— Hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — ota huomioon tämä: kaikki

ritarit eivät voi olla hovilaisia, eivätkä kaikki hovimiehet voi eikä

heidän tulekaan olla vaeltavia ritareita. Molempia lajeja täytyy

maailmassa olla, mutta siitä huolimatta, että kaikki olemme ritareita,

on kummankin lajin välillä suuri ero. Hovimiehet voivat huoneestaan

poistumatta ja kuninkaan palatsissa pysytellen liikkua ympäri maailmaa

vain katselemalla karttaa; se ei maksa heille ropoakaan, eikä heidän

tarvitse kärsiä helteestä enempää kuin pakkasestakaan, ei nähdä

nälkää eikä olla janoissaan. Mutta me, oikeat vaeltavat ritarit, me

vaellamme omin jaloin tai hevosen selässä ympäri maanpiirin helteessä

ja pakkasessa, ulkosalla, kärsien sään tuimuutta, yöllä ja päivällä,

ja me emme tunne ainoastaan kuviteltuja, vaan todellisia vihollisia

ja käymme joka hetki ja jokaisessa tilaisuudessa heidän kimppuunsa

välittämättä joutavista pikkuseikoista tai kaksintaistelusäännöistä,

ollenkaan katsomatta, onko vastustajallamme lyhyempi vai pitempi

peitsi tai miekanterä, onko hänellä ihollaan pyhäinjäännöksiä tai

salaisia loitsukeinoja, jakautuuko päivänpaiste tasaisesti vai ei,

ja kiinnittämättä huomiota muihin semmoisiin muodollisuuksiin, joita

pidetään silmällä taisteltaessa mies miestä vastaan ja joita sinä

et tunne, mutta jotka ovat minulle tutut kuin viisi sormeani. Sinun

tulee vielä tietää, että moitteeton vaeltava ritari, vaikka hän

näkisi edessään kymmenen jättiläistä, joiden päät eivät ainoastaan

kosketa pilviä, vaan kohoavat niiden yläpuolelle, jättiläisiä,

joilla on jokaisella jalat kuin suunnattomat tornit ja käsivarret,

jotka näyttävät valtavan suurten laivojen mastoilta, ja silmät

kuin myllynkivet ja hehkuvammat kuin lasiuuni, ei sittenkään saa

missään tapauksessa pelästyä, vaan hänen täytyy jaloryhtisenä ja

pelottomin sydämin käydä päin ja hyökätä heidän kimppuunsa ja mikäli

mahdollista siunaamanhetkessä voittaa ja kukistaa heidät, vaikka

heillä olisi panssarit muutaman kalan suomuksista, joiden sanotaan

olevan kovempia kuin timantti, ja vaikka heillä miekkojen asemesta

olisi damaskolaisesta teräksestä tehdyt piikit, jollaisia olen nähnyt

monta kertaa. Minä sanon sinulle tämän kaiken, emännöitsijäni, ettäs

ymmärtäisit, millainen ero on eri ritarien välillä; ja olisi oikein

ja kohtuullista, ettei olisi ainoatakaan ruhtinasta, joka ei pitäisi

tätä toista tai oikeammin sanoen ensimmäistä vaeltavien ritarien lajia

parempana, sillä muutamat heistä, kuten voimme lukea heistä kertovista

historioista, ovat pelastaneet kuningaskuntia, ei vain yhtä, vaan

useita.

— Voi rakas eno, — sanoi nyt sisarentytär — muistakaa toki, että

kaikki, mitä te sanotte vaeltavista ritareista, on pelkkää juttua ja

valhetta ja että heidän historiansa, vaikka niitä ei tahdottaisikaan

polttaa, ansaitsisivat joka ainoa katumuksentekijän paidan tai muun

semmoisen merkin, josta ne tunnettaisiin häpeällisiksi ja hyviä tapoja

turmeleviksi.

— Jumalan kaikkivaltiaan nimessä; — sanoi Don Quijote — jos et olisi

sisarentyttäreni, oman sisareni lapsi, niin minä kurittaisin sinua

lausumastasi pyhyyden häväistyksestä niin, että siitä kuultaisiin

koko maailmassa. Kuinka on mahdollista, että tuommoinen letukka, joka

tuskin osaa hoitaa kahtatoista kudinpuikkoansa, uskaltaa avata suunsa

ja ruveta moittimaan vaeltavien ritarien historioita? Mitä sanoisikaan

herra Amadis, jos hän olisi tuollaista puhetta kuullut? Mutta hän olisi

varmaan antanut sinulle anteeksi, sillä hän oli aikanaan kaikkein

lempein ja kohteliain ritari ja sitäpaitsi neitojen erinomainen

suojelija; mutta olisi voinut käydä niinkin, että sanasi olisi kuullut

joku, jolle olisit saanut maksaa, sillä kaikki eivät ole kohteliaita

ja hienokäytöksisiä, vaan on olemassa karkeata ja sivistymätöntäkin

väkeä. Eivät kaikki ne, jotka itseään ritareiksi nimittävät, ole täysiä

ritareita; toiset ovat puhdasta kultaa, toiset vain katinkultaa, kaikki

näyttävät ritareilta, mutta kaikki eivät kestä totuuden koetinkiveä.

On olemassa alhaisia ihmisiä, jotka kaikin mokomin tahtovat näyttää

ritareilta, ja ylhäisiä ritareita, jotka väkisinkin haluavat näyttää

alhaisilta ihmisiltä; edelliset kohoavat, joko kunnianhimonsa tai

hyveensä varassa, jälkimmäiset painuvat alas, joko velttoutensa

tai paheittensa vuoksi, ja meiltä vaaditaan terävää arvostelukykyä

voidaksemme erottaa toisistaan nuo kaksi ritarilajia, jotka ovat

nimeltään aivan samankaltaiset, mutta teoiltaan ihan erilaiset.

— Jumala silmätköön, — sanoi sisarentytär — teillähän on niin paljon

tietoja, herra eno, että voisitte nousta vaikka saarnastuoliin ja

lähteä julkisesti saarnaamaan, jos siksi tulisi, mutta siitä huolimatta

teitä vaivaa semmoinen sokeus ja niin ilmeinen järjettömyys, että

luulette olevanne urhoollinen soturi, vaikka olette vanha mies,

luulette olevanne väkevä, vaikka olette aivan raihnas, luulette

kykenevänne torjumaan vääryyksiä, vaikka ikä on teidät käyristänyt, ja

ennen kaikkea luulette olevanne ritari, vaikka ette ole mikään ritari;

vaikka näet hidalgoista voi tulla ritareita, ei kumminkaan ole niin

laita köyhien hidalgojen...

— Se, mitä sanot, sisarentytär, on monessa kohden pätevää, — virkkoi

Don Quijote — ja minä voisin kertoa sinulle sukujohdoista paljon

sellaista, mikä sinua ihmetyttäisi; mutta minä jätän sen sanomatta,

koska en tahdo sekoittaa toisiinsa jumalallisia ja inhimillisiä

seikkoja. Nähkääs, hyvät ystävät (ja kuunnelkaa minua nyt tarkasti),

kaikki maailman sukujohdot voidaan jakaa neljään lajiin, nimittäin

näihin: semmoisiin sukuihin, jotka ovat aluksi olleet vähäpätöisiä,

mutta ovat vähitellen laajentuneet ja avartuneet, kunnes ovat

saavuttaneet erinomaisen suuruuden, toisiin, jotka ovat alun pitäen

olleet ylhäisiä, ovat sellaisina säilyneet ja säilyvät ja pysyvät

alkuperäisessä tasossaan, toisiin, jotka tosin ovat alkujaan olleet

ylhäisiä, mutta ovat sitten päättyneet yhteen pisteeseen kuin pyramidi,

koska ovat yhä vähentyneet ja huonontuneet, kunnes ovat häipyneet

olemattomiin, niinkuin pyramidin kärki, joka pyramidin pohjaan

verrattuna on kerrassaan olematon, ja vielä toisiin (ja tätä lajia

on kaikkein suurin määrä), jotka eivät ole olleet alkujaan hyviä

eivätkä myöhemmin sen kummempia ja joiden loppukin siis jää nimeä

vaille, kuten on laita tavallisen alhaisen kansan sukujen. Esimerkkinä

ensimmäisestä lajista, joka vähäpätöisestä alusta kohoo suuruuteen

ja säilyy suurena, sopii mainita ottomaanien suku, jonka perustaja

oli vähäpätöinen halpasäätyinen paimen, mutta joka siitä alusta on

kohonnut niihin korkeuksiin, missä näemme sen yhä vielä olevan.

Toista lajia, joka on alkanut korkealta ja säilynyt sellaisenaan,

siitä enää ylenemättä, edustavat monet ruhtinaat, jotka ovat saaneet

asemansa perinnöksi ja säilyttävät sen entisellään, sitä lisäämättä

tai vähentämättä, rauhallisesti pysytellen oman valtansa rajoissa.

Semmoisista, jotka ovat alkaneet suurina ja päättyneet kärkeen, on

tuhansia esimerkkejä, sillä kaikki Egyptin faraot ja Ptolemaiot,

Rooman Caesarit ja lukemattomien ruhtinaitten ja hallitsijain ja

herrojen, medialaisten, assyrialaisten, persialaisten, kreikkalaisten

ja barbaarien koko lauma (jos tätä nimitystä voi käyttää), kaikki nämä

suvut ja hallitsijahuoneet ovat päättyneet kärkeen ja tyhjyyteen,

niin hyvin ne itse kuin ne, joista ovat saaneet alkunsa, sillä meidän

päivinämme on mahdotonta löytää yhtäkään heidän jälkeläistään, ja

jos sellaisen löytäisimmekin, niin hän varmaan eläisi alhaisessa ja

vaatimattomassa asemassa. Rahvaasta minun ei tarvitse sanoa muuta kuin

että sen tehtävänä on ainoastaan lisätä kansan lukumäärää, mitenkään

ansaitsematta kunniaa tai kiitosta etevyydestään. Kaikesta, mitä olen

tässä sanonut, toivon teidän, hupsujen, ymmärtävän, että eri sukujen

kesken vallitsee suuri sekasorto ja että meistä näyttävät suurilta

ja mainioilta ainoastaan ne, jotka osoittautuvat sellaisiksi, koska

ovat kunnollisia ja koska niiden jäsenet ovat rikkaita ja anteliaita.

