— Minä uskon, — vastasi Sancho — että tuo Merlin tai ne noidat,

jotka ovat noituneet koko sen joukon, jota teidän armonne sanoo

katselleensa ja puhutelleensa tuolla alhaalla, ovat sulloneet teidän

mielikuvitukseenne tai muistiinne koko sen jutun, jonka olette tässä

meille kertonut, ja kaikki, mitä teillä on vielä kerrottavana.

— Kaikki tuo on mahdollista, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mutta

sittenkään ei ole niin laita, sillä minä olen omin silmin nähnyt ja

omin käsin koetellut kaikkea, mitä olen kertonut. Mutta mitä sanotkaan,

kun nyt sinulle mainitsen, että Montesinos, näyttäessään minulle

lukemattomia muitakin seikkoja ja ihmeitä (jotka kerron sinulle

vähitellen ja aikanaan matkamme varrella, koska ne kaikki eivät ole

tässä paikallaan), näytti minulle vielä kolme maalaistyttöä, jotka

juoksentelivat ja hyppivät noilla viehättävillä niityillä kuin vuohet?

Ja tuskin ne nähtyäni minä tunsin erään heistä verrattomaksi Dulcinea

Tobosolaiseksi ja molemmat muut samoiksi maalaistytöiksi, jotka olivat

hänen seurassaan, kun kohtasimme heidät lähellä Tobosoa. Minä kysyin

Montesinolta, tunsiko hän heidät, ja hän vastasi minulle, ettei

tuntenut, mutta että uskoi heidän varmaan olevan joitakin lumoukseen

joutuneita ylhäisiä naisia, jotka olivat vasta muutamia päiviä sitten

ilmaantuneet näille niityille, ja ettei minun pitänyt sitä ihmetellä,

sillä siellä oli vielä paljon muita sekä menneitten että nykyisten

aikojen ylhäisiä naisia, jotka oli noitumalla muutettu erilaisiin

ja eriskummaisiin hahmoihin ja joiden joukosta hän tunsi kuningatar

Ginevran ja hänen kamarineitinsä Quintanonan, joka kaasi viiniä

pikariin Lancelotille hänen

Brittein maasta tullessaan.

Kuullessaan isäntänsä puhuvan tällä tavalla Sancho luuli melkein

menettävän järkensä tai pakahtuvansa nauruun; koska näet hän hyvin

tiesi, kuinka todella oli Dulcinean otaksutun lumouksen laita, missä

hän itse oli toiminut velhona ja todistajana, niin hän nyt lopultakin

uskoi aivan varmaan, että hänen herransa oli järjiltään ja aivan hullu,

ja sanoi hänelle:

— Rakas suojelijani, armollinen herra, te astuitte onnettomana hetkenä

ja onnettoman tähden alla alas toiseen maailmaan, ja onneton oli se

hetki, jona kohtasitte herra Montesinon, joka on lähettänyt teidät

takaisin meidän luoksemme. Olihan teidän armollanne täällä maan päällä

Jumalan teille antama täysi järki, te lausuitte viisaita lauseita

ja annoitte hyviä neuvoja yhtä mittaa, mutta nyt te kerrotte vain

suurimpia mielettömyyksiä, mitä ajatella saattaa.

— Minä tunnen sinut, Sancho, — vastasi Don Quijote — enkä välitä

puheistasi.

— Minä en välitä sen enempää teidän armonne puheista, — virkkoi Sancho

— vaikka minua löisitte tai vaikka minut tappaisittekin sen vuoksi,

mitä sanon, tai sen vuoksi, mitä aion vielä sanoa, jollette muuta ja

korjaa omia puheitanne. Mutta sanokaahan, armollinen herra, nyt, kun

olemme sulassa sovinnossa: kuinka tai mistä te tunsitte armollisen

neitimme? Ja jos häntä puhuttelitte, niin mitä hänelle sanoitte ja mitä

hän teille vastasi?

— Minä tunsin hänet — vastasi Don Quijote — siitä, että hänellä oli

yllään samat vaatteet kuin silloin, kun sinä hänet minulle näytit.

Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut minulle sanaakaan, vaan

käänsi selkänsä ja lähti pakenemaan niin nopeasti, ettei nuolikaan

olisi voinut häntä saavuttaa. Minä aioin lähteä hänen jälkeensä ja

olisin lähtenytkin, ellei Montesinos olisi neuvonut minua luopumaan

siitä vaivasta, koska se oli aivan turhaa, ja varsinkin, koska lähestyi

se hetki, jolloin minun täytyi nousta ylös kuilusta. Hän lupasi

minulle vielä ajan pitkään antaa tietoa, millä tavalla hän, Belerma

ja Durandarte sekä kaikki muut siellä olevat voitaisiin lumouksesta

vapauttaa. Mutta kaikesta siellä näkemästäni ja huomaamastani minua

huolestutti syvimmin se, että Montesinon sillä tavalla minulle

puhuessa minua lähestyi sivulta päin, niin etten huomannut hänen

tuloansa, toinen onnettoman Dulcinean seuralainen, joka lausui minulle,

silmät kyynelissä ja hiljaisella murheellisella äänellä: »Armollinen

neiti Dulcinea Tobosolainen suutelee teidän armonne käsiä ja pyytää

hartaasti teidän armoanne hänelle ilmoittamaan, kuinka voitte, ja

suuressa ahdingossa ollen hän vielä rukoilee teidän armoanne niin

hartaasti kuin suinkin osaa, että suvaitsette lainata hänelle tätä

uutta pumpulialushametta vastaan, joka minulla tässä on, puoli tusinaa

reaalia tai niin paljon kuin teidän armollanne sattuu olemaan, ja

hän lupaa kunniasanallaan maksaa ne teille takaisin aivan pian.»

Tämä tiedonanto sai minut hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan, ja

minä käännyin kysymään herra Montesinolta: »Onko mahdollista, herra

Montesinos, että lumouksessa elävät ylhäiset henkilöt kärsivät

puutetta?» Hän vastasi siihen: »Uskokaa minua, armollinen herra

Don Quijote Manchalainen: se, mitä puutteeksi nimitetään, on aivan

tavallista missä tahansa, ulottuu kaikkialle ja kohtaa kaikkia,

säästämättä lumouksessa eläviäkään, ja koska neiti Dulcinea

Tobosolainen lähettää teiltä pyytämään kuutta reaalia ja pantti näyttää

olevan hyvä, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa ne hänelle, sillä hän

on aivan varmaan joutunut johonkin suureen pulaan.» »Panttia minä en

ota», vastasin minä hänelle, »enkä voi myöskään antaa hänelle, mitä

hän pyytää, sillä minulla ei ole enempää kuin neljä reaalia.» Ne minä

hänelle sitten annoin (ne olivat samat lantit, jotka sinä, Sancho,

tässä taannoin annoit minulle, jotta saisin lahjoittaa ne almuina

köyhille, joita tapaisin matkan varrella) ja sanoin hänelle: »Sanokaa

valtiattarellenne, ystäväiseni, että hänen hädänalainen tilansa kovin

rasittaa minun sieluani ja että tahtoisin olla Fugger[58] voidakseni

hänet siitä pelastaa; ja sanokaa hänelle vielä, etten voi eikä minulla

ole lupakaan voida hyvin niin kauan kuin täytyy olla vailla hänen

miellyttävää läsnäoloansa ja älykästä kanssapuhettansa ja että minä

rukoilen häntä hartaasti, niin hartaasti kuin osaan, suvaitsemaan

armossaan näyttäytyä tälle hänen orjuuteensa annetulle palvelijalle ja

harhailevalle ritarille ja keskustella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle

vielä, että hän, kun vähimmin sitä aavistaa, saa kuulla kerrottavan,

että olen tehnyt valan ja antanut pyhän lupauksen, niinkuin teki ja

antoi aikoinaan Mantuan markiisi luvatessaan kostaa sisarenpoikansa

Baldovinon puolesta löydettyään hänet henkihieverissä keskellä

vuoristoa, nimittäin, ettei enää söisi katetusta pöydästä, ja mitä

siihen kuuluvaa hän vielä lupasikaan, ennenkuin olisi kostanut hänen

puolestaan; samalla tavalla vannon ja lupaan minä, etten suo itselleni

mitään lepoa, vaan vaellan kaikissa seitsemässä maanosassa, suorittaen

retkeni vielä tunnollisemmin kuin Portugalin prinssi Don Pedro[59]

aikoinaan, kunnes olen vapauttanut valtiattareni lumouksesta.» »Kaiken

tuon ja vielä enemmänkin teidän armonne on velkaa valtiattarelleni» —

vastasi tyttö minulle. Sitten hän otti neljä reaalia, mutta ei minulle

niiannut, vaan heitti hypäkkää kohoten kolmen kyynärän korkeuteen

maasta.

— Hyvä Jumala! — huudahti nyt Sancho kovalla äänellä. — Onko

mahdollista, että tuommoista maailmasta löytyy ja että noidat ja

noituudet ovat niin voimallisia, että ovat muuttaneet herrani

terveen järjen niin mielettömäksi hulluudeksi? Voi armollinen herra,

varokaa toki itseänne ja pitäkää silmällä hyvää mainettanne ja älkää

uskoko noita loruja, jotka ovat hämmentäneet ja sekoittaneet teidän

ymmärryksenne!

— Sinun puheesi, Sancho, osoittaa, että olet minuun kiintynyt; —

virkkoi Don Quijote — ja koska olet huonosti perehtynyt maailman

asioihin, niin kaikki seikat, joihin liittyy jotakin vaikeutta,

näyttävät sinusta mahdottomilta. Mutta minä, kuten jo sanoin, tulen

ajan pitkään kertomaan sinulle muutamia seikkoja tuolla alhaalla

näkemistäni, semmoisia, että sinun täytyy uskoa, mitä olen tässä

kertonut, koska niiden todenperäisyys ei siedä minkäänlaista

vastaväitettä eikä kiistaa.

Neljäskolmatta luku,

missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin

välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren

historian.

Se henkilö, joka on kääntänyt tämän suuren historian sen ensimmäisen

tekijän Cide Hamete Benengelin kirjoittamasta alkutekstistä, sanoo,

että hän, ehdittyään siihen lukuun, jossa kerrotaan Montesinon luolan

seikkailu, havaitsi sivun reunassa seuraavat Hameten omakätisesti

kirjoittamat sanat:

»En voi käsittää enkä saada itseäni uskomaan, että urhoollinen

Don Quijote on todella kokenut kaikki, mitä edellisessä luvussa

on kerrottu. Syynä on se, että aikaisemmin sattuneet seikkailut

ovat kaikki olleet mahdollisia ja todennäköisiä, mutta mitä tähän

luolaseikkailuun tulee, en katso mitenkään voivani pitää sitä

todenperäisenä, koska se on kerrassaan järjen rajojen ulkopuolella.

En voi kumminkaan otaksua Don Quijoten valehdelleen, sillä hän oli

kaikkein hartaimmin totuutta rakastava hidalgo ja kaikkein jaloin

ritari aikanaan eikä olisi suinkaan lausunut valhetta, vaikka hänet

olisi nuolilla lävistetty. Toiselta puolen otan huomioon, että hän

kertoi tämän tarinan esittäen kaikki mainitut yksityisseikat ja ettei

hän voinut niin lyhyessä ajassa sepittää niin suurta mielettömyyksien

rykelmää. Jos siis tämä seikkailu ei tunnu todenperäiseltä, niin

syy ei ole minun, ja minä kirjoitan sen tähän väittämättä sitä

valheelliseksi enempää kuin todenperäiseksikään. Sinä, lukijani, joka

olet ymmärtäväinen ihminen, saat itse päättää siitä, mitä hyväksi näet;

minun ei tule enkä minä voikaan tehdä enempää, vaikka pidetäänkin

varmana, että hänen kerrotaan elämänsä lopulla ja kuolemansa hetkellä

ja loppunsa lähestyessä sanoneen, että oli sen keksinyt, koska se

hänestä tuntui hyvin sopivan ja sointuvan niihin seikkailuihin, joita

hän oli lukenut ritarihistorioistaan». Sitten hän jatkaa näin:

Serkku hämmästyi sekä Sancho Panzan uskaliaisuutta että hänen

isäntänsä kärsivällisyyttä ja arveli Don Quijoten lempeän mielialan

johtuvan siitä, että hän oli ilokseen nähnyt valtiattarensa Dulcinea

Tobosolaisen, vaikka vain lumotussa tilassa; jollei olisi ollut niin

laita, olisivat Sanchon käyttämät sanat ja lauseet varmaan tuntuneet

hänestä kelpo selkäsaunan arvoisilta. Serkku oli tosiaan sitä mieltä,

että Sancho oli puhutellut herraansa liian uskaliaasti, ja sanoi

senvuoksi Don Quijotelle:

— Herra Don Quijote Manchalainen, minä pidän tätä teidän armonne kanssa

viettämääni päivää erittäin hyvin käytettynä, sillä minulla on ollut

siitä nelinkertainen voitto. Ensinnäkin se, että olen tutustunut teidän

armoonne, mitä pidän suurena kunniana. Toiseksi, että olen saanut

tietää, mitä tämä Montesinon luola sisältää, ja olen kuullut Guadianan

ja Ruidera-järvien muodonmuutoksista, joista minulla tulee olemaan

hyötyä tekeillä olevassa _Espanjan Ovidiuksessa_. Kolmanneksi, että

nyt tiedän, kuinka vanha korttipeli on ja että sitä käytettiin ainakin

jo keisari Kaarle Suuren aikana, kuten voi päätellä sanoista, jotka

teidän armonne kertoo Durandarten lausuneen, kun hän Montesinon hänelle

kauan aikaa puhuttua vihdoin heräsi ja virkkoi: »Kärsivällisyyttä ja

uudet kortit». Tätä lausepartta ja puhetapaa hän näet ei ole voinut

oppia lumouksessa ollessaan, vaan sitä ennen, eläessään Ranskassa

mainitsemani keisarin Kaarle Suuren ajalla. Ja tämä toteaminen tulee

kuin tilauksesta toista tekeillä olevaa kirjaani varten, jonka nimi

on _Lisäys Polydorus Vergiliukseen: muinaisaikaisista keksinnöistä_.

En usko, että hänen mieleensä johtui kertoa teoksessaan korttipelin

keksimisestä, mutta minä teen sen nyt, ja se tulee olemaan erittäin

tärkeä seikka, varsinkin, kun voin vedota niin arvokkaaseen ja totuutta

rakastavaan tiedonantajaan kuin herra Durandarte. Neljänneksi olen nyt

saanut varmasti tietää, mistä Guadiana-joki on lähtöisin, mitä seikkaa

ei kukaan ole ennen tietänyt.

— Teidän armonne on oikeassa; — virkkoi Don Quijote — mutta minun

tekisi mieli kuulla, siltä varalta, että Jumala armossaan sallii teidän

saada luvan teostenne painattamiseen (mitä epäilen), kenelle aiotte ne

omistaa.

