SONETTI.

Sai seinän halkeamaan neito nuori,

hän lempeen sytti uljaan Pyramon;

ja Kypron jättäin Amor matkaan suori:

tie outo, ahdas nähtävä näät on.

On aukko äänetön kuin hautakuori,

ei sanat mahdu pieneen rakohon,

vain sielut kuiskii — mahtavinkin vuori

on rakkauden eessä voimaton.

Mut kaipuu varomattomuuteen johtaa,

käy neito nautinnoita hakemaan,

ja tiellä julma kuolo hänet kohtaa.

Näin heidät tapaa kohtalonsa sama,

ja surmaa, peittää, nostaa kunniaan

yks miekka, sama hauta, muisto sama.

— Kiitetty olkoon Jumala, — sanoi Don Quijote kuultuaan Don Lorenzon

sonetin — että olen lukemattomien raadollisten runoilijoiden joukosta

löytänyt yhden niin täydellisen runoilijan kuin te, armollinen herra;

taidokkaasti sepittämänne sonetti on sen minulle osoittanut.

Don Quijote viipyi neljä päivää Don Diegon talossa, missä häntä

kestittiin mitä parhaimmin. Tämän ajan kuluttua hän pyysi lupaa

saada matkustaa pois selittäen olevansa isännälle kiitollinen hänen

talossaan nauttimastaan suosiosta ja vieraanvaraisuudesta, mutta

lisäten, ettei vaeltavien ritareitten sopinut viettää pitkiä aikoja

joutilaisuudessa ja mukavassa elämässä ja että hänkin senvuoksi

tahtoi lähteä täyttämään tehtäväänsä, etsimään seikkailuja, joita

oli kuullut niillä tienoilla olevan runsaasti ja joissa hän toivoi

voivansa kuluttaa aikaa, kunnes Zaragozassa pidettäisiin turnajaiset,

jotka olivat hänen matkansa varsinainen päämäärä. Sitä ennen hänen

piti vielä astua alas Montesinon[49] luolaan, josta näillä seuduilla

kerrottiin niin paljon ja niin merkillisiä asioita, ja sitäpaitsi hän

halusi tutkia ja saada selville Ruidera-järvien nimellä mainittujen

seitsemän järven alkukohdan ja varsinaiset lähteet. Don Diego ja hänen

poikansa ylistivät hänen kunniallista päätöstään ja kehoittivat häntä

ottamaan heidän talostaan ja omaisuudestaan mitä ikänä halusi; he

tahtoivat palvella häntä niin auliisti kuin suinkin mahdollista, sillä

heitä velvoitti siihen hänen persoonallinen arvonsa ja hänen kunniakas

ammattinsa.

Vihdoin koitti lähtöpäivä, Don Quijotelle yhtä ilahduttava kuin

iloton ja ikävä Sancholle, joka viihtyi erittäin hyvin Don Diegon

äveriäässä talossa eikä ollenkaan mielinyt palata näkemään nälkää

metsissä ja erämaissa, vain huonosti varustettu haarapussi turvanaan.

Hän sulloi kumminkin pussin täyteen kaikkea, mikä hänestä näytti

välttämättömimmältä, ja heidän sitten lähtiessään Don Quijote sanoi Don

Lorenzolle:

— En tiedä, olenko jo sanonut teidän armollenne, mutta jos olenkin

sanonut, niin sanon vielä kerran, että teidän, jos tahdotte välttää

maineen temppelin luoksepääsemättömälle huipulle johtavan tien

vaikeuksia, tarvitsee vain jättää runouden verrattain kaita polku

ja lähteä kulkemaan kaikkein kapeinta uraa, nimittäin vaeltavan

ritarikunnan viitoittamaa, joka voi tehdä teistä keisarin tuossa

tuokiossa.

Näillä sanoillaan Don Quijote lopullisesti ratkaisi hulluuttaan

koskevan kysymyksen ja teki sen vielä ehdottomammin lausuessaan lisäksi:

— Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin mukanani herra Don Lorenzon

opettaakseni hänelle, kuinka on säälittävä ja säästettävä nöyriä,

kukistettava ja tallattava jalkoihinsa pöyhkeitä — molemmat hyveitä,

jotka kuuluvat valitsemaani ammattiin; mutta koska teidän nuoruutenne

ei sitä pyydä eivätkä kiitettävät kirjalliset harjoituksenne sitä

suvainne, tyydyn vain huomauttamaan teidän armollenne, että teistä voi

runoilijana tulla mainio runoilija, jos noudatatte enemmän toisten

arvostelua kuin omaanne; ei näet ole olemassa vanhempia, joiden

mielestä heidän omat lapsensa ovat rumia, ja kun ovat kysymyksessä

hengen tuotteet, niin tämä itsepetos on sitäkin yleisempi.

Isä ja poika ihmettelivät jälleen Don Quijoten puheita, joissa ilmeni

sekaisin älyä ja mielettömyyttä, sekä sitä sitkeätä itsepintaisuutta,

jota hän osoitti tahtoessaan kaikin mokomin lähteä etsimään onnettomia

seikkailuja pitäen niitä toiveittensa tarkoituksena ja päämääränä.

Lausuttiin jälleen ystävällisiä vakuutuksia ja kohteliaisuuksia, ja Don

Quijote ja Sancho, pyydettyään suosiollista lähtölupaa linnanrouvalta,

lähtivät matkaan, toinen Rocinantella, toinen harmollaan ratsastaen.

Yhdeksästoista luku,

jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella

hupaisia tapahtumia.

Don Quijote ei ollut ehtinyt kauas Don Diegon kylästä, kun häntä

vastaan tuli kaksi henkilöä, jotka näyttivät pappismiehiltä

tai ylioppilailta, sekä kaksi talonpoikaa, kaikki ratsastaen

pitkäkorvaisten heimoon kuuluvilla juhdilla. Toisella ylioppilaalla oli

viheriästä kankaasta tehty nyytti, kuin matkareppu, missä näytti olevan

joitakin liinavaatteita ja kaksi paria paksuja villasukkia; toisella ei

ollut mukanaan mitään muuta kuin kaksi uutta florettia, joiden kärjessä

oli nahkapallo. Talonpojilla oli mukanaan erinäisiä muita tavaroita,

joista saattoi päätellä, että he tulivat jostakin suuresta kaupungista,

missä olivat ne ostaneet, ja olivat nyt palaamassa kotikyläänsä.

Sekä ylioppilaat että talonpojat joutuivat ihmetyksen valtaan, kuten

ainakin henkilöt ensimmäisen kerran nähdessään Don Quijoten, ja he

olivat menehtyä uteliaaseen haluunsa saada tietää, kuka oli tämä mies,

joka oli ulkomuodoltaan niin kovin toisista ihmisistä poikkeava. Don

Quijote tervehti heitä ja saatuaan kuulla, mihin he olivat menossa ja

että heillä oli sama matka, hän kehoitti heitä liittymään seuraansa ja

pyysi heitä hiljentämään vauhtia; heidän aasintammansa näet liikkuivat

nopeammin kuin hänen ratsunsa. Osoittaakseen heille kohteliaisuuttaan

hän kertoi lyhyesti, kuka oli, mihin säätyyn kuului ja mitä ammattia

harjoitti, sanoen olevansa vaeltava ritari, joka vaelsi kaikissa

maailman paikoissa etsimässä seikkailuja. Hän ilmoitti varsinaisen

nimensä olevan Don Quijote Manchalainen ja lisänimensä _Leijonaritari_.

Kaikki tuo oli talonpojille yhtä käsittämätöntä kuin kreikankieli

tai siansaksa, mutta toisin oli ylioppilaitten laita, jotka heti

huomasivat Don Quijoten päässä olevan jotakin vikaa. Siitä huolimatta

he katselivat häntä ihaillen ja kunnioittaen, ja toinen heistä sanoi:

— Jollei teidän armonne, herra ritari, noudata mitään määrättyä

suuntaa, kuten seikkailuja etsivät yleensä eivät tee, niin suvaitkoon

teidän armonne tulla meidän kanssamme; te saatte nähdä parhaat ja

upeimmat häät, mitä toistaiseksi on vietetty Manchassa ja lähiseuduilla

monen peninkulman piirissä.

Don Quijote kysyi häneltä, vietettiinkö jonkun ruhtinaan häitä, koska

hän niitä niin kovin kehui.

— Ei, — vastasi ylioppilas — vaan erään talonpojan ja erään

maalaistytön häitä; mies on rikkain koko paikkakunnalla, ja tyttö on

kaunein, mitä ihmiset ovat milloinkaan nähneet. Häävalmistukset ovat

erinomaiset ja uudenlaiset; häät näet pidetään eräällä niityllä lähellä

morsiamen kotikylää. Morsianta nimitetään hänen erikoisuutensa vuoksi

kauniiksi Quiteriaksi, ja sulhasen nimi on rikas Camacho. Edellinen on

kahdeksantoista, jälkimmäinen kahdenkolmatta vuoden ikäinen; he sopivat

hyvin toisilleen, vaikka muutamat rikkiviisaat, joilla on päässään

kaiken maailman sukuluettelot, tahtovat väittää, että kauniin Quiterian

suku on Camachon sukua etevämpi. Siitä ei kumminkaan paljoa välitetä,

sillä rikkaudella voidaan juottaa umpeen suuriakin repeämiä. Mainittu

Camacho on vieraanvarainen, ja hänen päähänsä on johtunut rakennuttaa

koko niityn yläpuolelle viheriä lehväkatos, niin että aurinko tuskin

pääsee tervehtimään viheriää nurmea. Hän on järjestänyt myös tansseja,

sekä miekka- että liukutansseja; hänen kylässään näet on semmoisia,

jotka osaavat erinomaisen hyvin tiukuja ravistella ja kilistellä.

Niistä, jotka tulevat tanssimaan anturatansseja,[47] en puhu mitään,

sillä hän on hankkinut niitä tavattoman paljon. Mutta mikään niistä

seikoista, jotka olen tässä maininnut, enempää kuin monet muut, jotka

jätän mainitsematta, eivät tee näitä häitä huomattavammiksi kuin se,

mitä luulen ylenkatsotun Basilion tulevan niissä tekemään. Tämä Basilio

on talonpoika, kotoisin samasta kylästä kuin Quiteria, hänen kotinsa

on seinätysten Quiterian vanhempien talon kanssa, ja siitä rakkaus sai

aiheen jälleen esittää maailmalle Pyramon ja Thisben jo unohduksiin

joutunutta lemmentarinaa. Basilio näet oli rakastunut Quiteriaan

jo varhaisella lapsuusiällään, ja tyttö vastasi hänen tunteisiinsa

lukemattomilla viattomilla suosionosoituksilla, niin että kyläläiset

huvikseen puhuivat lapsukaisten Basilion ja Quiterian rakkaudesta.

Heille karttui ikää, ja nyt Quiterian isä päätti kieltää Basilioa enää

käymästä talossa niinkuin siihen asti ja päätti, jottei tarvitsisi elää

alinomaisessa pelossa ja epäluulossa, naittaa tyttärensä rikkaalle

Camacholle. Hänen mielestään näet ei sopinut antaa häntä vaimoksi

Basiliolle, jolle onni oli suonut vähemmän lahjoja kuin luonto. Jos

näet tahdomme tunnustaa totuuden ilman mitään kateutta, niin meidän

täytyy myöntää, että hän on reippain kaikista nuorukaisista, jotka

tunnemme, hyvä tangonheittäjä, mainio painija ja taitava pallonpelaaja;

hän juoksee kuin kauris, hyppää paremmin kuin vuohi ja kumoo keiloja

kuin noituudella, laulaa kuin leivonen, soittaa kitaraa, joka tuntuu

puhuvan hänen käsissään, ja käyttelee sitäpaitsi miekkaa niin ettei

paremmasta apua.

Vain tämän yhden ainoan oivallisen ominaisuutensa vuoksi — virkkoi nyt

Don Quijote — tuo nuorukainen ansaitsisi vaimokseen kauniin Quiterian,

vieläpä itse kuningatar Ginevran, jos hän vielä eläisi, huolimatta

Lancelotista ja kaikista muista, jotka haluaisivat sitä estää.

— Sanoapa tuo minun eukolleni; — virkkoi Sancho Panza, joka oli tähän

saakka kannellut mitään virkkamatta — hän näet inttää aina, että

jokaisen pitää naida vertaisensa, muistellen sananlaskua, joka sanoo:

»Mukaistansa mullikin puskee.» Mutta minusta olisi hyvä, jos kelpo

Basilio, johon olen jo mieltynyt, saisi naida tuon neiti Quiterian; ja

Jumala siunatkoon ja antakoon iäisen rauhan (hän tarkoitti päinvastoin)

niille, jotka tahtovat estää toisiinsa rakastuneita saamasta toisiaan.

— Jos kaikki toisiinsa rakastuneet saisivat toisensa, — sanoi Don

Quijote — niin vanhemmat menettäisivät oikeutensa naittaa lapsiaan

kenelle ja milloin haluavat, ja jos miehen valitseminen jätettäisiin

tytärten vapaaseen valtaan, niin monikin valitsisi isäntänsä rengin ja

usea heistä ottaisi ensimmäisen, joka osuu hänen tielleen kadulla, jos

tämä sattuu näyttämään pulskalta ja komealta, vaikka olisikin vain joku

kehno tappelupukari; rakkaus ja kiintymys, näet helposti sokaisevat

ymmärryksen silmät, jotka kumminkin ovat aivan välttämättömät

valittaessa jotakin elämää varten; ja varsinkin avioliittoa

solmittaessa uhkaa suuri erehtymisen vaara, ja tarvitaan suurta

varovaisuutta ja taivaan erikoista armoa, jotta siinä voi osua oikeaan.

Aikoessaan lähteä pitkälle matkalle ymmärtäväinen ihminen hankkii

itselleen sitä ennen luotettavan ja mieleisen matkakumppanin, jonka

kanssa voi retken suorittaa; miksi siis ei tulisi samoin menetellä

sen, jonka matka kestää koko elämän aina kuoleman pysähdyspaikkaan

saakka, varsinkin, kun tämän matkakumppanin tulee olla hänen seuranaan

vuoteessa, aterialla ja kaikkialla, kuten on laita vaimon ja hänen

miehensä? Vaimon seura ei ole mitään kauppatavaraa, joka voidaan

ostaa ja taas palauttaa tai vaihtaa toiseen, sillä se on erottamaton

lisä, jonka omistus kestää koko elämänajan, se on paula, joka kerran

kaulaasi kierryttyään muuttuu Gordionin solmuksi, jota ei käy mitenkään

avaaminen, ellei sitä leikkaa poikki kuoleman viikate. Minä voisin

puhua paljon enemmänkin tästä asiasta, jollei minua pidättäisi siitä

halu saada tietää, onko herra lisensiaatilla ehkä enemmän kerrottavaa

Basilion historiasta.