Minä puhun kunnosta, rikkaudesta ja anteliaisuudesta, sillä ylhäinen

henkilö, joka on kehno, on vain suuri syntinen, ja rikas ihminen, joka

ei ole antelias, vain ahnas kerjäläinen; rikkauksien omistaja ei ole

onnellinen senvuoksi, että hän ne omistaa, vaan senvuoksi, että hän

niitä kuluttaa, eikä kiduta niitä miten tahansa, vaan osaa käyttää

ne hyvin. Köyhä ritari ei voi osoittaa olevansa ritari muuten kuin

kunnollaan, olemalla sävyisä, sievä tavoiltaan, kohtelias, laatuisa ja

avulias, ei kopea, ei julkea eikä herjaava, mutta ennen kaikkea hänen

tulee olla hyväätekeväinen, sillä antaessaan köyhälle iloisin sydämin

pari ropoa hän on yhtä antelias kuin se rikas, joka antaa soittaa

kelloa jakaessaan almuja; eikä kukaan, joka näkee hänet mainittujen

hyveitten kaunistamana, vaikka ei häntä tuntisikaan, voi pitää ja

kunnioittaa häntä muuna kuin jalosukuisena miehenä; ja ihme olisikin,

jollei olisi niin laita, sillä ylistys on aina ollut hyveen palkka,

eivätkä kunnolliset miehet voi milloinkaan jäädä vaille kiitosta. On

olemassa kaksi tietä, lapseni, joita kulkien ihmiset voivat saavuttaa

rikkautta ja kunniaa: toinen on opillisen sivistyksen, toinen asetoimen

tie. Minä olen perehtynyt asetoimeen paremmin kuin tieteisiin, ja

päättäen luonnollisesta taipumuksestani olen syntynyt Mars-tähden

vaikutuksen alaisena, joten minun on melkein pakko seurata sen uraa,

ja sitä minä aion kulkea koko maailman uhalla. Te näette suotta

vaivaa yrittäessänne saada minua luopumaan siitä, mitä tahdon ja mitä

taivaskin tahtoo, kohtalo määrää ja järki vaatii ja mihin ennen kaikkea

oma haluni vetää; henkilö, joka tietää, niinkuin minä tiedän, kaikki

ne lukemattomat vaivat, joita vaeltavaan ritariuteen liittyy, tietää

myös ne lukemattomat edut, joita sen avulla saavutetaan. Minä tiedän,

että hyveen polku on kaita ja paheen tie leveä ja laaja, ja tiedän,

että molempien tarkoitusperät ja päämäärät ovat aivan erilaiset, sillä

paheen avara ja laaja tie johtaa kuolemaan, mutta hyveen ahdas ja

hankala polku päättyy elämään, eikä loppuvaan elämään, vaan sellaiseen,

joka kestää iäti; ja minäkin tiedän, mitä suuri kastilialainen

runoilijamme sanoo:[23]

Tää vaivalloinen polku johtaa

sun kuolottuuden kunniaan;

jos poikkeet, määrääsi et kohtaa.

— Voi minua onnetonta, — huudahti sisarentytär — enoni on runoilijakin!

Hän tietää kaikki, hän osaa mitä hyvänsä; lyönpä vetoa, että hän, jos

tahtoisi ruveta muurariksi, osaisi rakentaa talon yhtä helposti kuin

linnunhäkin.

— Elleivät nämä ritariajatukset vallitsisi mieltäni kokonaan, — vastasi

Don Quijote — saisit uskoa, sisareni tytär, ettei olisi mitään,

mitä minä en osaisi tehdä, ei minkäänlaista taidonnäytettä, jota ei

minun käsistäni lähtisi, niihin luettuina varsinkin linnunhäkit ja

hammastikut.

Samassa kuului ovelle koputettavan. Kysyttäessä, kuka siellä

oli, kuului Sancho Panza vastaavan, ja hänen äänensä tunnettuaan

emännöitsijä heti juoksi piiloon, jottei tarvitsisi nähdä miestä; niin

kovin hän Sanchoa inhosi. Sisarentytär avasi Sancholle oven, hänen

herransa Don Quijote meni häntä vastaan kädet ojennettuina, ja molemmat

sulkeutuivat hänen huoneeseensa missä heillä oli uusi keskustelu, joka

ei ollut edellistä huonompi.

Seitsemäs luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista

erinomaisista tapahtumista.

Huomattuaan Sancho Panzan jäävän herransa kanssa kahden kesken

emännöitsijä heti arvasi, mistä he siellä neuvottelivat, hän aavisti,

että tämän neuvottelun tuloksena olisi päätös lähteä kolmannelle

retkelle, otti huivinsa, mieli täynnä murhetta ja harmia, ja lähti

tapaamaan kandidaatti Simson Carrascoa ajatellen, että tämä, joka oli

kielevä mies ja isännän veres ystävä, voisi saada hänet luopumaan niin

mielettömästä aikeesta. Emännöitsijä tapasi hänet kävelemässä talonsa

pihalla ja heittäytyi heti hänet nähtyään hänen jalkojensa eteen

tuskasta hikoillen. Huomattuaan sellaisia kärsimyksen ja pelon merkkejä

Carrasco sanoi hänelle:

— Mitä tämä merkitsee, rouva emännöitsijä? Mitä teille on tapahtunut;

näyttäähän siltä kuin henkenne olisi menoteillään.

— Ei mitään, parahin herra Simson; minun isäntäni vain lähtee, lähtee

aivan varmasti!

— Kuinka niin lähtee, hyvä rouva? — kysyi Simson. — Onko hän nyt

kääntynyt niin huonoksi?

— Ei tässä semmoisesta lähdöstä ole kysymys, — vastasi emännöitsijä —

vaan hän lähtee ulos hulluutensa portista. Minä tarkoitan, rakas herra

kandidaatti, että hän aikoo jälleen lähteä matkaan, siis jo kolmannelle

retkelleen, etsimään maailmalta, mitä hän nimittää onnellisiksi

seikoiksi, vaikka minä en ymmärrä, miksi hän niitä sillä nimellä

mainitsee. Kun hänet ensimmäisellä kerralla tuotiin takaisin, makasi

hän poikkipuolin aasin selässä, pahoin piestynä. Toisella kerralla

hän palasi härkärattaissa, suljettuna häkkiin, missä makasi väittäen

olevansa noiduttu, ja hän tuli silloin takaisin niin surkeana, ettei

hänen oma äitinsä olisi häntä tuntenut: laihana, kelmeänä, silmät

kuoppiensa syvimmässä pohjassa, niin että minä kulutin seitsemättäsataa

kananmunaa yrittäessäni saada häntä hiukan entiselleen, niinkuin hyvin

tietävät Jumala ja kaikki ihmiset ja minun omat kanani, jotka eivät

tule minua valehtelijaksi tekemään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi kandidaatti — ne ovat niin

kunnollisia, niin pulleita ja hyvin kasvatettuja, etteivät ne

varmastikaan antaisi mitään väärää todistusta, vaikka siihen

repeisivät. Mutta eikö tosiaankaan, rouva emännöitsijä, ole

kysymyksessä mikään muu, eikö ole sattunut mitään muuta onnettomuutta

kuin se, johon pelkäätte herra Don Quijoten ryhtyvän?

— Ei, hyvä herra — vastasi emännöitsijä.

‒ Olkaa sitten huoletta, — virkkoi kandidaatti — menkää Herran nimessä

kotiin ja laittakaa minulle murkinaksi hiukan lämmintä ruokaa ja

lukekaa mennessänne pyhän Apollonian rukousta, jos sen osaatte; minä

tulen heti perässä, ja te saatte nähdä ihmeitä.

‒ Voi minun päiviäni! — vastasi emännöitsijä. Sanoiko teidän armonne,

että minun pitää lukea pyhän Apollonian rukousta? Se olisi paikallaan,

jos isäntääni vaivaisi hammassärky, mutta vikahan on hänen aivoissaan.

— Minä tiedän, mitä sanon, rouva emännöitsijä; menkää nyt vain,

alkamatta minun kanssani väitellä, sillä tiedättehän, että olen

suorittanut tutkintoni Salamancassa, ja semmoisia poikia ei hevin

sanoissa solmita — vastasi Carrasco.

Emännöitsijä lähti niine hyvineen, ja kandidaatti meni heti tapaamaan

kirkkoherraa neuvotellakseen hänen kanssaan, kuten tulee aikanaan

kerrottavaksi.

Don Quijoten ja Sanchon ollessa kahden kesken sukeutui heidän välillään

seuraava keskustelu, jonka historia kertoo erittäin täsmällisesti ja

todenmukaisesti. Sancho sanoi isännälleen:

— Armollinen herra, minä olen nyt suistuttanut eukkoni siihen, että hän

antaa minun lähteä teidän armonne kanssa, minne vain haluatte minut

viedä.

— Sinun tulee sanoa suostuttanut, Sancho, — sanoi Don Quijote — eikä

suistuttanut.

— Minä olen jo, jollen väärin muista, — vastasi Sancho — kerran tai

kaksi hartaasti pyytänyt teidän armoanne olemaan korjaamatta sanojani,

jos kerran ymmärrätte, mitä niillä tarkoitan. Jos ette niitä ymmärrä,

niin sanokaa: »Sinä saakelin Sancho, minä en ymmärrä sinun puhettasi»,

ja jos en minä sitten puhu selvemmin, voitte käydä korjaamaan; minä

näet olen niin hööveli...

— Minä en ymmärrä sinua, Sancho, — keskeytti hänen puheensa Don Quijote

— minä näet en ymmärrä, mitä tarkoittaa, että olet niin hööveli.

