Quijotelle:

— Herra Leijonaritari, teidän armonne on vastannut omasta puolestaan

niin ylevästi, ettei teidän tarvitse enää mitenkään vaatia hyvitystä

tuosta näennäisestä solvauksesta, joka todella ei ole mikään solvaus;

eiväthän näet, kuten teidän armonne parhaiten tietää, pappismiehet voi

ketään solvata enempää kuin naiset.

— Niin on laita; — vastasi Don Quijote — ja syynä on, ettei henkilö,

jota itseään ei voida loukata, myöskään voi loukata toista. Naiset,

lapset ja papit eivät voi puolustautua, jos heitä ahdistetaan, eivätkä

he myöskään voi joutua solvattaviksi. Kuten teidän ylhäisyytenne hyvin

tietää, on loukkauksen ja solvauksen välillä tämä ero: solvaus tulee

sellaisen henkilön taholta, joka sen tekee, voi tehdä ja jatkaa sitä;

loukkaus taas voi tulla kenen taholta hyvänsä, eikä siihen tarvitse

sisältyä solvausta. Esimerkiksi: joku seisoo kadulla aivan huoletonna;

tulee sitten kymmenen asestettua miestä jotka antavat hänelle

selkäsaunan, hän tarttuu miekkaansa ja tekee velvollisuutensa, mutta

vihollisten monilukuisuus on esteenä, niin ettei hän voi saavuttaa

tarkoitustaan, nimittäin kostaa; sellaista henkilöä on kohdannut

loukkaus, mutta ei solvaus. Saman seikan vahvistaa toinen esimerkki:

joku seisoo selin, toinen tulee ja lyö häntä ja lyötyään pakenee

jäämättä odottamaan, ja toinen kiiruhtaa hänen jälkeensä kumminkaan

häntä saavuttamatta; mies, jota lyötiin, tuli loukatuksi, mutta ei

solvatuksi, sillä solvauksen tulee olla jatkuva. Jos sitävastoin lyöjä,

vaikka hyökkääkin salaa kimppuun, vetää miekkansa, jää paikalleen ja

uhmaa vastustajaansa, niin se, jota lyödään, joutuu samalla kertaa

loukatuksi ja solvatuksi, loukatuksi, koska hänen kimppuunsa on

kavalasti hyökätty, solvatuksi, koska lyöjä jatkaa tekoaan jääden

paikalleen lähtemättä pakoon. Kaksintaistelun ankarain lakien mukaan

voin siis tuntea olevani loukattu, mutta en solvattu; lapset ja naiset

näet eivät voi kenenkään kunniaa loukata, heillä ei niinmuodoin ole

mitään syytä paeta eivätkä he voi ryhtyä vastarintaan, ja samoin

on niiden laita, jotka toimivat pyhän kirkon palveluksessa; näiltä

kolmelta ihmislajilta puuttuu sekä hyökkäys- että puolustusaseita,

joten he eivät voi hyökätä kenenkään kimppuun, vaikka ovat hekin

luonnostaan velvolliset puolustautumaan. Ja vaikka äsken sanoin,

että voin katsoa olevani loukattu, sanon nyt, ettei se ole mitenkään

mahdollista, koska se, jota solvaus ei voi kohdata, ei myöskään itse

voi ketään solvata. Näistä syistä minun ei tule panna pahakseni tuon

hyvän miehen loukkaavia sanoja enkä todella niin teekään; olisin vain

toivonut hänen viipyvän vielä vähän aikaa, jotta olisin voinut hänelle

osoittaa, kuinka pahoin hän erehtyi otaksuessaan ja sanoessaan, ettei

maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita; jos Amadis tai joku

hänen lukemattomista jälkeläisistään olisi kuullut sellaisen väitteen,

niin hänen armonsa olisi varmaan käynyt huonosti.

— Sen minä takaan; — sanoi Sancho — he olisivat lyöneet häntä niin,

että olisivat halkaisseet hänet ylhäältä alas asti kuin granaattiomenan

tai aivan kypsän meloonin. Eivät ne pojat olisi sietäneet semmoista

hävyttömyyttä! Minä uskon totisesti, että Montalbanin Rinaldo, jos hän

olisi kuullut tuon miesrähjän sanat, olisi lyönyt häntä vasten leukoja,

niin että häneltä olisi kadonnut puhumisen halu kolmeksi vuodeksi.

Olisipa hän vain käynyt heidän kanssaan ottelemaan, niin lujille olisi

joutunut, ennenkuin olisi heidän kynsistään päässyt!

Herttuatar oli menehtyä nauruun kuunnellessaan Sanchon puhetta.

Tämä oli hänen mielestään vielä hupaisempi ja hullumpi kuin hänen

herransa, ja siihen aikaan oli paljon muitakin, jotka olivat samaa

mieltä. Don Quijote tyyntyi vihdoin, ateria lopetettiin, ja kun

ruoka-astiat oli korjattu pois, tuli saliin neljä neitoa; yksi heistä

kantoi hopeamaljaa, toinen toi vesikannua, joka sekin oli hopeainen,

kolmannen olkapäällä oli kaksi lumivalkoista, rikkaasti kirjaeltua

pyyheliinaa, ja neljännellä, joka oli käärinyt hihansa kyynärpäätä

myöten, oli valkoisissa käsissään (ne näet tietenkin olivat valkoiset)

myhkyrä Napolin saippuaa. Maljaa kantava neitonen saapui luo ja asetti

sievästi ja luontevasti maljan Don Quijoten leuan alle. Vaikka tämä

seremonia ritaria ihmetytti, ei hän kumminkaan virkkanut sanaakaan,

vaan otaksui, että tässä maanpaikassa oli tapa sellainen, ja ojensi

leukansa niin pitkälle kuin voi. Samassa alkoi kannusta virrata

vettä, saippuaneito kiiruhti saippuoimaan hänen partaansa ja peitti

lumivalkoiseen vaahtoon (niin valkoista se tosiaan oli) sekä kuuliaisen

ritarin parran että hänen koko kasvonsa ja silmänsäkin, niin' että

hänen oli pakko ne sulkea. Herttua ja herttuatar, jotka eivät tietäneet

mitään tästä asiasta, odottivat, mihin tällainen erinomainen pesu

saattaisi johtaa. Kun parturineito oli hieronut ritarin kasvoihin

paksun saippuakerroksen, häneltä muka puuttui vettä, ja hän käski

kannua kantavan neidon hakea lisää sanoen, että armollinen herra Don

Quijote kyllä odottaisi. Toinen totteli, ja Don Quijote istui siinä

niin merkillisen ja naurettavan näköisenä kuin suinkin ajatella saattaa.