— Espanjassa on paljon ylhäisiä herroja ja grandeja, joille ne voi

omistaa — vastasi serkku.

— Ei heitä paljon ole; — vastasi Don Quijote — en tarkoita, etteivät

he sitä ansaitse, vaan tarkoitan, etteivät he halua ottaa vastaan

sellaista omistusta, koska eivät tahdo ottaa velvollisuudekseen

suorittaa vastapalvelusta, jonka teos ja sen tekijä näyttävät

ansaitsevan. Tunnen sentään erään ruhtinaan,[60] joka voi korvata

toisissa ilmenevät puutteet niin suurella etevämmyydellä, että minä,

jos uskaltaisin käydä sitä kuvailemaan, ehkä nostattaisin kateutta

moneen jaloon sydämeen. Mutta jääköön se seikka sopivampaan aikaan, ja

lähtekäämme nyt etsimään paikkaa, missä voimme viettää tämän yön.

— Täällä on verrattain lähellä — vastasi serkku — eräs erakonasumus.

Sitä käyttää tyyssijanaan erakko, jonka sanotaan olleen sotilaana ja

jota pidetään hyvänä kristittynä ja sitäpaitsi erittäin älykkäänä ja

hyväätekevänä ihmisenä. Lähellä erakon asuntoa on pieni maja, jonka

hän on rakentanut omalla kustannuksellaan; pienuudestaan huolimatta se

sentään tarjoo sijaa vieraille.

— Onkohan sillä erakolla kanoja? — kysyi Sancho.

— Harvoilta erakoilta niitä puuttuu, — vastasi Don Quijote — sillä

nykyiset erakot eivät ole sellaisia kuin ne Egyptin erämaissa asuneet,

jotka vaatettivat itseään palmunlehdillä ja käyttivät ravintonaan

maasta kaivamiaan juuria. Tätä ei kumminkaan pidä ymmärtää niin,

että minä toisia kiittäessäni tahdon evätä kiitoksen toisilta, sillä

tarkoitan vain, etteivät nykyisten erakkojen katumusharjoitukset ole

ennen eläneitten ankaraan ja niukkaan elämäntapaan verrattavia. Siitä

huolimatta he kaikki ovat hyvää väkeä, ainakin minä pidän heitä hyvinä,

ja pahimmassakin tapauksessa tekee hurskautta teeskentelevä sentään

vähemmän pahaa kuin julkinen syntinen.

Niin keskustellessaan he näkivät vastaantulevan jalankävijän, joka

kulki kiireesti, piiskallaan jouduttaen muulia, jolla oli taakkanaan

peitsiä ja pertuskoita. Saavuttuaan heidän luokseen mies tervehti ja

aikoi mennä ohi. Don Quijote sanoi hänelle:

— Pysähtykää, hyvä mies; te näytte pitävän suurempaa kiirettä kuin

muulinne oikeastaan sietää.

— En voi pysähtyä, armollinen herra, — vastasi mies -— sillä aseita,

joita näette minun tässä kuljettavan, aiotaan käyttää huomenna, joten

minun tulee välttää kaikkea viivytystä, ja Jumalan haltuun. Jos

kumminkin haluatte tietää, mihin niitä kuljetan, niin ilmoitan aikovani

viettää yön erakonasumuksen yläpuolella olevassa majapaikassa; jos

siis kuljette samaa tietä, niin kohtaatte minut siellä, ja minä kerron

teille merkillisiä asioita. Siis vielä kerran: jääkää hyvästi.

Hän hoputti juhtaansa niin tuimasti, ettei Don Quijotella ollut

tilaisuutta häneltä tiedustella, millaisia ihmeitä hän aikoi heille

kertoa. Koska hän oli verrattain utelias ja koska häntä aina kiusasi

halu saada tietää jotakin uutta, käski hän heti lähteä matkaan ja

päätti viettää yön majapaikassa poikkeamatta erakon asunnolla, mihin

serkku olisi tahtonut heidän yöpyvän.

Niin tehtiin, he nousivat ratsujensa selkään ja ajoivat kaikki kolme

suoraan majataloon, mihin saapuivat illan suussa. Serkku ehdotti Don

Quijotelle, että he poikkeaisivat erakon asunnolla hiukan juomassa.

Tuon kuultuaan Sancho Panza suisti kohta harmonsa sinnepäin, ja samoin

tekivät Don Quijote ja serkku. Mutta Sanchon kova onni järjesti niin,

ettei erakko ollutkaan kotona, kuten heille sanoi eräs naispuolinen

erakkolan asukas, jonka he asunnossa kohtasivat. He pyysivät häneltä

parasta viiniä, mutta nainen vastasi, ettei hänen isännällään sellaista

ollut, sanoen kumminkin mielellään antavansa heille huokeata vettä, jos

he sitä halusivat.

— Jos minun tekisi vettä mieli, — vastasi Sancho — niin olisinhan

saanut sitä kyllikseni matkan varrella tapaamistani lähteistä. Oi te

Camachon häät ja oi sinä Don Diegon yltäkylläisyys, kuinka monta kertaa

teitä vielä kaipaankaan!

Niin he lähtivät erakon asunnolta ja kannustivat ratsujaan ajaen kohti

majapaikkaa. Vähän ajan kuluttua he kohtasivat nuorukaisen, joka asteli

heidän edellään pitämättä kovaa kiirettä, niin että he saavuttivat

hänet. Hänellä oli miekka olkapäällään, ja siitä riippui nyytti tai

käärö, jossa hänellä nähtävästi oli vaatteet; siinä olivat varmaan

housut tai kaatiot, viitta ja joitakin paitoja, sillä hänellä oli

yllään vain lyhyt samettinuttu, jossa vielä näkyi joitakin silkkivuorin

riekaleita, ja paita paistoi sen repeämistä; sukat olivat silkkiset

ja jalkineet tylppäkärkiset, kuten hovimuoti vaati. Hän voi olla

suunnilleen kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen, hänen

kasvonsa olivat iloiset, ja hän näytti olevan reipas veikko. Hän

lauloi hauskoja lauluja keventääkseen vaelluksensa vaivoja. Kun he

hänet saavuttivat, hän parhaillaan lopetti erästä, jonka serkku painoi

muistiinsa ja jonka sanotaan kuuluneen näin:

Sotatielle mun lähteä täytyy pois;

olis kultaa, niin kotihin jäädä vois.

Don Quijote aloitti keskustelun sanoen hänelle:

— Te matkustatte keveissä pukimissa, nuori herra. Entä minne on matka?

Antakaa kuulua, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

Nuori mies vastasi siihen:

— Kevyt vaatetukseni johtuu kuumuudesta ja köyhyydestä, ja tieni vie

sotaan.

— Kuinka niin, köyhyydestä? — kysyi Don Quijote. — Helle kelpaa syyksi

paremmin.

— Armollinen herra, — virkkoi nuori mies — minulla on tässä nyytissä

samettihousut, jotka kuuluvat tähän nuttuun; jos kulutan ne matkalla,

ei minulle jää mitään komeutta kaupunkia varten eikä minulla ole varaa

ostaa uusia. Siitä syystä ja viileyden vuoksi minä olen tässä asussa,

kunnes saavutan muutamia jalkaväkikomppanioita, jotka majailevat tuskin

kahdentoista peninkulman päässä täältä; siellä minä otan pestin, ja

sitten ei taida olla puutetta kuormavaunuista, joissa pääsen ajamaan

satamapaikkaan saakka, mikä kuuluu olevan Cartageua. Ja mieluummin minä

pidänkin isäntänä ja herrana kuningasta ja palvelen häntä sodassa kuin

jotakin kitupiikkiä pääkaupungissa.

— Saatteko edes jotakin lisämaksua? — kysyi serkku.

— Jos olisin palvellut jotakin Espanjan grandia tai jotakin muuta

ylhäistä herraa, — vastasi nuori mies — niin varmaan saisin, sillä

se etu on suurellisten palvelemisesta, että voi palvelijasta kohota

vänrikiksi tai kapteeniksi tai saada hyvän eläkkeen. Mutta minä

vaivainen olen aina palvellut onnenonkijoita ja seikkailijoita,

jotka antoivat niin niukan muonan ja palkan, että puolet siitä meni

kaularöyhelön tärkkäämiseen, ja olisipa ilmetty ihme, jos vaeltava

palkkalainen pääsisi edes siedettäviin oloihin.

— Mutta sanokaahan minulle Herran nimessä, hyvä ystävä, — lausui Don

Quijote — onko mahdollista, ettette ole voinut hankkia itsellenne edes

livereitä, vaikka olette ollut palveluksessa jo monta vuotta?

— Olenhan minä saanut niitä kaksi kappaletta; vastasi nuori mies

— mutta samoinkuin henkilöltä, joka eroaa jostakin munkkikunnasta

antamatta munkkilupausta, otetaan pois munkinpuku ja hänelle

annetaan takaisin hänen entiset vaatteensa, sain minäkin vaatteeni

takaisin isänniltäni; suoritettuaan ne toimet, joiden vuoksi olivat

pääkaupunkiin tulleet, he näet palasivat kotiinsa ja veivät mukanaan

liverit, jotka oli annettu minulle vain komeuden vuoksi.

— Merkillistä spilorceriaa,[61] kuten italialainen sanoo — virkkoi

Don Quijote. — Mutta kaikesta huolimatta voitte pitää erinomaisena

onnena, että olette lähtenyt pois pääkaupungista mielessänne niin hyvä

aikomus: maan päällä näet ei ole mitään, mistä ihmiselle koituisi

enemmän kunniaa ja hyötyä kuin siitä, että hän palvelee ensi sijassa

Jumalaa ja sitten kuningastaan ja luonnollista käskijäänsä, varsinkin

asetoimessa, jonka avulla saavutetaan, ellei suurempaa rikkautta,

niin ainakin suurempaa kunniaa kuin opillisella sivistyksellä, kuten

olen jo monta kertaa sanonut. Vaikka näet opillinen sivistys on

perustanut enemmän sukutiloja kuin asetoimi, on asetoimen perustamilla

kuitenkin eräänlaisia etuja edellisiin verrattuina ja sitäpaitsi

eräänlainen loisto, joka tekee ne kaikkia muita paremmiksi. Mutta

pitäkää mielessänne, mitä aion teille nyt sanoa, sillä siitä teille

on suurta hyötyä ja huojennusta vaivoissanne; teidän näet pitää olla

ajattelematta niitä kovia kohtaloita, jotka voivat tulla osaksenne,

sillä kaikkein pahin niistä on kuolema, mutta jos se vain on hyvä,

niin se on niistä kaikkein paras. Julius Caesarilta, urhoolliselta

Rooman imperaattorilta, kysyttiin kerran, mikä kuolema on paras. Hän

vastasi: odottamaton, äkillinen ja aavistamaton; ja vaikka hän vastasi

niinkuin pakana, jolla ei ollut mitään tietoa oikeasta Jumalasta, hän

sittenkin sanoi aivan oikein, koska semmoisessa kuolemassa välttyy

ihmisen luontainen pelontunne. Jos näet otaksun, että saatte surmanne

ensimmäisessä kahakassa tai taistelussa, joko tykinkuulasta tai

räjähtävästä miinasta, niin mitä se haittaa? Se on pelkkää kuolemaa, ja

sillä hyvä; ja Terentiuksen mukaan sotilaan on parempi maata kuolleena

taistelukentällä kuin säilyttää henkensä ja pelastua pakenemalla;

ja urhoollinen sotilas saavuttaa mainetta sikäli kuin hän tottelee

päälliköitänsä ja niitä, joilla on oikeus antaa hänelle käskyjä. Ja

huomatkaa hyvin, poikani, että sotilaan sopii paremmin haistella

ruutia kuin myskiä, ja jos vanhuus teidät kerran tapaa yhä vielä

harjoittamassa tätä kunniakasta tointa, niin se, vaikka olisitte täynnä

haavoja ja rujo ja rampa, ei ainakaan kohtaa teitä kunniattomana, ja

sellaista kunniaa ei köyhyys voi milloinkaan vähentää. Sitäpaitsi on

jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotta vanhat ja rammat sotilaat saisivat

elatusta ja apua, sillä ei ole oikein kohdella heitä niinkuin tekevät

ne, jotka erottavat ja vapauttavat neekereitä, kun nämä ovat vanhoja

eivätkä enää jaksa tehdä työtä, ja muka vapauttaen ajavat heidät pois

luotaan saattaen heidät siten nälän orjuuteen, mistä he eivät voi

toivoa vapautuvansa muuten kuin kuoleman kautta. Mutta nyt en tahdo

sanoa teille mitään enempää kuin että nousette tämän minun ratsuni

lautasille ja lähdette kerallani majapaikkaan saakka. Siellä syötte

illallista kanssani ja huomenna voitte jatkaa matkaanne, jonka Jumala

tehköön niin onnelliseksi kuin aikeenne ansaitsevat.

Nuorukainen ei suostunut nousemaan hevosen lautasille, mutta sanoi

mielellään syövänsä illallista majapaikassa; ja Sanchon kerrotaan tässä

tilaisuudessa sanoneen itsekseen: »Hyvä Jumala, millainen isäntä! Onko

mahdollista, että ihminen, joka osaa lausua niin paljon ja oivallisia

asioita kuin hän on tässä lausunut, voi väittää nähneensä kaikki ne

mielettömät mahdottomuudet, joita hän kertoo Montesinon luolasta? No,

olkoon, perästä kuuluu.»

Yön tullessa he sitten saapuivat majataloon, ja Sancho oli varsin

mielissään, kun näki herransa pitävän sitä todellisena majatalona eikä

linnana, kuten hänen tapansa oli. Perille ehdittyä Don Quijote kysyi

heti isännältä, niissä oli peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies, ja

isäntä vastasi, että hän oli tallissa ruokkimassa muuliansa. Serkku

ja Sancho tekivät nyt samoin juhdilleen ja luovuttivat Rocinantelle

parhaan seimen ja parhaan paikan tallissa.

Viideskolmatta luku,

jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin

johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.

Don Quijote oli niin utelias kuulemaan ja saamaan tietää niitä

merkillisiä asioita, joita aseita kuljettava mies oli luvannut hänelle

kertoa, että hänen kärsivällisyytensä joutui kovalle koetukselle. Hän

lähti miestä etsimään sieltä, missä isäntä oli sanonut hänen olevan,

löysi hänet ja kehoitti häntä nyt ilmoittamaan, mitä hänellä oli

sanottavaa matkalla esitettyyn kysymykseen. Mies vastasi hänelle:

— Minun täytyy saada kertoa ihmeestäni kaikessa rauhassa eikä tässä

seisoessani; sallikaa, hyvä herra, minun ensin hoitaa juhtaani; sitten

kerron teille seikkoja, joita varmaan ihmettelette.

— Ei senvuoksi tarvitse viivytellä, — vastasi Don Quijote — minä tulen

teitä auttamaan.