— Niin hööveli tarkoittaa, — vastasi Sancho — että minä olen sitä

paljon.

— Nyt minä ymmärrän sinua vielä vähemmän — virkkoi Don Quijote.

— Jos ette kykene minua ymmärtämään, — vastasi Sancho — en tiedä mitä

sanon; en tiedä muuta neuvoa, ja Jumala minua auttakoon.

— Ahaa, nyt minä sen ymmärrän; — virkkoi Don Quijote — sinä tarkoitat,

että olet niin höyli, niin leppoisa ja niin laadullinen, että

kuuntelet, mitä sinulle sanon, ja otat onkeesi opetukseni.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että te alun pitäen minut oivalsitte

ja ymmärsitte, mutta tahdoitte minua vain hämmentää saadaksenne kuulla

minun sanovan vielä pari sataa muuta tyhmyyttä.

— Mahdollista kyllä — vastasi Don Quijote. — Mutta mitä Teresa sitten

sanoo?

— Teresa sanoo, — vastasi Sancho — että minun tulee pitää tarkoin

silmällä teidän armoanne ja antaa korttien puhua ja leuan levätä, sillä

työ on tehtävä ja pelaamaan opittava, ja parempi on pyy pivossa kuin

kaksi oksalla. Ja minä sanon, ettei naisten puheista ole mihinkään,

mutta hullu on sittenkin, joka ei niitä kuuntele.

— Samaa sanon minäkin — virkkoi Don Quijote. ‒ Jatka, hyvä Sancho, puhu

enemmän, sillä sinä puhut tänään oikein oivallisesti.

— Seikka on se, — virkkoi Sancho — että me kaikki, niinkuin teidän

armonne hyvin tietää, olemme kuolevaisia, tänään elämme, huomenna emme,

ja karitsa joutuu penkkiin yhtä sukkelasti kuin pässi, eikä kukaan voi

luvata itselleen tässä maailmassa pitempää elämänaikaa kuin Jumala

suvaitsee hänelle antaa; kuolema on kuuro, kun se tulee koputtamaan

elämämme ovelle, on sillä aina kiire, eivätkä sitä pidätä rukoukset,

ei voima, ei valtikka eikä piispan hiippa, kuten yleisesti sanotaan ja

saarnastuolistakin meille saarnataan.

— Tuo on aivan totta; — sanoi Don Quijote — mutta mihin sinä oikeastaan

tähtäät?

— Minä tähtään siihen, — sanoi Sancho — että teidän armonne tulee

myöntää minulle määrätty palkka, jonka te minulle suoritatte jokaiselta

palveluskuukaudeltani, ja että tämä palkka maksetaan minulle teidän

varoistanne; minä näet en tahdo olla armolahjojen varassa, jotka

annetaan myöhään tai epäsäännöllisesti tai ei milloinkaan; auttakoon

Jumala minua tulemaan toimeen omillani. Sanalla sanoen, minä tahdon

tietää, mitä ansaitsen, olipa ansioni suuri tai pieni, sillä munaa se

kaipaa kanakin muniakseen, ja monesta pienestä purosta syntyy suuri

joki, ja eihän ainakaan ole mitään hätää niin kauan kuin jotakin

ansaitsen. Jos taas tapahtuisi (mitä minä en usko enkä toivokaan),

että teidän armonne antaisi minulle sen saaren, jonka olette minulle

luvannut, en minä suinkaan ole niin kiittämätön enkä niin äkkipäinen,

etten suostuisi arvioimaan sen saaren vuotuista tuottoa ja antaisi sitä

vähentää palkastani _pro rotta parte_.[24]

— Hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — toisinaan on _rotta_ todella

yhtä hyvä kuin _rata_.

— Kyllä ymmärrän; — sanoi Sancho — lyönpä vetoa, että minun olisi

pitänyt sanoa _rata_ eikä _rotta_, mutta viis siitä, kun teidän armonne

kerran ymmärsi, mitä tarkoitin.

— Ymmärsinhän minä, — vastasi Don Quijote ja ymmärsin niin hyvin,

että sain selvän sinun salaisimmista aivoituksistasi ja tiedän,

mihin sananlaskujasi lukemattomat nuolet tähtäävät. Näetkös, Sancho,

minä kyllä määräisin sinulle palkan, jos olisin jossakin vaeltavien

ritarien historiassa nähnyt esimerkin, joka minulle osoittaisi

tai edes vilahdukselta näyttäisi, mitä heidän aseenkantajansa

yleensä ansaitsivat kuukaudessa tai vuodessa; mutta minä olen

lukenut kaikki tai ainakin useimmat heidän historiansa, enkä muista

huomanneeni kenenkään vaeltavan ritarin määränneen varmaa palkkaa

aseenkantajalleen; tiedän vain, että he kaikki palvelivat herrojaan

jättäen sen seikan riippumaan heidän mielisuosiostaan ja että he

sitten, kun kaikkein vähimmin osasivat sitä odottaa, onnen suosittua

heidän isäntiään, havaitsivat saavansa palkakseen jonkin saaren

tai muuta samanarvoista ja saivat ainakin jonkin korkean arvonimen

myötäseuraavine tiluksineen. Jos te, Sancho, haluatte näissä toiveissa

ja näiden mahdollisuuksien tarjoutuessa jälleen astua palvelukseeni,

niin olette tervetullut; jos sitävastoin luulette, että minä rupean

järkyttämään vaeltavan ritariston vanhaa tapaa ja pitämystä, sen

perustuksia ja rajoja, niin luulette mahdottomia. Palatkaa siis,

hyvä Sancho, takaisin kotiinne ja ilmoittakaa vaimollenne Teresalle

minun aikomukseni. Jos hän katsoo hyväksi ja jos teitä itseänne

haluttaa palvella minua jättäen tuon asian minun vapaaseen valtaani,

_bene quidem_,[25] ellette suostu, niin ollaan ystäviä kuten aina

ennenkin, sillä eihän ole kyyhkysistä puutetta, kun vain on ruokaa

kyyhkyslakassa. Sitäpaitsi teidän tulee ottaa huomioon, poikani, että

hyvä toivo on parempi kuin huono omistus ja varma saatava parempi kuin

huono suoritus. Minä puhun tällä tavalla, Sancho, osoittaakseni teille,

että minäkin osaan syytää suustani sananlaskuja kuinka paljon tahansa.

Ja lopuksi tahdon vielä sanoa ja sanonkin teille, että te, jos ette

halua lähteä minun kanssani alistuen minun päätösvaltaani ja kokemaan

minun kohtaloltani, saatte jäädä Jumalan haltuun, joka tehköön teistä

pyhimyksen; minulta näet ei tule puuttumaan aseenkantajia, jotka ovat

tottelevaisempia ja uutterampia eivätkä sellaisia poropeukalona ja

suupaltteja kuin te.

Kun Sancho kuuli isäntänsä lujan päätöksen, näytti taivas hänen

silmissään pimenevän, ja hänen sydämensä herposi kuin siipirikoksi; hän

näet oli luullut, ettei hänen herransa lähtisi matkaan ottamatta häntä

mukaansa, vaikka saisi kaikki maailman aarteet, ja hänen ollessaan

siinä hämillään ja mietteissään astuivat huoneeseen Simson Carrasco,

emännöitsijä ja sisarentytär, viimeksimainitut uteliaina kuulemaan,

millaisilla perusteilla kandidaatti saisi heidän isäntänsä luopumaan

aiheestaan lähteä etsimään uusia seikkailuja. Simson, suuri veijari,

tuli ja syleili Don Quijotea samoinkuin edellisellä kerralla ja lausui

hänelle raikuvalla äänellä:

— Oi sinä vaeltavan ritarikunnan kukka! Oi sinä asetoimen säteilevä

valo! Oi sinä Espanjan kansan kunnia ja kuvastin! Suokoon kaikkivaltias

Jumala, niinkuin laajemmin selitetty on, että se henkilö tai ne

henkilöt, jotka tahtovat estää ja ehkäistä sinun kolmatta retkeäsi,

eivät löydä tietä ulos toiveittensa sokkeloista ja ettei heidän harras

halunsa milloinkaan täyty.

Sitten hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi hänelle:

— Rouva emännöitsijän ei tarvitse enää lukea pyhän Apollonian rukousta,

sillä minä tiedän nyt sfäärien järkähtämättömän päätöksen olevan,

että herra Don Quijoten tulee jälleen käydä toteuttamaan yleviä ja

verrattomia aikeitaan, ja minä rasittaisin kovin omaatuntoani, jollen

kehoittaisi ja yllyttäisi tätä ritaria olemaan kauemmin pidättämättä

ja kahlehtimatta väkevän käsivartensa voimaa ja sankarillisen henkensä

hyvyyttä, sillä viivytellessään hän laiminlyö velvollisuutensa oikaista

vääryyksiä, auttaa orpoja, suojata neitojen kunniaa, varjella leskiä ja

tukea naituja naisia ja muuta sellaista, mikä vaeltavaa ritarikuntaa

koskee, siitä riippuu ja sen tehtäviin liittyy. Toimeen siis, hyvä

herra Don Quijote, te kaunis sankari, lähteköön teidän armonne ja

korkeutenne matkaan mieluummin tänään kuin huomenna, ja jos teiltä

puuttuu jotakin asian toimeenpanoa varten, niin tässä olen minä ja

tahdon auttaa teitä omalla persoonallani ja omaisuudellani, ja jos

teidän ylhäisyytenne tarvitsee aseenkantajaa, niin minä pitäisin

semmoista palvelusta kaikkein suurimpana onnena.