Kaikki läsnäolevat, joita oli paljon, katselivat häntä, ja oli iso

ihme ja osoitti suurta itsehillintää, että he, nähdessään hänen puolen

kyynärän pituisen kaulansa, joka oli tavallista päivettyneempi,

hänen ummistaneet silmänsä ja saippuoidun partansa, voivat pidättää

nauruansa. Keppostaan tekevät tytöt seisoivat siinä silmät alas

luotuina ja uskaltamatta katsahtaa isäntäväkeensä. Herttuan ja

herttuattaren mielessä taistelivat närkästys ja naurunhalu, eivätkä

he tienneet, mitä tehdä: rangaistako tyttöjä heidän julkeudestaan

vai palkitako heitä siitä huvista, että saatiin nähdä Don Quijote

semmoisessa asussa. Vihdoin toinen tyttö palasi tuoden vesikannun,

Don Quijoten peseminen lopetettiin, ja sitten astui hänen luokseen

pyyheliinoja kantava tyttö, joka sangen vakavasti hänet pyyhki ja

kuivasi. Vihdoin kaikki neljä kumarsivat ja niiasivat syvään ja

aikoivat poistua, mutta herttua, joka ei halunnut Don Quijoten

huomaavan, että hänelle oli tehty kepponen, kutsui pesumaljaa kantavan

tytön ja sanoi hänelle:

— Tulkaa tänne ja peskää minutkin ja katsokaa, ettei vesi lopu.

Älykäs ja nokkela tyttö astui heti luo ja asetti maljan aivan samalla

tavalla herttuan leuan alle. Sitten he kiireesti pesivät ja saippuoivat

hänet kelpo tavalla, pyyhkivät ja kuivasivat, niiasivat ja menivät

menojaan. Myöhemmin saatiin tietää herttuan vannoneen, että hän olisi

rangaissut heitä nenäkkyydestä, jolleivät he olisi pesseet häntä

samoinkuin Don Quijotea; mutta tytöt pelastivat itsensä älykkäästi

pulasta saippuoimalla hänetkin.

Sancho katseli tarkkaavasti pesemis-seremoniaa ja sanoi itsekseen:

— Pyhä isä! Onkohan tässä maanpaikassa tapana pestä aseenkantajienkin

parta samoinkuin ritarien? Minulle se totisesti olisi hyvään

tarpeeseen, ja sitä kiitollisempi olisin, jos vielä ajelisivat partani.

— Mitä te siinä itseksenne puhutte; Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon tässä, armollinen rouva, vastasi hän ‒ että olen aina

kuullut kerrottavan, että toisten ruhtinaitten hoveissa aterian

loputtua annetaan vettä käsille, mutta ei lipeää partaan. Onpa hyvä,

että saa kauan elää, jotta saa paljon nähdä, vaikka sanotaanhan

niinkin, että joka kauan elää, se paljon pahaa kokee, joskin tuommoisen

pesun kokeminen on pikemmin huvia kuin vaivaa.

‒ Älkää olko huolissanne, hyvä Sancho; — sanoi herttuatar — minä pidän

huolen siitä, että kamarineitini teidät pesevät ja panevat pyykkiinkin,

jos niin tarvitaan.

— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi;

Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.

— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho

haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.

Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten

aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät

Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista

eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa

ritarikuntaa.

Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa

hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta

ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt

kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen

täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin.

Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:

— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän

korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei

tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella

käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen

täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta

kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman

Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille

paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi

askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon

taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja

pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein

häntä sanoilla ylistäen.

Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi

herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.

— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa

kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee

Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat

kaunopuhujat.

— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen

esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote

ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan

valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja

luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin

naisten täytyy häntä kadehtia.

— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän

olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden

tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin

kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä,

lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen

siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä

varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin,

että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö,

kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava

kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt

kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta

sayagolainen talonpoikaistyttö.

— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on

tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä

ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa

tuottaneen siveyden?

— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku

ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat?

Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja

tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään

pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat

ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun

jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja

haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin

aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä

valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin

silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja

ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt

vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin

puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman

kappaletta, joka sen luo.

— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän

kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa

historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja

saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein

muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti

Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan

eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja

synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä

ja täydellisyydellä.

‒ Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. ‒ Jumala tietää,

onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen.

Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä

äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni

valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla

naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla

maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas,

mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias,

kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska

kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin

alhaissukuista kauneutta.

— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee

sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua

pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy

ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai

sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin

erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi

jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille,

esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän

laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin

tietää.

‒ Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien

töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista

alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä,

sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka

voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi;

kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä

suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia,

jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.

— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi

herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin

varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana

sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien

tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä

puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää

Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen

ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman

palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen.

En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla

tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan.

Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho

Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle,

kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan

olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean

jalosukuisuutta.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, teidän korkeutenne tietäköön, että kaikki tai

ainakin useimmat seikat, mitä minulle sattuu, tapahtuvat aivan toisin

kuin muitten vaeltavien ritareitten seikat yleensä, joko niin, että

niitä saa aikaan kohtalon tutkimaton tahto, tai niin, että niihin

antaa aihetta jonkun kateellisen noidan ilkeys. Huomattakoon vielä se

yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tai useimmat suurimaineiset

vaeltavat ritarit omistavat sellaisen onnenlahjan, että toista heistä

ei voida noitua, toisilla taas on niin luja pinta, ettei heitä voida

haavoittaa, kuten oli kuuluisan Rolandin, Ranskan kahdentoista päärin

joukkoon kuuluvan ritarin laita, josta kerrotaan, ettei häntä voinut

haavoittaa muuhun kohtaan kuin vasempaan jalkapohjaan ja siihenkin vain

paksun parsinneulan kärjellä eikä minkäänlaisella muulla aseella, joten

siis Bernardo del Carpio, käydessään häntä surmaamaan Roncesvalissa ja

huomattuaan, ettei voinut ottaa häntä hengiltä teräksellä, nosti hänet

käsivarsillaan maasta ja tukehdutti hänet, muistaen, kuinka Herakles

oli surmannut Antaion, tuon julman jättiläisen, jota väitettiin Maan

pojaksi. Siitä, mitä nyt olen sanonut, haluan tehdä sen johtopäätöksen,

että minulla saattaisi olla jokin sellainen lahja, tosin ei

haavoittumattomuus, sillä kokemus on minulle monet kerrat osoittanut,

että ihoni on herkkä eikä suinkaan haavoittumaton, ei myöskään

noitumattomuus, sillä minä olen jo kerran joutunut häkkiin, johon

minua ei olisi voinut sulkea koko maailmankaan voima, jollei se olisi

tapahtunut noituudesta. Koska kuitenkin pääsin siitä vapaaksi, tahdon

otaksua, ettei minulle enää tulevaisuudessa satu sellaista vahinkoa;

mutta nämä noidat, havaitessaan, etteivät voi käyttää minua vastaan

pahoja juoniansa, kostavat niille, jotka ovat minulle rakkaimmat, ja

yrittävät surmata minut pitelemällä pahoin Dulcinean elämää, joka

yksin ylläpitää minua. Senvuoksi uskonkin, että noidat, aseenkantajani

viedessä minulta terveisiä, muuttivat valtiattareni hänen silmissään

vaivaiseksi maalaistytöksi, joka askarteli niin halvassa työssä kuin

on vehnäin välppääminen; mutta olen jo aikaisemmin sanonut, ettei tuo

vehnä voinut olla tattaria enempää kuin vehnääkään, vaan itämaitten

helmiä, ja todistaakseni, että niin oli laita, tahdon mainita teidän

korkeuksillenne, että minä vähän aikaa sitten, kulkiessani Toboson

kautta, en voinut mitenkään löytää Dulcinean palatsia ja että hän

seuraavana päivänä, kun aseenkantajani Sancho näki hänet hänen oikeassa

hahmossaan, joka on ihanin, mitä maan päältä löytyy, näytti minusta

kömpelöltä ja rumalta maalaistytöltä ja vielä pahasuiselta, vaikka

hän muuten käyttäytyy mitä hienoimmin. Koska siis en ole noiduttu

enkä voi noidutuksi joutua, niin kaiken terveen järjen mukaan on

hän noiduttu, vahingoitettu ja muutettu, uuteen hahmoon saatettu ja

rumennettu. Viholliseni ovat kostaneet minulle tärvelemällä hänet,

ja minä tulen hänen tähtensä viettämään elämäni päivät lakkaamatta

itkien, kunnes saan nähdä hänet entisessä olossaan. Olen maininnut

tämän kaiken, jotta kukaan ei välittäisi siitä, mitä Sancho on kertonut

Dulcinean seulonnasta tai välppäämisestä, sillä jos he ovat muuttaneet

hänet toiseen hahmoon minun silmissäni, niin eihän ihmekään, jos ovat

antaneet hänelle toisen hahmon aseenkantajani silmissä. Dulcinea on

ylhäinen ja jalosukuinen nainen, ja Toboson aatelisissa suvuissa,[72]

jotka ovat lukuisat, vanhat ja erittäin arvokkaat, on verrattomalla

Dulcinealla hyvä osansa, ja hän tulee tekemään syntymäpaikkansa

suurimaineiseksi ja kuuluisaksi tuleviin aikoihin, niinkuin Troian

on tehnyt kuuluisaksi Helene ja Espanjan La Cava, mutta vielä

suuremmalla oikeudella ja suuremmaksi kunniaksi. Toiselta puolen haluan

huomauttaa teidän armoillenne, että Sancho Panza on kaikkein hauskimpia

kaikista niistä aseenkantajista, jotka ovat milloinkaan palvelleet

vaeltavaa ritaria. Hän esittää toisinaan yksinkertaisuudessaan niin

teräväjärkisiä huomautuksia, että on kerrassaan huvittavaa harkita,

onko hän yksinkertainen vai teräväjärkinen, hän lausuu ilkeyksiä,

joiden vuoksi voisi häntä pitää ilmeisenä lurjuksena, ja tyhmyyksiä,

jotka selvästi osoittavat, että hän on hölmö, hän epäilee kaikkea ja

uskoo mitä hyvänsä; kun luulen hänen parhaillaan olevan syöksymässä

typeryytensä kuiluun, hän samassa lausuu jotakin niin älykästä, että

se kohottaa hänet pilviin saakka. Minä en sanalla sanoen tahtoisi

vaihtaa häntä mihinkään toiseen aseenkantajaan, vaikka minulle

annettaisiin kaupunki väliä, ja senvuoksi olen hiukan kahden vaiheilla,

onko hyvin harkittua, jos lähetän hänet siihen käskynhaltianvirkaan,

jonka teidän korkeutenne on suvainnut hänelle lahjoittaa. Tosin olen

hänessä huomannut eräänlaista taipumusta hallintotoimeen, ja jos hänen

ymmärryksensä liikakasvua hieman leikkaisi pois, niin hän varmaan

hoitaisi minkä hallinnollisen viran tahansa yhtä hyvin kuin kuningas

hoitaa raha-asiansa. Tällaiseen otaksumaan on sitä suurempi syy, kun

runsaan kokemuksen nojalla jo tiedämme, ettei vaadita mitään suurta

kykyä eikä hyvää opillista sivistystä sellaisten maaherranvirkojen

hoitajilta, sillä maassamme on suunnilleen satakunta, jotka tuskin

osaavat lukea, mutta siitä huolimatta hallitsevat kuin haukat. Tässä

on tärkeintä, että miehillä on hyvä tahto, että he haluavat menetellä

aina oikein, sillä heiltä ei tule milloinkaan puuttumaan henkilöitä,

jotka heitä neuvovat ja opastavat heidän tehtävissään, kuten on laita

sellaisten maaherrain, jotka ovat ritareita eivätkä ole saaneet

kirjallista sivistystä ja jakavat oikeutta käyttäen apunaan asessoria.