Hän teki niin, seuloi kauroja ja puhdisti seimen, ja tämä alentuvaisuus

sai miehen auliisti kertomaan, mitä häneltä pyydettiin. Hän istuutui

kivipenkille, Don Quijote sijoittui hänen viereensä, kuulijoiksi

tulivat vielä serkku, nuori palvelija, Sancho Panza ja majatalon

isäntä, ja niin mies aloitti kertomuksensa:

— Armolliset herrat, teidän tulee tietää, että eräällä paikkakunnalla,

joka sijaitsee neljän ja puolen peninkulman päässä tästä majatalosta,

sattui kylänvouti kadottamaan aasinsa, mihin oli syynä erään hänen

palveluksessaan olevan tytön juoni ja viekkaus. En voi tässä kertoa

asiaa juurta jaksain, summa vain se, ettei aasia löydetty, vaikka

kylänvouti ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Kerrotaan

ja huhuillaan yleisesti, että oli kulunut noin kaksi viikkoa aasin

katoamisesta, kun mainitun kylänvoudin ollessa torilla hänen luokseen

tuli eräs toinen saman paikkakunnan vouti ja sanoi hänelle: »Antakaa

minulle löytäjän palkkio, kuomaseni; aasinne on nähty.» »Minä annan

teille sen ja hyvänkin, kelpo kuoma», vastasi toinen, »mutta sanokaa,

missä se on nähty.» »Minä näin sen metsässä tänä aamuna», vastasi

löytäjä, »ilman satulaa ja minkäänlaisia valjaita ja niin laihana, että

oli surkeata sitä katsella. Minä aioin ajaa sitä edelläni ja tuoda sen

teille, mutta se oli jo niin vauhko ja villi, että pakeni lähestyessäni

pois ja juoksi sankkaan metsään. Jos haluatte, että lähdemme yhdessä

sitä etsimään, niin sallikaa minun vain viedä kotiin tämä aasintammani;

tulen heti takaisin.» »Te teette minulle suuren palveluksen», sanoi

aasin omistaja, »ja minä koetan maksaa teille samalla mitalla.» Kaikki,

jotka tämän asian hyvin tuntevat, kertovat siitä tällä tavalla ja

mainitsevat nämä yksityisseikat. Molemmat kylänvoudit lähtivät siis

jalkaisin ja käsikynkässä metsään, mutta tultuaan siihen paikkaan,

mistä luulivat aasin löytävänsä, he eivät sitä löytäneet, eikä sitä

näkynyt missään niillä mailla, vaikka olisivat kuinka sitä hakeneet.

Huomatessaan, ettei aasia löytynyt, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin

nähnyt, toiselle; »Kuulkaahan, kuomaseni, mieleeni johtui juoni, jonka

avulla aivan varmaan eläimen löydämme, vaikka se olisi piiloutunut maan

uumeniin eikä ainoastaan metsään. Minä näet osaan mainiosti matkia

aasinhuutoa, ja jos tekin olette siihen hiukan perehtynyt, niin voitte

uskoa asian varmasti onnistuvan.» »Sanoitteko hiukan perehtynyt, hyvä

naapuri?» virkkoi toinen. »Minä en totisesti vääjää siinä asiassa

ketään, en aasejakaan.» »Se kohta nähdään», sanoi toinen kylänvouti;

»minä näet olen ajatellut, että te kierrätte metsän toiselta taholta

ja minä lähden kiertämään toista puolta, niin että kierrämme ja

katselemme sen joka kolkan, ja jos sitten tavan takaa huudamme kuin

aasi, niin aasin täytyy varmaan huutomme kuulla ja siihen vastata,

jos se kerran metsässä on.» Siihen vastasi aasin omistaja: »Teidän

keksintönne, hyvä naapuri, on todella erinomainen ja suuren neronne

arvoinen.» Lähdettyään he sitten sattuivat päästämään huutonsa melkein

yhtaikaa, ja kumpikin heistä juoksi, toisen huudon pettämänä, etsimään

kumppaniaan luullen aasin jo ilmaantuneen. Kun he sitten toisensa

kohtasivat, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin kadottanut: »Onko

mahdollista, kuomaseni, ettei huutaja ollut minun aasini?» »Kyllä se

olin minä», vastasi toinen. »Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa»,

virkkoi aasin omistaja, »ettei teidän ja aasin välillä, kuomaseni,

ole mitään eroa, mitä huutoon tulee, sillä minä en ole milloinkaan

eläessäni nähnyt enkä kuullut mitään luonnollisempaa.» »Tuo kiitos ja

ylistys», vastasi juonen keksijä, »kuuluu ja sopii teille paremmin

kuin minulle, sillä niin totta kuin Jumala on minut luonut te voitatte

kaikkein parhaimman ja harjaantuneimman aasinmatkijan: te huudatte

korkealla äänellä, äänenne on kestävä ja noudattaa oikeata aikamittaa

ja tahtia, teidän kadanssinne ovat niin lukuisat ja kohdalleen osuvat,

että minä sanalla sanoen tunnustan joutuneeni häviölle, luovutan

teille voitonpalmun ja tarjoan kunniapalkinnon tuosta harvinaisesta

taidostanne.» »Minun täytyy tunnustaa», vastasi aasin omistaja, »että

pidän tästä lähtien itseäni paremmassa arvossa ja katson johonkin

kelpaavani, koska minulla on jotakin kykyä; vaikka näet uskoin hyvin

matkivani aasinhuutoa, en missään tapauksessa luullut saavuttaneeni

siinä taidossa semmoista täydellisyyttä kuin te sanotte.» »Minun

täytyy sanoa», vastasi toinen, »että maailmassa menee hukkaan paljon

harvinaisia kykyjä ja että ne sopivat huonosti henkilöille, jotka

eivät osaa käyttää niitä hyväkseen.» »Meidän kykymme», vastasi aasin

omistaja, »voivat hyödyttää meitä ainoastaan tällaisissa tapauksissa,

muuten niistä ei ole mitään hyötyä, ja suokoon Jumala, että ne auttavat

meitä edes tässä.» Niin keskusteltuaan he taas erosivat ja alkoivat

jälleen huutaa, mutta antoivat kerran toisensa jälkeen pettää itsensä

ja kohtasivat toisensa, kunnes päättivät antaa toisilleen merkin

huutamalla kaksi kertaa perätysten, siitä huomatakseen, että huuto

oli heidän eikä aasin. Niin he vaelsivat läpi koko metsän tavan takaa

huutaen, aina kaksi kertaa perätysten, mutta kadonnut aasi ei vastannut

eikä antanut minkäänlaista elonmerkkiä. Ja kuinka olisikaan vaivainen

ja kovaonninen eläin voinut vastata, koska he vihdoin löysivät sen

metsän kaukaisimmasta loukosta susien raatelemana? Sen nähdessään aasin

omistaja virkkoi: »Ihmettelinhän minä, ettei se vastannut; jos näet se

ei olisi kuollut, se olisi varmaan alkanut huutaa kuullessaan meidän

huutomme, sillä eihän se olisi muuten aasi ollutkaan. Mutta kuultuani

teidän matkivan aasin ääntä niin mainiosti, kuomaseni, katson hyvin

käyttäneeni tässä etsimisessä näkemäni vaivan, vaikka löydän nyt aasini

kuolleena.» »Ei ollut vikaa teissäkään, kuomaseni», vastasi toinen;

»jos näet pappi laulaa hyvin, niin kuoripoika ei jää paljoa jälkeen.»

Niin he palasivat takaisin kyläänsä pettyneinä ja käheinä ja kertoivat

siellä ystävilleen ja tuttavilleen, mitä heille oli tapahtunut, kun

olivat olleet aasia etsimässä, ja kumpikin ylisti ylenmäärin toisen

taitoa huutaa aasin lailla. Tieto tästä levisi pian lähiseudun

kyliin, ja paholainen, joka ei koskaan nuku, vaan ilokseen kylvää ja

levittää vihaa ja epäsopua, mihin suinkin voi, paisuttaen joutavia

asioita ilkeiksi juoruiksi ja pahoiksi riidoiksi, järjesti ja toimitti

nytkin niin, että toisten kylien asukkaat, nähdessään jonkun meidän

kyläläisemme, huusivat aasin lailla, kuin lyöden meitä vasten kasvoja

kylänvoutiemme huudolla. Poikanulikat tekivät samoin, ja silloin asia

oli joutunut kaikkien kadotuksen henkien käsiin ja suuhun; aasinhuuto

levisi kylästä kylään, niin että huutajakylän asukkaat nyt tunnetaan

kaikkialla niinkuin neekerit tunnetaan ja erotetaan valkoisista, ja

tämä onneton pila on mennyt niin pitkälle, että pilkatut ovat useita

kertoja lähteneet asestettuina ja joukolla pilkkaajiansa vastaan

tapellakseen heidän kanssaan, eikä mikään mahti, ei pelko eikä häpeä

ole voinut heitä siitä estää. Minä luulen, että kyläni asukkaat, siis

sen kylän miehet, josta aasinhuuto on kotoisin, aikovat huomenna tai

ylihuomenna hyökätä erääseen toiseen kylään, joka sijaitsee kahden

peninkulman päässä meidän kylästämme ja kuuluu niihin, jotka meitä

pahimmin vainoavat; ja koska he nyt mielivät lähteä retkelle hyvissä

varuksissa, olen ostanut näkemänne peitset ja pertuskat viedäkseni

ne heille. Siinä ne ihmeet, joita sanoin voivani teille kertoa, ja

jolleivät ne teistä ihmeiltä tunnu, en tiedä mitään muuta sanoa.

Siihen lopetti kelpo mies kertomuksensa, ja samassa astui majatalon

ovesta sisään mies, jonka kaikki vaatteet, sukat, housut ja nuttu

olivat säämiskäiset. Hän sanoi kuuluvalla äänellä:

— Herra isäntä, saako täältä yösijaa? Tässä tulee profeetallinen apina

ja nukketeatteri, jossa esitetään Melisendran vapauttaminen.

— Peijakas, — sanoi majatalon isäntä — siinähän on mestari Pedro! Nyt

saamme hauskan illan.

Unohdin mainita, että mestari Pedron vasenta silmää ja melkein puolta

poskea peitti viheriä laastari, josta voi päätellä, että koko se puoli

kasvoja oli huonossa kunnossa. Isäntä jatkoi sanoen:

— Terve tuloa, arvoisa mestari Pedro. Mutta missä ovat apina ja

nukketeatteri? En niitä tässä näe.

— Ne saapuvat tänne aivan kohta; — vastasi säämiskäpukuinen — minä

lähdin vain edeltäkäsin kuulemaan, saako täältä yösijaa.

— Minä pakottaisin itse Alban herttuan väistymään mestari Pedron tieltä

— vastasi isäntä. — Tuokaa vain tänne apina ja nukketeatteri; tänä yönä

on majatalossamme väkeä, joka mielellään maksaa nähdessään näytelmän ja

apinan temput.

— Olkoon menneeksi; — vastasi laastaroitu — minä alennan maksua ja

katson saaneeni kylliksi, jos saan sen verran, että voin maksaa oman

laskuni. Mutta nyt minä palaan hoputtamaan vaunuja, niin että apina ja

teatteri ovat pian täällä.

Sitten hän kohta riensi pois majatalosta.

Don Quijote kysyi nyt majatalon isännältä, kuka tuo mestari Pedro

oli ja mikä apina ja millainen teatteri hänellä oli mukanaan. Siihen

vastasi isäntä:

— Hän on mainio nukkenäyttelijä, joka on useita päiviä kierrellyt

täällä Aragonian Manchassa esittäen näytelmää, jossa kuuluisa Don

Gaiferos vapauttaa Melisendran, ja se on parhaita ja parhaimmin

esitettyjä historioita, mitä tässä maanpaikassa on moneen vuoteen

nähty. Hänellä on sitäpaitsi mukanaan apina, joka on niin erinomaisen

taitava, ettei semmoista ole milloinkaan nähty apinain joukossa eikä

voida ihmistenkään keskuudessa kuvitella. Jos näet siltä kysyy jotakin,

niin se kuuntelee kysymystä, hyppää sitten isäntänsä olkapäälle lähelle

hänen korvaansa ja kuiskaa siihen vastauksen, jonka mestari Pedro heti

kuuluvasti toistaa. Se puhuu paljon enemmän menneistä kuin tulevista

asioista, ja vaikka se ei aina osu kaikessa oikeaan, ei se kumminkaan

yleensä erehdy, niin että tekee mieli uskoa, että siinä asuu itse piru.

Mestari Pedro ottaa kaksi reaalia jokaisesta kysymyksestä, jos apina

siihen vastaa, tarkoitan, jos isäntä vastaa apinan puolesta, kun se on

kuiskannut vastauksen hänen korvaansa. Siksi uskotaankin, että mestari

Pedro on upporikas; hän on _galantuomo_ ja _buon compagno_,[62] kuten

Italiassa sanotaan, ja viettää hyviä päiviä; hän pakisee kuuden edestä

ja ryyppää enemmän kuin kahdentoista verosta, kaikki kielevyytensä,

apinansa ja nukketeatterinsa kustannuksella.

Samassa tuli mestari Pedro takaisin, ja rattailla saapuivat myös

nukketeatteri ja iso, hännätön apina, jonka pakarat olivat kuin huopaa,

mutta joka ei ollut muuten ruman näköinen. Sen nähtyään Don Quijote

kysyi heti:

— Sanokaa minulle, herra profeetta: _Che pesce pigliamo?_[63] Miten

meidän käy? Tässä minä annan kaksi reaalia.

Hän käski Sanchon antaa rahat mestari Pedrolle, mutta tämä vastasi

apinan puolesta:

— Armollinen herra, tämä eläin ei vastaa eikä anna tietoa tulevaisista

asioista; menneistä se tietää jotakin ja nykyisistäkin hiukan.

— Hitto vieköön; — sanoi Sancho — minä en maksa mitään sille, joka

kertoo, mitä minulle on jo tapahtunut, sillä kuka sen voi paremmin

tietää kuin minä itse? Ja olisihan liian typerää maksaa toiselle

siitä, että hän kertoo minulle, mitä jo tiedän; mutta koska hän tietää

nykyiset asiat, niin tässä on kaksi reaalia, ja sano minulle, parahin

herra apina, mitä nyt tekee vaimoni Teresa Panza ja millaisissa

hommissa hän on.

Mestari Pedro ei tahtonut ottaa vastaan rahoja, vaan sanoi:

— En halua ottaa maksua ennakolta, ennenkuin työ on tehty.

Sitten hän taputti oikealla kädellään kaksi kertaa vasenta olkapäätään,

apina hyppäsi siihen, vei suunsa lähelle hänen korvaansa ja liikutti

nopeasti hampaitaan. Tehtyään sitä suunnilleen niin kauan kuin

isämeidänrukoukseen kuluu, se hyppäsi takaisin maahan, ja mestari Pedro

lankesi heti mitä kiireimmin polvilleen Don Quijoten eteen, syleili

hänen sääriään ja sanoi:

— Minä syleilen näitä sääriä kuin syleilisin molempia Herkuleen

patsaita, oi sinä jo unohdukseen joutuneen vaeltavan ritarikunnan

mainio eloonherättäjä! Oi sinä Don Quijote Manchalainen, ritari, jota

ei ole milloinkaan riittävästi ylistetty, sinä uupuneitten rohkeus,

horjuvien tuki, kaatuneitten käsivarsi, kaikkien onnettomien sauva ja

lohdutus!

