Pois haihtui, häipyi lailla harhaili
jo riemu mulle antamas,
oi Onnetar — sun lahjas parhain,
tuo onnenaika autuas,
niin multa riistettiin jo varhain.
Nyt jään sun jalkais juurehen,
oi Onnetar, näin anoen:
suo entisaika pyytäjälleen,
sill’ autuas ois elo jälleen,
_jos palais aika entinen_.
En ano maineen seppelettä,
en pyri muuhun kunniaan,
kun sen vain varmaan tiedän, että
ma takaisin sen muiston saan;
sen jälkeen olen pyytehettä.
Sen ilon, jonka veit sä pois,
ah, Onnetar, jos saada vois,
se viihtäis tuskieni tulta:
oi jospa armon saisin suita,
_jos toivoni ei turha ois_.
Mut mitä pyydän, tiedän kyllä,
on täyttää silti mahdoton.
Ei toivo täyty pyytelyllä,
sill' aikaan, joka mennyt on,
ei mainen mahti enää yllä.
Näät aika rientää kuitenkin
pois siivin kevein, siuhuvin,
ja turhaan silloin pyynnöt kaikaa:
ah, saispa nähdä entisaikaa,
_ah, saapuis aika nopeemmin_.
Niin toivo, pelko vuoroin ajaa
mun sieluani palavaa
päin riemun, epätoivon rajaa,
ja usein toivon kuolemaa,
tuot' ainokaista vapahtajaa.
Vois tuta kuolintuomion,
mutt' ois se teko maltiton
— näät mietteistäni ottain selon
ma tunnen, että tuottaa pelon
_se, mikä kaiken jälkeen on_.
Kun Don Lorenzo oli lukenut runonsa loppuun, nousi Don Quijote
seisomaan, tarttui Don Lorenzon oikeaan käteen ja lausui kuuluvalla
äänellä, melkein huutaen:
— Kaikkein korkeimpain taivaitten nimessä, jalo nuorukainen, minä
vakuutan, että olette maailman mainioin runoilija ja ansaitsette
laakeriseppeleen, ei sitä, jonka tarjoaa Kypros ja Gaeta, kuten sanoo
eräs runoniekka, jolle Jumala anteeksi antakoon, vaan sen, jonka
tarjoaisivat Ateenan akatemiat, jos olisivat vielä olemassa, ja
jonka voivat teille antaa nykyiset Parisin, Bolognan ja Salamancan
yliopistot! Jos tuomarit eivät myönnä teille ensimmäistä palkintoa,
niin suokoon Jumala, että Phoibos ampuu heidät nuolillaan kuoliaiksi
ja etteivät Muusat milloinkaan astu heidän kynnystensä yli. Suvaitkaa
lukea minulle, hyvä herra, joitakin pitempiä säkeitä; minä näet haluan
kaikin puolin tunnustella teidän ihailtavan neronne valtimoa.
Eikö ole mainiota, että Don Lorenzo, kuten väitetään, oli kovin
iloissaan, kun kuuli Don Quijoten kiitoksen, vaikka piti häntä hulluna?
Oi sinä imartelun voima, kuinka laajalle aiotutkaan, ja kuinka avarat
ovatkaan mieluisan valtasi rajat! Tämän todisti oikeaksi Don Lorenzo,
sillä hän suostui heti täyttämään Don Quijoten pyynnön ja toivomuksen
ja lausui tämän tarinan eli historian Pyramosta ja Thisbestä.