Minä neuvoisin häntä olemaan ottamatta mitään vieraan omaa, mutta

pitämään samalla kiinni omista oikeuksistaan, ja minulla on sydämelläni

vielä muita pikkuseikkoja, jotka tulevat aikanaan ilmi Sanchon hyväksi

ja hänen hallittavakseen jätetyn saaren hyödyksi.

Herttua, herttuatar ja Don Quijote olivat keskustelussaan ehtineet

niin pitkälle, kun kuulivat palatsin huoneista kovaa huutoa ja melua,

ja sitten syöksyi yhtäkkiä saliin Sancho aivan säikähtyneenä, leuan

alla pesuriepu, ja hänen jäljessään joukko kyökkipoikia tai oikeammin

kyökkiveijareita ja muuta semmoista väkeä. Eräs heistä kantoi

pesuvatia, jonka vesi, harmaasta ja likaisesta väristään päättäen, oli

huuhteluvettä, vadinkantaja seurasi ja ahdisti Sanchoa yrittäen kaikin

mokomin pistää ja sovittaa vatia Sanchon parran alle, ja eräs toinen

veijari näytti pyrkivän partaa pesemään.

— Mitä tämä merkitsee, pojat? — kysyi herttuatar.

— Mitä tämä merkitsee? Mitä tahdotte tältä kelpo mieheltä? Ettekö

muista, että hänet on nimitetty käskynhaltiaksi?

Siihen vastasi parturipoika:

— Tämä herra ei tahdo antaa pestä itseänsä niinkuin tapa on ja niinkuin

armollinen herra herttua ja hänen oma herransa sallivat itsensä pestä.

— Tahdonhan minä, — vastasi Sancho kiukkuisesti — mutta minä tahtoisin

käytettävän siistimpiä pyyheliinoja, puhtaampaa saippuavettä eikä

niin likaisia käsiä; minun ja isäntäni välillä näet ei ole semmoista

eroa, että häntä pitäisi pestä enkelivedellä ja minua pirunlipeällä.

Ruhtinaitten alueilla ja palatseissa noudatetut tavat ja pitämykset

ovat hyviä, mikäli niistä ei koidu ihmisille harmia, mutta täällä

käytännössä oleva parranpesutapa on pahempaa kuin lihankidutus.

Partani on puhdas enkä minä tarvitse mitään semmoista virkistystä,

ja sille, joka yrittää tulla minua pesemään tai koskettaa karvaakaan

päässäni, tarkoitan parrassani, sille minä luvalla sanoen, annan

semmoisen paukun, että nyrkkini uppoaa hänen kalloonsa, sillä tämmöiset

sirimoniat ja saippuoimiset tuntuvat pikemmin koirankurilta kuin

vieraille osoitettavalta kohteliaisuudelta.

Herttuatar oli menehtyä nauruun nähdessään, kuinka vihainen Sancho oli,

ja kuullessaan hänen puheensa, mutta Don Quijote ei ollut ollenkaan

hyvillään havaitessaan aseenkantajansa sellaisessa asussa, likainen

riepu leuan alla ja ympärillä joukko kyökkipoikia. Senvuoksi hän

kumarsi syvään herttualle ja herttuattarelle, kuin pyytäen heiltä

lupaa saada puhua, ja lausui sitten Sanchoa ahdisteleville veijareille

vakavasti:

— Kuulkaa, hyvät herrat, suvaitkaa jättää nuorukainen rauhaan ja

palatkaa sinne, mistä olette tulleet tai minne mielenne tekee; minun

aseenkantajani on yhtä puhdas kuin joku toinen, ja tuollaiset pesuvadit

eivät ollenkaan sovi hänen leukansa alle. Noudattakaa neuvoani ja

jättäkää hänet rauhaan, sillä hän ei ymmärrä leikkiä enempää kuin

minäkään.

Sancho sieppasi häneltä puheenvuoron ja jatkoi sanoen:

— Niin, tulkaahan vain tänne pitämään minua pilananne kuin mitäkin

maankiertäjää; minä en sitä siedä, niin totta kuin nyt on päivä! Tuokaa

tänne kampa tai mitä haluatte ja sukikaa minun partani, ja jos löydätte

sieltä jotakin, mikä sotii siivollisuutta vastaan, niin saatte leikata

partani muotopuoleksi.

Siihen virkkoi herttuatar yhä nauraen:

— Sancho Panza on kaikin puolin aivan oikeassa ja tulee olemaan

oikeassa, sanoipa hän mitä tahansa: hän on puhdas eikä hän, kuten hän

itse sanoo, kaipaa mitään pesua, ja ellei täällä noudatettu tapa ole

hänelle mieleinen, niin tehköön tahtonsa, sitä suuremmalla syyllä,

kun te, puhtauden vartiat, olette menetelleet ylen huolimattomasti ja

välinpitämättömästi, etten sanoisi julkeasti, koska olette tuoneet

sellaista henkilöä ja sellaista partaa varten puuvateja ja ämpäreitä ja

pesuriepuja, vaikka teidän olisi pitänyt tuoda kultavateja ja -kannuja

ja hienosta Saksan palttinasta tehtyjä pyyheliinoja. Mutta te olette

kerta kaikkiaan kehnoa ja alhaista väkeä ettekä voi olla, te lurjukset,

ilmaisematta kaunaa, jota tunnette vaeltavien ritareitten aseenkantajia

kohtaan.