Siihen vastasi ylioppilas, kandidaatti tai lisensiaatti, kuten Don

Quijote häntä nimitti:

— Minulla ei ole enää mitään muuta lisättävää kuin että siitä hetkestä,

jolloin Basilio sai tietää, että kaunis Quiteria menisi naimisiin

rikkaan Camachon kanssa, hänen ei ole enää nähty nauravan eikä kuultu

lausuvan ainoatakaan järkevää sanaa. Hän on aina mietteissään ja

alakuloinen ja puhuu itsekseen, siten selvästi osoittaen, ettei ole

oikein järjissään; hän syö vähän ja nukkuu vähän, syö ainoastaan

hedelmiä, ja jos nukkuu, niin nukkuu taivasalla, kovalla maalla

kuin villieläin. Toisinaan hän katsahtaa taivaaseen, toisinaan taas

tuijottaa maahan, niin syventyneenä omiin ajatuksiinsa, että on kuin

vaatetettu kuvapatsas, jonka pukua tuuli häilyttää. Sanalla sanoen, hän

osoittaa niin monin tavoin intohimon täydellisesti vallitsevan hänen

sydäntään, että me kaikki, jotka hänet tunnemme, pelkäämme hänen saavan

kuolemantuomionsa, jos kaunis Quiteria huomenna lupautuu toiselle.

— Kyllä Jumala sen hyväksi kääntää; — sanoi Sancho — Jumala,

joka lähettää kivun, antaa lääkkeenkin; kukaan ei tiedä, mitä

tulevaisuudessa tapahtuu, tästä huomiseen on vielä monta tuntia, ja

yhdessä tunnissa, jopa yhdessä silmänräpäyksessäkin, voi rakennus

sortua; minä olen nähnyt satavan ja paistavan ihan yhtä haavaa; moni

menee illalla terveenä nukkumaan, mutta ei hievahdakaan enää seuraavana

aamuna. Ja sanokaahan minulle: onko ehkä joku semmoinen ihminen,

joka voi kehua lyöneensä naulan onnen pyörään? Ei varmastikaan, ja

naisen kiellon ja myönnön väliin minä en uskaltaisi luvata pistää

silmäneulaakaan, sillä se ei siihen mahtuisi. Jos Quiteria vain

rakastaa Basilioa täydestä sydämestään ja sielustaan, niin minä lupaan

hänelle säkillisen onnea; olen näet kuullut sanottavan, että rakkaus

katselee semmoisten silmälasien läpi, jotka saavat kuparin näyttämään

kullalta, köyhyyden rikkaudelta ja silmännurkassa olevan räämän

ihanilta helmiltä.

— Mitä sinä nyt taas ajat takaa, kirottu Sancho? — huudahti Don

Quijote. — Kun sinä alat ladella sananparsia ja juttuja toisen

toisensa jälkeen, niin kukaan ei jaksa odottaa niiden loppua, jollei

mahdollisesti Juudas, joka sinut periköön. Sano minulle, sinä onneton

otus, mitä sinä tiedät nauloista ja onnenpyöristä tai mistään

sellaisesta?

— Jos minua ei ymmärretä, — vastasi Sancho — niin ei ihmekään, että

sananparsiani pidetään järjettöminä. Mutta vähät siitä; minä ymmärrän

itse, mitä tarkoitan, ja tiedän, etten ole puhuessani sanonut kovinkaan

paljon tyhmyyksiä; mutta teidän armonne, hyvä herra, tutkii aina minun

sanojani ja tekojani, kuin mikäkin friskaali.

— Sinun tulee sanoa fiskaali — virkkoi Don Quijote eikä friskaali, sinä

hyvän kielen tärvelijä.

— Teidän armonne ei pidä pahastua, — vastasi Sancho — sillä

tiedättehän, etten ole kasvanut pääkaupungissa enkä opiskellut

Salamancassa, niin että tietäisin, milloin lisään sanoihini jonkin

kirjaimen, milloin taas jätän niistä jonkin pois. Eihän, Jumala

nähköön, voi vaatia sayagolaiselta talonpojalta, että hänen tulee puhua

kuin toledolainen, ja sitäpaitsi voi Toledossakin olla semmoisia, jotka

eivät puhu järin hienosti.

— Niin on laita, — virkkoi lisensiaatti — sillä ne, jotka ovat

kasvaneet Toledon nahkurinverstaissa tai Zocodoverilla, eivät osaa

puhua yhtä hyvin kuin ne, jotka kävelevät melkein koko päivän

tuomiokirkon kaarikäytävissä, vaikka kaikki ovat toledolaisia. Puhdasta

kieltä, virheetöntä, hienoa ja selvää, puhuvat sivistyneet hovilaiset,

vaikka olisivat kotoisin Majalahondasta; minä sanon sivistyneet, sillä

heidän joukossaan on paljon semmoisia, jotka eivät ole sivistyneitä,

ja sivistys on käytännön ohella hyvän kielen kielioppi. Minä,

hyvät herrat, olen syntieni tähden opiskellut kirkollista oikeutta

Salamancassa ja luulen tosiaan voivani ilmaista ajatukseni selvin,

koruttomin ja oikein sanoin.

— Jos ette olisi luulotellut osaavanne käsitellä niitä floretteja,

joita kuljetatte mukananne, vielä taitavammin kuin kieltä, — sanoi

toinen ylioppilas — olisitte varmaan voittanut ensimmäisen sijan

lisensiaattitutkinnossa, missä nyt jäätte ihan hännän huippuun.

— Kuulkaa, herra kandidaatti, — vastasi lisensiaatti — te olette niin

väärässä kuin ihminen yleensä voi olla, mitä tulee miekkailutaitoon,

jota pidätte joutavana.

— Minulle se ei ole ainoastaan mielipide, vaan varma tosiasia;

— virkkoi Corchuelo — ja jos haluatte, että todistan sen teille

kouraantuntuvasti, niin onhan teillä mukananne floretteja, tässä on

hyvää tilaa, ja minussa on jäntevyyttä ja voimaa, mikä melkoisen

rohkeuteni keralla varmaan pakottaa teidät myöntämään, etten erehdy.

Astukaa alas ratsultanne ja tehkää hyökkäyksenne, volttinne ja

kulmatyöntönne ja kaikki temppunne; minä toivon sittenkin uudella

talonpoikaisella taidollani voivani saada teidät näkemään tähtiä

keskellä kirkasta päivää, ja luottaen siihen, lähinnä Jumalaa, otaksun,

ettei se mies ole vielä syntynyt, joka saa minut kääntymään selin ja

ettei koko maailmassa ole ketään, jota minä en pakottaisi väistymään.

— Mitä tulee siihen selinkääntymiseen, en tahdo asiaan puuttua, —

virkkoi miekkailija — mutta niin voisi sattua, että siihen kohtaan,

mihin miekkailun alkaessa jalkanne laskette, täytyy heti sen jälkeen

kaivaa teille hauta; minä tarkoitan, että menettäisitte henkenne, koska

halveksitte miekkailutaitoa.

— Se pian nähdään — vastasi Corchuelo.

Hän hyppäsi kiireesti juhtansa selästä ja tempasi tuimasti toisen

niistä floreteista, joita lisensiaatti kuljetti mukanaan.

— Ei käy päinsä sillä tavalla; — sanoi samassa Don Quijote minä

tahdon valvoa tätä taistelua ja olla tuomarina tässä monesti

ratkaisemattomaksi jääneessä kiistakysymyksessä.

Hän astui Rocinanten selästä ja otti peitsensä asettuen keskelle

tietä. Lisensiaatti asteli samassa ryhdikkäästi ja reippaasti kohti

Corchueloa, joka puolestaan syöksyi päin vastustajaansa silmät tulta

hehkuen, kuten on tapana sanoa. Heidän matkaseuraansa kuuluvat molemmat

talonpojat katselivat aasiensa selästä tätä vaarallista näytelmää.

Corchuelo suoritti lukemattomia iskuja, pistoja, kvartteja ja terssejä

sekä molemmin käsin annettuja iskuja, ja niitä tuli taajemmin

kuin sadepisaroita ja tuimemmin kuin rakeita. Hän hyökkäsi kuin

ärsytetty leijona, mutta sai samassa vasten suuta iskun lisensiaatin

floretinnupista, joka pysähdytti hänet kesken raivoaan ja pakotti

hänet sitä suutelemaan kuin se olisi ollut jokin pyhäinjäännös,

vaikka ei niin hartaasti kuin pyhäinjäännöksiä tulee suudella ja

kuin niitä yleensä suudellaan. Sanalla sanoen, lisensiaatti luki

floretiniskuillaan Corchuelon yllä olevan puolipitkän takin kaikki

napit ja leikkoi hänen liepeensä pitkiksi suikaleiksi kuin polyypin

käsivarret; hän löi kaksi kertaa hatun miehen päästä ja ahdisti häntä

niin kovin, että tämä harmistuneena, vihastuneena ja raivostuneena

heitti floretin ilmaan niin vihaisesti, että toinen katselijoista, joka

oli eräs kirjuri, haettuaan sen takaisin, vakuutti hänen heittäneen sen

kolmen neljännespenikulman päähän; ja tämä todistus kelpasi ja kelpaa

vielä osoittamaan, kuinka totta on, että taito voittaa pelkän voiman.

Corchuelo istui uupuneena, ja Sancho tuli hänen luokseen ja sanoi:

‒ Kunniani nimessä, herra kandidaatti, jos teidän armonne haluaa

noudattaa neuvoani, niin älkää enää toiste haastako ketään

miekkailemaan, vaan korkeintaan painimaan tai heittämään tankoa, sillä

siihen teillä on sekä voimia että ikää; niinsanotuista miekkailijoista

näet olen kuullut kerrottavan, että he voivat pistää miekankärjen

neulansilmästä.

— Minä olen tyytyväinen, — vastasi Corchuelo — kun olen päässyt

erehdyksestäni, ja kokemus on minulle osoittanut totuuden, jota en

ollut aavistanutkaan.

Hän nousi seisomaan, syleili lisensiaattia, ja heidän ystävyytensä oli

entistä ehompi. He eivät viitsineet odottaa kirjuria, joka oli lähtenyt

florettia hakemaan, koska uskoivat hänen viipyvän liian kauan, ja niin

he kaikki päättivät jatkaa matkaansa ehtiäkseen ajoissa Quiterian

kylään, mistä he kaikki olivat kotoisin.

Matkan jatkuessa lisensiaatti todisti heille miekkailun erinomaisia

etuja niin monilla havainnollisilla perusteilla ja niin monilla

matemaattisilla lauseilla ja todistuksilla, että kaikki tulivat

varmasti vakuutetuiksi tuon taiteen oivallisuudesta ja Corchuelon

itsepintaisuus tuli korjatuksi.

Yö oli tullut; mutta ennenkuin he saapuivat kylään, näytti heistä kuin

kylän ulkopuolella olisi levinnyt jokin toinen taivas lukemattomine

tuikkivine tähtineen. Siellä kuuluivat myös kauniisti soivan sekaisin

erilaiset soittimet, huilut, tamburiinit, kitarat, sorapillit,

käsirummut ja helistimet, ja lähemmäksi ehdittyhän he näkivät aivan

kylän laitaan rakennetun lehväsalin täynnä palavia lyhtyjä, joita tuuli

ei heiluttanut; se näet leyhyi niin hiljaa, ettei kyennyt liikuttamaan

edes puitten lehtiä. Soittoniekat olivat häihin kutsuttuja ilonpitäjiä,

ja he liikkuivat juhlapaikalla eri ryhmissä, toiset laulaen, toiset

tanssien ja toiset soitellen mainittuja eri soittimia. Näytti sanalla

sanoen siltä kuin tällä suurella niityllä olisi karkeloinut vain ilo

ja leiskunut riemu. Monet muut olivat rakentamassa korokkeita, joilta

seuraavana päivänä voitaisiin vaivattomasti katsella näytäntöjä ja

tansseja tällä paikalla, joka oli määrätty rikkaan Camachon häitä ja

Basilion hautajaisia varten. Don Quijote ei halunnut ratsastaa kylään,

vaikka talonpoika ja kandidaatti häntä siihen kehoittivat. Hän mainitsi

mielestään täysin pätevän syyn, nimittäin sen, että vaeltavien ritarien

tapana oli nukkua mieluummin metsissä ja kentillä kuin asutuilla

mailla, vaikka heille tarjottaisiin sija kullatun katon alla; ja niin

hän väistyi hiukan syrjään maantieltä, suureksi ikäväksi Sancholle,

joka muisti, kuinka mainio majapaikka heillä oli ollut Don Diegon

linnassa eli talossa.

Kahdeskymmenes luku,

jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui

köyhälle Basiliolle.

Vaalea aamurusko oli tuskin ehtinyt antaa loistavan Phoibon

hehkuvilla säteillään kuivata kultaisten kutriensa kastehelmet, kun

Don Quijote karisti väsymyksen jäsenistään, nousi seisomaan ja huusi

aseenkantajaansa Sanchoa, joka yhä vielä kuorsasi. Sen huomattuaan Don

Quijote sanoi hänelle, ennenkuin hänet herätti:

— Oi sinä onnellisin kaikista maan päällä asuvaisista, koska nukut

siinä tuntematta kateutta ja toisten sinua kadehtimatta, nukut

rauhallisin mielin; sinua eivät vaivaa noidat, sinua eivät säikytä

mitkään noituudet! Sinä nukut, sanon sen vielä kerran ja tulen sanomaan

sata kertaa, nukut mustasukkaisuuden pitämättä sinua valveilla öisin,

eikä untasi häiritse huoli siitä, kuinka voit maksaa velkojasi tai mitä

sinun tulee tehdä hankkiaksesi seuraavaksi päiväksi ruokaa itsellesi

ja hätääkärsivälle pienelle perheellesi. Sinua ei kiusaa kunnianhimo

eikä vaivaa maailman turha komeus, koska toiveittesi rajat eivät ulotu

kauemmaksi kuin huolenpitoon omasta aasistasi, sillä huolehtimisen

omasta persoonastasi sinä olet laskenut minun hartioilleni, mikä

onkin herrojen ja isäntien luonnollinen ja yleinen rasitus ja taakka.

Palvelija nukkuu, mutta hänen isäntänsä valvoo ajatellen, kuinka voi

hänet ruokkia, auttaa häntä eteenpäin ja osoittaa hänelle suosiotaan.