Nyt Don Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:

— Enkö sanonut sinulle, Sancho, että aseenkantajia on tarjolla liiankin

paljon? Katsohan nyt, kuka tässä tarjoutuu siihen virkaan; ei kukaan

muu kuin verraton kandidaatti Simson Carrasco, alinomainen ilon ja

riemun lähde Salamancan koulujen saleissa, mies, jolla on terve

ruumis, notkeat jäsenet, vaitelias mies, joka on tottunut sietämään

sekä hellettä että pakkasta, sekä nälkää että janoa, ja kaikin puolin

sellainen kuin vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee olla. Mutta älköön

taivas salliko minun mielihaluani noudattaen kaataa ja rikkoa tätä opin

pylvästä ja tiedon uurnaa ja hakata poikki tätä vapaitten ja kauniitten

taiteitten uljasta palmupuuta. Jääköön tämä uusi Simson kotiseudulleen

tuottamaan sille kunniaa ja samalla kunnioittamaan iäkkäitten

vanhempiensa harmaita hapsia; minä tyydyn millaiseen aseenkantajaan

tahansa, koska Sancho kerran ei suvaitse lähteä minun matkaani.

— Suvaitsenhan minä — vastasi Sancho. Hän oli liikutuksen vallassa,

silmät kyynelissä, ja jatkoi sitten: — Älköön sanottako minusta,

armollinen herra, että toveruus on tiessään, kun eväät on syöty;

enhän minä ole mitään kiittämätöntä sukua, tietäähän koko maailma

ja varsinkin oman kylän väki, millaisia ovat olleet Panzat, minun

esivanhempani, ja sitäpaitsi minä olen älynnyt ja huomannut monista

hyvistä teoista ja vielä lukuisammista hyvistä sanoista, että teidän

armonne haluaa osoittaa minulle suosiotaan, ja se seikka, että minä

tässä rupesin siitä palkastani niin paljon puhumaan, johtui vain siitä,

että tahdoin tehdä eukkoni mieliksi; kun näet hän alkaa jotakin asiaa

vatvoa, niin hän ajaa sitä tiukemmin kuin mikään puunuija vannetta

tynnyriin, mutta pitäähän sittenkin miehen olla mies ja naisen nainen,

ja koska minä kieltämättä olen mies kaikin puolin, tahdon olla mies

kotonanikin, vaikka se kuinka muita surettaisi. Ei siis muuta kuin

että teidän armonne tekee testamenttinsa ja kaikki siihen kuuluvat

kotisillit, niin ettei niitä enää voi revolteerata, ja lähdetään

tästä heti matkaan, jottei herra Simson saa sielullensa vahinkoa,

koska hän sanoo omantuntonsa velvoittavan häntä kehoittamaan teidän

armoanne lähtemään maailmalle kolmannen kerran; minä tarjoudun jälleen

palvelemaan teidän armoanne rehellisesti ja uskollisesti, yhtä hyvin

ja paremmin kuin kukaan aseenkantaja on palvellut vaeltavaa ritaria

menneinä tai nykyisinä aikoina.

Kandidaatti ihmetteli kovin kuullessaan Sancho Panzan puhuvan sillä

tavalla; vaikka näet hän oli lukenut hänen herransa historian

edellisen osan, ei hän kumminkaan uskonut, että Sancho oli niin

hupainen kuin hänet siinä kuvattiin. Mutta kuullessaan hänen nyt

puhuvan testamentista ja kotisilleistä, joita ei voi revolteerata,

tarkoittaen testamenttia ja kodisilleja, joita ei voi revoseerata,

hän uskoi kaikki, mitä oli lukenut, ja oli nyt varma siitä, että

Sancho oli aikakautemme kaikkein juhlallisimpia hölmöjä, sekä mietti

mielessään, ettei maailmassa ollut koskaan nähty kahta semmoista

hullua kuin tämä isäntä ja tämä renki. Lopuksi Don Quijote ja Sancho

syleilivät toisiaan ja olivat taas hyvät ystävät, ja suuren Carrascon

mielipidettä noudattaen ja hänen suostumuksellaan — hän näet oli nyt

heidän oraakkelinsa — päätettiin lähteä matkaan kolmen päivän kuluttua.

Siihen mentäessä heillä olisi aikaa järjestää, mitä matkaa varten

tarvittiin, ja hankkia silmikolla varustettu kypäri; Don Quijote näet

sanoi, että hänen täytyi välttämättä saada sellainen mukaansa. Simson

lupasi toimittaa hänelle sen, sillä hän tiesi eräällä ystävällään

olevan sellaisen ja tiesi, ettei hän kieltäytyisi sitä luovuttamasta;

tämä kypäri oli kumminkin pikemmin ruosteesta ja homeesta musta

kuin teräksensä puhtautta hohteleva. Ne kiroukset, joita molemmat

naiset, emännöitsijä ja sisarentytär, syytivät kandidaatille, olivat

lukemattomat; he repivät hiuksiaan, kynsivät kasvojaan ja valittivat

isäntänsä lähtöä kuin entiset itkijänaiset, ikäänkuin heidän herransa

olisi jo kuollut. Kehoittaessaan Don Quijotea jälleen lähtemään Simson

aikoi panna toimeen, mitä myöhemmin tässä historiassa kerrotaan,

menetellen siten yhteisymmärryksessä kirkkoherran ja parturin kanssa,

joille oli aikaisemmin asiasta puhunut.

Kolmen päivän kuluessa Don Quijote ja Sancho hankkivat itselleen

kaikki varusteet, joita mielestään tarvitsivat, ja kun Sancho sitten

oli tyynnyttänyt eukkonsa ja Don Quijote sisarentyttärensä ja

emännöitsijänsä, lähtivät he kulkemaan Toboson tietä illan suussa.

Heitä ei nähnyt kukaan muu kuin kandidaatti, joka tahtoi saatella heitä

puolen penikulman päähän. Don Quijote ratsasti kelpo Rocinantellaan ja

Sancho vanhalla harmollaan, haarapussi hyvin varustettuna muonavaroilla

ja kukkaro täynnä rahoja, jotka Don Quijote oli luovuttanut hänelle,

sattuvia tarpeita varten. Simson syleili Don Quijotea ja pyysi

hartaasti, että hän antaisi tietoa myötä- ja vastoinkäymisistään, jotta

hän voisi iloita jälkimmäisistä ja surra edellisiä, niinkuin ystävyyden

lait edellyttivät. Don Quijote lupasi niin tehdä, Simson palasi

takaisin kyläänsä, ja molemmat vaeltajat suuntasivat kulkunsa kohti

Toboson suurta kaupunkia.

Kahdeksas luku,

jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti

tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.

»Ylistetty olkoon kaikkivaltias Allah!» lausuu Hamete Benengeli

tämän kahdeksannen luvun alussa. »Ylistetty olkoon Allah!» lausuu

hän kolme kertaa ja sanoo lausuvansa nämä ylistykset senvuoksi, että

on nyt vihdoin saanut Don Quijoten ja Sanchon taivasalle, ja siksi,

että tämän hupaisen historian lukijat voivat otaksua Don Quijoten

ja hänen aseenkantajansa urotöitten ja hauskojen keskustelujen nyt

jälleen alkavan; hän kehoittaa lukijoita unohtamaan mielevän hidalgon

aikaisemmat ritarilliset teot ja suuntaamaan katseensa niihin, joiden

tuleman pitää ja jotka alkavat nyt jo, matkalla Tobosoon, samoinkuin

aikaisemmat alkoivat Montielin lakeudella; ja se, mitä hän pyytää, ei

ole suinkaan liikaa verrattuna kaikkeen siihen, mitä hän lupaa. Hän

jatkaa seuraavaan tapaan.

Don Quijote ja Sancho jäivät siis kahden kesken, ja Simsonin poistuttua

Rocinante alkoi heti hirnua ja harmo huokailla, mitä molemmat, sekä

ritari että aseenkantaja, pitivät hyvänä merkkinä ja erinomaisen

onnellisena enteenä, vaikka totta puhuen harmon puhkuminen ja

parkuminen oli paljon voimallisempaa kuin hevosen hirnunta, mistä

Sancho päätteli, että hänen onnensa tulisi olemaan verrattomasti

suurempi kuin hänen herransa menestys. En tiedä, perustiko hän tämän

otaksumansa johonkin astrologiseen laskelmaan, johon hän ehkä oli

perehtynyt, vaikka historia ei siitä mitään kerro; hänen näet kuultiin

kompastuessaan ja kaatuessaan vain sanovan, että olisi ollut parempi

jäädä kotiin, koska kompastumisesta ja kaatumisesta ei ollut muuta

hyvää kuin että kengät menevät rikki tai kylkiluut murtuvat, ja siinä

hän ei pahoin erehtynytkään, vaikka olikin yksinkertainen. Don Quijote

sanoi hänelle:

— Hyvä Sancho, yö yllättää meidät tuota pikaa, ja tässä on kohta

pimeämpi kuin tarvitsisi olla, jotta päivän koittaessa ehtisimme

Tobosoon, jonne olen päättänyt matkustaa, ennenkuin antaudun mihinkään

uuteen seikkailuun; minä tahdon saada siellä verrattoman Dulcinean

siunauksen ja armollisen luvan, ja sen saatuani uskon varmaan

voivani suoriutua kaikista vaarallisista seikkailuista ja saattaa

ne onnelliseen päätökseen, sillä vaeltavia ritareita ei tee mikään

niin urhoollisiksi kuin se, että heidän naistensa suosio tulee heidän

osakseen.

— Sen minä kyllä uskon;— vastasi Sancho — mutta minun luullakseni

teidän armonne on vaikea päästä häntä puhuttelemaan tai tapaamaan

ainakaan semmoisessa paikassa, missä voisitte saada hänen siunauksensa,

jollei hän anna sitä teille piha-aidan luona, missä kohtasin hänet

ensi kerran, kun olin viemässä hänelle kirjettä, johon oli kirjoitettu

kaikki ne mielettömyydet ja hullutukset, joita tekemässä teidän armonne

silloin oli Sierra Morenan sydänmailla.

— Piha-aidaltako se sinusta näytti, Sancho, — kysyi Don Quijote —

missä tai minkä luona sinä näit sen sulon ja kauneuden, jota ei ole

milloinkaan kyllin ylistetty? Ei se voinut olla mikään piha-aita, vaan

upean kuninkaallisen palatsin kaarikäytävä, eteissali tahi pilaristo.