Kujeelliset palvelijat ja heidän seurassaan tullut hovimestarikin

uskoivat, että herttuatar oli tosissaan, ja ottivat senvuoksi

pesurievun pois Sanchon rinnoilta, poistuivat aivan noloina ja melkein

häpeissään ja jättivät hänet siihen. Huomatessaan pelastuneensa tuosta

hänen mielestään hirmuisesta vaarasta Sancho meni herttuattaren luo,

polvistui ja sanoi:

— Ylhäisiltä naisilta sopii odottaa suuria suosionosoituksia; sitä,

joka on tänään tullut minun osakseni teidän armonne taholta, ei voi

korvata millään vähemmällä kuin toivomuksella, että minut lyödään

vaeltavaksi ritariksi, jotta voin antautua kaikkina elämäni päivinä

palvelemaan niin korkeata rouvaa. Minä olen maalaismies, nimeni on

Sancho Panza, olen naimisissa, minulla on lapsia ja minä palvelen

aseenkantajana; jos voin jossakin sellaisessa ominaisuudessa palvella

teidän korkeuttanne, niin ennätän totella, ennenkuin teidän armonne

ennättää käskeä.

— Voi hyvin huomata, Sancho, — vastasi herttuatar — että olette oppinut

itse kohteliaisuuden koulussa olemaan kohtelias, voi hyvin huomata,

tarkoitan, että teidät on kasvatettu armollisen herran Don Quijoten

povella, joka varmaan on kaiken kohteliaisuuden kukka ja kaikkein

seremoniain tai, kuten te sanotte, sirimoniain täydellisyys. Jumala

siunatkoon sellaista herraa ja sellaista palvelijaa; toinen vaeltavan

ritarikunnan pohjantähti ja toinen aseenkantajan-uskollisuuden

johtotähti! Nouskaa, hyvä Sancho; minä korvaan kohteliaisuutenne

taivuttamalla puolisoni herttuan niin pian kuin suinkin mahdollista

antamaan teille suosiollisesti lupaamansa käskynhaltianviran.

Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote lähti päivällislevolleen, ja

herttuatar kehoitti Sanchoa, jollei hänen tehnyt kovin mieli mennä

nukkumaan, viettämään iltapäivän hänen ja hänen kamarineitiensä

kanssa eräässä erittäin viileässä salissa. Sancho vastasi, että

hän tosin oli tottunut kesäiseen aikaan pitämään neljän tai viiden

tunnin päivällislevon, mutta että hän siitä huolimatta, osoittaakseen

kiitollisuuttaan herttuattaren hyvyydestä, kokisi tänään kaikin voimin

olla nukkumatta ja totella hänen kehoitustaan. Niin hän meni menojaan.

Herttua antoi jälleen käskyn kohdella Don Quijotea niinkuin ainakin

vaeltavaa ritaria ja varoitti vähääkään poikkeamasta niistä säännöistä,

joita säilyneitten kertomusten mukaan oli ennen vanhaan noudatettu

vaeltavia ritareita kohdeltaessa.

Kolmasneljättä luku.

Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho Panzan hauskasta

keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.

Historia kertoo edelleen, ettei Sancho sinä päivänä viettänyt

päivällislepoaan, vaan että hän, täyttääkseen lupauksensa, lähti

aterian jälkeen herttuattaren luo. Herttuatar, joka kuunteli mielellään

hänen puheitaan, käski hänen istuutua jakkaralle viereensä, vaikka

Sancho pelkästä kohteliaisuudesta ei tahtonut siihen suostua; mutta

herttuatar sanoi hänelle, että hänen piti istuutua käskynhaltiana ja

puhua aseenkantajana, vaikka hän kumman arvonsa vuoksi hyvänsä olisi

ansainnut päästä istumaan suuren sankarin Cid Ruy Diaz Campeadorin

nojatuoliin. Sancho kyyristi nöyrästi hartioitaan, totteli ja istuutui,

ja kaikki herttuattaren kamarineidit ja rouvat kerääntyivät hänen

ympärilleen tarkkaavaisina ja hiiskahtamatta kuuntelemaan, mitä hän

sanoisi. Mutta ensiksi alkoi puhua herttuatar lausuen:

— Nyt, kun olemme täällä yksin eikä kukaan meitä kuule, toivoisin herra

käskynhaltian hälventävän mielestäni eräitä epäilyksiä, joita syntyi,

kun luin painosta ilmestynyttä suuren Don Quijoten historiaa. Eräs

näistä epäilyksistä on tämä: koska kelpo Sancho ei ole milloinkaan

nähnyt Dulcineaa, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolaista eikä jättänyt

hänelle herransa Don Quijoten kirjettä, joka unohtui muistikirjaan

Sierra Morenassa, niin kuinka hän uskalsi keksiä vastauksen ja tuon

kertomuksen, että oli kohdannut neiti Dulcinean hänen ollessaan vehniä

välppäämässä, mikä kaikki on pelkkää juonta ja valhetta ja erinomaisen

vahingollista verrattoman Dulcinean hyvälle maineelle sekä lisäksi

semmoista, ettei se ollenkaan sovi kunniallisten aseenkantajien arvoon

ja uskollisuuteen?

Tuon kuultuaan Sancho ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaraltaan

ja asteli hiljaa, etukumarassa ja sormi huulilla, ympäri koko salin

kohotellen kaikkia uutimia. Sen tehtyään hän palasi taas paikalleen ja

sanoi:

— Armollinen rouva, nyt, kun olen huomannut, ettei läsnäolevia

lukuunottamatta kukaan meitä salavihkaa kuuntele, vastaan levollisesti

ja pelkäämättä kysymyksiinne ja kaikkeen, mitä minulta haluatte

kysyä. Sanon siis ensinnäkin, että pidän herraani Don Quijotea

parantumattomana hulluna, vaikka hän toisinaan puhuu semmoista, mikä

minun ja myös kaikkien muiden häntä kuuntelevien mielestä on niin

älykästä ja liikkuu niin oikeissa raiteissa, ettei itse saatanakaan

voisi sitä paremmin sanoa; mutta siitä huolimatta olen totisesti ja

arvelematta sitä mieltä, että hän on mielipuoli. Koska siis olen saanut

tuon päähäni, uskallan hänelle uskotella semmoista, missä ei ole päätä

eikä perää, niinkuin esimerkiksi tuon vastauksen kirjeeseen ja sen

toisen jutun, joka sattui tässä seitsemän kahdeksan päivää sitten ja

jota ei ole vielä historiaan merkitty, nimittäin jutun armollisen

Dulcinea neidin lumouksesta: minä näet uskottelin herralleni, että

neiti on lumottu, vaikka siinä ei ollut perää pahaakaan.