Don Quijote ällistyi, Sancho oli ihmeissään, serkku ja vaeltava nuori

palvelija samoin, aasinhuuto-tarinan kertoja seisoi suu auki, ja

majatalon isäntä oli täyden hämmingin vallassa; sanalla sanoen, kaikki,

jotka olivat kuulleet nukkenäyttelijän sanat, joutuivat mitä suurimman

hämmästyksen valtaan; mutta mies jatkoi sanoen:

— Ja sinä, kelpo Sancho Panza, maailman parhaan ritarin parhain

aseenkantaja, iloitse, sillä kelpo vaimosi Teresa voi hyvin ja

häkilöi nyt parhaillaan pellavia, ja paremmaksi vakuudeksi hänellä on

vasemmalla puolellaan ruukku, jonka kaula on katkennut; ja siinä on

hyvä kulaus viiniä, jolla hän virkistää itseään työtä tehdessään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi Sancho — hän näet on siunatun

hyvä vaimo, ja jollei hän olisi mustasukkainen, en vaihtaisi häntä

jättiläisnaiseen Andandonaan,[64] joka herrani väitteen mukaan oli

hemmetin hyvä ja kunnollinen nainen; ja minun Teresani on niitä

eukkoja, jotka muistavat pitää huolen itsestään, vaikka perilliset

jäisivät omaansa paitsi.

— Totisesti, — virkkoi siihen Don Quijote — joka paljon lukee ja

paljon matkustaa, näkee paljon ja saa paljon tietää. Minä sanon tämän,

sillä mikä olisikaan voinut saada minua uskomaan, että maailmassa on

ennustavia apinoita, minkä nyt olen nähnyt omin silmin? Minä näet olen

juuri se Don Quijote Manchalainen, jonka tuo kelpo eläin mainitsi tosin

ylistäen minua hiukan liikaa; mutta olinpa millainen tahansa, kiitän

kumminkin taivasta siitä, että se on lahjoittanut minulla lempeän ja

osaaottavan mielenlaadun, niin että olen aina valmis tekemään hyvää

kaikille ja olemaan tekemättä pahaa kenellekään.

— Jos minulla olisi rahoja, — virkkoi vaeltava palvelija — niin

kysyisin herra apinalta, miten minun käy tällä retkelläni.

Siihen vastasi mestari Pedro, joka oli jo noussut Don Quijoten edestä:

— Sanoin jo, ettei tämä pikku eläin vastaa tulevia asioita koskeviin

kysymyksiin, mutta jos hän voisi niihin vastata, ei haittaisi mitään,

vaikka ei olisikaan rahoja, sillä minä uhraisin kaikki maailman edut

palvellakseni herra Don Quijotea, joka on tässä läsnä. Ja koska olen

sen hänelle velkaa ja koska tahdon häntä huvittaa, järjestän nyt

nukketeatterini ja tarjoan huvia kaikille täällä majatalossa oleville,

pyytämättä siitä mitään maksua.

Sen kuultuaan majatalon isäntä ilahtui tavattomasti ja osoitti

paikan, mihin teatteri voitiin sijoittaa, mikä sitten tapahtuikin

silmänräpäyksessä.

Don Quijote ei ollut oikein tyytyväinen apinan ennustuksiin, sillä

hänestä ei tuntunut soveliaalta, että apina ennusti tulevista

enempää kuin menneistäkään asioista. Mestari Pedron pannessa kuntoon

nukketeatteria hän senvuoksi vei Sanchon tallin nurkkaan, missä kukaan

ei voinut hänen puhettaan kuulla, ja sanoi hänelle:

— Kuule, Sancho, minä olen tarkoin harkinnut tuon apinan merkillistä

kykyä ja uskon puolestani varmaan, että apinan isännällä, tuolla

mestari Pedrolla, täytyy olla salainen tai julkinen pakti paholaisen

kanssa.

— Jos piru lähettelee hänelle salaa pakettejaan, — sanoi Sancho — niin

ne ovat varmaan siivottomia paketteja; mutta mitä hyötyä on mestari

Pedrolla semmoisista paketeista?

— Sinä et ymmärrä minua, Sancho; minä tarkoitan vain, että hän

nähtävästi on tehnyt paholaisen kanssa jonkinlaisen sopimuksen

siitä, että paholainen antaa apinalle tuon kyvyn, jotta mestari voi

ansaita sillä elatuksensa, mutta että hänen rikkaaksi tultuaan täytyy

luovuttaa paholaiselle sielunsa, sillä yksin sitä tuo ihmissuvun

vihollinen himoitsee. Minut saa niin uskomaan se seikka, että huomaan

apinan vastaavan ainoastaan menneitä tai nykyisiä seikkoja koskeviin

kysymyksiin, kauemmaksi näet paholaisen tieto ei voi ulottua;

tulevaisia hän korkeintaan arvailee, eikä aina sitäkään; sillä Jumala

yksin tietää ajat ja hetket, ja hänelle ei ole mitään mennyttä eikä

tulevaista, koska kaikki on hänelle nykyistä. Jos siis on niin laita,

kuten varmaan onkin, niin on selvää, että tämä apina puhuu paholaisen

avulla, ja minua ihmetyttää, ettei sitä ole syytetty Pyhän Inkvisition

edessä, tutkittu tarkoin ja otettu selkoa, minkä hengen voimalla se

ennustaa; on näet varmaa, ettei tämä apina ole mikään astrologi,

eivätkä he, sen isäntä ja se itse, sommittele eivätkä osaa sommitella

kuvioita, joita nimitetään horoskoopeiksi ja joita nykyisin käytetään

Espanjassa niin yleisesti, ettei ole yhtään semmoista naikkosta,

paashia tai rajasuutaria, joka ei uskalla sommitella horoskooppia yhtä

helposti kuin ottaa maassa olevassa korttipakasta sotamiehen, ja siten

he valheillaan ja tietämättömyydellään tärvelevät tieteen ihmeellisen

totuuden. Olen kuullut kerrottavan eräästä ylhäisestä naisesta,

joka kysyi joltakin semmoiselta mestarilta, tulisiko hänen pieni

sylikoiransa kantavaksi ja saisiko penikoita, kuinka monta penikkaa

tulisi ja minkä värisiä ne olisivat. Herra astrologi sommitteli

horoskoopin ja vastasi, että sylikoira tulisi tiineeksi ja synnyttäisi

kolme penikkaa, viheriän, punaisen ja kirjavan, mutta ainoastaan

sillä ehdolla, että se parittelisi kello yhdentoista ja kahdentoista

välillä päivällä tai yöllä ja että se tapahtuisi maanantaina tai

lauantaina. Mutta miten kävikään? Kaksi päivää myöhemmin koira kuoli,

koska oli syönyt liikaa, mutta horoskoopin tekijää pidettiin yhä sillä

paikkakunnalla kaikkein taitavimpana astrologina, kuten kaikkia tai

ainakin useimpia horoskoopintekijöitä.

— Minä toivoisin kumminkin, — virkkoi Sancho — että teidän armonne

käskisi mestari Pedron kysyä apinalta, oliko se, mitä teidän armollenne

tapahtui Montesinon luolassa, todenperäistä; minä näet uskon teidän

armonne luvalla, että kaikki oli vain silmänlumetta ja valhetta tai

ainakin unennäköä.

— Kaikki on mahdollista; — vastasi Don Quijote — mutta minä noudatan

neuvoasi, vaikka asia tavallaan minua hiukan arveluttaa.

Samassa tuli mestari Pedro etsimään Don Quijotea ja sanomaan, että

nukketeatteri oli jo kunnossa; hänen armonsa sopi tulla sitä näkemään,

sillä se kyllä sen ansaitsi. Don Quijote ilmoitti hänelle aikomuksensa

ja pyysi, että hän heti käskisi apinaansa hänelle ilmoittamaan,

olivatko muutamat seikat, joita hän oli joutunut kokemaan Montesinon

luolassa, uneksittuja vai todenperäisiä; hänestä itsestään tuntui,

että ne olivat sekä sitä että tätä. Mestari Pedro ei vastannut tuohon

mitään, vaan meni hakemaan apinaansa, asetti sen Don Quijoten ja

Sanchon eteen ja sanoi sitten:

— Kuulkaahan, herra apina, tämä ritari haluaa tietää, ovatko muutamat

seikat, joita hänelle sattui eräässä luolassa, jota mainitaan

Montesinon nimellä, perättömiä vai todenperäisiä.

Hän antoi tavallisen merkin, apina hyppäsi hänen vasemmalle

olkapäälleen, näytti puhuvan hänen korvaansa, ja mestari Pedro sanoi

kohta:

— Apina sanoo, että toiset teidän armonne mainitussa luolassa näkemistä

seikoista ovat perättömiä, toiset todennäköisiä, sanoo tietävänsä tästä

kysymyksestä tämän, mutta ei mitään muuta, ja lupaa, jos teidän armonne

haluaa tietää enemmän, vastata ensi perjantaina kaikkiin kysymyksiin;

nyt hänen kykynsä on lopussa eikä se siitä parane ennenkuin ensi

perjantaina, kuten sanottu.

— Enkö jo sanonut, — virkkoi Sancho — etten voinut saada päähäni, että

kaikki, mitä te, armollinen herra, kerroitte luolassa sattuneista

tapauksista, oli totta, tai puoletkaan?

— Perästä kuuluu, Sancho; — vastasi Don Quijote — aika, joka tuo ilmi

kaikki, ei jätä mitään vetämättä päivän valkeuteen, ei sellaistakaan,

mikä piilee maan uumenissa. Mutta riittäköön nyt, ja lähdetään

katsomaan kelpo mestari Pedron nukketeatteria, jonka luulen tarjoavan

jotakin mielenkiintoa.

— Kuinka niin, jotakin? — virkkoi mestari Pedro. — Tämä minun

nukketeatterini sisältää kuusikymmentätuhatta merkillistä seikkaa.

Ja minä vakuutan teidän armollenne, kunnioitettu herra Don Quijote,

että se on suurimpia nähtävyyksiä, mitä maailmassa nykyisin on; mutta

_operibus credite, et non verbis_,[65] ja käydään nyt toimeen, sillä on

jo myöhä ja meillä on paljon tekemistä, sanomista ja näyttämistä.

Don Quijote ja Sancho tottelivat ja lähtivät siihen paikkaan, missä

teatteri oli jo valmiina ja avoimena, ympärillä joukko pieniä

vahakynttilöitä, jotka tekivät sen upean ja loistavan näköiseksi.

Saavuttuaan luo mestari Pedro sijoittui näyttämön taakse, sillä hänen

tehtävänään oli liikuttaa näyttämön eri kuvioita, ja etupuolelle

sijoittui muudan poika, mestari Pedron apulainen, tulkitsemaan ja

selittämään yleisölle nukkenäyttämön salaisuuksia; hänellä oli

kädessään pieni keppi, jolla hän osoitti näyttämölle ilmaantuvia

hahmoja.

Kun koko majatalon väki oli joko istuutunut tai sijoittunut seisomaan

vastapäätä näyttämöä ja Don Quijote, Sancho, vaeltava palvelija ja

serkku olivat istuutuneet parhaille paikoille, alkoi tulkki heille

kertoa, mitä kuulee ja näkee, jos kuuntelee tai katselee seuraavaa

lukua.

Kuudeskolmatta luku,

jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään

muitakin todella mainioita asioita.

Vaieten kuuntelemaan jäi Tyyron mies sekä Troian,[66] toisin sanoen,

kaikki näytelmän katselijat seurasivat tarkasti esitystä niistä

merkillisistä asioista, joita tulkki heille selitti, ja sitten kuultiin

näyttämön takaa lukuisien patarumpujen ja torvien pauhu ja useita

laukauksia. Tämä melu kesti vain vähän aikaa; sitten poika koroitti

äänensä ja lausui:

— Se todenperäinen historia, joka armolliselle herrasväelle tässä

esitetään, on kokonaan saatu ranskalaisista kronikoista sekä

espanjalaisista kansanlauluista, joita vanhat ja nuoret laulavat

kaikilla kaduilla ja kujilla. Siinä kuvaillaan, kuinka herra Don

Gaiferos vapautti puolisonsa Melisendran, joka oli maurien vankina

Espanjassa Sansuenan kaupungissa; se näet oli nykyisen Zaragozan nimi.

Arvoisa herrasväki suvaitkoon nyt katsoa, kuinka Don Gaiferos istuu

tammipelin ääressä, niinkuin laulussa lauletaan:

Tammilaudan ääress' istuu Don Gaiferos

eikä enää muista omaa Melisendraa.

Ja se henkilö, joka nyt tulee esiin, kruunu päässä ja valtikka kädessä,

on keisari Kaarle Suuri, mainitun Melisendran otaksuttu isä, joka

vävynsä laiskuudesta ja huolimattomuudesta harmistuneena tulee lukemaan

hänelle lakia. Ja katsokaa nyt, kuinka kiivaasti ja kiukkuisesti

hän vävyänsä toruu, niin että näyttää aivan siltä kuin hän aikoisi

valtikallaan koputella hänen pääkuortaan, ja onkin kirjailijoita,

jotka väittävät hänen niin tehneen, vieläpä oikein lämpimästä kädestä.

Ja nyt, kun hän on selittänyt vävylleen monella muotoa, että hänen

kunniansa joutuu vaaraan, jollei hän toimita puolisoaan vapauteen,

kerrotaan hänen vielä sanoneen:

Riittää jo, te harkitkaa.

Katsokaa nyt sitten, hyvä herrasväki, kuinka keisari kääntää Don

Gaiferosille selkänsä ja jättää hänet siihen aivan noloksi, ja katsokaa

nyt, kuinka tämä suuttuu, heittää tammilaudan ja nappulat pois, käskee

heti tuoda hänen aseensa ja pyytää serkultaan Don Rolandilta lainaksi

hänen miekkaansa Durendalia, ja kuinka Don Roland ei halua sitä

hänelle lainata, mutta tarjoutuu sensijaan lähtemään hänen mukaansa

hänen suunnittelemaansa vaikeaan yritykseen. Mutta urhoollinen ja

vihastunut Don Gaiferos ei halua suostua hänen tarjoukseensa, vaan

sanoo voivansa yksinkin pelastaa puolisonsa vankeudesta, vaikka

hänet olisi kätketty maan uumeniin, ja niin hän menee varustautumaan

lähteäkseen heti matkaan. Kääntäkää nyt, arvoisa herrasväki, katseenne

tuohon torniin, joka näkyy tuolla ja jonka otaksutaan olevan muudan

torni siinä Zaragozan linnassa, jota nyt mainitaan Aljaferian nimellä.