Huoli siitä, että näkee taivaan muuttuvan metallinkarvaiseksi ja

kieltävän maalta tarpeellisen kosteuden, ei rasita palvelijaa, vaan

isäntää, jonka täytyy katovuosina ja nälänhädän vallitessa ruokkia

sitä, joka on palvellut häntä runsaan sadon aikana.

Tuohon kaikkeen Sancho ei vastannut sanaakaan, sillä hän nukkui, eikä

olisi hevin herännytkään, jollei Don Quijote olisi peitsensä varrella

häntä tuupannut. Vihdoin hän heräsi, katseli uneliaana joka puolelle ja

sanoi:

— Jollen erehdy, niin tuolta lehväsalista huokuu meitä vastaan pikemmin

paistettujen silavaviipaleitten kuin narsissien ja timjamin tuoksu.

Häät, jotka alkavat semmoisilla hajuilla, ovat varmaan runsaat ja

vieraanvaraiset.

— Vaiti, sinä ahmatti; — sanoi Don Quijote — tulehan, lähdetään

näkemään noita häitä, jotta saamme tietää, mitä ylenkatsottu Basilio

tekee.

— Tehköön mitä tahtoo; — vastasi Sancho — jos hän ei olisi köyhä,

niin hän voisi mennä naimisiin Quiterian kanssa. Mutta onko laitaa,

kun miehellä ei ole lanttiakaan, mutta siitä huolimatta pyrkii niin

ylhäisiin naimisiin? Totisesti, armollinen herra, minun mielestäni

köyhän tulee tyytyä siihen, mitä hän löytää, eikä pyytää mahdottomia.

Minä panen käsivarteni vetoon, että Camacho voisi peittää koko Basilion

reaaleilla, ja jos on niin laita, kuten täytyy olla, niin olisihan

Quiteria ihan hölmö, jos heittäisi pois kaikki ne komeat vaatteet

ja jalokivet, jotka Camacho on varmaan jo hänelle lahjoittanut ja

voi hänelle vielä lahjoittaa, ja valitsisi hänen asemestaan hyvän

tangonheittäjän ja miekkailijan Basilion. Onnistuneesta tangonheitosta

tai hienosta floretinpistosta ei saa viinituoppia kapakassa. Semmoiset

kyvyt ja taidot, joista ei mitään makseta, pitäköön hyvänään kreivi

Dirlos;[48] jos nämä kyvyt sitävastoin sattuvat mieheen, jolla

on rahoja, niin enpä totisesti pyydä mitään parempaa. Hyvälle

perustukselle voidaan rakentaa hyvä rakennus, ja maailman paras pohja

ja perustus on raha.

— Jumalan nimessä, Sancho, — virkkoi nyt Don Quijote — lopeta jo

lorusi; minä uskon, että sinulle, jos sinun sallittaisiin jatkaa

puheitasi, joita alinomaa aloitat, ei jäisi aikaa syömiseen eikä

nukkumiseen, koska tuhlaisit sen pelkkään jaaritteluun.

— Jos teidän armollanne olisi hyvä muisti, — virkkoi Sancho — niin

muistaisitte eri kohdat sopimuksessamme, jonka teimme, ennenkuin

lähdimme kotoa tämän viime kerran; yksi niistä pykälistä oli, että

teidän tulee antaa minun jutella niin paljon kuin haluan, kun en vain

loukkaa lähimmäistäni enkä teidän armollenne kuuluvaa kunnioitusta, ja

toistaiseksi en luule puolestani rikkoneeni tätä määräystä.

— Minä en muista mitään semmoista pykälää, Sancho; — vastasi Don

Quijote — ja vaikka niin olisikin laita, vaadin sinua nyt vaikenemaan

ja lähtemään kanssani, sillä soittimet, jotka eilen illalla kuulimme,

alkavat jälleen ilahduttaa näitä laaksoja, ja häät vietetään varmaan

viileän aamupäivän aikaan eikä ehtoopäivän helteessä.

Sancho noudatti herransa käskyä, satuloi Rocinanten, ja molemmat

nousivat juhtainsa selkään ja lähtivät hiljalleen ratsastamaan kohti

lehväsalia. Ensiksi Sancho näki kokonaisesta jalavanrungosta tehtyyn

paistinvartaaseen pistetyn häränruhon, jonka alla oli melkein vuoren

kokoinen rovio polttopuita; tulen ympärillä oli kuusi pataa, jotka

eivät olleet tavallisten patojen muotoiset, vaan kuin valtavat

tynnyrit, joihin jokaiseen mahtui lihamyymälän varasto; niihin oli

pistetty kokonaisia oinaita, jotka hävisivät sinne kuin pienet

kyyhkyset. Puiden oksista riippui lukemattomia nyljettyjä jäniksiä ja

kynittyjä kanoja; lintuja ja kaikenlaista metsänriistaa oli tavattomat

määrät puihin ripustettuna, jotta säilyisivät kylminä. Sancho laski

seitsemättäkymmentä viinileiliä, joista jokainen veti lähes ankkurin ja

oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, täynnä jaloa viiniä; hohtavan valkoista

leipää oli myös suuria kasoja, kuin vehnäkasoja luuvissa. Juustot,

jotka oli ladottu päälletysten kuin tiilet, muodostivat kokonaisen

muurin, ja kahdessa öljykattilassa, jotka olivat suuremmat kuin

värjäämöitten värikattilat, keitettiin taikinakakkuja, jotka sitten

nostettiin valtavan suurilla kauhoilla vieressä seisovaan toiseen

kattilaan, missä oli puhdistettua hunajaa. Kokkeja ja keittäjättäriä

oli kuudettakymmentä; kaikki olivat siisteissä pukimissa, kaikki

puuhailivat uutterasti ja kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Härän

laajaan vatsaan oli pistetty kaksitoista pientä porsasta, joiden

piti tehdä paisti vielä maukkaammaksi ja möyheämmäksi. Erilaisia

mausteita oli nähtävästi ostettu leivisköittäin eikä nauloittain, ja ne

olivat julkisesti nähtävinä suuressa arkussa. Sanalla sanoen: häiden

valmistelut olivat maalaismaiset, mutta niin runsaat, että niillä olisi

voinut ruokkia kokonaisen sotajoukon.

Sancho pälyili joka puolelle, tarkasteli kaikkea ja mieltyi kaikkeen.

Hänen halunsa kohdistui ja kiintyi ensiksi patoihin, ja hän olisi

kovin mielellään nostanut niistä sievän aterian. Sitten hänen teki

mieli päästä viinileileille ja vihdoin paistinpannuille, jos semmoisia

valtavia kattiloita voi pannuiksi nimittää, ja sitten, kun ei voinut

enempää sietää eikä kyennyt toisin menettelemään, hän astui erään

uutterasti puuhailevan kokin luo ja pyysi kohteliain ja nälkäisin

sanoin saada kastaa leipäpalaa johonkin pataan. Siihen vastasi kokki:

— Hyvä ystävä, rikasta Camachoa saamme kiittää siitä, ettei tämä päivä

ole niitä, joina nälkää nähdään; astukaa maahan ja katsokaa, löydättekö

jostakin kauhan, nostakaa padasta kana tai pari, ja maittakoot ne hyvin.

— En minä näe tässä kauhaa — vastasi Sancho.

— Odottakaahan — sanoi kokki. — Siunatkoon, kuinka te olette arka ja

neuvoton!

Niin sanottuaan hän sieppasi ämpärin, upotti sen pataan, veti sieltä

kolme kanaa ja kaksi hanhea ja sanoi Sancholle:

— Syökää, hyvä ystävä, pahimpaan nälkäänne, mitä olen tästä kuorinut,

kunnes tulee aterian aika.

— Minä en tiedä, mihin sen panen — virkkoi Sancho.

— Ottakaa sitten ämpäri ja kaikki — sanoi kokki. — Camacho on niin

rikas ja iloinen, ettei se mitään haittaa.

Sanchon ollessa näissä puuhissa Don Quijote katseli, kuinka lehväsalin

toiselta puolelta ratsasti sisään kaksitoista talonpoikaa erinomaisen

kauniilla hevosilla, joilla oli kallisarvoiset, upeat valjaat

ja varukset ja rinnuksissa joukko tiukuja, ja kuinka he, kaikki

juhlapukuihin puettuina, ajoivat niityn yli, ei yhtä kertaa, vaan

moneen kertaan, hilpeästi meluten ja huutaen: — Eläkööt Camacho ja

Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis, ja toinen kaunein maan

päällä!

Sen kuultuaan Don Quijote sanoi itsekseen:

— Huomaa kyllä, että nuo eivät ole nähneet valtiatartani Dulcinea

Tobosolaista; jos he olisivat hänet nähneet, niin eivät varmaankaan

niin hillittömästi ylistäisi tuota Quiteriaa.

Kohta sen jälkeen alkoi lehväsalin eri puolilta tulla sisään useita eri

tanssijaryhmiä, muiden muassa eräs miekkatanssia esittävä joukko, johon

kuului kaksikymmentäneljä reippaan ja komean näköistä nuorta miestä,

kaikki puettuina hienoihin ja hohtavan valkoisiin palttinapukuihin,

joihin kuuluvat päähineet oli kirjaeltu monivärisellä hienolla

silkillä. Eräs ratsastavista talonpojista kysyi heidän johtajaltaan,

reippaalta nuorukaiselta, oliko joku tanssijoista loukkaantunut.

— Toistaiseksi ei, Jumalan kiitos, ole kukaan haavoittunut; me olemme

kaikki terveitä.

Hän alkoi heti toveriensa kanssa tanssia käännähdellen niin ketterästi

ja taitavasti, että Don Quijote, vaikka olikin tottunut näkemään

semmoisia tansseja, piti tätä parempana kuin mitään aikaisemmin

näkemäänsä.

Häntä miellytti myös toinen ryhmä, joka nyt tuli sisään. Siihen

kuului kauniita nuoria tyttöjä, joista yksikään ei näyttänyt olevan

neljäätoista vuotta nuorempi eikä kahdeksaatoista vuotta vanhempi.

Heillä oli kaikilla yllään viheriästä Cuencan verasta tehdyt vaatteet,

heidän puolittain palmikoidut, puolittain irrallaan liehuvat hiuksensa

olivat niin kullanhohtelevat, että voivat kilpailla auringonjumalan

kutrien kanssa, ja heillä oli päässään jasmiineista, ruusuista,

kaunokeista ja kuusamista punotut seppeleet. Heitä johtivat eräs

kunnianarvoinen ukko ja muudan vanha eukko, jotka olivat, paljoa

ketterämmät ja kevytjalkaisemmat kuin heidän ikänsä edellytti.

Heidän joukkoonsa kuului zamoralainen säkkipillin soittaja, ja tytöt

osoittautuivat maailman parhaiksi tanssijattariksi karkeloidessaan

siinä viheriällä niityllä, kasvot vakavina ja jalat vikkelästi liikkuen.

Sitten tuli toinen taiteellinen tanssi, sitä lajia, jota, nimitetään

puhetanssiksi. Siihen kuului kahdeksan nymfiä, jotka olivat jakautuneet

kahteen riviin; toista johti Cupido-jumala, toista Vauraus; edellinen

oli varustettu siivillä, jousella, viinellä ja nuolilla, jälkimmäinen

puettu kultaan ja moniväriseen silkkiin. Rakkauden jumalaa seuraavilla

nymfeillä oli selässään valkoinen pergamenttilevy, johon oli suurin

kirjaimin merkitty heidän nimensä. Ensimmäisen nimi oli _Runous_,

toisen _Äly_, kolmannen _Jalosukuisuus_, neljännen _Urhoollisuus_.

Samalla tavalla oli Vaurautta seuraavat nymfit merkitty: ensimmäisen

nimenä oli _Anteliaisuus_, toisen _Lahja_, kolmannen _Aarre_ ja

neljännen _Rauhallinen omistus_. Kaikkien edellä kuljetettiin puusta

rakennettua linnaa, jota vetämässä oli neljä murattiin ja viheriään

hamppukankaaseen puettua villi-ihmistä, jotka olivat niin luonnollisen

näköisiä, että Sancho melkein säikähti. Linnan etusivuun ja kaikkiin

sen neljään seinään oli kirjoitettu: _Siveyden linna_. Soittajina oli

neljä taitavaa tamburuninsoittajaa ja huilunpuhaltajaa. Tanssin aloitti

Cupido, joka kaksi vuoroa tanssittuaan kohotti katseensa ja jännitti

jousensa kohti erästä neitoa, joka ilmaantui linnan sakarain vähin, ja

lausui hänelle näin:

Mun jumaltahtohoni kaikkialla

maat, ilmain ääret nöyrtyvät,

mua kuullaan meren aaltoin alla,

ja hornankuilut hirveät

täll' ohjaan jousi-valtikalla.

En pelkoa ma tunne laisin;

voin tehdä mitä haluan,

jos mahdotonta halajaisin,

myös helposti sen saavutan —

miss' on se, ketä kavahtaisin.

Esitettyään nuo säkeet Cupido ampui nuolen kohti linnan sakaroita ja

palasi sitten paikalleen. Heti sen? jälkeen astui esille Vauraus ja

tanssi hänkin kaksi vuoroa; tamburiinit vaikenivat, ja hän lausui:

Suur' rakkaus on kyllä, mutta

ma synnyltäni suurin lien,

oon mahtavampi rakkautta,

mi ohjaa elämäni tien

päin taivaallista korkeutta.

Oon Vauraus, tuo suuri, jalo,

jot' oikein harvoin käytetään,

mua ilman menesty ei talo;

sun luokses tänäpänä jään,

oon ikuisesti huonees valo.

Vauraus vetäytyi syrjään, ja esiin astui Runous. Tanssittuaan vuoronsa

samoinkuin toiset se suuntasi katseensa linnanneitoon ja lausui:

Niin helein soinnuin, äänin vienoin

myös Runous nyt ilmestyy,

sonetin verhoin tummin, hienoin

sua, valtiatar, lähestyy

tää outo vieras näillä tienoin.

Jos tunkeilevaksi et soimaa

mun intoani rohkeaa,

niin minun siivissäni voimaa

on nostaa nimes kunniaa,

jo tuhansien ihannoimaa.

Runous väistyi syrjään, ja Vaurauden ryhmästä tuli esiin Anteliaisuus,

joka tanssi vuoronsa ja sanoi:

On antelias se, ken taitaa

ain' aulis olla antamaan

niin näyttämättä mieltä saitaa,

mut tuhlaamatta kuitenkaan

myös koskaan viime lantin laitaa.

Mut tuhlarien viitta yllä

sun onneksesi kuljen nyt,

sen synnin anteeks saanen kyllä,

näät sydän lempeen syttynyt

mua siihen kiihtää pyytelyllä.