Herttuatar pyysi häntä kertomaan tuosta lumouksesta tai kepposesta,

Sancho kertoi hänelle kaikki aivan niinkuin oli tapahtunut, ja siitä

kuulijat saivat suurta huvia. Sitten herttuatar jatkoi kyselyään ja

virkkoi:

— Sen johdosta, mitä kelpo Sancho on minulle kertonut, surisee nyt

mielessäni eräs epäilys, ja korviini kuuluu jokin kuiskaavan ja

sanovan: »Koska Don Quijote Manchalainen on hullu ja vähäjärkinen ja

mielipuoli ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza tämän tietää, mutta

siitä huolimatta häntä palvelee ja kulkee hänen mukanaan luottaen

hänen tyhjiin lupauksiinsa, niin hänen täytyy aivan varmaan olla vielä

hullumpi ja typerämpi kuin hänen isäntänsä, ja jos niin on, kuten

epäilemättä onkin, ei lueta ansioksi sinulle, rouva herttuatar, jos

annat tälle Sancho Panzalle saaren haluttavaksi; kuinka näet voisikaan

hallita muita semmoinen henkilö, joka ei osaa hallita itseänsä?»

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — tuo epäilys ei synny

keskeisenä, mutta käskeköön teidän armonne sen vain puhua selvästi

tai miten mieli tekee; minä näet huomaan kyllä, että se puhuu totta,

ja jos olisin viisas, olisin aikoja sitten jättänyt isäntäni. Mutta

tämä oli minun kohtaloni, tämä minun onnettomuuteni, en sille mitään

mahda, minun täytyy häntä seurata, me olemme saman kylän miehiä, minä

olen syönyt hänen leipäänsä, minä pidän hänestä, hän on kiitollinen,

hän on lahjoittanut minulle aasinvarsansa, ja ennen kaikkea minä

olen uskollinen, ja senvuoksi on mahdotonta, että meitä voi erottaa

toisistamme mikään muu kuin haudankaivajan kuokka ja lapio. Ja jos

teidän ylevyytenne ei halua, että tuo luvattu käskynhaltianvirka

minulle annetaan, niin samantekevää, eihän sitä minulla ollut

syntyessänikään, ja voihan olla, että omalletunnolleni tulee vähemmän

kuormaa, jos en sitä saa; vaikka näet olen tyhmä, ymmärrän sentään

sananlaskun, joka sanoo: »Surmakseen muurahainen siivet sai», ja voihan

olla niinkin, että aseenkantaja Sancho pääsee taivaaseen helpommin kuin

käskynhaltia Sancho. Täällä leivotaan yhtä hyvää leipää kuin Ranskassa,

ja pimeässä ovat kaikki kissat harmaita, eikä ole häävi onni sillä,

joka ei ole saanut palaakaan suuhunsa kello kaksi iltapäivällä, eikä

ole vatsaa, joka on vaaksan vertaa toista vatsaa suurempi, ja sen

täytteeksi, kuten sanotaan, kelpaa yhtä hyvin oljet kuin heinätkin,

ja taivaan linnuillakin on Jumala, joka niitä hoitaa ja ravitsee,

ja enemmän lämmintä saa neljästä kyynärästä Cuencan sarkaa kuin

neljästä kyynärästä Sayagon verkaa. Ja kun tästä maailmasta lähdetään

ja meidät maan rakoon pistetään, niin ruhtinas astelee yhtä kapeata

polkua kuin päiväpalkkalainen, eikä paavin ruumis vie enempää tilaa

kuin suntion, vaikka toinen on toista ylhäisempi; hautaan astuessamme

me kaikki teemme tilaa ja sulloudumme yhteen, tai toiset pakottavat

meitä tekemään tilaa ja sulloutumaan, tahdoimme tai emme, ja sitten

vain hyvää yötä. Ja minä sanon vieläkin, että jos teidän armonne ei

halua antaa minulle saarta, koska pitää minua liian tyhmänä, niin minä

olen kyllin viisas ollakseni siitä mitään välittämättä, ja minä olen

kuullut sanottavan, että ristin takana piilee piru ja ettei kaikki ole

kultaa, mikä kiiltää, ja että talonpoika Wamba[73] haettiin Espanjan

kuninkaaksi härkien, aurojen ja ikeitten takaa, ja Rodrigo haettiin

kultakankaillensa, kuviensa ja rikkauksiensa keskeltä käärmeitten

syötäväksi, jos vanhojen laulujen värsyt eivät valehtele.

— Mitä ne valehtelisivat! — virkkoi siihen kamarirouva Doña Rodríguez,

joka oli kuulijoitten joukossa. — On näet eräs kansanlaulu, jossa

sanotaan, että kuningas Rodrigo heitettiin ilmielävänä kuoppaan, joka

oli täynnä rupisammakoita, käärmeitä ja sisiliskoja, ja että kuningas

kaksi päivää myöhemmin lausui kuopasta surkealla ja raukealla äänellä:

Ne kalvaa jäsentäni, sitä, jolla

tais synneissäni raskain osa olla.

Siitä syystä tämä herra on aivan oikeassa sanoessaan, että hän haluaa

mieluummin olla talonpoika kuin kuningas, jos täytyy joutua semmoisten

matelevaisten raadeltavaksi.