Tuolla parvekkeella maurilaisessa puvussa esiintyvä nainen on verraton

Melisendra, joka on istunut siellä jo monet kerrat tähyillen Ranskaan

johtavalle tielle ja lohduttanut itseään vankeudessaan antamalla

ajatustensa vaeltaa Parisiin ja oman puolison luo. Mutta katsokaa myös

merkillistä tapausta, joka sattuu tässä ja jonka vertaista ei kenties

ole milloinkaan nähty. Ettekö näe tuota mauria, joka hiipii aivan

hiljaa, askel askelelta ja sormi huulilla, kauniin Melisendran taakse?

Katsokaa nyt, kuinka hän suutelee Melisendran suuta, kuinka Melisendra

heti sylkäisee ja pyyhkii huuliansa paitansa valkoiseen hihaan, kuinka

hän voivottelee ja harmistuneena repii kauniita hiuksiaan, ikäänkuin ne

olisivat syypäät tuohon ilkityöhön. Katsokaa myös, kuinka tuo vakava

mauri seisoo tuolla käytävässä; hän on Sansuenan kuningas Marsilio;

hän on nähnyt toisen maurin hävyttömyyden ja senvuoksi, huolimatta

siitä, että toinen on hänen sukulaisensa ja suuri suosikkinsa, käskee

ottaa hänet heti kiinni, antaa hänelle kaksi sataa paria raippoja ja

kuljettaa häntä häpeän saattueessa kaupungin katuja, huutajat edellä

ja sotamiehiä jäljessä. Ja katsokaa nyt, kuinka he tulevat panemaan

toimeen tuomiota, vaikka rikos tehtiin aivan äsken; maurien keskuudessa

näet ei ole tapana, niinkuin meillä, tehdä pitkiä pöytäkirjoja ja

kuulustella todistajia ja antaa syypään istua kauan tutkintovankeudessa.

— Poika, poika, — huusi nyt äänekkäästi Don Quijote — jatkakaa

kertomustanne suoraviivaisesti, älkää huoliko tehdä mutkia ja

syrjähyppäyksiä; asian selvillesaamiseen näet tarvitaan paljon

todistuksia ja lisätodistuksia.

Mestari Pedro huusi hänkin näyttämön takaa:

— Älä sinä lurittele liikoja, poika, vaan tee niinkuin herra käskee,

se on varminta; laula vain laulusi koreilematta, älä huoli puuttua

hienouksiin, sillä hienot langat helposti katkeavat.

— Olkoon menneeksi — vastasi poika ja jatkoi sanoen: — Tuo tuolla,

joka istuu hevosen selässä, yllään gascognelainen viitta, on itse Don

Gaiferos. Hänen puolisonsa, jonka puolesta on jo kostettu julkealle

rakastuneelle maurille, on nyt asettunut näöltään iloisempana ja

tyynempänä tornin parvekkeelle ja keskustelee puolisonsa kanssa luullen

häntä joksikin matkustavaiseksi; ja siinä lausutaan kaikki sanat ja

keskustelut, jotka sisältyvät tunnettuun kansanlauluun:

Ritari, Ranskaan jos lähdet,

kysy, missä on Gaiferos.

En kumminkaan kerro tässä tarkemmin heidän keskustelustaan, sillä

liika laveus yleensä ikävystyttää. Riittää, kun nähdään, kuinka Don

Gaiferos ilmaisee itsensä ja miten Melisendra iloisilla eleillä

osoittaa tunteneensa hänet, ja nähdään vielä, kuinka hän laskeutuu

alas parvekkeelta istuutuakseen kelpo puolisonsa hevosen lautasille.

Mutta voi onnetonta! Hänen alushameensa helma on tarttunut parvekkeen

rautatankoon, ja hän riippuu ilmassa voimatta päästä maahan. Mutta

katsokaa, kuinka taivas armossaan tuo apua, kun hätä on suurimmillaan,

sillä Don Gaiferos astuu esiin ja välittämättä vähääkään, repeytyykö

kallis alushame vai ei, tarttuu puolisoonsa, vetää hänet vastoin hänen

tahtoaan alas maahan, heilauttaa hänet sitten hevosen lautasille,

missä hän istuu hajareisin kuin mies, käskee hänen pidellä kiinni ja

kiertää käsivartensa ristiin hänen rinnalleen, jotta ei putoisi, sillä

tämmöiseen ratsastukseen rouva Melisendra ei ole tottunut. Huomatkaa,

kuinka ratsu hirnumalla selvästi osoittaa iloitsevansa urhoollisesta

ja kauniista taakasta, joka sillä on selässään, kun se saa kantaa

herraansa ja herransa puolisoa. Katsokaa, kuinka he kääntyvät ja

poistuvat kaupungista iloisina ja tyytyväisinä lähtien ajamaan

kohti Parisia. Menkää rauhassa, te verrattomat aito rakastavaiset!

Saapukaa onnellisesti kaivattuun kotimaahanne sallimuksen asettamatta

mitään estettä teidän riemulliselle tiellenne! Nähkööt ystävienne

ja sukulaistenne silmät teidän nauttivan hiljaisessa rauhassa vielä

jäljellä olevia elämänne päiviä, joita teille suotakoon niin paljon

kuin Nestorille!

Mestari Pedro koroitti taas äänensä ja sanoi:

— Hiljemmin poika; älä kiipee liian korkealle; kaikki teeskentely on

pahasta.

Tulkki ei vastannut mitään, vaan jatkoi näin:

— Ei puuttunut joutilaita silmiä, semmoisia, jotka aina näkevät kaikki,

ja ne olivat nyt nähneet, kuinka Melisendra oli laskeutunut alas ja

noussut ratsun selkään; he antoivat siitä tiedon kuningas Marsiliolle,

joka käski heti hälyttää, ja katsokaa nyt, millainen kiire niillä on

ja kuinka koko kaupungin täyttää kellojen soitto, kaikuen moskeijain

kaikista torneista.

— Se on mahdotonta! — virkkoi siihen Don Quijote. — Mitä kelloihin

tulee, mestari Pedro on pahoin erehtynyt, sillä maurien keskuudessa

ei käytetä kelloja, vaan patarumpuja ja eräänlaisia huiluja, jotka

ovat meidän klarinettiemme kaltaisia; on siis aivan mieletöntä antaa

kellojen soida Sansuenassa.

Sen kuultuaan mestari Pedro lopetti heti soittamisen ja sanoi:

— Teidän armonne ei pidä välittää pikkuseikoista, herra Don Quijote,

eikä harjoittaa joutavaa hiuksenhalkomista. Eikö täällä meillä esitetä

joka päivä tuhansia näytelmiä, jotka ovat ihan täynnä lukemattomia

epätäsmällisyyksiä ja typeryyksiä, mutta jotka siitä huolimatta

menestyvät hyvin ja joita kuunnellaan ei ainoastaan suosiota osoittaen

vaan todella ihastellen! Jatka vain, poika, ja anna niiden puhua;

kunhan saan kukkaroni täyteen, en välitä, vaikka esityksessäni olisi

enemmän epätäsmällisyyksiä kuin auringossa on ainehiukkasia.

— Se on oikein — virkkoi Don Quijote.

Poika jatkoi:

— Katsokaa, kuinka lukuisa ja kuinka loistava ratsujoukko lähtee

kaupungista tavoittamaan tuota moitteetonta rakastavaista paria,

kuulkaa, kuinka monet torvet soivat, kuinka monet huilut helisevät ja

kuinka monet rummut raikuvat. Minä pelkään, että heidät saavutetaan ja

laahataan takaisin sidottuina oman ratsunsa häntään, mikä olisi kamala

näytelmä.

Nähdessään nyt niin paljon maureja ja kuullessaan semmoisen valtavan

melun Don Quijote piti sopivana lähteä auttamaan pakenevia, ja niin hän

nousi seisomaan ja lausui kuuluvalla äänellä:

-— Niin kauan kuin elän ja olen läsnä, en missään tapauksessa salli

tehtävän väkivaltaa niin mainiolle ritarille ja niin pelottomalle

rakastajalle kuin Don Gaiferos. Pysähdy, sinä kehno roskaväki, älä aja

häntä takaa, sillä muuten joudut tekemisiin minun kanssani!

Niin sanoen hän samalla paljasti miekkansa, syöksyi yhdellä

hyppäyksellä näyttämön luo ja alkoi äkkiä ennenkuulumattoman

raivokkaasti iskeä miekallaan maurilaisia hahmoja, kaatoi muutamia,

löi toisilta pään poikki, teki toiset rammoiksi, hakkasi toiset

kappaleiksi ja sivalsi muun muassa kerran niin tuimasti olan takaa,

että mestari Pedrolta, jollei hän olisi kumartunut, kyykistynyt ja

vetäytynyt piiloon, olisi haljennut pää helpommin kuin jos se olisi

ollut mantelitahdasta. Mestari Pedro huusi:

— Hillitkää itsenne, armollinen herra Don Quijote, ja ottakaa huomioon,

että ne, joita tässä kumoatte, särjette ja surmaatte, eivät ole mitään

oikeita maureja, vaan pahvista tehtyjä kuvia. Jumala minua vaivaista

syntistä armahtakoon, tehän hävitätte kaikki ja saatatte minut puille

paljaille.

Don Quijote ei kumminkaan lakannut iskemästä sekä yhdellä kädellään

että molemmin käsin olan takaa ja sivulta, niin että iskuja tuli

kuin satamalla. Olisi tuskin ehtinyt lukea isämeidänrukousta kahteen

kertaan, kun hän oli jo jaoittanut koko teatterin maan tasalle,

hakannut koneiston ja kaikki nuket kappaleiksi, vaarallisesti

haavoittanut kuningas Marsilioa ja halkaissut Kaarle Suurelta pään

ja kruunun. Kuuntelijoitten ja katselijoitten joukossa nousi suuri

hälinä, apina pakeni majatalon katolle, serkku oli peloissaan, vaeltava

nuorukainen samoin, ja itse Sancho Panzakin oli ankaran kauhun

vallassa, koska hän, kuten vakuutti myöhemmin, rajuilman tauottua, ei

ollut milloinkaan nähnyt herraansa niin mielettömän raivokkaana. Siten

täydellisesti tuhottuaan nukketeatterin Don Quijote hiukan tyyntyi ja

virkkoi:

— Toivoisin, että nyt olisivat tässä edessäni kaikki ne, jotka

eivät usko eivätkä tahdo uskoa, kuinka suurta hyötyä maailmassa on

vaeltavista ritareista. Ajatelkaa, miten olisi käynyt urhoollisen Don

Gaiferosin ja kauniin Melisendran, jollen minä olisi ollut läsnä; aivan

varmaan olisivat nuo koirat jo heidät saavuttaneet ja heitä jollakin

tavalla loukanneet. Sanalla sanoen: eläköön vaeltava ritarikunta ennen

kaikkea muuta maailmassa!

— Eläköön vaan, — virkkoi siihen mestari Pedro surkealla äänellä —

mutta minä saan kuolla, koska olen nyt niin onneton, että voin sanoa

Don Rodrigon kanssa:

Viel' eilen hallitsin Espanjanmaata,

mut tänään tornia yhtäkään

en enää omaksi sanoa saata.

Ei ole kulunut puolta tuntia, eipä puolta silmänräpäystäkään siitä, kun

olin kuninkaitten ja keisarien herra, kun tallini, kirstuni ja säkkini

olivat täynnä lukemattomia hevosia ja kaikenkaltaisia koruja, ja nyt

olen tässä murheellisena ja masentuneena, köyhänä kerjäläisenä, ja

mikä pahinta, vailla apinaa, sillä ennenkuin sen saan takaisin, saavat

varmaan hampaanikin hikoilla. Ja kaikkeen tähän on syynä tämän herra

ritarin harkitsematon vihanpuuska, hänen, jonka sanotaan suojelevan

orpoja, torjuvan vääryyksiä ja tekevän muita rakkaudentöitä. Vain

minuun nähden hänen jalo tarkoituksensa jäi toteuttamatta; mutta

siunattu ja ylistetty olkoon taivas ja sen korkeimmat asuinsijat. Niin

oli säädetty, että tämän murheellisen hahmon ritarin piti tehdä minun

nukkeni hahmoltaan murheellisiksi.

Sancho Panzan mieltä hellyttivät mestari Pedron sanat, ja hän virkkoi:

— Älä itke, mestari Pedro, äläkä valita, sinähän ihan murrat minun

sydämeni; voin sinulle vakuuttaa, että herrani Don Quijote on niin

totinen ja tunnollinen kristitty, että hän, käsitettyään tehneensä

sinulle vääryyttä, varmaan voi ja tahtoo sen sinulle maksaa ja antaa

sinulle enemmän kuin riittävän korvauksen.

302

303

‒ Jos herra Don Quijote korvaisi minulle edes osan tekemästään tuhosta,

olisin tyytyväinen, ja hänen armonsa omatunto keventyisi, sillä eihän

voi tulla autuaaksi kukaan, joka anastaa vastoin oikean omistajan

tahtoa hänen tavaraansa eikä luovuta sitä takaisin.

— Totta kyllä; — sanoi Don Quijote — mutta en tiedä, mitä minulla

toistaiseksi olisi semmoista, mikä kuuluu teille, mestari Pedro.

— Vai ette tiedä? — vastasi mestari Pedro. — Entä nämä ruumiit, jotka

makaavat tässä kovalla ja kuivalla maalla, onko niitä kaatanut ja

ottanut hengiltä mikään muu kuin teidän käsivartenne kukistamaton

voima? Ja kenelle muulle nämä ruumiit kuuluvat kuin minulle? Ja miten

minä olen ansainnut elatustani, jollen juuri niiden avulla?

— Nyt minä lopultakin uskon, — sanoi siihen Don Quijote — mitä olen

arvellut jo monet kerrat: että minua vainoavat noidat aina asettavat

näkyviini hahmoja sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mutta

sitten heti muuttavat ja vaihtavat niitä miten hyväksi näkevät. Sanon

teille toden totta, hyvät kuuntelevat herrat, että kaikki, mitä tässä

tapahtui, näytti minusta tapahtuvan aivan todellisesti: Melisendra oli

Melisendra, Don Gaiferos oli Don Gaiferos, Marsilio oli Marsilio ja

Kaarle Suuri oli Kaarle Suuri. Siitä vihani syttyi, ja täyttääkseni

velvollisuuttani vaeltavana ritarina tahdoin lähteä auttamaan ja

tukemaan pakenevaa paria ja tein tässä hyvässä aikomuksessa, mitä

näitte minun tekevän. Jos se sitten kääntyi takaperoiseksi, ei syy ole

minun, vaan niiden pahojen olentojen, jotka minua vainoavat. Siitä

huolimatta tahdon tämän erehdykseni vuoksi, vaikka se ei johtunut

mistään ilkeydestä, tuomita itseni maksamaan kustannukset. Katsokaa

siis, mestari Pedro, mitä tahdotte rikotuista näyttelijöistänne, niin

minä suostun sen heti teille maksamaan hyvässä ja käyvässä Espanjan

rahassa.