— Varsin mahdollista; — vastasi Sancho — mutta aidalta se minusta

näytti, jollei muistini ole aivan vialla.

— Joka tapauksessa me menemme sinne, Sancho — virkkoi Don Quijote. —

Kun vain saan hänet nähdä, niin minusta on yhdentekevää, tapahtuuko se

piha-aidan luona vai ikkunassa vai puutarhan säleaidan lomitse, sillä

jokainen hänen kauneutensa auringosta silmiini saapuva säde valaisee

minun ymmärrystäni ja vahvistaa sydäntäni, niin että minusta tulee

yksinäinen ja aivan verraton älyltäni ja uskollisuudeltani.

— Toden totta, armollinen herra, — vastasi Sancho — kun minä näin neiti

Dulcinea Tobosolaisen auringon, ei se ollut niin kirkas, että siitä

olisi voinut lähteä minkäänmoisia säteitä, mutta se varmaan johtui

siitä, että hänen armonsa oli silloin välppäämässä sitä mainitsemaani

viljaa ja hänen ilmoille heittämänsä pöly peitti kuin pilvi hänen

kasvonsa, ne pimentäen.

— Mitä ihmettä, Sancho, — sanoi Don Quijote — vieläkö sinä yhä

ajattelet, sanot ja uskot ja itsepintaisesti väität, että minun

valtiattareni Dulcinea välppäsi viljaa, vaikka sellainen toimi ja työ

on ylen kaukana kaikesta, mitä ylhäiset henkilöt tekevät ja mitä heidän

tulee tehdä? He näet ovat luodut ja kasvatetut aivan toisenlaisiin

toimiin ja askareihin, jotka jo pyssynkantaman päähän ilmaisevat heidän

ylhäisyyttään...! Huonostipa sinä, Sancho, muistat suuren runoilijamme

säkeet,[26] joissa hän kuvailee meille niitä töitä, joita toimittelivat

kristallisissa asunnoissaan nuo neljä luonnotarta, kun he armaan

Tajon aalloista esiin sukellettuaan istuutuivat, viheriälle nurmelle

valmistamaan niitä kalliita kankaita, jotka mielevä runoilija siinä

meille kuvailee ja jotka kaikki olivat kullasta, silkistä ja helmistä

kudotut. Sellaisissa askareissa oli varmaan minun valtiattareni, kun

sinä hänet näit, ellei joku ilkeä ja kateellinen noita, joka tietenkin

kadehtii kaikkea, mikä tulee minun osakseni, vaihda kaikkea, mikä

voi tuottaa minulle iloa, aivan toiseksi ja pue sitä aivan uuteen

hahmoon. Siksi minä pelkään, että sen historian kirjoittaja, johon

sanotaan sisältyvän kertomuksen sankaritöistäni, jos hän on ollut

minulle vihamielinen tietäjä, on siinä vaihtanut seikkoja, sekoittanut

tosiasiaan tuhansia valheita ja huvikseen kertonut aivan toisia

tapahtumia, aivan toisenlaisia kuin ne, joita todenmukaisen historian

juoni edellyttää. Oi kateus, sinä lukemattomien onnettomuuksien juuri,

sinä hyveitten syöpä! Kaikissa paheissa, hyvä Sancho, on jonkinlaista

huviakin, mutta kateuden paheessa ei ole muuta kuin ikävyyttä, vihan

kaunaa ja raivoa.

— Niin, sitähän minäkin; — vastasi Sancho — minäkin luulen, että siinä

kirjassa eli historiassa, jonka kandidaatti Carrasco sanoo nähneensä

ja jossa kerrotaan meistä molemmista, minun maineeni juosta hölkyttää

kuin sikolauma paimenen jäljessä, sinne tänne ja miten milloinkin.

Siitä huolimatta vakuutan kunniasanallani, etten ole puhunut pahaa

kenestäkään noidasta, eikä minulla ole niin paljon maallista hyvyyttä,

että kukaan voisi minua kadehtia. Totta kyllä, että olen hiukan

pahanilkinen ja että minussa on vähän veijarin vikaa, mutta kaiken

sen peittää ja verhoo yksinkertaisuuteni suuri viitta, joka on aina

luonnollinen eikä koskaan tekemällä tehty. Ja vaikka minulla ei olisi

mitään muuta kuin luja ja vilpitön uskoni Jumalaan, josta en ole

koskaan luopunut, ja kaikkeen siihen, mitä pyhä roomalaiskatolinen

kirkko hyväksyy ja uskoo, sekä se, että olen, kuten olenkin,

juutalaisten verivihollinen, niin historian kirjoittajani pitäisi

armahtaa minua ja kohdella hyvin teoksissaan. Mutta sanokoot, mitä

sanovat; alastomana minä olen syntynyt, alaston olen vielä nytkin, en

ole häviöllä enkä voitolla, ja vaikka minut on pantu kirjoihin, joissa

kuljen maailmalla kädestä käteen, en välitä vähääkään, mitä minusta

sanonevatkin.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — tuo johtaa mieleeni,

mitä tapahtui eräälle aikamme kuuluisalle runoilijalle, joka oli

kirjoittanut ilkeän satiirin kaikista ilonaisista, mutta oli jättänyt

mainitsematta erään naikkosen, niin että voitiin epäillä, kuuluiko

hän toisten joukkoon vai ei. Huomattuaan, ettei hänen nimeään ollut

luettelossa, hän meni valittamaan runoilijalle ja kysyi, mitä tällä

oli häntä vastaan, koska ei ollut maininnut häntä muiden joukossa,

pyysi jatkamaan satiiria ja mainitsemaan hänet lisäyksessä; ellei

runoilija muuten suostunut niin tekemään, piti hänen muistaa, että

hänkin oli vain kuolevainen. Runoilija täytti hänen pyyntönsä ja

kuvaili naisen räikein värein, ja tämä oli tyytyväinen, kun oli tullut

kuuluisaksi, vaikka hänen maineensa oli häväisty. Tähän sopii myös

se, mitä kerrotaan siitä entisestä paimenesta, joka sytytti ja poltti

poroksi Dianan kuuluisan temppelin ‒ jota pidettiin yhtenä maailman

seitsemästä ihmeestä ‒ vain siksi, että hänen nimensä jäisi elämään

tulevina vuosisatoina, ja vaikka annettiin määräys, ettei kukaan

saanut mainita hänen nimeänsä, ei suullisesti eikä kirjallisesti,

jotta hän ei saavuttaisi tarkoitustaan, saatiin kumminkin tietää,

että hänen nimensä oli Herostratos. Samoin voidaan tässä mainita,

mitä suurelle keisarille Kaarle V:lle sattui Roomassa erään ritarin

kanssa. Keisari näet halusi nähdä kuuluisan Rotundan temppelin, jota

vanhalla ajalla nimitettiin Kaikkien Jumalien temppeliksi ja jota

nyt oikeammin nimitetään Kaikkien pyhien kirkoksi. Pakanuuden aikana

Roomassa rakennetuista rakennuksista on tämä säilynyt eheimpänä ja

säilyttää parhaiten perustajiensa suurenmoisuuden ja upeuden mainetta.

Se on muodoltaan kuin oranssin puolikas, erinomaisen suuri ja erittäin

valoisa, vaikka päivänvaloa tulee sinne ainoastaan yhdestä ikkunasta

tai oikeammin sanoen yhdestä pyöreästä aukosta, joka on sen laessa.

Keisari katseli siitä rakennusta, ja hänen vieressään seisoi muudan

hänen seurassaan oleva roomalainen ritari, joka selitti hänelle

tuon jättiläismäisen rakennuksen ja huomattavan rakennustaiteen

tuotteen etevyyttä ja hienouksia. Kun he olivat aukolta poistuneet,

sanoi ritari keisarille: »Pyhä majesteetti, minun teki tuhat kertaa

mieli siepata teidän majesteettinne syliini ja syöksyä alas tuosta

aukosta hankkiakseni itselleni iäisen maineen maailmassa.» — »Minä

kiitän teitä», vastasi keisari, »että jätitte tuon pahan aikeenne

toteuttamatta, ja tästä lähtien minä en anna teille enää koskaan

tilaisuutta todistaa alamaista uskollisuuttanne; siksi kiellän teitä

enää milloinkaan minulle puhumasta tai tulemasta luokseni.» Mutta

niin sanottuaan hän kuitenkin antoi ritarille suuren armonosoituksen.

Minä tarkoitan, Sancho, että halu saavuttaa kunniaa on erittäin

voimakas vaikutin. Minkä luulet olleen syynä siihen, että Horatius

Cocles syöksyi täysissä varuksissa sillalta alas Tiber-jokeen? Mikä

sai Mucius Scaevolan polttamaan käsivartensa ja kätensä? Mikä ajoi

Curtiuksen syöksymään syvään tuliseen kuiluun, joka avautui keskelle

Rooman kaupunkia? Mikä sai Julius Caesarin kulkemaan Rubiennin

yli huolimatta kaikista niistä huonoista enteistä, joita hänelle

oli osoitettu? Ja uudempia esimerkkejä mainitakseni: kuka upotti

urhoollisten espanjalaisten alukset ja jätti heidät, joita Uudessa

maailmassa johti kaikkein urhoollisin ritari Cortés, eristetyiksi

kuivalle maalle? Kaikki nämä ja monet muut samanlaiset urotyöt ovat

olleet ja tulevat olemaan suurimaineisia tekoja, joita kuolevaiset

tavoittelevat palkinnokseen ja osuudekseen siinä kuolemattomuudessa,

jonka heidän kuuluisat tekonsa ansaitsevat, vaikka meidän, katolisten

kristittyjen ja vaeltavien ritarien, tulee pikemmin tavoitella

sellaista tulevien aikojen mainetta, joka on iäinen taivaan eteerisissä

asunnoissa, eikä sellaista turhaa mainetta, joka saavutetaan nykyisessä

ja katoavaisessa elämässä; jos näet tällainen maine kestäisi kauankin,

täytyy sen kumminkin loppua maailman kanssa, jonka loppu on ennalta

määrätty. Senvuoksi, oi Sancho, meidän tekojemme ei pidä milloinkaan

siirtyä niiden rajojen ulkopuolelle, jotka tunnustamamme kristinusko

meille määrää. Meidän tulee jättiläisiä surmatessamme tuhota kopeutta,

kukistaa kateutta ylevyydellämme ja jaloudellamme, vihaa tyyneydellämme

ja sielumme rauhalla, mässäystä ja uneliaisuutta syömällä niukasti ja

valvomalla paljon, ylellisyyttä ja irstautta olemalla uskollisia niille

naisille, jotka olemme valinneet sydämemme valtiattariksi, laiskuutta

vaeltamalla kaikissa maailman osissa etsien tilaisuuksia, jotka voivat

tehdä ja tekevät meistä sekä hyviä kristittyjä että suurimaineisia

ritareita. Siinä, Sancho, ne keinot, joilla voidaan saavuttaa hyvän

maineen mukanaan tuoma korkein kiitos.