Herttuatar ei voinut olla nauramatta kuunnellessaan kamarirouvansa

yksinkertaisia sanoja eikä voinut olla ihmettelemättä Sanchon puheita

ja sananlaskuja. Hän sanoi Sancholle:

— Kelpo Sancho tietää kyllä, että ritari yrittää täyttää, mitä on

kerran luvannut, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Herrani ja

puolisoni herttua tosin ei kuulu vaeltavien ritareitten joukkoon, mutta

siitä huolimatta hän on ritari ja senvuoksi hän täyttää lupauksensa,

mitä tuohon luvattuun saareen tulee, koko maailman kateudesta ja

ilkeydestä huolimatta. Olkaa hyvällä mielellä, Sancho; kun vähimmin

osaatte sitä ajatella, havaitsette istuvanne saarenne ja virkanne

valtaistuimella ja ryhdytte toimimaan käskynhaltianvirassa, joka on

niin hyvä, ettei paremmasta apua. Mutta minä velvoitan teitä hyvin

hallitsemaan alamaisianne, joista voin sanoa, että he ovat kaikki

lainkuuliaisia ja moitteettomia.

‒ Mitä hyvään hallitsemiseen tulee, — vastasi Sancho — ei minua

tarvitse mihinkään velvoittaa, sillä minä olen luonnostani

hyväsydäminen ja säälin köyhiä, ja eihän saa varastaa leipäkyrsää

siltä, joka leivän leipoo ja paistaa. Mutta toden totta, minua niiden

ei pidä yrittää pettää: minä olen vanha koira ja tunnen kaikki

houkutukset ja osaan pitää silmäni auki, kun siksi tulee, enkä

suinkaan suostu siihen, että silmiäni pimitetään, sillä minä kyllä

tiedän, mistä kohdasta kenkä pusertaa. Sanon tämän siksi, että kelpo

ihmiset löytävät minusta avoimen käden ja sydämen, mutta kehnojen ei

tarvitse pistää jalkaansa kynnykseni yli. Ja minusta tuntuu, että mitä

hallitsemiseen tulee, kaikki riippuu siitä, kuinka asia aloitetaan, ja

voihan niinkin sattua, että pari viikkoa käskynhaltiana oltuani sormeni

syyhyvät siihen virkaan ja että olen perehtynyt siihen paremmin kuin

maanviljelykseen, jota olen harjoittanut kaiken ikäni.

— Te olette oikeassa, Sancho; — sanoi herttuatar — ei kukaan ole seppä

syntyessään, ja ihmisistä ne piispatkin tehdään eikä kivistä. Mutta

palatakseni asiaan, jota tässä äsken käsittelimme, nimittäin neiti

Dulcinean lumoukseen, pidän varmana ja liiankin hyvin todistettuna,

että tuo Sanchon päähänpisto, joka sai hänet tekemään kepposen

herralleen ja uskottelemaan hänelle, että maalaistyttö oli Dulcinea,

jota hänen herransa ei tuntenut, koska hän oli lumottu, tarkoitan, että

kaikki tuo oli jonkun Don Quijotea vainoavan noidan keksintöä, sillä

tiedän aivan varmaan ja olen kuullut luotettavalta taholta, että tuo

maalaistyttö, joka niin ravakasti hyppäsi aasintammansa selkään, oli ja

on Dulcinea Tobosolainen ja että kelpo Sancho, joka itse luuli toista

pettävänsä, joutui itse petetyksi; ja tätä tosiasiaa ei sovi epäillä

enempää kuin muitakaan semmoisia seikkoja, joita emme ole milloinkaan

nähneet. Ja herra Sancho Panzan tulee tietää, että täällä meilläkin

on noitia, jotka ovat meille suopeita ja kertovat, mitä maailmalla

tapahtuu, rehellisesti ja vilpittömästi, ilman minkäänlaista juonta tai

petosta, ja Sancho voi uskoa, että se ravakka talonpoikaistyttö oli ja

on Dulcinea Tobosolainen ja että hän on lumottu niinkuin äiti, joka

hänet synnytti, ja kerran, kun vähimmin osaamme arvata, saamme nähdä

hänet omassa hahmossaan, ja silloin Sanchosta hälvenee harhaluulo,

jonka vallassa hän nyt elää.

— Kaikki tuo on varsin mahdollista, — vastasi Sancho Panza — ja nyt

minä tahdon uskoa todeksi senkin, mitä isäntäni kertoo nähneensä

Montesinon luolassa, missä hän sanoo nähneensä neiti Dulcinea

Tobosolaisen samassa asussa ja puvussa kuin minä sanoin hänet nähneeni,

kun noiduin hänet noin vain pilan viteeksi, ja kaikki onkin nähtävästi

ollut aivan päinvastoin, kuten te, armollinen rouva, sanotte, sillä

minun kehnolta ymmärrykselläni ei voi vaatia, että se keksisi

silmänräpäyksessä niin ovelan juonen, enkä minä usko, että isäntäni

on niin hullu, että hän minun heikkojen ja huonojen vakuutusten!

tähden olisi uskonut asiaa, joka on niin mieletön ja mahdoton. Ei ole

kumminkaan oikein, armollinen rouva, jos teidän hyvyytenne pitää minua

senvuoksi ilkeämielisenä, sillä eihän minunlaiseni hölmön velvollisuus

ole tutkistella vihoviimeisten noitien aivoituksia ja ilkeyksiä. Minä

keksin tuon juonen välttääkseni herrani Don Quijoten haukkumiset enkä

senvuoksi, että olisin aikonut häntä vahingoittaa, ja jos on käynyt

toisin päin, niin taivaassa on Jumala, joka tutkii ja tuomitsee

ihmisten sydämet.

‒ Se on totta: — sanoi herttuatar — mutta sanokaa minulle nyt, Sancho,

mitä te puhutte Montesinon luolasta; olisi hauska se tietää.

Sancho Panza kertoi seikkaperäisesti, mitä olemme mainitusta

seikkailusta aikaisemmin maininneet. Sen kuultuaan herttuatar sanoi:

— Koska suuri Don Quijote sanoo siellä nähneensä saman maalaistytön,

jonka Sancho näki Toboson luona, voidaan tästä päätellä ensinnäkin,

että hän on aivan varmaan Dulcinea, ja toiseksi, että näillä seuduilla

on erittäin valppaita ja ylen tiedonhaluisia noitia.