Mestari Pedro kumarsi ja sanoi:

— Vähempää en odottanutkaan, kun ajattelin, kuinka verraton kristitty

on mieleltään urhoollinen Don Quijote Manchalainen, kaikkien

hädänalaisten ja apua tarvitsevien vaeltajien todellinen auttaja

ja tuki, ja tulkoot nyt herra majatalon isäntä ja suuri Sancho

välittäjiksi ja arviomiehiksi tässä teidän armonne ja minun välisessä

jutussa ja sanokoot he, minkä arvoiset ovat tai voivat olla rikotut

nuket.

Isäntä ja Sancho sanoivat siihen suostuvansa, ja mestari Pedro nosti

heti lattialta Zaragozan kuninkaan Marsilion, joka nyt oli päätänsä

lyhempi, ja sanoi:

— Jokainen voi nähdä, kuinka mahdotonta on saattaa tätä kuningasta

entiseen kuntoonsa, ja siksi olen sitä mieltä, suostuen kumminkin

kuulemaan parempia asiantuntijoita, että minulle tulee maksaa hänen

kuolemastaan, katoamisestaan ja poismenostaan puoliviidettä reaalia.

— Jatketaan — sanoi Don Quijote.

— Ei ole suinkaan paljon, jos pyydän tästä halkeamasta, joka ulottuu

kiireestä melkein kantapäähän, — jatkoi mestari Pedro ottaen käsiinsä

halkaistun keisari Kaarle Suuren — viisi reaalia ja neljänneksen.

— Se ei ole vähän — sanoi Sancho.

— Eikä paljonkaan; — virkkoi majatalon isäntä — pannaan tasan ja

merkitään siitä viisi reaalia.

— Annettakoon hänelle viisi ja neljännes, — sanoi Don Quijote — sillä

näin huomattavan häviön kokonaissummassa ei yksi neljännesreaali paljoa

merkitse. Mutta pitäkää jo kiirettä, mestari Pedro; kohta on illallisen

aika, ja minä alan tuntea nälän oireita.

— Tästä nenänsä ja toisen silmänsä menettäneestä nukesta, — sanoi

mestari Pedro — joka esittää kaunista Melisendraa, pyydän liikoja

vaatimatta kaksi reaalia ja kaksitoista maravedia.

— Sittenpä on piru irti, — sanoi Don Quijote — jollei Melisendra

puolisoineen ole jo ehtinyt ainakin Ranskan rajalle; hevonen, jolla

he ratsastivat, näytti minusta pikemmin lentävän kuin juoksevan: ja

siksi ei kannatakaan yrittää myydä minulle kissaa jäniksenä ja näyttää

minulle tässä nenätöntä Melisendraa, vaikka oikea Melisendra, jos hyvin

sattuu, makaa nyt Ranskassa sääret suorina, huvitellen miehensä kanssa.

Jumala auttakoon kutakin hoitamaan omaansa, parahin mestari Pedro, ja

liikutaan nyt vain hiljakseen ja ilman mitään juonia. Jatkakaa!

Huomatessaan Don Quijoten taas pillastuvan ja palaavan entiseen

hullutukseensa mestari Pedro ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan

sanoi hänelle:

— Tämä ei nähtävästi olekaan Melisendra, vaan joku hänen

kamarineitinsä, ja senvuoksi olen aivan tyytyväinen ja katson saaneeni

täyden maksun, jos annatte hänestä minulle kuusikymmentä maravedia.

Sillä tavalla hän hinnoitteli muutkin silvotut nuket, ja molemmat

arviomiehet sovittelivat yleissumman sitten sellaiseksi, että se

tyydytti kumpaakin asianosaista, ja niin päädyttiin neljäänkymmeneen

reaaliin ja kolmeen neljännekseen. Paitsi tätä summaa, jonka Sancho

heti maksoi, vaati mestari Pedro kaksi reaalia siitä vaivasta, joka

hänelle koitui apinan kiinniottamisesta.

— Anna ne hänelle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ei apinan

kiinniottamista varten, vaan juomarahoiksi; minä puolestani antaisin

vaikka kaksisataa sille, joka voisi minulle varmasti sanoa, ovatko Doña

Melisendra ja herra Don Gaiferos jo Ranskassa omaistensa luona.

Sitä ei voi kukaan sanoa paremmin kuin minun apinani; — vastasi mestari

Pedro — mutta sitä ei ota nyt kiinni itse pirukaan. Luiden sentään,

että kiintymys minuun ja ahdistava nälkä pakottavat sen jo tänä iltana

palaamaan luokseni. Mutta Jumala antaa uuden päivän, ja sittenpähän

nähdään.

Niin päättyi vihdoin nukketeatterista koitunut meteli, ja kaikki

nauttivat illallista mitä parhaassa rauhassa ja ystävyydessä Don

Quijoten kustannuksella: hän näet oli rajattoman aulis. Jo ennen

päivän koittoa lähti peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies matkaan,

ja aamun tultua sanoivat serkku ja vaeltava palvelija Don Quijotelle

jäähyväiset. Edellinen lähti kotipaikalleen, toinen jatkoi matkaansa,

ja Don Quijote antoi viimeksimainitulle avustukseksi kaksitoista

reaalia. Mestari Pedro ei halunnut antautua enempään sananvaihtoon Don

Quijoten kanssa, jonka hän nyt varsin hyvin tunsi; senvuoksi hän nousi

varhain, ennen päivän koittoa, keräsi nukketeatterinsa jäännökset,

otti apinansa ja lähti hänkin etsimään omia seikkailujaan. Majatalon

isäntä, joka ei tuntenut Don Quijotea, ihmetteli yhtä paljon hänen

hullutuksiaan kuin hänen anteliaisuuttansa. Sancho maksoi lopuksi

hänelle herransa käskystä sangen runsaasti, ja he sanoivat hänelle

jäähyväiset suunnilleen kello kahdeksan aikaan aamulla, lähtivät

majatalosta ja jatkoivat matkaansa, jolle heidät nyt jätämme; tässä

näet on sopiva tilaisuus kertoa muita seikkoja, jotka ovat omansa

selvittämään tätä mainiota historiaa.

Seitsemäskolmatta luku,

jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä

Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien

kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin

hän oli ajatellut.

Cide Hamete, tämän merkillisen historian kirjoittaja, aloittaa tämän

luvun seuraavilla sanoilla: »Minä vannon katolisena kristittynä...»

Siihen huomauttaa kääntäjä, että jos Cide Hamete vannoi katolisena

kristittynä, vaikka hän, kuten varmaan tiedetään, oli mauri, niin tämä

merkitsi vain, että samoinkuin katolinen kristitty valaa tehdessään

vannoo tai hänen tulee vannoa pysyvänsä totuudessa ja ilmoittavansa

sen kaikessa, mitä sanoo, samoin hänkin, ikäänkuin olisi tehnyt valan

katolisena kristittynä, puhui totta kaikessa, mitä aikoi kirjoittaa

Don Quijotesta, varsinkin tehdessään selkoa, kuka oli mestari Pedro

ja kuka tuo profeetallinen apina, joka hämmästytti koko paikkakuntaa

ennustuksillaan. Hän sanoo sitten, että se, joka on lukenut tämän

historian ensimmäisen osan, varmaan muistaa Ginés de Pasamonten,

jonka Don Quijote oli vapauttanut muiden kaleerivankien ohella Sierra

Morenassa, saaden tästä hyvästä työstään huonon kiitoksen ja vielä

huonomman palkan ilkeiltä ja kehnoilta ihmisiltä. Tämä Ginés de

Pasamonte, jota Don Quijote mainitsi nimellä Ginesillo de Parapilla,

oli sama mies, joka oli varastanut Sancho Panzan harmon, ja koska

kirjanpainajan huolimattomuuden vuoksi ensimmäisessä osassa ei missään

kohden mainittu, miten tai milloin se tapahtui, on tämä antanut

ajattelemisen aihetta monille lukijoille, jotka ovat syyttäneet

tekijän huonoa muistia kirjapainon tekemästä virheestä. Sanalla

sanoen, Ginés varasti aasin Sancho Panzan istuessa ja nukkuessa aasin

selässä, ja varas käytti tällöin samaa viekasta menettelyä, jota

oli aikoinaan käyttänyt Brunelo varastaessaan hevosen Sacripanten

alta hänen ollessaan piirittämässä Albracaa; mutta Sancho sai sitten

aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu.[67] Tämä Ginés pelkäsi,

että oikeudenpalvelijat, jotka etsivät häntä saattaakseen hänet

rangaistukseen lukemattomista konnantöistä ja rikoksista — niitä oli

niin paljon ja ne olivat niin merkillisiä, että hän oli itse sepittänyt

niistä kokonaisen kirjan — todella hänet löytäisivät, ja päätti

senvuoksi siirtyä Aragonian kuningaskuntaan, laastaroida vasemman

silmänsä umpeen ja ryhtyä harjoittamaan nukketeatterin johtajan virkaa;

hän näet osasi sen taidon erittäin hyvin, samoinkuin silmänkääntötemput.

Sattui sitten, että hän sai muutamilta Berberiasta tulleilta

vapaiksipäässeiltä kristityiltä ostaa mainitun apinan, jonka hän opetti

merkkiä totellen hyppäämään olkapäälle ja kuiskaamaan jotakin hänen

korvaansa tai ainakin olemaan kuiskaavinaan. Siinä onnistuttuaan hän

tiedusteli aina, ennenkuin saapui kylään nukketeatterinsa ja apinansa

kanssa, lähimmässä kylässä tai keneltä tahansa, mitä erikoista oli

sattunut puheenaolevalla paikkakunnalla ja keitä olivat ne henkilöt,

joita asia koski. Tuon hän sitten painoi tarkoin muistiinsa ja näytti

kylässä ensi työkseen nukketeatteriansa, jossa esitti milloin minkin

historian, mutta aina jonkin iloisen, hupaisen ja yleisesti tunnetun.

Näytännön loputtua hän puhui apinansa tempuista ja kertoi yleisölleen,

että apina arvasi kaikki menneet ja nykyiset asiat, mutta ei kajonnut

tulevaisiin. Vastauksesta kuhunkin kysymykseen hän vaati kaksi reaalia,

mutta antoi toisia halvemmallakin, aina sen mukaan, kuinka varakkaaksi

oli kysyjän huomannut. Toisinaan hän myös meni taloihin, joiden

asukkaitten elämäkerta oli hänelle tuttu, ja vaikka häneltä ei mitään

kysytty, koska ei haluttu mitään maksaa, hän siitä huolimatta antoi

apinalle merkin ja selitti sitten apinan ilmoittaneen sitä tai tätä,

mikä täydellisesti vastasi tosiasioita. Niin hän saavutti uskomattoman

luottamuksen, ja kaikki juoksivat hänen jäljessään. Toisinaan hän,

älykkäänä miehenä, vastasi niin, että vastaukset erinomaisesti

sopivat kysymyksiin, ja koska kukaan ei häntä ahdistanut eikä

vaatinut selittämään, miten hänen apinansa kykeni salattuja asioita

ilmoittamaan, niin hän veti kaikkia nenästä ja täytti kukkaronsa.

Majataloon tultuaan hän oli heti tuntenut Don Quijoten ja Sanchon,

ja siksi hänen oli aivan helppo saattaa Don Quijote, Sancho Panza ja

kaikki majatalossa olevat ihmetyksen valtaan; mutta asia olisi voinut

käydä hänelle kalliiksi, jos Don Quijote olisi iskenyt hiukan alemmaksi

katkaistessaan kaulan kuningas Marsiliolta ja tuhotessaan hänen koko

ratsuväkensä, kuten edellisessä luvussa kerrottiin.

Enempää ei ole mainittavana mestari Pedrosta ja hänen apinastaan.

Palaan nyt Don Quijote Manchalaisen luo ja kerron ensinnäkin, että

hän majatalosta lähdettyään aluksi päätti käydä Ebro-joen rantamilla

ja koko sillä seudulla, ennenkuin lähtisi Zaragozan kaupunkiin, koska

turnajaisiin oli vielä pitkä aika, ja hänellä siis oli siihen hyvä

tilaisuus. Siinä tarkoituksessa hän jatkoi matkaansa kulkien eteenpäin

kaksi päivää ja kohtaamatta mitään sellaista, mitä kannattaisi

kirjoittaa muistiin, kunnes hän kolmantena päivänä, ratsastaessaan

erään kummun rinnettä ylöspäin, kuuli rumpujen, torvien ja muskettien

aikaansaamaa melua. Aluksi hän ajatteli, että joukko sotilaita oli

kulkemassa siitä ohi, halusi nähdä ne ja kannusti Rocinantea ajaen

kummun laelle. Sinne ehdittyään hän näki kummun juurella joukon miehiä,

arviolta kolmattasataa; näillä oli varusteinaan erilaisia aseita,

peitsiä, jousia, pertuskoita ja keihäitä, muutamilla pyssyt, muutamilla

pyöreät kilvet. Hän ajoi alas kummulta ja lähestyi joukkoa, kunnes voi

selvästi nähdä liput ja erottaa niiden värit ja kuviot. Erikoisesti

kiinnitti hänen huomiotaan eräässä valkoisesta atlassilkistä tehdyssä

standaarissa eli lipussa oleva kuva. Se esitti varsin luonnollisesti

aasia, joka oli pientä sardinialaista lajia, pää ojennettuna, suu

ammollaan ja kieli riippumassa, eleillään ja asennollaan osoittaen,

että oli parhaillaan huutamassa. Kuvan ympärille oli kirjoitettu

suurilla kirjaimilla seuraavat kaksi säettä:

Ei suotta huutaneet aasin lailla

pormestarit molemmat näillä mailla.

Tuosta kuvasta Don Quijote päätteli, että näiden täytyi olla

huutaja-kylän väkeä, ja hän sanoi sen Sancholle samalla hänelle

selittäen, mitä lippuun oli kirjoitettu. Hän lisäsi, että mies,

joka oli hänelle kertonut tämän tarinan, oli nähtävästi erehtynyt

sanoessaan, että aasinhuudon matkijat olivat kylänvouteja,

sillä lippuun kirjoitetuista säkeistä päättäen he olivat olleet

pormestareita. Siihen vastasi Sancho Panza:

— Armollinen herra, sitä teidän ei pidä oudoksua; onhan mahdollista,

että kylänvoudit, jotka sillä kertaa huusivat kuin aasit, ovat aikojen

kuluessa päässeet paikkakuntansa pormestareiksi ja että heille

niinmuodoin voidaan antaa molemmat arvonimet. Sitäpaitsi ei ollenkaan

vaikuta historian todenperäisyyteen, ovatko huutajat kylänvouteja vai

pormestareita, kun he vain ovat varmaan huutaneet; sillä yhtä hyvin voi

aasin lailla huutaa pormestari kuin joku kylänvouti.