Niin tulivat esiin ja vetäytyivät jälleen syrjään molempien ryhmien

kaikki henkilöt; jokainen heistä tanssi vuoronsa ja lausui säkeensä,

joista toiset olivat aistikkaita, toiset naurettavia. Don Quijoten

muistiin (joka oli erittäin hyvä) jäivät kumminkin vain tässä mainitut.

Sitten molemmat ryhmät hajautuivat, muodostivat ketjuja ja katkaisivat

ne jälleen varsin sievästi ja sulavasti. Kulkiessaan puulinnan ohi

Lemmenjumala ampui aina nuoliaan ilmaan, ja Vauraus rikkoi linnan

seinään kullattuja savisia säästölippaita. Kun he siten olivat

tanssineet kauan aikaa, otti Vauraus vihdoin esiin ison roomalaisen

kissan nahasta tehdyn valtavakokoisen kukkaron, joka näytti olevan

täynnä rahoja, ja heitti sen linnanseinään. Kova isku sai seinien

puulevyt irtautumaan liitoksistaan ja kaatumaan maahan, niin että

linnanneito seisoi siinä aivan suojatonna. Vauraus riensi esiin

koko seurueineen, he heittivät neidon kaulaan pitkät kultakäädyt ja

näyttivät aikovan käydä häneen käsiksi, valloittaa ja ottaa vangikseen.

Sen nähtyään Lemmenjumala ja hänen seuralaisensa taas olivat

riistävinään neidon heiltä. Kaikkia tämän esityksen yksityiskohtia

säesti tamburiinien helinä ja siihen sopivat liikkeet ja karkelot.

Villit tulivat tekemään rauhaa ja kohottivat jälleen kiireesti

linnan lautaseinät liittäen ne paikoilleen, niin että neito oli taas

niitten suojassa, ja siihen päättyi tanssi katselijoitten suureksi

tyydytykseksi.

Don Quijote kysyi eräältä nymfiltä, kuka tuon oli keksinyt ja

järjestänyt. Hän vastasi, että sen oli tehnyt eräs sillä paikkakunnalla

asuva kirkkoherrakunnan omistaja, joka oli hyvin kekseliäs semmoisissa

asioissa.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Don Quijote — että sen kandidaatin tai

kirkkoherran täytyy olla parempi Camachon kuin Basilion ystävä ja

että hän on etevämpi satiiriseppo kuin saarnamies. Hän on erittäin

taitavasti yhdistänyt tuohon tanssiin Basilion kyvyt ja Camachon

rikkauden!

Sancho Panza kuuli keskustelun ja sanoi:

— Kuningas on minun kukkoni; minä pidän Camachon puolta.

— Selvästi näkee, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että olet moukka ja

kuulut niihin, jotka sanovat: »Eläköön se, joka voittaa!»

— En tiedä, kenen joukkoon kuulun, — vastasi Sancho — mutta sen tiedän

varmaan, etten voi koskaan kuoria Basilion padoista mitään niin hyvää

kuin olen saanut Camachon padoista.

Hän näytti ämpäriään, joka oli täynnä hanhia ja kanoja, otti yhden

kananruhon, alkoi sitä syödä hyvillä mielin ja hyvällä ruokahalulla ja

sanoi:

— Hiiteen kaikki Basilion kyvyt; ihminen on varainsa arvoinen, ja

hänellä on varoja yhtä paljon kuin arvoakin. Isoäidilläni oli tapana

sanoa, että maailmassa on vain kaksi sukua, se, jolla on, ja se, jolla

ei ole, ja hän piti aina sen puolta, jolla on. Nykyisin, armollinen

herra Don Quijote, kysytään pikemmin omaisuutta kuin tietoja, ja

kullalla lastattu aasi näyttää paremmalta kuin hevonen kuormasatula

selässä. Siksi sanon vielä kerran, että minun mieheni on Camacho, sillä

hänen padoistaan voi ammentaa hanhia ja kanoja, jäniksiä ja kaniineja

niin paljon kuin haluaa, mutta Basilion padasta saa, vaikka pohjaa

myöten haraisi, pelkkää vesiheraa.

— Joko loppui lorusi, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Taisi loppua, — vastasi Sancho — sillä minä huomaan, että teidän

armonne panee sen pahakseen; jollei sitä estettä olisi, niin minulla

olisi työtä vaikka kolmeksi päiväksi.

— Suokoon Jumala, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että saan nähdä sinut

mykkänä, ennenkuin kuolen.

— Kun elämme niinkuin elämme, — vastasi Sancho — niin minä varmaan

saan haukata multaa, ennenkuin teidän armonne kuolee, ja silloin minä

kukaties olen niin mykkä, etten sano sanaakaan ennen maailmanloppua tai

ainakaan ennen tuomiopäivää.

— Vaikka niinkin kävisi, oi Sancho, — vastasi Don Quijote — ei

vaikenemisesi voi milloinkaan korvata, mitä olet puhunut, puhut ja

tulet vielä puhumaan eläessäsi; onhan sitäpaitsi aivan luonnollisen

järjestyksen mukaista, että minun kuolemani päivä saapuu ennenkuin

sinun, ja siksi en uskokaan, että tulen milloinkaan näkemään sinua

mykkänä, en edes silloin, kun juot tai nukut, — ja tämä on totinen tosi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho luurankomieheen ei ole

luottamista, tarkoitan kuolemaan, sillä se syö samalla karitsan kuin

lampaankin; ja minä olen kuullut kirkkoherramme sanovan, että se astuu

yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin köyhien mataloihin

majoihin. Tämä herra on pikemmin väkivaltainen kuin valikoiva, hän ei

hylkää mitään, hän syö kaikkea ja kaikki häntä maittaa, ja kaikenmoista

väkeä, eri-ikäistä ja erisäätyistä, hän sulloo haarapussiinsa. Hän

on semmoinen viljan korjaaja, joka ei välitä päivällislevosta, vaan

niittää ja leikkaa lakkaamatta sekä lakastunutta että tuoretta ruohoa,

eikä hän näytä ruokaansa ollenkaan pureksivan, vaan nielevän ja ahmivan

kaikki, mitä hänen eteensä asetetaan, sillä hän on nälkäinen kuin susi

eikä saa koskaan kyllikseen, ja vaikka hänellä ei ole vatsaa, näyttää

hän olevan vesitautinen ja janoavan kaikkien elävien elämää niinkuin

janoinen ihminen himoitsee raikkaalla vedellä täytettyä maljaa.

— Riittää, Sancho — virkkoi nyt Don Quijote. — Istu lujasti satulassa

ja katso, ettet putoa. Totta totisesti, sen, mitä olet maalaismiehen

kielellä lausunut kuolemasta, olisi yhtä hyvin voinut sanoa joku oiva

saarnamies. Minä sanon sinulle, Sancho, että sinä, jos sinulla olisi

yhtä sivistynyt äly kuin sinulla on hyvät luounonlahjat, voisit nousta

saarnastuoliin ja lähteä maailmalle saarnaamaan oikein sievästi.

— Joka hyvin elää, se hyvin saarnaa; — vastasi Sancho — siinä koko

minun teologiani.

— Et sinä enempää tarvitsekaan; — sanoi Don Quijote — mutta minä en

kumminkaan pääse oikein käsittämään enkä oivaltamaan, kuinka sinulla

voi olla niin paljon viisautta, vaikka jumalanpelko on viisauden alku

ja sinä pelkäät sisiliskoakin enemmän kuin Jumalaa.

— Arvostelkaa te, armollinen herra, omia ritariasioitanne; — virkkoi

Sancho — älkää huoliko ruveta arvostelemaan toisten ihmisten

pelkuruutta tai rohkeutta; minä näet pelkään Jumalaa yhtä hyvin

kuin kuka muu tahansa. Mutta antakaa minun nyt syödä loppuun tämä

kauhallinen, sillä kaikki muu on joutavaa lorua, josta meidät vaaditaan

tilille toisessa elämässä.

Sen sanottuaan hän alkoi jälleen tutkia ämpärinsä sisältöä niin hyvällä

ruokahalulla, että Don Quijotenkin alkoi tehdä mieli jotakin maistaa,

ja hän olisi varmaan käynyt Sanchoa auttamaan, jollei häntä olisi siitä

estänyt eräs seikka, joka on tässä ensin mainittava.

Yhdeskolmatta luku,

jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja

tapahtumia.

Don Quijoten ja Sanchon vielä keskustellessa niinkuin edellisessä

luvussa kerrottiin, kuultiin yhtäkkiä kovaa huutoa ja ankaraa melua.

Sen saivat aikaan ratsastavat miehet, jotka täyttä laukkaa ajaen ja

äänekkäästi huutaen riensivät ottamaan vastaan morsiusparia, joka nyt

saapui lukemattomien soittimien ja tanssivien ryhmien ympäröimänä,

seurassaan kirkkoherra ja sukulaiset sekä arvokkain väki kaikilta

lähiseudulla sijaitsevilta paikkakunnilta, kaikki juhlapuvussa.

Nähdessään morsiamen Sancho sanoi:

— Hän ei totisesti ole puettu niinkuin talonpoikaistyttö, vaan kuin

hieno hovinainen. Jumaliste, olenpa näkevinäni, että hänellä on

kaulassa tavallisten rintahelyjen asemesta komeita koralleja, ja hänen

pukunsa ei suinkaan ole tavallista viheriää Cuencan verkaa, vaan

kolmikymmensäikeistä samettia! Ja reunus, onko se tehty valkoisesta

palttinasuikaleesta! Ei totisesti, sehän on silkkiä! Ja katsokaahan

hänen käsiään, onko niissä agaattisormuksia! Minut saa paha viedä,

jolleivät sormukset ole kultaa, ja kaikkein parasta kultaa, ja niissä

on maidonvalkoisia helmiä, joista jokainoa on yhtä kallis kuin ihmisen

silmä. Voi koiranpoika, millaiset hiukset; jos se ei ole irtotukka,

niin en ole eläessäni nähnyt pitempiä enkä vaaleampia! Ja voisiko hänen

ryhtiänsä ja vartaloansa mitenkään moittia, ja eikö häntä täydy verrata

palmuun, joka hiljaa huojuu, taakkanaan pitkät taatelitertut, sillä

juuri semmoisilta näyttävät ne korut, joita hänellä on hiuksissaan ja

kaulassaan! Siinä on totisesti pulska tyttö, joka kelpaa kuusipuisten

pukkien päälle.

Don Quijote nauroi Sanchon maalaismaisille ylistyksille, mutta oli

itsekin sitä mieltä, ettei ollut nähnyt milloinkaan kauniimpaa naista,

omaa valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista lukuunottamatta. Kaunis

Quiteria oli hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui unettomasta yöstä,

jonka morsiamet tavallisesti viettävät varustautuessaan hääpäivää

varten. Kulkue eteni kohti koroketta, joka oli rakennettu niityn

toiselle laidalle ja koristettu matoilla ja lehvillä; siellä piti

vihkimisen tapahtua, ja sieltä oli määrä katsella tansseja ja muita

näytöksiä. Mutta siihen saapuessaan he kuulivat takaa äänekästä huutoa

ja jonkun sanovan:

— Odottakaa hiukan, te ajattelemattomat ja äkkipikaiset ihmiset.

Tuon äänen ja nuo sanat kuultuaan kaikki kääntyivät katsomaan ja

huomasivat, että ne oli lausunut mies, jolla oli yllään tulipunaisella

läikesilkillä päärmätty pitkä musta viitta. Päässä hänellä oli (kuten

kohta huomattiin) pahaenteisen sypressin oksista punottu seppele ja

kädessä pitkä sauva. Hänen ehdittyään lähemmäksi kaikki tunsivat hänet

uljaaksi Basilioksi ja kaikki odottivat jännittyneinä ihmetellen,

mitä hänen huutonsa ja sanansa tarkoittivat, sillä hänen tulonsa tänä

hetkenä saattoi ennustaa ainoastaan jotakin ikävää tapahtumaa.

Hän saapui vihdoin luo, uupuneena ja hengästyneenä, pysähtyi

morsiusparin eteen, työnsi teräskärjellä varustetun sauvansa maahan,

loi katseensa Quiteriaan, kalpeni ja virkkoi kumealla ja vapisevalla

äänellä:

— Sinä tiedät hyvin, kiittämätön Quiteria, että sen pyhän uskonnon

mukaan, jota tunnustamme, sinun on mahdoton minun vielä eläessäni ottaa

ketään muuta puolisoksesi; eikä sinulle ole tuntematonta sekään, etten

minä, odottaessani ajan ja oman uutteruuteni lisäävän varallisuuttani,

ole tahtonut jättää huomioonottamatta sinun kunniasi vaatimuksia.

Mutta sinä olet kylmästi sivuuttanut kaikki ne velvollisuudet, joihin

rehellinen aikomukseni sinua sitoo, ja tahdot tehdä minulle kuuluvan

omaisuuden herraksi toisen, jonka rikkaudet eivät ainoastaan tuota

hänelle onnea ja ulkonaista loistoa, vaan vielä kaikkein korkeimman

autuuden. Ja jotta hän saisi sen täysin määrin (ei niin, etten minä

katsoisi hänen sitä ansaitsevan, vaan taivaan tahdon mukaan), tahdon

omin käsin raivata pois sen mahdottomuuden tai esteen, joka voisi

olla hänen tiellään, surmaamalla itseni. Eläköön, eläköön rikas

Camacho kiittämättömän Quiterian kanssa pitkät ja onnelliset vuodet,

ja kuolkoon, kuolkoon köyhä Basilio, jonka köyhyys leikkasi hänen

onneltaan siivet syösten hänet hautaan!

Niin sanoen hän tarttui maahan pistämäänsä sauvaan, jonka toinen puoli

jäi maahan kiinni; se näet oli vain siinä piilevän kapean pistoaseen

tuppi. Toisen pään, jota sopii nimittää kahvaksi, hän nyt painoi maahan

ja syöksyi rohkeasti ja päättäväisesti terän kärkeen, ja samassa

nähtiin verisen kärjen ja puolen terää pistävän ulos hänen selästään.

Siihen jäi onneton mies makaamaan veriinsä oman aseensa lävistämänä.

Hänen ystävänsä riensivät heti hänen avukseen surkutellen hänen

kärsimystään ja surullista kohtaloaan. Don Quijotekin astui Rocinanten

selästä ja tuli häntä auttamaan, sulki hänet syliinsä ja huomasi, ettei

hän ollut vielä vetänyt viimeistä henkäystä. Toiset aikoivat kiskoa

terän ulos, mutta läsnäoleva kirkkoherra oli sitä mieltä, ettei sitä

pitänyt vetää pois, ennenkuin hän oli ripittäytynyt, koska hän terää

pois otettaessa varmaan heti kuolisi. Mutta nyt Basilio tuli hiukan

tajuihinsa ja sanoi tuskallisella, heikolla äänellä:

— Jos sinä, säälimätön Quiteria, tänä viimeisenä ja ratkaisevana

hetkenä ojennat minulle kätesi luvaten tulla puolisokseni, niin katson

uhkarohkean tekoni saavan jonkinlaista puolustusta, koska sen avulla

saavutan onnen päästä sinun omaksesi.