— Minä olen aivan hyvin ymmärtänyt, mitä teidän armonne on toistaiseksi

minulle sanonut — virkkoi Sancho. — Mutta siitä huolimatta toivoisin

teidän armonne hämmentävän erään epäilyksen, joka juuri nyt nousi

mieleeni.

— Sinä tarkoitat, Sancho, että minun pitäisi se hälventää — sanoi Don

Quijote. — Anna kuulua, minä vastaan niin hyvin kuin osaan.

— Sanokaa minulle, armollinen herra, — virkkoi Sancho — missä ne

nyt ovat, nuo Juljukset ja Aukustit ja kaikki mainitsemanne mainiot

ritarit, jotka ovat jo kuolleet?

— Pakanat — vastasi Don Quijote, — ovat varmaan helvetissä; kristityt,

jos ovat olleet hyviä kristityitä, ovat joko kiirastulessa tai

taivaassa.

— Hyvä; — sanoi Sancho — mutta tekisi mieleni vielä tietää, onko niillä

haudoilla, joissa noiden pomojen ruumiit makaavat, hopealamppuja

ja ovatko heidän kappeliensa seinät koristetut kainalosauvoilla,

paariliinoilla, peruukeilla, vahasta tehdyillä jaloilla ja silmillä. Ja

jollei niin ole laita, kuinka ne ovat koristetut?

Siihen vastasi Don Quijote:

— Pakanoitten haudat olivat enimmäkseen upeita temppeleitä; Julius

Caesarin tuhka sijoitettiin suunnattoman suuren kivipyramidin huippuun,

sen, jota Roomassa nyt nimitetään pyhän Pietarin neulaksi; keisari

Hadrianuksen hauta oli melkoisen kylän kokoinen linna, jonka nimi

oli _Moles Hadriani_ ja joka nyt on Pyhän Angelon linna Roomassa:

kuningatar Artemisia hautasi puolisonsa Mausollon hautaan, jota

pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Mutta yhtäkään näistä

haudoista, enempää kuin monista muistakaan pakanoiden hautakammioista,

ei koristettu paariliinoilla tai muilla uhrilahjoilla ja merkeillä,

jotka osoittaisivat, että niihin haudatut henkilöt ovat pyhimyksiä.

— Sitä minä juuri halusin tietää — virkkoi Sancho. — Sanokaa minulle

nyt, mikä on suurempi asia: herättää kuollut vai surmata jättiläinen?

— Vastaus on selvä; — sanoi Don Quijote — kuolleen herättäminen on

suurempi asia.

— Nyt te jouduitte kiikkiin — sanoi Sancho. — Niiden maine, jotka

herättävät kuolleita, antavat näön takaisin sokeille, auttavat

entiselleen rampoja ja tekevät terveiksi sairaita, joiden

hautakammioissa palavat lamput ja joiden kappelit ovat täynnä hurskasta

väkeä, polvistuneena rukoilemassa heidän pyhiä jäännöksiään, niiden

maine, sanon minä, on parempi sekä tässä että tulevassa maailmassa kuin

se maine, jonka kaikki pakanakeisarit ja vaeltajaritarit ovat jättäneet

jälkeensä ja vielä tulevat jälkeensä jättämään.

‒ Minä myönnän senkin todeksi — vastasi Don Quijote.

‒ Tämä kunnia, tämä armo, nämä edut, tai miten niitä nimitetään,

— virkkoi Sancho — kuuluvat pyhimysten ruumiille ja jäännöksille,

joilla pyhän äitimme kirkon suostumuksesta ja luvalla on lamppuja,

vahakynttilöitä, paariliinoja, kainalosauvoja, maalauksia, peruukkeja,

silmiä ja sääriä, joilla he lisäävät hartautta ja koroittavat

kristityn-mainettansa. Pyhimysten ruumiita tai heidän jäännöksiään

kuninkaat kantavat olkapäillään, suutelevat heidän luittensa palasia,

koristavat ja kaunistavat niillä rukouskammioitaan ja kalleimpia

alttareitaan.

— Millainen päätelmä, Sancho, minun tulee mielestäsi tehdä kaikesta,

mitä olet sanonut? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Sancho — että meidän tulee pyrkiä

pyhimyksiksi, sillä siten saavutamme tavoittelemamme maineen

pikemmin. Ajatelkaa, armollinen herra, että eilen tai toissapäivänä

(kumpana hyvänsä, sillä pitkä aika ei siitä ole) julistettiin kaksi

paljasjalkamunkkia pyhimyksiksi elikkä autuaiksi; ja nyt ihmiset

pitävät erinomaisena onnena, jos saavat suudella ja koskettaa niitä

rautaketjuja, joilla he olivat vyöttäneet ja kiduttaneet ruumistaan,

ja näitä ketjuja kunnioitetaan kuulemma enemmän kuin Rolandin miekkaa,

jota säilytetään herramme kuninkaan varushuoneessa, Jumala häntä

varjelkoon. On siis laita niin, armollinen herra, että vähäpätöistä

pientä munkkia, kuuluipa hän mihin munkkikuntaan tahansa, pidetään

suuremmassa arvossa kuin urheata vaeltavaa ritaria. Jumalan luona

vaikuttaa enemmän pari tusinaa ruoskaniskua omaan selkään kuin

kaksituhatta peitseniskua, annettiinpa ne sitten jättiläisille,

hirviöille tai louhikäärmeille.

— Kaikki tuo on totta; — vastasi Don Quijote — mutta me emme voi

kaikki ruveta munkeiksi, ja Jumala kuljettaa omiansa taivaaseen useita

eri teitä: ritarikuntakin on hengellinen järjestö; taivaan autuutta

nauttimassa on pyhiä ritareita.

— Niin, — vastasi Sancho — mutta minä olen kuullut sanottavan, että

taivaassa on enemmän munkkeja kuin maan päällä ritareita.

— Se johtuu siitä, — vastasi Don Quijote — että munkkeja on enemmän

kuin ritareita.

— Paljon on maailmassa vaeltajia — sanoi Sancho.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta harvat niistä ansaitsevat

ritarin nimeä.

— Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he kuluttivat yön ja

seuraavan päivän. Heille ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista,

ja tämä harmitti kovin Don Quijotea. Seuraavana päivänä illansuussa

he vihdoin saivat näkyviinsä Toboson suuren kaupungin. Sen näkeminen

täytti Don Quijoten sielun riemulla, mutta Sanchon murheella; hän näet

ei tuntenut Dulcinean taloa eikä ollut häntä eläessään nähnyt enempää

kuin hänen herransakaan. Molemmat olivat siis kovin levottomat, toinen

siksi, että toivoi pääsevänsä häntä näkemään, toinen siksi, ettei ollut

milloinkaan häntä nähnyt, ja Sancho ei voinut käsittää, mitä tekisi,

jos hänen herransa lähettäisi hänet Tobosoon. Don Quijote päätti

kuitenkin mennä kaupunkiin vasta yön tullen. Odottaen oikeata hetkeä

he pysyttelivät lähellä Tobosoa sijaitsevassa pienessä tammimetsässä

ja määrätyn hetken tultua ratsastivat kaupunkiin, missä heille sattui

seikkoja, joita kelpaa seikoiksi nimittää.

Yhdeksäs luku,

jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.

Oli puoliyö, ehkä hiukan ennen tai sen jälkeen, kun Don Quijote ja

Sancho lähtivät metsästä ja ratsastivat Tobosoon. Kaupungissa vallitsi

syvä hiljaisuus, sillä kaikki sen asukkaat olivat levolla ja nukkuivat

kuin tukit, kuten on tapana sanoa. Yö oli puolikirkas, mutta Sancho

olisi toivonut sen sysimustaksi, jotta olisi voinut tehdä pimeyden

syyksi typeryytensä. Koko kaupungista ei kuulunut muuta kuin koirien

haukuntaa, joka löi lukkoon Don Quijoten korvat ja ahdisti Sanchon

sydäntä. Silloin tällöin huusi jokin aasi, siat röhkivät, kissat

naukuivat, ja nämä eri äänet kaikuivat tavallista voimakkaampina

hiljaisessa yössä. Rakastunut ritari piti tätä kaikkea huonona enteenä,

mutta sanoi sentään Sancholle:

— Sancho poikaseni, johdata minut Dulcinean palatsiin; voihan sattua,

että hän on meidän saapuessamme vielä valveilla.

— Mihin palatsiin minun pitää teidät johdattaa? — kysyi Sancho. — Se,

jossa minä hänen korkeutensa näin, oli vain pieni mökki.

— Hän oli varmaan silloin vetäytynyt johonkin linnansa pieneen

sivurakennukseen vastasi Don Quijote — huvitellakseen siellä

yksinäisyydessä hovineitiensä kanssa, niinkuin ylhäisten naisten ja

prinsessain tapa on.