He saivat nyt selville ja kuulivat, että suuttunut kyläkunta oli

lähtenyt taistelemaan toista kylää vastaan, joka sitä ärsytti enemmän

kuin kohtuullista oli ja enemmän kuin hyvä naapuruus salli.

Don Quijote ratsasti heidän luokseen, ja se tuotti suurta huolta

Sancholle, joka ei milloinkaan halunnut olla läsnä semmoisissa

sotaisissa yrityksissä. Asestettu joukko otti hänet vastaan luullen

hänen kuuluvan heidän miehiinsä. Don Quijote nosti kypärinsä silmikon

ja ratsasti jalon ryhdikkäästi ja päättäväisesti aasistandaarin luo, ja

siihen kerääntyivät hänen ympärilleen joukon huomattavimmat henkilöt

häntä katselemaan; he näet ihmettelivät samoinkuin ihmiset yleensä

nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Huomatessaan, kuinka tarkkaavasti

he häntä katselivat kenenkään hänelle mitään lausumatta ja häneltä

mitään kysymättä, hän tahtoi käyttää hyväkseen tätä hiljaisuutta,

lopetti vaitiolon, koroitti äänensä ja lausui:

— Arvoisat herrat, minä pyydän teitä niin hartaasti kuin suinkin voin

olemaan keskeyttämättä puhetta, jonka aion tässä teille pitää, kunnes

ehkä havaitsette sen epämiellyttäväksi ja ikävystyttäväksi; jos niin

käy, tulen teidän antamastanne vähimmästäkin merkistä sinetöimään suuni

ja kahlitsemaan kieleni.

Kaikki kehoittivat häntä lausumaan, mitä hän halusi, ja sanoivat

mielellään häntä kuuntelevansa. Tämän luvan saatuaan Don Quijote jatkoi:

— Minä, arvoisat herrat, olen vaeltava ritari, jonka ammattina

on asetoimi ja tehtävänä suojata suojaa tarvitsevia ja auttaa

hädänalaisia. Jo muutamia päiviä sitten sain kuulla teidän

onnettomuudestanne ja syystä, joka yllyttää teitä alinomaa tarttumaan

aseisiin kostaaksenne vihollisillenne. Olen myös useasti mielessäni

harkinnut asiaanne ja olen havainnut, että kaksintaistelun lakien

mukaan olette erehtyneet katseessanne itsenne solvatuiksi; kukaan

yksityinen henkilö näet ei voi solvata kokonaista kyläkuntaa, ellei

hän syytä sen kaikkia asukkaita pettureiksi, koska ei tiedä, kuka

yksityinen on tehnyt itsensä syypääksi petokseen, jonka vuoksi hän

heille haasteen antaa. Meille tarjoaa siitä esimerkin Don Diego

Ordonez de Lara, joka antoi haasteen koko Zamoran kaupungille, koska

ei tietänyt, että Vellido Dolfos yksin oli tehnyt itsensä syypääksi

petokseen surmaamalla kuninkaansa, ja niin hän antoi haasteen heille

kaikille, ja kaikkien asiana oli sitten kostaa ja torjua hänen

syytöksensä. On kyllä totta, että herra Don Diego käyttäytyi hiukan

häikäilemättömästi, vieläpä meni haasteen laillisia rajoja paljon

kauemmaksikin, sillä eihän hänellä ollut aihetta antaa haastetta

vainajille, vedelle ja leivälle, ei syntymättömille eikä muille hänen

historiassaan mainituille seikoille; mutta olkoon menneeksi, sillä

vihan kuohahtaessa yli reunojensa ei kieltä hillitse, kurita eikä

ohjaa mikään. Koska siis on niin laita, ettei yksityinen henkilö voi

solvata kokonaista kuningaskuntaa, maakuntaa, kaupunkia, kuntaa tai

kylää, on selvää, ettei ole myöskään syytä vaatia kostoa semmoisesta

solvauksesta, joka ei ole mikään solvaus. Olisihan mainiota, jos

Kellokylän nimellä mainitun kyläkunnan asukkaat tai ne, joita

nimitetään kattilanpaikkaajiksi tai mainitaan muilla semmoisilla

pilkkanimillä, joita poikaviikareilla ja vähäpätöisillä ihmisillä

aina on suussaan, tahtoisivat alinomaa käydä niiden kimppuun, jotka

heille näitä nimiä antavat. Olisi tosiaan somaa, jos kaikki nuo

mainiot yhteiskunnat suuttuisivat ja kävisivät kostamaan ja vetäisivät

miekkojaan yhtä nopeasti kuin vetopasuunoitaan minkä riidan vuoksi

tahansa, olipa se kuinka mitätön hyvänsä! Ei, ei, Jumala ei voi sitä

sallia eikä tahtoa. Ymmärtäväisten miesten ja hyvin järjestettyjen

valtioitten tulee tarttua aseisiin, paljastaa miekkansa ja saattaa

vaaranalaisiksi itsensä, henkensä ja omaisuutensa ainoastaan näistä

neljästä syystä: ensiksi puolustaakseen katolista uskoa, toiseksi

puolustaakseen henkeänsä, mikä on luonnollisen ja jumalallisen lain

mukaista, kolmanneksi puolustaakseen omaa ja sukunsa kunniaa ja

omaisuutta, neljänneksi palvellakseen kuningastaan oikeassa sodassa,

ja, jos tahdon lisätä vielä viidennen syyn (jonka voidaan katsoa

olevan toisella sijalla), puolustaakseen isänmaataan. Näihin viiteen

tärkeimpään syyhyn voidaan vielä lisätä muutamia muita, jos ne ovat

oikeudenmukaisia ja järjellisiä ja velvoittavat meitä aseisiin

tarttumaan; mutta se, joka tarttuu aseisiin lapsellisista syistä

ja semmoisten seikkojen tähden, jotka ovat pikemmin naurettavia ja

huvittavia kuin solvaavia, näyttää olevan vailla kaikkea tervettä

järkeä, varsinkin, kun epäoikeutetun koston vaatiminen (ja oikeutettua

kostoa muuten ei voi yleensä olla olemassakaan) on selvästi

ristiriidassa tunnustamamme pyhän opin kanssa, joka käskee meitä

tekemään hyvää vihollisillemme ja rakastamaan niitä, jotka meitä

vihaavat. Tämä käsky tosin näyttää hiukan vaikealta täyttää, mutta

se on vaikea vain niille, joissa on vähemmän Jumalaa kuin maailmaa

ja enemmän lihaa kuin henkeä, sillä Jeesus Kristus, totinen Jumala

ja totinen ihminen, joka ei koskaan valehdellut, ei voinut eikä voi

valehdella, hän, meidän lainsäätäjämme, sanoi, että hänen ikeensä on

suloinen ja kuormansa keveä, eikä hän niinmuodoin voinut käskeä meitä

tekemään mitään, mikä on mahdotonta täyttää. Te, arvoisat herrat,

olette siis sekä inhimillisten että jumalallisten lakien mukaan

velvolliset hillitsemään itseänne.

— Piru minut vieköön, — sanoi siihen Sancho itsekseen — jollei isäntäni

ole teologi, ja jos ei olekaan, niin ainakin hän sitä muistuttaa

niinkuin muna toista munaa.

Don Quijote hengähti hiukan ja huomatessaan kaikkien yhä ääneti

kuuntelevan aikoi jatkaa esitystään ja olisi varmaan jatkanutkin,

jollei Sancho olisi nokkelasti ennättänyt edelle. Havaitessaan

isäntänsä vaikenevan hän puuttui puheeseen sanoen:

— Minun herrani, Don Quijote Manchalainen, joka yhteen aikaan nimitti

itseään Murheellisen hahmon ritariksi ja nyt mainitsee itseään

Leijonaritarin nimellä, on erittäin älykäs hidalgo, joka osaa latinaa

ja espanjaa kuin kandidaatti ja toimii kaikessa, mihin itse ryhtyy

tai toisia neuvoo, kuin kelpo sotilas ja tuntee kuin viisi sormeansa

kaikki niinsanotun kaksintaistelun lait- ja asetukset. Ei siis

muuta kuin tyytykää, noudattamaan hänen neuvoansa; kyllä minä otan

syyn päälleni, jos erehdytään, varsinkin, kun on päivänselvää, että

on tyhmää suuttua pelkästä aasinhuudon kuulemisesta. Muistan itse

poikasena matkineeni aasinhuutoa, milloin sattui päähäni pälähtämään,

eikä kukaan minua siitä estänyt, ja minä tein sen muuten niin sievästi

ja luonnollisesti, että minun huutaessani huusivat kaikki kylän

aasit, mutta minä olin sittenkin erittäin kunniallisten vanhempieni

poika, ja vaikka monet kylän isoisimmista kadehtivat tätä taitoani,

en ollut siitä tietääkseni. Jos tahdotte kuulla, että puhun totta,

niin malttakaa ja kuunnelkaa; tämä taito näet on samaa lajia kuin

uintitaito: kun sen kerran on oppinut, ei sitä unohda koskaan. Sitten

Sancho painoi sormillaan sieraimensa kiinni ja alkoi matkia aasinhuutoa

niin voimallisesti, että kaiku vyöryi kaikissa läheisissä laaksoissa.

Mutta eräs niistä, jotka seisoivat hänen vieressään, luuli hänen heitä

pilkkaavan, kohotti kädessään olevan pitkän kangen ja löi Sanchoa

niin tuimasti, että tämä auttamattomasti kellahti maahan. Nähdessään

Sanchoa pahoinpideltävän Don Quijote syöksyi peitsi sojossa sitä miestä

vastaan, joka oli Sanchoa lyönyt, mutta väliin tuli niin paljon väkeä,

että hänen oli mahdoton päästä miehelle kostamaan. Huomattuaan vielä,

että kiviä alkoi sataa ja että tuhat jännitettyä jousta ja melkoinen

määrä tuliluikkuja suunnattiin uhkaavasti häneen päin, hän käänsi

Rocinanten ja poistui heidän luotaan niin nopeasti kuin ratsu suinkin

jaksoi laukata, koko sydämestään rukoillen Jumalaa pelastajakseen tässä

vaarassa, koska pelkäsi kuulan voivan milloin tahansa sattua selkään ja

tulla ulos rinnasta. Hän veti tavan takaa syvään henkeään nähdäkseen,

oliko vielä hengissä. Mutta asestettu joukko tyytyi vain katselemaan

hänen pakoansa kertaakaan ampumatta. Sanchon he nostivat aasin selkään,

ennenkuin hän oli ehtinyt oikein toipua, ja lähettivät hänet isäntänsä

jälkeen. Hän ei ollut vielä niin voimissaan, että olisi kyennyt

juhtaansa ohjaamaan, mutta harmo seurasi nuhteettomasti Rocinantea, nyt

kuten aina. Ehdittyään hyvän matkan päähän Don Quijote käänsi päätänsä,

huomasi Sanchon tulevan jäljessä ja odotti häntä, koska näki, ettei

kukaan ajanut häntä takaa.

Kyläläisten joukko viipyi paikoillaan yöhön saakka, mutta palasi sitten

kotiin iloisena ja tyytyväisenä, koska heidän vastustajansa eivät

olleet saapuneet taistelemaan. Jos he olisivat tunteneet muinaisten

kreikkalaisten vanhan tavan, niin he olisivat pystyttäneet siihen

paikkaan voitonmerkin.

Kahdeksaskolmatta luku.

Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne

tarkkaavasti lukee.

Urhoollisen paetessa on ilmeistä, että vihollinen on turvautunut

johonkin juoneen, ja viisaitten miesten asiana on säästää itseään

parempaa tilaisuutta varten. Tämän totuuden vahvisti Don Quijote, joka

maalaismiesten raivoa ja vihan valtaan joutuneitten kyläläisten pahoja

tarkoituksia väistäen livisti tiehensä ja ollenkaan ajattelematta

Sanchoa tai vaaraa, johon oli hänet jättänyt, poistui niin kauas kuin

katsoi oman turvallisuutensa vaativan. Sancho seurasi häntä maaten

poikkipuolin aasin selässä, kuten jo mainittiin. Vihdoin hän ehti

herransa luo, tultuaan jo täysin tajuihinsa, ja perille saavuttuaan

hän lipui harmon selästä Rocinanten jalkojen eteen aivan peloissaan,

myöhennettynä ja piestynä. Don Quijote astui maahan tutkimaan hänen

haavojansa, mutta havaittuaan hänet terveeksi ja vahingoittumattomaksi

kiireestä kantapäähän hän sanoi aseenkantajalleen sangen kiukkuisesti:

— Onnettomalla hetkellä johtui mieleesi matkia aasinhuutoa, Sancho! Ja

mistä olet saanut päähäsi, että on hyvä puhua nuorasta hirtetyn miehen

talossa? Millä muulla voisikaan lyödä tahtia sellaiseen aasimusiikkiin

kuin kangella? Ja kiittäkää Jumalaa, Sancho, ettei teihin, kun teidät

nyt on siunattu kepillä, vielä tehdä ristinmerkkiä sapelilla.

— Minussa ei ole miestä vastaamaan, — vastasi Sancho — sillä minusta

tuntuu kuin selkäni puhuisi. Noustaan nyt ratsujen selkään ja lähdetään

tästä pois. Aasin lailla huutamisesta minä en toiste hiisku mitään,

mutta sen minä kyllä muistan kertoa, että vaeltavat ritarit pakenevat

ja jättävät uskolliset aseenkantajansa nuuskaksi möyhennettyinä

vihollisten valtaan.

— Peräytyminen ei ole pakenemista; — vastasi Don Quijote — sinun näet

tulee tietää, Sancho, että urhoollisuutta, joka ei lepää varovaisuuden

perustuksella, nimitetään uhkarohkeudeksi, ja uhkarohkean urotyöt

katsotaan pikemmin hyvästä onnesta kuin hänen omasta rohkeudestaan

johtuviksi. Minä siis tosin tunnustan peräytyneeni, mutta en paenneeni;

ja niin menetellen minä noudatin monien urhollisten miesten esimerkkiä,

jotka ovat säästäneet itseään parempia aikoja varten. Historiakirjat

ovat tulvillaan sellaisia seikkoja, mutta minä en nyt kerro niitä,

sillä niistä ei ole hyötyä sinulle eikä huvia minulle.

Sillävälin oli Sancho Don Quijoten auttamana jo päässyt juhtansa

selkään, Don Quijote nousi Rocinanten satulaan, ja niin he ajoivat

hiljalleen eteenpäin piiloutuakseen metsikköön, jonka näkivät

suunnilleen neljännespeninkulman päässä siitä. Sancho huokasi tavan

takaa syvään ja ähkyi tuskallisesti. Don Quijoten kysyttyä, mikä oli

syynä tuohon ankaraan tuskaan, hän vastasi tuntevansa selkärangan

alapäästä aina niskaan saakka semmoista kipua, että oli siihen ihan

menehtyä.

Kivun syynä — virkkoi Don Quijote — on varmaan se, että karttu, jolla

sinua lyötiin, oli pitkä ja leveä, niin että se ulottui yli koko

selkäsi, mihin sisältyvät kaikki ne paikat, joissa kipua tunnet. Jos

karttu olisi ulottunut kauemmaksi, olisi särky vielä pahempi.