Kuullessaan nuo sanat kirkkoherra lausui hänelle, että hänen piti

ennemmin ajatella sielunsa autuutta kuin ruumiillista nautintoa, ja

kehoitti häntä rukoilemaan vilpittömin sydämin Jumalalta anteeksi

syntejänsä ja epätoivoista tekoansa. Siihen Basilio vastasi, ettei hän

missään tapauksessa suostunut ripittäytymään, ellei Quiteria sitä ennen

ojentanut hänelle kättään luvaten tulla hänen puolisokseen, ja sanoi,

että siitä johtuva tyydytys yksin voisi vahvistaa hänen tahtoaan ja

antaa hänelle rohkeutta ripittäytymiseen.

Kuultuaan haavoittuneen pyynnön Don Quijote sanoi kuuluvalla äänellä,

että se, mitä Basilio vaati, oli aivan oikeutettua ja järkevää ja

sitäpaitsi helposti toteutettavaa ja että herra Camachon kunnia

ei tulisi mitenkään loukatuksi, vaikka hän saisi vaimokseen neiti

Quiterian hänen jäätyään uljaan Basilion leskeksi eikä suoraan hänen

isänsä kädestä. Hän lausui:

— Tässä ei saa tulla kysymykseen mikään muu kuin myöntö, mikä

edellyttää vain sen pelkkää lausumista, sillä tuleehan tämän liiton

morsiussänky kuitenkin olemaan hauta.

Camacho kuuli kaiken tuon ja joutui siitä niin hämilleen, ettei

tietänyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Basilion ystävien huuto kiihtyi

yhä, ja he pyysivät häntä sallimaan Quiterian ojentaa kätensä

kuolevalle, jottei hänen sielunsa joutuisi kadotukseen, jos hän lähtisi

epätoivoissaan tästä elämästä. Niin he saivat tai oikeammin pakottivat

Camachon selittämään, että hän tyytyisi siihen, jos Quiteria ojentaisi

Basiliolle kätensä, koska kaikki tuo ei merkinnyt muuta kuin hänen

omien toiveittensa täyttymisen vähäistä viivästymistä.

Nyt kääntyivät kaikki Quiterian puoleen ja koettivat, toiset

rukouksilla, toiset kyynelillä, toiset taas pätevillä syillä saada

hänet ojentamaan kätensä Basilio raukalle. Mutta Quiteria seisoi siinä

jäykempänä kuin marmori ja liikkumattomampana kuin kuvapatsas eikä

näyttänyt voivan eikä tahtovan vastata sanaakaan, eikä hän olisi mitään

sanonutkaan, jollei pappi olisi kehoittanut häntä tekemään nopeasti

päätöksensä, koska Basilio oli jo henkihieverissä eikä ollut enää aikaa

odottaa epäröivää harkintaa. Silloin kaunis Quiteria vihdoin astui

mitään virkkamatta, hämmentyneenä, nähtävästi aivan murheellisena ja

järkytettynä, siihen paikkaan, missä Basilio makasi jo murtuvin silmin,

hengitellen lyhyeen ja kiihkeästi, kuiskaillen Quiterian nimeä ja

ilmeisesti ollen kuolemaisillaan pakanana eikä kristittynä. Quiteria

tuli nyt aivan hänen luokseen, painui polvilleen ja pyysi hänen kättään

vain viittoen, mitään virkkamatta. Basilio katseli häntä suurin silmin

jäykästi tuijottaen ja sanoi:

Oi Quiteria, sinussa on siis herännyt sääli vasta nyt, kun se tulee

olemaan tikari, joka tekee lopun elämästäni: minulla näet ei ole

enää voimia kestää onnea, jonka minulle lahjoitat valitsemalla minut

puolisoksesi, tai hillitä tuskaa, joka kohta verhoo silmäni kuoleman

kauhistavaan varjoon! Minä anon sinulta, sinä kovan onneni tähti,

ainoastaan yhtä: ettet sinä nyt, kun pyydät kättäni ja ojennat minulle

oman kätesi, tee sitä ainoastaan täyttääksesi minun toivomustani

tai jälleen minua pettääksesi, vaan että nyt tunnustat ja selität

ojentavasi ja antavasi minulle kätesi ottaen minut lailliseksi

puolisoksesi, millään tavalla tekemättä väkivaltaa omille tunteillesi,

sillä eihän olisi oikein, jos tällä kuoleman hetkellä pettäisit minut

tai teeskentelisit minulle, joka olen aina kohdellut sinua aivan

vilpittömästi.

Näitä sanoja lausuessaan hän pyörtyi useita kertoja, niin että kaikki

läsnäolijat aina luulivat pyörtymyksen sammuttavan hänen elämänsä.

Quiteria tarttui vilpittömästi ja arasti oikealla kädellään Basilion

käteen ja sanoi hänelle:

— Mikään väkivalta ei kykene taivuttamaan minun tahtoani, ja minä

ojennan siis niin vapaasti kuin suinkin voin käteni sinulle ottaen

sinut lailliseksi puolisokseni ja otan vastaan sinun kätesi, jos sinä

puolestasi ojennat sen minulle vapaasta tahdostasi, sen onnettomuuden,

johon harkitsematon tekosi on sinut syössyt, tajuntaasi himmentämättä.

— Minä teen sen, — vastasi Basilio — enkä suinkaan hämmentyneenä, vaan

selvällä järjellä, jonka taivas on armossaan minulle suonut, ja lupaan

siis tulla sinun puolisoksesi.

— Ja minä sinun puolisoksesi, — vastasi Quiteria — siitä riippumatta,

elätkö vielä monet vuodet vai kannetaanko sinut hautaan minun sylistäni.

— Tuo nuori mies puhuu kovin paljon — virkkoi nyt Sancho Panza —

ollakseen niin pahoin haavoittunut. Pitäkää huolta siitä, että hän

jättää nuo lemmenjutut ja ajattelee sieluansa, joka minusta näyttää

pikemmin olevan hänen kielellään kuin hänen huulillaan.

Kun siis Basilio ja Quiteria olivat liittäneet kätensä yhteen, antoi

kirkkoherra heltyneenä ja itkien heille siunauksensa ja rukoili Jumalaa

suomaan ikuisen levon vastanaineen nuoren miehen sielulle. Mutta tuskin

siunauksen saatuaan tämä kavahti notkeasti seisoalleen ja sieppasi

uskomattoman uskaliaasti ulos terän, jonka tuppena oli ollut hänen

ruumiinsa. Kaikki läsnäolijat joutuivat ihmetyksen valtaan, ja muutamat

heistä, jotka olivat pikemmin yksinkertaisia kuin terävä-älyisiä,

alkoivat äänekkäästi huutaa:

— Ihme, ihme!

Mutta Basilio virkkoi:

— Ei mikään »ihme, ihme», vaan viekkaus, viekkaus!

Hämmästynyt ja pelästynyt kirkkoherra kiiruhti molemmin käsin tutkimaan

haavaa ja huomasi, ettei terä ollut tunkeutunut Basilion lihan ja

kylkiluitten välitse, vaan verellä täytetyn rautaputken läpi, jonka

hän oli taitavasti sijoittanut oikeaan paikkaan, ja vereen oli,

kuten myöhemmin kävi ilmi, sekoitettu semmoisia aineita, ettei se

voinut hyytyä. Sanalla sanoen, kirkkoherra ja Camacho sekä kaikki

läsnäolevat havaitsivat joutuneensa pilan ja petoksen esineiksi. Äsken

vihitty vaimo ei näyttänyt kumminkaan olevan pilasta pahoillaan, vaan

päinvastoin, kuullessaan sanottavan, ettei vihkiminen voinut olla

pätevä, koska siinä oli käytetty petosta, sanoi uudelleen antavansa

siihen suostumuksensa. Siitä kaikki päättelivät, että koko asia oli

suunniteltu kummankin asianosaisen yhteisestä päätöksestä. Camacho

ja hänen seuralaisensa suuttuivat niin, että aikoivat käydä heti

kostamaan, ja monet heistä paljastivat miekkansa hyökäten Basilion

kimppuun, jota puolustamaan heti paljastettiin yhtä monta miekkaa.

Kaikkein ensimmäisenä syöksyi esiin Don Quijote ratsunsa selässä,

peitsi kädessä ja kilvellään hyvin itseään suojaten, ja pakotti kaikki

väistymään kauemmaksi. Sancho, jota tällaiset kohtaukset eivät koskaan

miellyttäneet tai ilahduttaneet, peräytyi lihapatojen luo, joista oli

saanut mainion ateriansa, sillä tämä paikka tuntui hänestä pyhältä

paikalta, jota tuli pitää kunniassa ja arvossa. Don Quijote huusi

raikuvalla äänellä:

— Pysähtykää, hyvät herrat, pysähtykää; ei ole oikein, jos haluatte

kostaa rakkauden tekemiä loukkauksia. Muistakaa, että rakkaus ja sota

ovat yhtä ja samaa, ja samoinkuin sodassa on yleisesti sallittua

käyttää viekkautta ja sotajuonia vihollisen voittamiseksi, samoin

hyväksytään rakkauden kiistoissa ja kilpaleikeissä viekkautta ja

juonia, joihin turvaudutaan toivotun tarkoitusperän saavuttamiseksi,

kunhan ne vain eivät koidu vahingoksi tai häpeäksi rakastetulle.

Quiteria kuului Basiliolle ja Basilio Quiterialle kaitselmuksen oikean

ja suopean päätöksen mukaan. Camacho on rikas ja voi rahalla hankkia

itselleen toiveittensa tyydytyksen milloin, missä ja miten vain haluaa.

Basiliolla on vain tämä yksi karitsa, eikä sitä voi häneltä riistää

kukaan, olipa kuinka mahtava tahansa, sillä kahta, jotka Jumala on

yhteen liittänyt, eivät ihmiset voi toisistaan erottaa, ja ken sitä

yrittää, joutuu sitä ennen tekemisiin tämän peitsenkärjen kanssa.

Niin sanoen hän heilutti peistä niin voimakkaasti ja taitavasti,

että säikähdytti kaikki, jotka eivät häntä tunteneet. Quiterian

välinpitämättömyys teki muuten Camachon mieleen niin voimakkaan

vaikutuksen, että hän häivytti silmänräpäyksessä rakastetun kuvan

muististaan, ja senvuoksi hän myös kuunteli kirkkoherran, älykkään

ja hyväntahtoisen miehen kehoituksia, joten sekä Camacho että hänen

puoluelaisensa kohta leppyivät ja tyyntyivät. Rauhan merkiksi he

pistivät miekkansa tuppeen ja syyttivät koko asiasta enemmän Quiterian

kevytmielisyyttä kuin Basilion viekkautta. Camacho itse ymmärsi, että

Quiteria, joka oli rakastanut Basilioa tyttönä, olisi rakastanut häntä

vielä naimisissakin, joten hänen, Camachon, ennemmin tuli kiittää

taivasta siitä, että se oli Quiterian häneltä riistänyt, kuin siitä,

että se oli hänet hänelle antanut.

Kun siis Camacho ja hänen väkensä olivat rauhoittuneet ja tyyntyneet,

rauhoittuivat myös Basilion ystävät, ja rikas Camacho, joka tahtoi

osoittaa, ettei hän kantanut mitään kaunaa tehdystä kepposesta eikä

siitä mitään välittänyt, vaati, että juhlallisuuksia jatkettaisiin,

ikäänkuin hän olisi todella viettänyt häitään. Mutta Basilio, hänen

vaimonsa ja seuralaisensa eivät tahtoneet ottaa juhlallisuuksiin osaa,

vaan lähtivät Basilion kotikylään. Köyhilläkin ihmisillä, jos he ovat

kunnollisia ja älykkäitä, on näet omat seuralaisensa, jotka heitä

kunnioittavat ja suojaavat, samoinkuin rikkailla on sellaisia, jotka

heitä imartelevat ja keräytyvät heidän ympärilleen.

Basilion seuralaiset veivät mukanaan Don Quijoten, jota he pitivät

jalona ja pelottomana miehenä. Ainoastaan Sanchon mieli pimeni, kun hän

huomasi, ettei saanutkaan jäädä odottamaan Camachon oivallista ateriaa

ja juhlaa, joka jatkui myöhään yöhön, ja niin hän seurasi herraansa,

tämän ratsastaessa Basilion ja hänen tovereittensa kanssa, seurasi

heitä surullisena ja alakuloisena jättäen taakseen Egyptin lihapadat,

vaikka kuljettikin niitä mielessään, sillä niistä nostettu, nyt jo

kohta syöty ja nautittu muona, jota hänellä oli ämpärissään, palautti

hänen mieleensä kadotetun onnen ihanuuden ja runsauden. Niin hän

ajoi murheellisena ja mietteissään, vaikka ei nälkäisenä, Rocinanten

jäljessä, harmonsa selässä järkähtämättä istuen.

Kahdeskolmatta luku,

missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka

sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote

Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.

Vastanaineet kestitsivät Don Quijotea mitä parhaimmin ja runsaimmin,

sillä he tunsivat olevansa hänelle kiitollisuudenvelassa siitä

urhoollisuudesta, jota hän oli osoittanut heidän asiaansa

puolustaessaan, ja yhtä paljon kuin hänen urhoollisuuttaan he

kunnioittivat hänen älyään, jopa siinä määrässä, että pitivät häntä

Cidin vertaisena soturina ja Ciceron kaltaisena kaunopuhujana.

Kelpo Sancho huvitteli kokonaista kolme päivää vastanaineitten

kustannuksella, joilta nyt saatiin tietää, ettei näennäinen

haavoittuminen suinkaan ollut kauniin Quiterian kanssa ennakolta

tehty suunnitelma, vaan että juonen oli keksinyt Basilio toivoen

siten saavuttavansa, mitä todella saavuttikin. Hän tunnusti kumminkin

ilmaisseensa suunnitelmansa muutamille ystävilleen, jotta he tarpeen

vaatiessa tulisivat hänen avukseen ja tukisivat hänen petostaan.

— Ei sovi eikä tule nimittää petokseksi — virkkoi Don Quijote —

sellaisia keinoja, joiden avulla tavoitellaan hyviä tarkoituksia.