— Armollinen herra, — sanoi Sancho jos te kaikista vastaväitteistäni

huolimatta tahdotte sanoa, että neiti Dulcinean tupa on kuninkaallinen

linna, niin onko tämä semmoinen vuorokauden aika, jolloin portti

saattaa olla auki? Ja sopiiko meidän ruveta kolkuttimella paukuttamaan,

kunnes kuullaan ja meille avataan, ja kaikki ihmiset säikähtävät ja

tulevat levottomiksi? Olemmeko me nyt menossa koputtelemaan ilotyttöjen

ovelle, niinkuin naistenmetsästäjät tekevät tullen kolkuttamaan ja

vaatimaan sisäänpääsyä milloin hyvänsä, olipa kuinka myöhä tahansa?

— Ensiksi meidän täytyy löytää linna; — virkkoi Don Quijote — sitten

minä kyllä sanon sinulle, Sancho, mitä meidän tulee tehdä. Mutta

teroita katseesi, Sancho; jos oikein näen, niin tuo iso musta möhkäle,

joka näkyy tänne saakka ja luo niin suuren varjon, on varmaan Dulcinean

palatsi.

— Lähteköön teidän armonne näyttämään tietä; — vastasi Sancho —

saattaa niin olla, mutta sittenkään en minä, vaikka näkisin sen omilla

silmilläni ja koskettaisin sitä omin käsin, usko tuota enempää kuin

uskon, että nyt on päivä.

Don Quijote ratsasti edellä ja kuljettuaan noin kaksisataa askelta tuli

sen suuren rakennuksen luo, joka heitti heidän näkemänsä varjon, näki

korkean tornin ja ymmärsi heti, ettei tämä rakennus ollut mikään linna,

vaan paikkakunnan pääkirkko. Hän sanoi:

— Me olemme osuneet kirkkoon, Sancho.

Sen minä huomaan — vastasi Sancho. — Ja suokoon Jumala, että emme osu

omaan hautaamme; ei näet ole mikään hyvä merkki, jos joutuu tähän

vuorokauden aikaan harhailemaan hautausmaalle, sitä vähemmän, kun

muistan teidän armonne sanoneen, jollen väärin muista, että sen neidin

asunto on umpikujassa.

— Sinä kirottu hölmö! — huudahti Don Quijote. — Milloin olet nähnyt,

että kuninkaallisia linnoja ja palatseja olisi rakennettu umpikujien

varrelle?

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — maassa maan tavalla; täällä

Tobosossa on ehkä tapana rakentaa palatsit ja suuret rakennukset

semmoisten pienten kujien varsille. Siksi pyydän teidän armoltanne

lupaa saada lähteä taloa etsimään eteeni sattuvilta kaduilta ja

kujilta; onhan mahdollista, että löydän jostakin kulmasta tuon linnan,

jonka jättäisin mielelläni koirien syötäväksi, koska meidän täytyy sen

vuoksi harhailla niin kauan sinne tänne.

— Sancho, puhu kunnioittavasti asioista, jotka koskevat minun

valtiatartani; — virkkoi Don Quijote — pysytellään sulassa sovinnossa

eikä heitetä lasta pois pesuveden kanssa.

— Kyllä minä itseni hillitsen, — vastasi Sancho — mutta kuinka voin

kärsivällisenä sietää, että teidän armonne vaatii minua, joka olen

yhden ainoan kerran nähnyt armollisen neidin asunnon, yhä sen tuntemaan

ja löytämään tien sinne sydänyöllä, vaikka sitä ei löydä teidän armonne

itsekään, joka on varmaan nähnyt sen monta tuhatta kertaa?

— Sinä saat minut ihan epätoivoon, Sancho — sanoi Don Quijote. — Kuule,

sinä kerettiläinen, enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa, etten ole

milloinkaan eläessäni nähnyt verratonta Dulcineaa enkä koskaan astunut

hänen palatsinsa kynnyksen yli, vaan että olen rakastunut häneen vain

kuulemalta ja hänen kauneutensa ja älynsä suuren maineen nojalla?

— Nyt minä sen tiedän — vastasi Sancho — ja sanon, että koska teidän

armonne ei ole häntä nähnyt, niin en ole minäkään.

— Se on mahdotonta; — virkkoi Don Quijote — ainakin olet minulle jo

sanonut, että näit hänet välppäämässä vehniä silloin, kun toit minulle

vastauksen kirjeeseen, jota hänelle viemään olin sinut lähettänyt.

— Älkää panko siihen painoa, armollinen herra; — vastasi Sancho —

teidän näet tulee tietää, että minä tapasin hänet ja toin häneltä

vastauksen vain kuulemalta, sillä minä tiedän neiti Dulcineasta yhtä

vähän kuin voin lyödä kuuta korvalle.

— Sancho, Sancho, — virkkoi Don Quijote — leikki ajallansa, mutta

toisin ajoin kaikki leikinlasku on sopimatonta ja loukkaavaa. Vaikka

minä sanon, etten ole milloinkaan nähnyt sydämeni valtiatarta enkä

keskustellut hänen kanssaan, ei sinun silti pidä sanoa, ettet sinäkään

ole häntä puhutellut etkä nähnyt, koska asia on päinvastoin, kuten

tiedät.

Näin keskustellessaan he näkivät ohitsensa kulkevan miehen kahden

muulin kanssa ja päättelivät melusta, jonka maataviistävä aura sai

aikaan, että hänen täytyi olla talonpoika, joka oli noussut ennen

aamunkoittoa lähteäkseen työhön pellolle, ja niin olikin laita.

Talonpoika tuli laulaen kansanlaulua, jossa sanotaan: »Huonosti kävi

Ranskan poikain Roncesvalissa.»

— Minut saa tappaa, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuullessaan — jos

meille tapahtuu mitään hyvää tänä yönä. Etkö kuule, mitä tuo talonpoika

laulaa?

— Kuulenhan minä, — vastasi Sancho — mutta mitä tekemistä on

Roncesvalin ajolla meidän aikomuksemme kanssa? Olisihan hän voinut yhtä

hyvin laulaa Calainósin romanssin;[27] se olisi aivan samantekevää

meidän asiamme onnistumiselle tai epäonnistumiselle.

Sillävälin talonpoika saapui heidän luokseen, ja Don Quijote kysyi

häneltä:

— Voitteko sanoa minulle, hyvä ystävä, jolle Jumala suokoon kaikkea

onnea, missä päin täällä sijaitsee verrattoman prinsessan Doña Dulcinea

Tobosolaisen palatsi?

— Herra, — vastasi mies — minä olen täällä vieras, olen ollut

paikkakunnalla vain muutamia päiviä erään rikkaan talonpojan

peltotyöläisenä. Tuossa vastapäätä olevassa talossa asuvat seurakunnan

pappi ja lukkari; he molemmat tai jompikumpi heistä voi antaa teidän

armollenne tietoa tuosta rouva prinsessasta, sillä heillä on kaikkien

Toboson asukkaitten luettelo. Totta puhuen en kumminkaan usko, että

koko paikkakunnalla asuu ketään prinsessaa, vaikka täällä on paljon

niin ylhäisiä naisia, että jokainen heistä saattaa olla prinsessa

kotonaan.

— Näitten joukossa, ystäväni, — sanoi Don Quijote — täytyy siis olla

hänenkin, jota tässä tiedustelen.

— Mahdollista kyllä, — vastasi renki — mutta hyvästi nyt, päivä alkaa

jo koittaa.

Hän hoputti muulejaan eikä kuunnellut enempiä kysymyksiä. Sancho

huomasi herransa olevan mietteissään ja sangen tyytymättömänä ja sanoi

hänelle:

— Armollinen herra, päivä koittaa, minkä ehtii, eikä ole hyvä,

että aurinko löytää meidät kadulta; on parasta, että lähdemme ulos

kaupungista ja että teidän armonne piiloutuu johonkin läheiseen

metsikköön. Päivän tultua minä palaan tänne ja etsin kaupungin joka

ainoasta kolkasta armollisen neidin taloa, linnaa tai palatsia, ja

olisipa onnetonta, jollen sitä löytäisi, ja sen löydettyäni minä puhun

hänen armonsa kanssa ja sanon hänelle, että teidän armonne on täällä

odottamassa hänen käskyjään ja kehoitustaan tulla häntä näkemään hänen

kunniansa ja maineensa siitä kärsimättä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — lausuit muutamalla sanalla

tuhansia oivallisia asioita. Minulle antamasi neuvo on tervetullut,

ja minä suostun siihen varsin mielelläni. Tule, poikani, lähdetään

etsimään paikkaa, mihin voin piiloutua, ja sitten sinä, kuten sanoit,

voit palata etsimään, kohtaamaan ja puhuttelemaan valtiatartani,

jolta toivon hänen älynsä ja kohteliaisuutensa vuoksi saavani ylen

ihmeellisiä suosionosoituksia.

Sancho tahtoi saada isäntänsä pois kaupungista niin pian kuin suinkin,

jottei hän huomaisi valheeksi sitä vastausta, jonka hän, Sancho, oli

muka tuonut Dulcinealta Sierra Morenaan. Hän joudutti lähtöä niin,

että he viipymättä kääntyivät kaupungista takaisin, ja kahdentuhannen

askelen päässä he sitten kohtasivatkin metsikön eli lehdon, mihin Don

Quijote piiloutui. Sancho palasi kaupunkiin puhuttelemaan Dulcineaa, ja

tällä lähettiläsretkellä hänelle sattui seikkoja, jotka vetoavat uuteen

tarkkaavaisuuteen ja uuteen luottamukseen.

Kymmenes luku,

missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti

Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin

tapahtumista.