Jumaliste, sanoi Sancho — teidän armonne on vapauttanut minut

suuresta epäilyksestä ja selittänyt minulle koko jutun selvin sanoin!

Peeveli soi, oliko kipuni syy todella niin salattu, että oli tarpeen

minulle sanoa, että tunnen kipua kaikissa niissä kohdissa, joihin

karttu sattui? Jos kehräsluitani pakottaisi, voisi kyllä arvailla,

mistä syystä niitä pakottaa, mutta ei ole suuri konsti arvata,

että paikkojani särkee, kun olen saanut selkääni. Totta totisesti,

armollinen herra, kun on kirves toisen jalassa, niin se on kuin pölkyn

päässä, ja minä alan joka päivä yhä selvemmin aavistaa, kuinka vähän

minulla on odotettavaa kumppanuudesta teidän armonne kanssa; jos tällä

kertaa jätitte minut peitottavaksi, niin varmaan joudumme vielä toisen

kerran ja sata toista kertaa kokemaan sen taannoisen poukotuksen ja

muita konnuuksia, ja jos nyt sain selkääni, niin toisella kertaa voin

saada vasten silmiä. Paljon viisaammin minä tekisin, jos en olisi

tämmöinen hölmö, joka en osaa tehdä mitään hyvää ikäpäivinäni, paljon

viisaammin minä tekisin, sanon vieläkin, jos palaisin kotiin vaimoni ja

lasteni luo, elättäisin eukkoni ja kasvattaisin lapsiani sillä, mitä

Jumala armossaan suvaitsee minulle suoda, enkä enää vaeltaisi teidän

armonne perässä teillä, jotka eivät ole mitään teitä, ja poluilla,

missä ei mitään polkua näy, saaden vähän ja huonoa juotavaa ja vielä

kehnompaa syötävää. Entä nukkuminen sitten! Mitatkaa itsellenne, hyvä

aseenkantajani, seitsemän jalkaa maata, ja jos enemmän haluatte,

ottakaa saman verta lisää, saatte ottaa sitä niin paljon kuin haluatte

ja ojentaa itsenne siihen pilkaksenne miten mielenne tekee. Kunpa

näkisin roviolla poltettavan ja tuhkaksi muutettavan sen, joka on

ensimmäisenä antautunut vaeltavaksi ritariksi tai ainakin sen, joka on

ensimmäisenä ruvennut aseenkantajaksi semmoisille hulluille, jollaisia

kaikki entiset vaeltavat ritarit varmaan ovat olleet. Nykyisistä en

sano mitään; koska näet teidän armonne on yksi heistä, niin kunnioitan

heitä, varsinkin, kun vielä tiedän, että teidän armonne on kaikissa

puheissaan ja ajatuksissaan hiukan itse piruakin viisaampi.

— Mielisin lyödä kanssanne kelpo vedon, Sancho, — sanoi Don Quijote —

siitä, että nyt, kun saatte puhua kenenkään estämättä, ette tunne enää

kipua missään paikassa koko ruumiissanne. Puhukaa siis, poikaseni,

jaaritelkaa vain kaikki, mitä mieleenne ja huulillenne johtuu, sillä

minä pidän pelkkänä huvina nenäkkyydestänne johtuvan ikävyyden, kun

vain tiedän, ettei selkäänne enää pakota. Ja jos niin kovin ikävöitte

takaisin kotiin vaimonne ja lastenne luo, niin Jumala minua varjelkoon

teitä estämästä. Teillä on hallussanne minun rahojani, laskekaa, kuinka

pitkä aika on siitä, kun lähdimme kolmannen kerran kotikylästämme,

harkitkaa myös, kuinka paljon voitte ja kuinka paljon teidän tulee

ansaita kuukaudessa, ja suorittakaa maksu omin käsin.

— Ollessani Tomé Carrascon, kandidaatti Simson Carrascon isän

palveluksessa, — vastasi Sancho — jonka teidän armonne hyvin tuntee,

ansaitsin kaksi dukaattia kuussa ja muonat päälle. En tiedä, kuinka

paljon voin ansaita teidän armonne palveluksessa, vaikka sen kyllä

tiedän, että vaeltavan ritarin aseenkantaja on paljon pahemmassa

pinteessä kuin jonkun talonpojan renki. Jos näet meidän, talonpoikain

renkien, täytyykin päivisin paljon raataa, on meillä sentään

pahimmassakin tapauksessa iltaisin lämmintä ruokaa syötävänä ja sänky,

jossa saamme maata; mutta minä en ole maannut sängyssä tultuani

teidän armonne palvelukseen. Jos jätän luvusta pois sen lyhyen ajan,

jonka vietimme Don Diego de Mirandan talossa, ja lisäksi ne hyvät

palat, joita kuorin Camachon lihapadoista, sekä sen, mitä söin join

ja nukuin Basilion talossa, olen kaiken muun ajan maannut kovalla

maalla taivasalla, kärsien niinsanottua sään tuimuutta, pitäen itseäni

hengissä juustonreunoilla ja leivänkannikoilla ja juoden vettä, milloin

puroista, milloin lähteistä, tavatessamme niitä näissä jylhissä

seuduissa, joissa olemme vaeltaneet.

— Minä myönnän, — virkkoi Don Quijote — että kaikki, mitä sinä, Sancho,

sanot, on totta. Kuinka paljon minun mielestänne pitää antaa enemmän

kuin Tomé Carrasco teille antoi?

— Jos teidän armonne lisäisi kaksi reaalia kuussa, — sanoi Sancho —

niin katsoisin saaneeni hyvän palkan. Se olisi palkka vaivoistani;

mutta mitä tulee teidän armonne antamaan sanaan ja lupaukseen, että

lahjoitatte minulle jonkin saaren käskynhaltianviran, niin sen

lupauksen täyttämiseksi olisi oikeus ja kohtuus lisätä vielä kuusi

reaalia, niin että siitä tulisi kaikkiaan kolmekymmentä reaalia.

— Hyvä; — virkkoi Don Quijote — nyt on kulunut kaksikymmentä viisi

päivää siitä, kun lähdimme kotikylästä; laskekaa nyt, Sancho, palkan

mukaan, jonka olette itse itsellenne määrännyt, kuinka paljon olen

teille velkaa, ja maksakaa, kuten jo sanoin, omalla kädellänne.

Ei hemmetissä, sanoi Sancho — teidän armonne laskee ihan väärin! Mitä

siihen saaren lupaamiseen tulee, on aika laskettava siitä päivästä,

jona teidän armonne sen minulle lupasi, tähän nykyiseen hetkeen saakka,

jossa nyt elämme.

— Kuinka pitkä aika siitä sitten on, Sancho, kun minä sen teille

lupasin? — kysyi Don Quijote.

— Jos en aivan väärin muista, — vastasi Sancho, — niin siitä täytyy

olla kolmattakymmentä vuotta, pari kolme päivää enemmän tai vähemmän.

Don Quijote löi kämmenellä otsaansa, alkoi nauraa sydämen pohjasta ja

sanoi:

— Enhän minä ole viettänyt Sierra Morenassa enkä kaikilla näillä

retkilläni enempää kuin vaille kaksi kuukautta, ja sinä, Sancho,

väität, että on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun sinulle saaren

lupasin! Minä huomaan selvästi, että tahdot ottaa kaikki rahani,

jotka ovat hallussasi, palkaksesi, ja jos niin on laita ja jos sinun

tekee niitä mieli, niin minä lahjoitan ne sinulle heti paikalla, ja

onneksi olkoon. Minä näet suostun mielelläni jäämään niin köyhäksi,

ettei minulla ole lanttiakaan, kun vain pääsen vapaaksi tuollaisesta

kelvottomasta aseenkantajasta. Mutta sano minulle, sinä kunnoton,

joka rikot kaikki vaeltavan ritarikunnan aseenkantajasäännöt, missä

olet nähnyt tai lukenut, että yksikään vaeltavan ritarin aseenkantaja

on yrittänyt tehdä tällaista välipuhetta herransa kanssa: »Niin ja

niin paljon enemmän teidän tulee maksaa minulle kuukausittain, jos

suostun teitä palvelemaan»? Lähde, lähde, sinä konna, sinä lurjus ja

kuvatus, sillä se sinä olet, lähde, sanon minä, heidän historioittensa

valtamerelle, ja jos silloin huomaat, että yksikään aseenkantaja on

milloinkaan sanonut tai edes ajatellut, mitä sinä nyt olet lausunut,

niin saat naulita sen minun otsaani ja lisäksi sinetöidä kasvoihini

kaikilla kynsilläsi. Käännä aasisi ohjakset, tai oikeammin sen

marhaminta, ja palaa takaisin kotiisi, sillä sinä et saa seurata minua

enää askeltakaan eteenpäin. Voi sinua kiittämätöntä, jonka kanssa

olen leipäni jakanut! Voi kuinka kehnolle miehelle olen lupaukseni

antanut! Voi sinua vaivaista olentoa, joka olet pikemmin eläin kuin

ihminen! Juuri nyt olin ajatellut pitää sinusta huolta toimittamalla

sinut sellaiseen asemaan, että sinua eukkosi uhallakin olisi nimitetty

armolliseksi herraksi, ja juuri nyt sinä jätät minut? Nytkö lähdet

tiehesi, kun olin ehtinyt tehdä lujan ja lopullisen päätöksen antaa

hallittavaksesi maailman parhaimman saaren? Mutta kuten itse olet monta

kertaa sanonut, hunaja ei ole aasin suuta varten. Sinä olet aasi ja

pysyt aasina elämäsi loppuun saakka, sillä minä uskon varmaan, että

kuolemasi hetki tulee, ennenkuin huomaat ja oivallat olevasi elukka.

Don Quijoten siten syytäessä solvauksia Sancho tuijotti jäykästi

häneen, ja hänet valtasi niin syvä masennus, että kyynelet tulvahtivat

hänen silmiinsä, ja hän sanoi surkealla ja vapisevalla äänellä:

— Rakas armollinen herra, minä tunnustan olevani aasi, vain häntää

vailla; jos teidän armonne tahtoo panna sen paikalleen, niin katson

sen tapahtuneen täydellä oikeudella ja tahdon palvella teitä aasina

kaikkina jäljelläolevina elämäni päivinä. Suokaa minulle anteeksi,

armollinen herra, säälikää minun nuoruuttani ja muistakaa, etten

tiedä paljoa ja että jos paljon puhun, min se johtuu enemmän

yksinkertaisuudesta kuin ilkeydestä; sillä syntistä, joka itsensä

parantaa, Jumala armahtaa.

— Olisin ihmetellyt, Sancho, jos et olisi yhtäkään sananlaskua

puheeseesi liittänyt. Olkoon menneeksi, minä annan sinulle anteeksi,

jos lupaat itsesi parantaa etkä toiste pidä niin tiukasti silmällä

omaa etuasi. Koeta pikemmin avartaa sydäntäsi ja odota rohkeasti ja

luottamuksella lupausteni täyttymistä; vaikka se viipyy, ei sen silti

tarvitse jäädä tapahtumatta.

Sancho lupasi niin tehdä, vaikka se vaikeatakin olisi hänelle

vaivaiselle.

Niin he lähtivät metsikköön, missä Don Quijote sijoittui erään

jalavan alle ja Sancho erään pyökkipuun juurelle. Sancho vietti yön

tuskan ja kivun vallassa, sillä kartunjäljet tuntuivat viileässä

yöilmassa entistä enemmän. Don Quijote vietti yönsä tavanomaisissa

muisteloissaan; mutta kaikesta huolimatta heidän molempien silmät

painuivat umpeen. Herättyään he lähtivät päivän koittaessa jatkamaan

matkaansa pyrkien kuuluisan Ebron rannoille, missä heille tapahtui,

mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

Yhdeksäskolmatta luku.

Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.

Askel askelelta hiljalleen edeten Don Quijote ja Sancho Panza saapuivat

kaksi päivää sen jälkeen kuin olivat metsiköstä lähteneet Ebro-joelle,

ja Don Quijote iloitsi kovin sen nähdessään. Hän katseli ja silmäili

sen miellyttäviä rantoja, sen kirkasta vettä, sen rauhallista kulkua

ja sen vetisten kristallien runsautta, ja tämä kaunis näky toi hänen

mieleensä jälleen lukemattomia lemmenajatuksia. Hän ajatteli varsinkin,

mitä oli nähnyt Montesinon luolassa; vaikka näet mestari Pedron apina

oli hänelle sanonut, että osa noista seikoista oli ollut totta ja osa

valhetta, tarkkasi hän kuitenkin enemmän niitä, jotka olivat tosia,

kuin niitä, jotka saattoivat olla valheellisia, aivan toisin kuin

Sancho, joka piti niitä kaikkia yhtenä ainoana valheena. Kulkiessaan

niin eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena Don Quijote huomasi pienen

venheen, jossa ei ollut airoja eikä muita tarpeita, kiinnitettynä

rannalla kasvavan puun runkoon. Hän katseli joka puolelle havaitsematta

ketään, astui sitten muitta mutkitta alas Rocinanten selästä ja käski

Sanchonkin hypätä alas harmonsa selästä ja sitoa molemmat juhdat

lujasti toistensa viereen erääseen lähellä olevaan poppeliin tai

halavaan. Sancho kysyi häneltä, mistä tämä äkillinen maahanastuminen ja

sitominen johtui. Don Quijote vastasi:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että tämä venhe on tässä nimenomaan ja

ainoastaan siitä syystä, että sen tulee kutsua ja kehoittaa minua

siihen astumaan lähteäkseni sillä auttamaan jotakin ritaria tai

muuta hädänalaista ja ylhäistä henkilöä, joka ilmeisesti on jossakin

pahassa ahdingossa; ritariromaaneissa ja samoin niiden noitien

keskuudessa, jotka ovat tekemisissä sellaisten historioiden kanssa,

on tapana, että jonkun ritarin jouduttua pahaan pulaan hänet voi

siitä vapauttaa ainoastaan joku toinen ritari, vaikka he ovatkin

kahden- tai kolmentuhannen penikulman, vieläpä pitemmänkin matkan

päässä toisistaan, ja silloin he vievät hänet joko väkisin pilvessä

tai tarjoavat hänelle venheen, johon hän voi astua, ja niin he

silmänräpäystäkään siihen tarvitsematta kuljettavat hänet pois joko

ilmojen tietä tai meritse, miten kulloinkin mielivät ja missä hänen

apunsa milloinkin on tarpeen. Tämäkin venhe, oi Sancho, on nyt tässä

samaa tarkoitusta varten; se on yhtä varmaa kuin että nyt on päivä,

ja sido sinä, ennenkuin taas tulee pimeä, harmo ja Rocinante, ja

opastakoon meitä Jumala, sillä minä en aio olla venheeseen astumatta,

vaikka paljasjalkamunkit minua siitä varoittaisivat.