Hän lisäsi vielä, että kaikkein paras tarkoitus, mikä rakastavaisilla

saattoi olla, oli naimisiinmeno, ja huomautti, että rakkauden pahin

vihollinen on nälkä ja alinomainen puute, koska rakkaus on pelkkää

iloa, riemua ja autuutta, varsinkin, jos rakastavainen on saanut

omakseen rakastetun; mutta näiden tunteiden verivihollisia ovat puute

ja köyhyys. Hän sanoi puhuvansa näin siksi, että herra Basilio luopuisi

entisistä askarruksistaan, jotka tosin voivat tuottaa hänelle mainetta,

mutta joista hänellä ei ollut mitään rahallisia tuloja, ja koettaisi

ahkeruudella ja älykkäille ja uutterille ihmisille aina tarjoutuvilla

keinoilla hankkia itselleen parempia tuloja. Köyhällä kunniallisella

miehellä (mikäli köyhän osaksi voi kunniaa tulla) on suuri aarre, jos

hän omistaa kauniin vaimon; jos häneltä tämä aarre riistetään, niin

häneltä riistetään samalla kunnia ja tuhotaan se. Kaunis ja kunnollinen

vaimo, jolla on köyhä mies, ansaitsee laakeriseppeleen ja voitonpalmun.

Kauneus sinänsä herättää kiintymystä kaikissa, jotka sen näkevät

ja tuntevat, ja sen kimppuun hyökkäävät kuningaskotkat ja ylhäällä

liitelevät linnut, kuin johonkin maukkaaseen syöttiin, mutta jos

semmoiseen kauneuteen liittyy puute ja köyhyys, niin sitä ahdistavat

myös korpit, haukat ja muut petolinnut. Ja semmoista vaimoa, joka pysyy

järkkymättömänä, vaikka joutuu niin monien hyökkäysten alaiseksi,

kannattaa todella nimittää miehensä kruunuksi.

— Muistakaa, älykäs Basilio, — sanoi Don Quijote vielä — että eräs

viisas mies, en muista kuka, oli sitä mieltä, että maailmassa on yksi

ainoa kunnon nainen, ja neuvoi jokaista ajattelemaan ja uskomaan,

että tämä ainoa kunnon nainen on hänen oma vaimonsa, ja siten

elämään onnellisena ja tyytyväisenä. Minä en ole naimisissa enkä ole

toistaiseksi ajatellutkaan naimisiin mennä, mutta siitä huolimatta

rohkenisin antaa henkilölle, joka sitä minulta pyytäisi, neuvon,

kuinka hänen tulee etsiä naista, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin.

Ensinnäkin neuvoisin häntä pitämään silmällä enemmän hyvää mainetta

kuin varallisuutta, sillä kelpo nainen ei saavuta hyvää mainetta

ainoastaan olemalla moitteeton, vaan myös näyttämällä semmoiselta;

naisen kunnia näet joutuu paljon enemmän kärsimään varomattomuudesta

ja liian vapaasta käyttäytymisestä julkisuudessa kuin hänen salaisista

vioistaan. Jos tuot kotiisi kunnon naisen, niin sinun on helppo

säilyttää hänet kunnollisena, jopa lujittaakin hänen hyvettään, mutta

jos otat huonon naisen, niin sinun on kovin vaikea häntä parantaa,

sillä ei ole suinkaan helppo siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. En sano,

että se on mahdotonta, mutta pidän sitä vaikeana.

Sancho kuunteli tuota kaikkea ja sanoi itsekseen:

— Tämän minun isäntäni tapana on sanoa, kun minä puhun mehukkaasti

ja voimallisesti, että minä voisin ottaa saarnastuolin kainalooni

ja vaeltaa ympäri maailmaa mainiona saarnamiehenä, mutta minä sanon

hänestä, että hän, alkaessaan ladella viisaita lauseita perätysten

ja jaella hyviä neuvoja, voisi ottaa saarnastuolin kainaloonsa ja

lisäksi kaksi joka sormelle ja kulkea paikasta toiseen saarnaten mitä

ikinä ihminen voi toivoa. Oletpa pirunmoinen vaeltava ritari, kun

osaat ja ymmärrät niin paljon! Minä ajattelin mielessäni, ettei hän

ymmärrä mitään muuta kuin omia ritariasioitaan, mutta eihän maailmassa

ole semmoista seikkaa, johon hän ei kajoa ja heitä kauhallista omaa

viisauttaan.

Sancho mutisi tuon puoliääneen; hänen herransa kuuli jotakin ja kysyi

häneltä:

— Mitä sinä mutiset, Sancho?

— En minä sano mitään enkä mutise mitään; — vastasi Sancho —

ajattelinhan vain itsekseni, että minun olisi pitänyt kuulla, mitä

teidän armonne tässä sanoi, ennenkuin menin naimisiin; jos niin olisi

laita, voisin kukaties sanoa nyt: »Hätäkös joutilaan härän kuvettansa

nuolla!»

— Onko Teresasi siis niin paha, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Ei hän järin paha ole, — vastasi Sancho — mutta ei kovin hyväkään, ei

ainakaan niin hyvä kuin toivoisin olevan.

— Sinä teet väärin, Sancho, — sanoi Don Quijote — kun puhut pahaa

vaimostasi, joka kuitenkin on lastesi äiti.

— Emme me ole toisillemme velkaa kumpikaan, — vastasi Sancho — sillä

puhuu se eukkokin pahaa minusta, kun niin sattuu, varsinkin, kun on

mustasukkainen; silloin ei sitä siedä itse pirukaan.

Niin he viettivät kolme kokonaista päivää vastanaineitten luona,

missä heitä kestittiin ja palveltiin kuin prinssejä. Don Quijote

pyysi miekkailija-lisensiaattia hankkimaan hänelle oppaan, joka veisi

hänet Montesinon luolalle, sillä hän halusi hartaasti mennä luolaan

omin silmin näkemään, olivatko tosia kaikki ne ihmeet, joita siitä

kerrottiin kaikkialla lähiseuduilla. Lisensiaatti lupasi antaa hänelle

oppaaksi oman serkkunsa, mainion oppineen miehen, joka luki sangen

mielellään ritariromaaneja ja joka varsin kernaasti opastaisi hänet

mainitun luolan aukolle ja näyttäisi hänelle myös Ruidera-järvet,

jotka nekin ovat kuuluisia koko Manchassa, vieläpä koko Espanjassakin.

Hän sanoi lisäksi, että Don Quijote saisi hänestä hupaista seuraa,

koska tämä nuori mies osasi kirjoittaa kirjoja, jotka kelpasivat

painettaviksi ja ruhtinaallisille henkilöille omistettaviksi. Serkku

tulikin vihdoin ratsastaen kantavalla aasintammalla, jonka satulaa

peitti kirjava matto tai loimi. Sancho satuloi Rocinanten ja pani

kuntoon harmonsa sekä varusti haarapussinsa, jonka vahvisteeksi tuli

serkun yhtä hyvin varustettu eväslaukku, ja niin he lähtivät matkaan

sulkeutuen Jumalan varjelukseen ja sanoen jäähyväiset kaikille ja

suuntasivat kulkunsa kohti Montesinon kuuluisaa luolaa.

Matkalla Don Quijote kysyi serkulta, mitä lajia ja laatua hänen

askarruksensa, ammattinsa ja opintonsa olivat, ja serkku vastasi

opiskelevansa kaunotieteitä, pitävän työnään ja tutkimuksenaan

kirjoittaa ja julkaista kirjoja, joista kaikista oli yhteiskunnalle

suurta hyötyä eikä vähemmän huvia. Eräs niistä oli nimeltään _Tutkimus

ritaripuvuista_, jossa hän oli kuvaillut seitsemänsataakolme eri pukua

kaikkine väreineen, valiolauseineen ja vertauskuvineen. Niistä hovin

herrat voivat juhlien ja huvien aikana valita ja ottaa minkä tahtoivat,

joten heidän ei tarvinnut käydä niitä keneltäkään kerjäämässä tai,

kuten sanotaan, ajatella päätänsä puhki yrittäessään keksiä sellaisia,

jotka vastaisivat heidän toiveitaan ja tarkoituksiaan.

— Minä näet annan mustasukkaiselle, ylenkatsotulle, unohdetulle ja

erossaolevalle kullekin semmoisen puvun, joka sopu ja sopii aivan

moitteettomasti. Minulla on tekeillä vielä toinenkin kirja, jonka nimi

tulee olemaan _Muodonmuutokset_[50] _eli Espanjan Ovidius_ ja jonka

juoni on aivan uudenlainen ja erikoinen; minä näet jäljittelen siinä

Ovidiusta hullunkuriseen tapaan ja kerron, kuka oli Sevillan Giralda

ja Magdalenan enkeli, mikä oli Cordoban Vecinguerran veto-oja,[51]

mitä olivat Guisandon härät, Sierra Morena, Leganitosin ja Lavapiésin

suihkukaivot[52] Madridissa, unohtamatta Täikaivoa, Kultaista enempää

kuin Priorittarenkaan kaivoa, ja kaiken tämän minä kerron käyttäen

vertauskuvia ja kuvallisia lauseparsia, niin että esitys samalla kertaa

huvittaa, jännittää ja opettaa. Minulla on vielä kolmas kirja, jolle

annan nimen _Lisäys Polydorus Vergiliukseen_ ja jossa käsitellään

olioitten keksimistä; se on erittäin oppinut ja syvämietteinen teos,

sillä minä olen siinä tutkinut ja kauniissa muodossa esittänyt kaikki

tärkeät seikat, jotka Polydorus on jättänyt mainitsematta. Polydorus

Vergilius näet unohti meille mainita, kenellä maailmassa oli ensinnä

nuha ja kuka on ensimmäisenä käyttänyt voiteita parantuakseen

ranskantaudista, mutta minä osoitan tuon täsmällisesti ja esitän

todistukseksi enemmän kuin viisikolmatta eri tekijää, mistä kaikesta

teidän armonne näkee, että olen tehnyt työtä uutterasti ja että tämä

kirja tulee olemaan hyödyksi kaikille ihmisille.

Sancho oli kuunnellut erittäin tarkkaavasti serkun kertomusta ja sanoi

nyt:

— Kuulkaahan, hyvä herra, niin totta kuin toivon Jumalan suovan teille

onnea kirjojanne painettaessa, voitteko minulle sanoa — ja varmaan

voitte, koska kerran tiedätte kaikki — kuka on ensimmäisenä ruopinut

päätänsä; minä näet olen siinä uskossa, että sen on täytynyt olla

meidän ensimmäinen isämme Aatami.

— Niin on varmaan laita, — vastasi serkku — sillä Aatamilla oli aivan

varmaan pää ja hiukset, ja koska hänellä ne oli ja koska hän oli

maailman ensimmäinen ihminen, niin hän varmaan toisinaan raapi päätänsä.

— Sitä minäkin; — vastasi Sancho — mutta sanokaahan minulle nyt: kuka

heitti maailmassa ensimmäisenä häränpyllyä?

— Totta puhuen, hyvä ystävä, — vastasi serkku — en voi varmasti vastata

siihen kysymykseen nyt heti, ennenkuin olen asiaan syventynyt. Minä

ryhdyn sitä kysymystä tutkimaan, kun palaan takaisin kirjojeni luo, ja

vastaan teille toiste tavattaessa; eihän tämä kerta liene viimeinen.

— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Sancho — älkää viitsikö

nähdä semmoista vaivaa; mieleeni näet johtui juuri nyt vastaus omaan

kysymykseeni. Tietäkää siis, että ensimmäinen häränpyllyn heittäjä

tässä maailmassa oli Lucifer; kun hänet syöstiin pois taivaasta, niin

hän heitti häränpyllyä aina helvetin syvyyteen.

— Olet oikeassa, hyvä ystävä — sanoi serkku.

Don Quijote sanoi:

— Tuota kysymystä ja tuota vastausta sinä et ole keksinyt itse, Sancho;

olet kuullut sen joltakin muulta.

— Olkaa hiljaa, armollinen herra; — virkkoi Sancho — minä näet

vakuutan, että jos rupean kysymään ja vastaamaan, en pääse päähän vielä

huomennakaan. Niin on laita, sillä ei minun tarvitse lähteä pyytämään

apua naapurilta, jos tahdon kysyä tyhmästi ja vastata mielettömästi.

— Sinä, Sancho, olet puhunut paremmin kuin tiedätkään; — sanoi Don

Quijote — on näet henkilöitä, jotka kiusaavat itseään oppimalla ja

tutkimalla asioita, joista, kun ne on opittu ja tutkittu, ei ole hyödyn

rahtuakaan ymmärrykselle enempää kuin muistillekaan.

Näissä ja muissa hupaisissa keskusteluissa he kuluttivat päivän ja

majoittuivat illan tultua erääseen pieneen kylään, missä serkku

sanoi Don Quijotelle, että sieltä Montesinon luolaan oli vain kahden

peninkulman matka ja että hänen, jos oli todella päättänyt siihen

tunkeutua, täytyi hankkia itselleen köysi, johon sidottuna voisi

laskeutua sen syvyyteen. Don Quijote vastasi tahtovansa tutkia sen

pohjan, vaikka se ulottuisi aina helvetin kuiluun saakka. He siis

ostivat noin sata syltä köyttä ja saapuivat seuraavana päivänä kello

kaksi iltapuolella luolalle, jonka aukko on laaja ja avara, mutta

tuuheiden ja toisiinsa kietoutuneitten orjantappurapensasten ja villien

viikunapuitten, vadelmapensaitten ja karhunvatukkain niin tarkoin

peittämä, ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Tultuaan paikalle serkku,

Sancho ja Don Quijote astuivat maahan, molemmat ensinmainitut sitoivat

ritarin vyötäisille köyden niin lujasti kuin suinkin osasivat, ja

heidän siinä häntä siteessään ja vyöttäessään Sancho sanoi hänelle:

— Ajatelkaa, armollinen herra, mitä teette, älkää hautautuko elävältä

ja älkää astuko tuonne alas, missä olette kuin pullo, joka lasketaan

kaivoon kylmenemään. Eihän tämä koske teidän armoanne, eikä ole

teidän asianne tutkia luolaa, joka on varmaan hirmuisempi kuin mikään

maanalainen vankikomero.

— Sido ja ole vaiti; — vastasi Don Quijote — tällainen yritys, hyvä

Sancho, on jätetty juuri minun suoritettavakseni.

Sitten sanoi opas:

— Minä rukoilen teidän armoanne, herra Don Quijote, hyvin katselemaan

ja sadalla silmällä tutkimaan, mitä siedä alhaalla on; siedä

saattaa kenties olla seikkoja, joita voin käyttää teoksessani

_Muodonmuutoksista_.