— Samaa minä sanon; — virkkoi Sancho Panza — jos neiti Dulcinea

Tobosolainen on noiduttu, niin sitä pahempi hänelle; minä en aio

ryhtyä tappelemaan isäntäni vihannesten kanssa, sillä niitä on varmaan

paljon ja ne ovat kaikki pahoja. Mutta totta on, että se, jonka

minä näin, oli maalaistyttö, ja maalaistyttönä minä, häntä pidin ja

maalaistytöksi häntä luulin; jos hän sittenkin on Dulcinea, niin se

ei tule minun tililleni eikä se saa koitua minun vahingokseni, ei

missään nimessä. Mutta niinhän käy, että minua syytetään joka asiassa

ja huudetaan: »Sancho niin sanoi, Sancho sen teki, Sancho sinne, Sancho

tänne», ikäänkuin Sancho olisi kuka tahansa eikä itse Sancho Panza,

joka liikkuu jo kirjoissa maailmalla, kuten minulle sanoi Simson

Carrasco, joka on sentään Salamancan maistereita, ja eiväthän semmoiset

miehet voi valehdella, jollei satu päähän pälkähtämään tai muuten

olemaan heille hyödyllistä, niin ettei ole hyvä kenenkään käydä minun

kimppuuni; ja koska minä olen hyvässä maineessa ja herrani sanojen

mukaan hyvä nimi on parempi kuin suuret rikkaudet, niin annettakoon

minulle käskynhaltianvirka, ja kohta nähdään ihmeitä, sillä siitä, joka

on ollut hyvä aseenkantaja, tulee varmaan hyvä käskynhaltia.

— Kelpo Sancho — sanoi herttuatar — on tässä lausunut pelkkiä Caton

mietelauseita tai ainakin lauseita, joita voisi luulla itsensä Micael

Verinon[74] kirjoittamiksi, hänen, joka _floreiitibus occidit annis_.

Jos tahtoo puhua hänen tavallaan, niin voipa totisesti väittää, että

huonon viitan alta löytyy usein hyvä juomaveikko.

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — minä en ole eläissäni

juonut turhan päiten; janoissani olen voinut juoda, sillä en ole mikään

tekopyhä; minä juon, kun mieli tekee ja kun ei mieli tee ja kun minulle

tarjotaan, sillä en tahdo näyttää turhankainolta tai moukkamaiselta;

jos joku ystävä tahtoo esittää maljan, niin kenellä olisikaan semmoinen

kivikova sydän, ettei hän siihen suostuisi? Mutta ryyppäämisestä on

matkaa rypemiseen, ja sitäpaitsi vaeltavien ritareitten aseenkantajat

juovat tavallisesti vain vettä, koska he aina liikkuvat erämaissa,

metsissä ja vainioilla, vuorilla ja kallioilla, löytämättä vaivaista

viinintilkkaa, vaikka antaisivat siitä silmänsä.

— Sen kyllä uskon — vastasi herttuatar. — Mutta nyt Sancho voi mennä

lepäämään; me puhumme asiasta laajemmin tuonnempana ja pidämme huolen

siitä, että hän pääsee pian käskynhaltianvirkaan.

Sancho suuteli jälleen herttuattaren käsiä ja pyysi häntä armollisesti

toimittamaan hyvää hoitoa harmolle, koska tämä oli hänen silmiensä valo.

— Mikä harmo se on? — kysyi herttuatar.

— Minun aasini, — vastasi Sancho — jota tavallisesti nimitän harmoksi

välttääkseni tuota toista nimitystä. Tähän linnaan saapuessani pyysin

tätä kamarirouvaa pitämään siitä huolta, mutta hän siitä tuimistui kuin

olisin haukkunut häntä rumaksi tai vanhaksi, vaikka luulisi olevan

soveliaampaa ja luonnollisempaa, että kamarirouvat hoitelevat aaseja

kuin että he rehentelevät linnan saleissa. Herra varjelkoon, kuinka

vihainen muudan kotikyläni hidalgo oli semmoisille naisille!

— Hän oli varmaan joku moukka; — virkkoi kamarirouva Doña Rodríguez —

jos hän olisi ollut jalosukuinen hidalgo, niin hän olisi koroittanut

heidät kuunsarvea korkeammalle.

— Riittäköön jo, — sanoi herttuatar — ei mitään enempää; Doña Rodríguez

olkoon vaiti, ja herra Panza tyyntyköön; minä kyllä huolehdin siitä,

että harmo hyvin hoidetaan; koska se on Sanchon kalleus, pidän sitä

suuremmassa arvossa kuin silmäterääni.

— Kunhan vain saa olla tallissa, niin se riittää; — vastasi Sancho —

harmo enempää kuin minäkään ei ole kyllin arvollinen olemaan hetkeäkään

teidän korkeutenne silmäteriä korkeammalla, ja minä mieluummin

tuikkaisin itseäni tikarilla kuin siihen suostuisin: vaikka näet

herrani sanoo, että kohteliaisuudessa peli menetetään helpommin, jos

on kortteja liian paljon kuin jos niitä on liian vähän, niin näissä

juhdallisissa ja aasillisissa asioissa täytyy sentään menetellä

varovasti ja harkiten.

‒ Vieköön Sancho sen mukanaan maaherrakuntaansa, — virkkoi herttuatar —

kestitköön sitä siellä mielin määrin ja päästäköön sen eläkkeellekin,

jos niin tahtoo.

‒ Armollinen rouva herttuatar, — sanoi Sancho teidän armonne ei pidä

luulla sanoneensa liikaa, sillä minä olen nähnyt maaherranvirkaan

pääsevän monenkin aasin, eikä olisi mikään outo asia, jos minä ottaisin

siihen omani.

Sanchon sanat naurattivat ja ilahduttivat jälleen herttuatarta, joka

nyt lähetti hänet lepäämään ja lähti itse kertomaan herttualle, mitä

oli Sanchon kanssa keskustellut. Herttua ja herttuatar suunnittelivat

Don Quijotelle tehtävän kepposen, josta piti tulla oikein oivallinen

ja hyvin ritariromaanien tyyliin sointuva, ja tätä suunnitelmaansa

noudattaen he sitten tekivät paljonkin kepposia, jotka olivat niin

onnistuneita ja älykkäitä, että ovat kaikkein hauskimpia tähän suureen

historiaan sisältyvistä seikkailuista.