— Rumpu on semmoisen miehen käsissä, joka osaa sitä lyödä — vastasi

Sancho Panza.

Tämän jälkeen ja kun Don Quijoten köyttäminen oli päättynyt (köyttä ei

kiinnitetty hänen haarniskaansa, vaan asetakin päälle), Don Quijote

lausui:

— Olemme menetelleet harkitsemattomasti, kun emme ole ottaneet mukaan

pientä tiukua, jonka olisimme kiinnittäneet köyteen pääni yläpuolelle

ja jonka helinästä olisitte voineet kuulla, että minä painun yhä

alemmaksi ja olen vielä hengissä; mutta koska sille asialle ei nyt enää

mitään mahda, niin antaudun Jumalan huomaan, joka minua johtakoon.

Sitten hän painui polvilleen ja lausui hiljaisella äänellä rukouksen

anoen Jumalaa avukseen ja saattamaan hyvään päätökseen tämän

vaarallisen ja ennenkuulumattomalta tuntuvan seikkailun. Sitten hän

sanoi kuuluvalla äänellä:

— Oi sinä minun tekojeni ja tunteitteni valtiatar, maanmainio ja

verraton Dulcinea Tobosolainen! Jos on mahdollista, että sinun korviisi

saapuvat tämän sinun onnellisen rakastajasi pyynnöt ja hartaat

rukoukset, niin minä rukoilen sinua sanomattoman kauneutesi nimessä

niitä kuuntelemaan, sillä ne eivät tarkoita mitään muuta kuin ettet

kiellä minulta apuasi ja suojaasi nyt, kun sitä niin kipeästi kaipaan.

Minä olen nyt hyppäämässä, painumassa ja syöksymässä tässä edessäni

olevaan kuiluun, vain näyttääkseni maailmalle, ettei ole mitään niin

mahdotonta, etten siihen ryhtyisi ja sitä suorittaisi, kun vain sinä

minua autat.

Niin sanottuaan hän astui kohti kuilua, mutta huomasi, että oli

mahdotonta sinne heittäytyä tai edes päästä kuilun partaalle

raivaamatta itselleen tietä käsivarsiansa voimalla tai miekaniskuilla.

Senvuoksi hän tarttui miekkaansa ja alkoi hakata ja raivata pois luolan

suulla kasvavaa pensaikkoa, ja siten syntyvä räiske sai pensaikosta

lehahtamaan lentoon erinomaisen suuria korppeja ja variksia niin

taajat parvet ja sillä vauhdilla, että Don Quijote keikahti kumoon.

Jos hän olisi uskonut enteisiin, niinkuin luotti katoliseen uskoonsa,

olisi hän varmaan pitänyt tätä pahana merkkinä ja olisi luopunut

aiheestaan lähteä sellaiseen vaaran paikkaan. Hän nousi kumminkin

jälleen seisomaan ja huomattuaan, ettei pensaikosta enää singonnut

ylös korppeja eikä muita yöllisiä lentäjiä, kuten yölepakoita, joita

oli korppien kanssa sieltä lähtenyt, hän alkoi serkun ja Sanchon

köyttä löyhdyttäessä painua peloittavaan kuiluun. Hänen hävitessään

luolan aukkoon Sancho antoi hänelle siunauksensa, teki lukemattomia

ristinmerkkejä hänen ylitseen ja sanoi:

— Jumala ja Ranskanvuoren madonna[53] sekä Gaetan pyhä kolmiyhteys[54]

ohjatkoot sinua, sinä vaeltavan ritarikunnan kukka, kerma ja vaahto!

Sinne sinä nyt painut, sinä maailman suurin sotaurho, sinä, jonka sydän

on terästä ja käsivarsi pronssia! Jumala sinua ohjatkoon, sanon vielä

kerran, ja tuokoon sinut vapaana, terveenä ja vioittumattomana takaisin

päivän valkeuteen, jonka nyt jätät hautautuaksesi tuohon etsimääsi

pimeyteen!

Suunnilleen samat toivotukset ja rukoukset lähetti serkku hänen

jälkeensä.

Don Quijote huusi huutamistaan kehoittaen heitä päästämään enemmän

köyttä, ja he päästivät sitä vähitellen. Kun hänen huutoansa, joka

kuului luolasta kuin putken läpi, ei voinut enää kuulla, olivat he

jo päästäneet alas sata syltä, ja koska heillä ei enää ollut köyttä,

pitivät he parhaana vetää Don Quijoten jälleen ylös. He odottivat

kumminkin noin puoli tuntia ja alkoivat sen ajan kuluttua lappaa

köyttä, mikä kävi aivan helposti ja heidän huomaamatta mitään painoa.

Siitä he otaksuivat, että Don Quijote oli jäänyt alas, ja Sancho,

joka todella niin uskoi, itki katkerasti lappaen samalla köyttä

sangen vikkelästi saadakseen selville asian todellisen laidan.

Mutta ehdittyään lappaa, kuten heistä näytti, hiukan enemmän kuin

kahdeksankymmentä syltä he tunsivat painoa ja ilahtuivat siitä kovin.

Vihdoin, kun jäljellä oli vain kymmenen syltä, he näkivät selvästi Don

Quijoten, jolle Sancho huusi:

— Tervetullut takaisin, armollinen herra; me jo luulimme, että olitte

jäänyt sinne iäksenne.

Mutta Don Quijote ei vastannut sanaakaan, ja vedettyään hänet maan

päälle he huomasivat, että hänen silmänsä olivat kiinni ja että hän

näytti nukkuvan. He laskivat hänet maahan ja irroittivat köyden, ja

hän ei herännyt vieläkään. Mutta he kääntelivät ja pyörittelivät,

pudistelivat ja ravistelivat häntä niin kauan, että hän pitkän ajan

kuluttua vihdoin tuli tajuihinsa ja oikoi jäseniään, ikäänkuin

raskaasta ja sikeästä unesta heräten. Hän katseli ympärilleen kuin

kauhistuneena ja virkkoi:

— Antakoon Jumala teille anteeksi, hyvät ystävät, että olette

temmanneet minut kaikkein miellyttävimmästä ja ihanimmasta elämästä ja

näystä, mitä kukaan ihminen on milloinkaan nähnyt tai kokenut. Nyt minä

totisesti vasta oikein ymmärrän, että kaikki tämän elämän ilot häipyvät

pois kuin varjo ja unennäkö ja lakastuvat niinkuin kedon kukkaset. Oi

sinä onneton Montesinos! Oi sinä vaikeasti haavoittunut Durandarte![55]

Oi sinä kovia kokenut Belerma! Oi sinä kyyneleinen Guadiana ja te

kovaosaiset Ruideran tyttäret, joiden virrat osoittavat, kuinka paljon

itkunhelmiä on valunut teidän kauniista silmistänne!

Serkku ja Sancho kuuntelivat erittäin tarkkaavasti Don Quijoten

sanoja, jotka hän lausui niin murheellisesti kuin olisi sanomaton

tuska puristanut ne hänen sydämestään. He pyysivät hartaasti häntä

selittämään, mitä tarkoitti, ja kertomaan, mitä oli nähnyt tuossa

helvetinkuilussa.

— Helvetinkuiluksiko te sitä nimitätte? — virkkoi Don Quijote. — Älkää

antako sille semmoista nimeä, sillä se ei sitä ansaitse, kuten kohta

saatte nähdä.

Hän pyysi heiltä jotakin syötävää sanoen olevansa kovin nälkäinen.

He levittivät serkun satulaloimen viheriälle nurmelle, vetivät

haarapussista esiin muonaa, istuutuivat siihen kaikki kolme hyvässä

sovussa ja ystävyydessä ja nauttivat samalla kertaa päivällisen ja

illallisen. Kun sitten satulaloimi oli jälleen korjattu pois, sanoi Don

Quijote Manchalainen:

— Älköön kukaan nousko, vaan kuunnelkaa, lapseni, molemmat tarkkaavasti.

Kolmaskolmatta luku.

Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi

nähneensä Montesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin

mahdottomia ja suurenmoisia, että seikkailun todenperäisyyttä epäillään.

Kello lienee ollut neljä iltapäivällä, kun pilviin peittynyt aurinko,

luoden himmeätä ja hillittyä valoaan, teki Don Quijotelle mahdolliseksi

helteestä kärsimättä ja rasittumatta kertoa kuuluisille kuulijoilleen,

mitä oli nähnyt Montesinon luolassa. Hän aloitti kertomuksensa

seuraavaan tapaan:

— Noin kahdentoista tai neljäntoista sylen syvyydessä on tässä luolassa

oikealla puolella niin suuri ontelo, että siihen mahtuvat muulien

vetämät suuret vaunut. Siihen tulee hiukan valoa muutamista raoista

tai rei’istä, joiden aukot ovat etäällä maanpinnalla. Minä näin tuon

onkalon ehdittyäni jo väsyä ja kyllästyä riippumaan köydessä ja

liukumaan alaspäin tuossa pimeässä tyhjyydessä ilman mitään varmaa ja

määrättyä suuntaa, ja senvuoksi päätin mennä tuohon suojaan hetkeksi

lepäämään. Minä huusin teille pyytäen teitä olemaan päästämättä enempää

köyttä, kunnes teitä jälleen siihen kehoittaisin, mutta te nähtävästi

ette kuulleet sanojani. Käärin siis kokoon alas laskemanne köyden, tein

siitä pyöreän kasan ja istuuduin mietteissäni siihen, harkiten, miten

minun piti menetellä päästäkseni luolan pohjaan, kun minulla ei ollut

ketään, joka olisi minua kannattanut. Kun istuin siinä mietteissäni ja

epäröiden, valtasi minut yhtäkkiä ja tahtomattani erittäin sikeä uni,

ja sitten minä odottamatta, ollenkaan tietämättä, miten se oikeastaan

tapahtui, jälleen heräsin ja havaitsin olevani kaikkein kauneimmalla,

miellyttävimmällä ja ihanimmalla niityllä, mitä luonto voi luoda

tai ihmisen kekseliäinkään mielikuvitus kuvitella. Avasin silmäni,

hieroin niitä ja havaitsin kohta, etten nukkunut, vaan olin todella

valveilla. Siitä huolimatta koettelin päätäni ja rintaani saadakseni

varmuuden, olinko siinä itse, vai oliko sijassani jokin olematon haamu

ja kummittelija; mutta tunto, tajunta ja mielessäni tapahtuva järkevä

harkinta antoivat minulle varmuuden, että olin siellä aivan sama kuin

nyt olen tässä. Kohta senjälkeen tuli näkyviin komea kuninkaallinen

palatsi tai linna, jonka muurit ja seinät näyttivät olevan

läpikuultavaa kirkasta kristallia. Sitten avautui kaksi suurta ovea, ja

minä näin niistä tulevan vastaani kunnianarvoisen vanhan miehen, jolla

oli yllään sinipunaisesta kankaasta tehty pitkä viitta, joka viisti

maata hänen jäljessään; hänen hartioillaan ja rinnallaan oli viheriä

atlas-kaista, jollaisia korkea-arvoiset kirkonmiehet käyttävät, päässä

hänellä oli musta baretti, ja hänen lumivalkoinen partansa ulottui

vyötärystä alemmaksi. Hänellä ei ollut mitään aseita, mutta hän kantoi

kädessään rukousnauhaa, jonka helmet olivat tavallisia pähkinöitä

suuremmat, ja joka kymmenes helmi oli tavallisen strutsinmunan

kokoinen. Hänen ryhtinsä, käyntinsä, arvokkuutensa ja komea hahmonsa,

kukin seikka erikseen ja kaikki yhdessä, herättivät minussa hämmästystä

ja ihastusta. Hän saapui luokseni ja ensi työkseen sulki minut

kiinteästi syliinsä lausuen sitten: »Urhoollinen ritari Don Quijote

Manchalainen, me, jotka elämme lumottuina tässä yksinäisyydessä,

olemme jo kauan toivoneet saavamme nähdä sinut, jotta sinä voit kertoa

maailmalle, mitä sisältää ja itseensä kätkee tämä Montesinon luolan

nimellä mainittu syvä kuilu, johon olet tunkeutunut, tehden siten

urotyön, jonka suorittaminen on säästetty yksin sinun voittamatonta

sydäntäsi ja sinun hämmästyttävää rohkeuttasi varten. Tule kanssani,

sinä maanmainio herra; minä tahdon näyttää sinulle ne ihmeet, joita

sisältää tämä läpikuultava palatsi, missä minä olen alinomaisena

päällikkönä ja ylivalvojana, sillä minä olen itse Montesinos,

josta tämä luola on nimensä saanut.» Kun hän siten oli minulle

ilmoittanut olevansa Montesinos, kysyin häneltä heti, oliko totta,

mitä ylämaailmassa kerrotaan: että hän oli pienellä metsästyspuukolla

leikannut sydämen hyvän ystävänsä Durandarten rinnasta ja vienyt sen

neiti Belermalle, kuten Durandarte oli viimeisenä hetkenään käskenyt.

Hän vastasi, että tuo kertomus oli aivan tosi, lukuunottamatta

metsästyspuukkoa; hän näet ei ollut käyttänyt mitään puukkoa, ei suurta

eikä pientä, vaan hiottua tikaria, joka oli ollut suutarin naskalia

terävämpi.

— Se tikari — keskeytti Sancho — oli varmaan sevillalaisen asesepän

Ramón de Hocesin tekoa.

— En tiedä; — jatkoi Don Quijote — mutta tuskinpa se oli sen asesepän

työtä, sillä Ramón de Hoces eli aivan äskettäin, ja Roncesvalin

taistelu, missä tämä onnettomuus tapahtui, taisteltiin monta sataa

vuotta sitten; mutta tämän seikan selvittäminen ei ole ollenkaan

tärkeätä eikä se millään tavalla häiritse eikä muuta kertomuksen

totuutta ja yhtenäisyyttä.

— Eipä suinkaan; — virkkoi serkku — jatkakaa vain, armollinen herra Don

Quijote; minä kuuntelen teitä mitä suurimmalla mielihyvällä.

— Minä kerron yhtä mielelläni — vastasi Don Quijote. — Tietäkää siis,

että kunnianarvoisa Montesinos vei minut kristallipalatsiin, missä

eräässä alakerran salissa, joka oli erinomaisen viileä ja kokonaan

alabasterista, oli ihmeen taidokkaasti rakennettu marmorinen hautakivi.

Sen päällä näin makaavan pitkänänsä ritarin, joka ei ollut pronssia

eikä marmoria tai jaspista, kuten sellaiset hautakivien veistokset

yleensä ovat, vaan todellista lihaa ja verta. Hänen oikea kätensä

(joka minusta näytti sangen karvaiselta ja jäntereiseltä, mikä osoitti

henkilön itsensä erittäin voimakkaaksi) oli laskettu sydämen puolelle,

ja Montesinos, joka oli huomannut minun hämmästyneenä katselevan

hautakiveä, sanoi minulle, ennenkuin olin ehtinyt häneltä mitään

kysyä: »Tämä on ystäväni Durandarte, joka oli aikoinaan kaikkien

rakastuneitten ja urhoollisten ritareitten kukka ja kuvastin; häntä

samoinkuin minua ja monta muuta mies- ja naispuolista henkilöä pitää

täällä lumottuna ranskalainen noita Merlin,[56] jonka sanotaan olevan

paholaisen poika; minä puolestani en usko hänen olevan paholaisen

poika, vaan uskon, että hän, kuten sanotaan, on hiukan piruakin

kiperämpi. Kukaan ei tiedä, kuinka tai miksi hän on meidät noitunut,

mutta se kyllä saadaan ajan mittaan selville, eikä sitä luullakseni

tarvitse kovin kauan odottaa. Mutta minua ihmetyttää, että tiedän, niin

totta kuin nyt on päivä, Durandarten heittäneen henkensä sylissäni ja

tiedän hänen kuoltuaan omin käsin ottaneeni sydämen hänen povestaan,

ja sen täytyi varmaan painaa enemmän kuin kaksi naulaa, sillä

luonnontutkijain tiedonannon mukaan on ihminen, jolla on suurempi

sydän, urhoollisempi kuin semmoinen, jonka sydän on pieni. Koska siis

on niin laita ja koska tämä ritari on todella kuollut, niin kuinka hän

voi toisinaan valittaa ja huokailla, ikäänkuin hän olisi vielä elossa?»

Hän oli tuskin ennättänyt tuon kertoa, kun onneton Durandarte huusi

korkealla äänellä ja sanoi:

Oi kuule viime pyyntöni,

Montesinos serkku parhain:

kun sieluni on liitänyt

taa taivaan tähtitarhain,

Belennan luokse rinnastain

sydämeni silloin kanna,

miekalla se irti lyö

ja hänelle se anna.

Kuultuaan tuon kunnianarvoisa Montesinos painui polvilleen murheellisen

ritarin eteen ja sanoi hänelle, silmät kyynelissä: »Herra Durandarte,

rakas serkkuni, minä olen jo tehnyt, mitä käskitte minun tehdä

onnettomuuden katkerana päivänä: minä leikkasin sydämen rinnastanne

niin hyvin kuin osasin jättämättä poveenne pienintäkään kappaletta;

minä pyyhin sen pitsinenäliinalla ja ratsastin täyttä laukkaa Ranskaan

laskettuani teidät sitä ennen maan poveen vuodattaen niin runsaita

kyyneliä, että voin niillä pestä käteni ja puhdistaa ne verestä,

jota niihin oli tullut, kun kaivelin sisälmyksiänne; ja varmemmaksi

vakuudeksi ilmoitan teille vielä, rakas serkkuni, että ensimmäisessä

paikassa, minne Roncesvalista lähdettyäni saavuin, sirottelin

sydämeenne hiukan suolaa, jottei se tulisi pahanhajuiseksi, vaan

saapuisi, jollei täysin tuoreena, niin ainakin riimisuolassa neiti

Belermalle, jota, samoinkuin teitä, minua, aseenkantajaanne Guadianaa,

rouva Ruideraa, hänen seitsemää tytärtään ja kahta sisarentytärtään

sekä monia muita tuttavianne ja ystäviänne Merlin-noita on nyt pitänyt

lumottuina monta vuotta. Vaikka on kulunut jo kuudettasataa vuotta, ei

kukaan meistä sittenkään ole kuollut. Joukostamme puuttuu ainoastaan

Ruidera tyttärineen ja sisarentyttärineen; koska näet he aina itkivät,

niin Merlin heitä säälien muutti heidät yhtä moneksi järveksi, ja heitä

mainitaan nyt elävien maailmassa ja Manchan maakunnassa Ruidera-järvien

nimellä. Hänen seitsemän tytärtään kuuluvat Espanjan hallitsijoille ja

molemmat sisarentyttärensä erään erinomaisen pyhän, Pyhän Johanneksen

nimeä käyttävän ritarikunnan ritareille. Koska aseenkantajanne Guadiana

samoin itki teidän onnettomuuttanne, muutettiin hänet virraksi,

jolla on hänen oma nimensä; mutta tultuaan maanpinnalle ja nähtyään

auringon ylhäällä toisella taivaalla hän joutui niin syvän murheen

valtaan teitä muistaessaan, että painui takaisin maan poveen; koska

kumminkin on mahdotonta olla noudattamatta luonnollista juoksuansa,

tulee hän tavan takaa näkyviin ja näyttäytyy auringolle ja ihmisille.

Mainitut järvet laskevat siihen vetensä, ja niihin sekä moniin muihin

vesistöihin yhtyneenä hän virtaa suurena ja uhkeana Portugaliin. Mutta

siitä huolimatta ja missä ikänä virranneekin hän näyttää surulliselta

ja synkältä, eikä sovi kehua, että hänen vedessään eläisi hyvänmakuisia

ja arvossapidettyjä kaloja, vaan ainoastaan tavallisia ja mauttomia,

aivan toisenlaisia kuin ne, jotka uiskentelevat kultaisessa Tajossa.

Mitä nyt teille sanon, rakas serkkuni, olen teille sanonut jo monta

kertaa, mutta koska ette minulle vastaa, otaksun, että ette minua

usko tai ette sanojani kuule, ja Jumala yksin tietää, kuinka suurta

tuskaa se minulle tuottaa. Mutta nyt minä kerron teille erään uutisen,

joka kenties ei voi mitenkään lievittää kärsimystänne, mutta ei

myöskään millään tavalla sitä lisätä. Tietäkää siis, että tässä

teidän edessänne — avatkaa silmänne, niin näette hänet — seisoo

se suuri ritari, josta tietäjä Merlin on niin paljon ennustanut,

minä tarkoitan tämä Don Quijote Manchalainen, joka on uudelleen ja

suuremmaksi hyödyksi kuin menneinä aikoina herättänyt meidän päivinämme

jälleen eloon jo unohduksiin painuneen vaeltavan ritarikunnan, jonka

avulla ja suosiolla meidät ehkä voidaan vapauttaa lumouksesta; sillä

suuret sankarityöt ovat varatut suuria miehiä varten.» »Vaikka ei

niin tapahtuisikaan», vastasi murheellinen Durandarte heikolla ja

hiljaisella äänellä, »vaikka ei niin tapahtuisikaan, oi serkkuni, niin

minä sanon: kärsivällisyyttä ja uudet kortit.»[57] Sitten hän kääntyi

taas kyljelleen, painui tavalliseen vaitioloonsa eikä virkkanut enää

sanaakaan. Samassa kuului äänekkäitä huutoja ja valituksia, joita

säestelivät syvät huokaukset ja tuskaiset nyyhkytykset. Minä käänsin

päätäni ja näin kristalliseinien läpi kaksirivisessä juhlakulkueessa

liikkuvia erinomaisen kauniita neitoja, jotka astelivat erään toisen

salin läpi, kaikki surupuvussa ja päässä valkoiset turbaanit,

turkkilaiseen tapaan. Kulkueen jäljessä asteli ylhäinen nainen, kuten

hänen arvokkuudestaan saattoi nähdä, hänkin mustissa vaatteissa ja

yllään valkoinen huntu, joka oli niin laaja ja pitkä, että viisti

maata. Hänen turbaaninsa oli kaksi kertaa suurempi kuin suurin toisten

päässä olevista, hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat, hiukan

nykerö nenä, suuri suu, mutta punaiset huulet; hampaat, joita hän

silloin tällöin paljasti, näyttivät harvoilta ja epätasaisilta, mutta

hohtavan valkoisilta kuin kuoritut mantelit. Hänellä oli käsissään

hieno palttinaliina ja siinä, mikäli voin erottaa, sydän, joka näytti

otetun jostakin muumiosta, niin rutistunut ja kuiva se oli. Montesinos

sanoi minulle, että kaikki tuohon kulkueeseen kuuluvat olivat

Durandarten ja Belerman palvelijoita, jotka olivat täällä lumottuina

herrasväkensä kanssa, ja että viimeisenä asteleva, joka kantoi liinassa

sydäntä, oli neiti Belerma; hän järjesti kamarineitiensä kanssa neljä

kertaa viikossa tämän juhlakulkueen, missä laulettiin tai oikeammin

itkettiin valitusvirsiä hänen serkkunsa ruumiille ja murheelliselle

sydämelle. Montesinos huomautti, että jos neiti Belerma oli minusta

näyttänyt sangen rumalta tai ei ainakaan niin kauniilta kuin hänen

maineensa oli tietänyt kertoa, niin syynä siihen olivat ne vaikeat

yöt ja vielä pahemmat päivät, joita hän vietti tässä lumouksessa,

kuten saatoin nähdä hänen silmiensä alla olevista leveistä tummista

renkaista ja hänen kelmeästä hipiästään. »Tämä kelmeys ja nuo silmien

alla olevat tummat renkaat eivät johdu mistään naisten tavallisesta

kuukautisesta pahoinvoinnista, sillä on kulunut jo useita kuukausia,

vieläpä vuosiakin siitä, kun hän on huomannut merkkiäkään semmoisista

vaivoista, vaan ne johtuvat tuskasta, joka raastelee hänen sydäntään

sen sydämen tähden, jota hän lakkaamatta pitää käsissään ja joka

alinomaa uudistaa ja palauttaa muistiin hänen kovaosaisen rakastajansa

onnettoman kohtalon. Jollei olisi niin laita, niin tuskinpa voitaisiin

verrata häneen ylhäistä Dulcinea Tobosolaistakaan, joka on kauneutensa,

sulonsa ja rakastettavuutensa vuoksi niin kuuluisa koko tässä

tienoossa, vieläpä koko maailmassakin.» »Hillitkää kielenne, herra

Don Montesinos»; keskeytin minä, »kertokaa historianne niinkuin tulee

kertoa, sillä tiedättehän, että kaikki vertaukset ontuvat, joten ei

ole syytä verrata ketään kehenkään. Verraton Dulcinea Tobosolainen

on se, mikä hän on, ja neiti Doña Belerma on se, mikä hän on ja mikä

hän on ollut, ja sillä hyvä.» Siihen vastasi Montesinos: »Herra Don

Quijote, suokaa anteeksi; minä tunnustan erehtyneeni ja väittäneeni

väärin saneessani, että neiti Dulcinea tuskin on neiti Belerman

vertainen, sillä täytyihän etäisimmän aavistuksenkin, joka jotenkin

mieleeni hiipi, minulle sanoa, että teidän armonne on hänen ritarinsa,

joten minun olisi ennemmin pitänyt purra kieleni poikki kuin verrata

häntä mihinkään muuhun kuin itse taivaaseen.» Kun olin saanut suurelta

Montesinolta tämän hyvityksen, tyyntyi sydämessäni äkkiä syttynyt harmi

siitä, että kuulin verrattavan valtiatartani Belermaan.

— Mutta minä ihmettelen, — sanoi Sancho — ettei teidän armonne

hyökännyt tuon äijärähjän kimppuun, potkinut hänen luitaan lusuksi ja

repinyt hänen partaansa, niin ettei siihen olisi jäänyt karvaakaan.

— Ei, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — minun ei sopinut niin tehdä,

sillä me olemme kaikki velvolliset kunnioittamaan vanhuksia, vaikka he

eivät olisikaan ritareita, mutta varsinkin niitä, jotka ovat ritareita

ja lisäksi vielä elävät lumottuina. Sitäpaitsi minä tiedän, ettemme me

niissä monissa kysymyksissä ja vastauksissa, joita vaihdoimme, suinkaan

jääneet toisillemme mitään velkaa.

Nyt virkkoi serkku:

— Minä en ymmärrä, herra Don Quijote, kuinka teidän armonne, ollessaan

tuolla alhaalla niin vähän aikaa, ehti nähdä niin paljon ja puhua ja

vastata niin monta kertaa.

— Kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdin alas? — kysyi Don Quijote.

— Hiukan toista tuntia — vastasi Sancho.

— Se on mahdotonta, — virkkoi Don Quijote — sillä minä näin siellä

alhaalla päivän menevän mailleen ja aamun koittavan, ja sitten tuli

taas ilta ja taas aamu kolme kertaa, niin että minä olen omien

laskujeni mukaan viettänyt kolme vuorokautta noissa kaukaisissa ja

näkymättömissä seuduissa.

— Minun herrani puhuu varmaan totta; — sanoi Sancho — koska näet

kaikki, mitä hänelle on tapahtunut, on ollut noituutta, niin voihan

olla, että se, mikä meistä tuntuu yhdeltä tunnilta, tuntuu siellä

alhaalla kolmelta päivältä öineen päivineen.

— Niin on varmaan laita — vastasi Don Quijote.

— Entä onko teidän armonne syönyt mitään koko tänä aikana? — kysyi

serkku.

— En ole rikkonut paastoani ainoallakaan suupalalla — vastasi Don

Quijote — enkä ole tuntenut nälkää, en vähän vähääkään.

— Entä ne lumouksessa olevat, syövätkö ne? — kysyi serkku.

— Eivät syö, — vastasi Don Quijote — eikä heillä ole mitään suurempia

ulostuksia; mutta olen kumminkin sitä mieltä, että heidän kyntensä,

partansa ja hiuksensa kasvavat.

— Mahtavatko ne lumotut nukkua, armollinen herra? — kysyi Sancho.

— Eipä, tietenkään; — vastasi Don Quijote — ei ainakaan yksikään heistä

ummistanut silmiään hetkeksikään, enempää kuin minäkään, koko sinä

kolmen vuorokauden aikana, jonka vietin heidän luonaan.

— Tähän sopii hyvin sananlasku: — sanoi Sancho — »Sano minulle kenen

kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, kuka olet». Teidän

armonne seurustelee noidutun väen kanssa, joka pitää paastoa eikä

nuku; onko siis ihmekään, jos ette syö ettekä nuku heidän kanssaan

seurustellessanne. Mutta suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, kun

sanon, etten kissa vieköön (vähältä piti, etten sanonut: piru vieköön)

usko sanaakaan siitä, mitä olette nyt kertonut.

— Miksi niin? — kysyi serkku. Ei suinkaan herra Don Quijote valehtele?

Ja vaikka hän haluaisikin niin tehdä, ei hänellä ole ollut tilaisuutta

keksiä ja kuvitella niin lukemattomia valheita.

— En minä usko herrani valehtelevan — vastasi Sancho.

— Mitä sitten uskot? — kysyi Don Quijote.