Alkaessaan kertoa, mitä tähän lukuun sisältyy, tämän suuren

historian kirjoittaja sanoo, että olisi mielellään sivuuttanut

nämä seikat vaieten, koska pelkää, ettei kukaan niitä usko; Don

Quijoten hullutukset näet saavuttivat tällöin kaikkein suurimpien

kuviteltavissa olevien hullutusten huipun ja rajan, menivätpä vielä

pari pyssynkantamaa kauemmaksikin. Mutta tästä pelosta ja epäilyksestä

huolimatta hän sittenkin lopulta merkitsi ne kirjaan aivan niinkuin

ritari ne suoritti, lisäämättä historiaan totuuden hiventäkään ja

ottamatta yhtäkään sellaista pois sekä vähääkään välittämättä siitä,

että häntä voidaan syyttää valehtelijaksi. Hän olikin oikeassa,

sillä totuus ei katkea, vaikka se kuinka ohenisi, ja se on aina

valheen yläpuolella niinkuin öljy veden pinnalla. Hän siis jatkaa

historiaansa ja kertoo, että Don Quijote, piilouduttuaan metsikköön,

tammilehtoon tai viidakkoon suuren Toboson läheisyyteen, käski Sanchon

palata kaupunkiin ja tulla hänen näkyviinsä vasta sitten, kun oli

hänen puolestaan puhutellut hänen valtiatartaan ja pyytänyt tätä

sallimaan hänen orjuuteensa annetun ritarin päästä kohtaamaan häntä

sekä suvaitsemaan samalla antaa hänelle siunauksensa, jotta hän voisi

toivoa valtiattarensa avulla saavansa aivan onnellisesti suoritetuiksi

kaikki uhkayrityksensä ja vaaralliset seikkailunsa. Sancho lupasi

tehdä niinkuin hänen käskettiin ja tuoda yhtä hyvän vastauksen kuin

edellisellä kerralla.

— Mene, poikani, — virkkoi Don Quijote — äläkä hämmenny, kun joudut

sen kauneuden auringon loistoon, jota nyt lähdet etsimään. Sinä olet

onnellisin kaikista maailman aseenkantajista. Pidä mielessäsi äläkä

anna muististasi häipyä, kuinka hän sinut ottaa vastaan: punastuuko

hän, kun esität hänelle minun terveisiäni, muuttuuko hän levottomaksi

ja rauhattomaksi kuullessaan minun nimeni, eikö hän voi jäädä istumaan

pielukselleen, jos hän sinun saapuessasi on istumassa ylhäisellä

paikallaan; jos hän taas on seisoallaan, niin katso tarkoin, nojautuuko

hän milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa, toistaako hän kaksi vai

kolme kertaa sinulle antamansa vastauksen, muuttaako hän sen lempeästä

karuksi vai tylystä helläksi, nostaako hän kätensä hiuksiinsa niitä

järjestääkseen, vaikka ne eivät ole epäjärjestyksessä, sanalla sanoen,

poikani, tarkkaa kaikkia hänen tekojaan ja liikkeitään; jos näet kerrot

ne minulle sellaisinaan, niin minä voin saada selville kaikki, mitä

piilee hänen sydämensä syvyydessä, mitä minun rakkauteeni tulee. Sinun

näet tulee tietää, Sancho, ellet sitä jo tiedä, että rakastuneitten

kesken ovat ne ulkonaiset eleet ja liikkeet, joita heissä voidaan

havaita, kun on kysymyksessä heidän rakkautensa, kaikkein varmimmat

viestintuojat, jotka ilmoittavat, mitä heidän sielunsa sisimmässä

tapahtuu. Mene, ystäväni, ja opastakoon sinua onni, joka on parempi

kuin minun, ja päättyköön sinun retkesi toisin kuin minä pelkään

ja odotan sen päättyvän jääden tänne synkkään yksinäisyyteen sinun

poistuessasi.

— Minä menen heti ja tulen kohta takaisin, — sanoi Sancho — ja

avartakaa te, armollinen herra, pientä sydäntänne, joka nyt ei taida

olla pähkinää suurempi, ja muistakaa myös sananpartta, että rohkeus

kovan onnen voittaa ja että siellä, missä ei ole liikkiöitä, ei ole

koukkujakaan, joihin ne voisi ripustaa, ja sanotaanhan vielä niinkin,

ettei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa. Minä

tarkoitan, että vaikka emme yöllä löytäneetkään armollisen neidin

palatsia tai linnaa, uskon nyt päivän tultua sen löytäväni, kun

kaikkein vähimmin arvaan, ja kun se kerran on löytynyt, niin antakaa

minun pitää hänestä huoli.

— Totisesti, Sancho, — sanoi Don Quijote — sinä sovitat alinomaiset

sananlaskusi niin hyvin siihen, mikä on kysymyksessä, että minä

rukoilen Jumalaa suomaan minulle paremman onnen omissa aikeissani.

Hänen niin sanottuaan Sancho käänsi hänelle selkänsä ja hoputti

harmoansa, ja Don Quijote jäi paikoilleen ratsunsa selkään varautuen

jalustimiinsa ja nojaten peitseensä, mieli täynnä synkkiä ja sekavia

ajatuksia. Mutta me jätämme hänet nyt siihen ja seuraamme Sancho

Panzaa, joka lähti herransa luota yhtä hämmentyneenä ja mietteissään

kuin tämä jäi paikoilleen, vieläpä siinä määrässä, että hän tuskin

metsiköstä lähdettyään käänsi päätään, havaitsi Don Quijoten olevan

näkymättömissä, astui juhtansa selästä maahan, istuutui erään puun

juurelle ja alkoi keskustella itsensä kanssa tällä tavalla:

— Kuulkaahan nyt, Sancho veikko, minne teidän armonne on oikeastaan

menossa? Menettekö etsimään jotakin kadottamaanne aasia? — En suinkaan.

— No mitä te sitten etsitte? — Minä menen etsimään ilman vain erästä

prinsessaa, joka on kauneuden aurinko ja taivas kaikkineen. — Mistä

te luulette löytävänne tuon, mitä sanotte, Sancho? — Mistäkö? Toboson

suuresta kaupungista. — Hyvä, ja kenen puolesta menette häntä etsimään?

— Suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen puolesta, joka torjuu kaikki

vääryydet, antaa nälkäiselle juotavaa ja janoiselle syötävää. —

Kaikki tuo on varsin hyvää. Mutta tiedättekö, missä hän asuu, Sancho?

— Isäntäni sanoo, että hänen täytyy asua jossakin kuninkaallisessa

palatsissa tai upeassa linnassa. — Oletteko ehkä nähnyt hänet joskus?

— Me emme ole häntä nähneet milloinkaan, en minä eikä isäntäni. —

Entä onko mielestänne viisasta ja oikeata, että tobosolaiset saavat

tietää teidän olevan täällä ja aikovan saattaa heidän prinsessojaan

päästä pyörälle ja tehdä heidän naisiaan levottomiksi, niin että miehet

tulevat tänne ja paukuttavat kylkiänne, niin ettei teihin jää yhtään

rikkomatonta luuta? — Siinä he totisesti tekisivät aivan oikein,

jolleivät ota huomioon, että minä tulen lähettiläänä ja että »olette

vain viestintuoja,[28] teitä ei siis syyttää voi». — Älkää siihen

luottako, Sancho: manchalaiset ovat yhtä kiivaita kuin kunniastaan

arkoja eivätkä salli kenenkään nousta nokalleen. Jos he saavat teistä

vihiä, niin totisesti teidät paha perii. Piru siihen leikkiin käyköön,

ottakoot muut selkäänsä, minä en ota. Minäkö tässä lähtisin vaaran

paikkaan toisten huvin vuoksi! Sitäpaitsi on Dulcinean etsiminen

Tobososta yhtä toivotonta kuin lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta[29]

tai kandidaattia Salamancasta. Piru, piru itse minut on tähän

pinteeseen saattanut eikä kukaan muu!

Niin Sancho jutteli itsekseen ja lausui sitten päätöksensä näin:

— No niin, kaikkiin vaivoihin on apu olemassa, lukuunottamatta

kuolemaa, jonka ikeeseen meidän kaikkien täytyy taipua, vaikka kuinka

vastaan hangoitellen, kun tämä elämä kerran päättyy. Minä olen

huomannut tuhansista merkeistä herrani niin hulluksi, että hänet

pitäisi sitoa, mutta enhän ole itsekään paljon häntä huonompi, vaan

vielä vähäjärkisempi kuin hän, koska häntä seuraan ja palvelen, jos

kerran sananlasku on oikeassa sanoessaan: »Sano minulle kenen kanssa

seurustelet, niin minä sanon kuka olet» tai se toinen, joka sanoo:

»Ei ole veljesi se, joka veljeksesi syntyy, vaan se, jonka veljeksi

valitset». Koska siis herrani on aivan varmaan hullu ja koska häntä

vielä vaivaa semmoinen hulluus, että hän enimmäkseen luulee seikkoja

aivan toisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, valkoista mustaksi ja

mustaa valkoiseksi, niinkuin nähtiin silloin, kun hän väitti, että

tuulimyllyt olivat jättiläisiä ja kirkonmiesten muulit dromedaareja,

lammaslaumat toistensa kimppuun hyökkääviä sotajoukkoja ja paljon muuta

samanmoista, niin ei myöskään tule olemaan vaikeata hänelle uskotella,

että joku maalaistyttö, ensimmäinen, joka täällä tielleni osuu, on

neiti Dulcinea; ja jollei hän sitä usko, niin minä vannon sen, ja jos

hän pitää päänsä, niin minä olen vielä itsepintaisempi ja sanon aina

viimeisen sanan, kävi miten kävi. Ehkäpä juuri tämä itsepintaisuuteni

vaikuttaa häneen niin, ettei hän enää lähetä minua tämmöisille

asioille, kun näkee, kuinka huonosti minä ne toimitan, tai ehkä hän,

kuten luulen, otaksuu, että joku ilkeä noita, eräs niistä, joiden hän

väittää tahtovan saattaa häntä vahinkoon, on muuttanut neidin ulkonäön

tuottaakseen herralleni huolta ja harmia.

Saatuaan valmiiksi tämän suunnitelman Sancho Panza tyyntyi, katsoi

asiansa toimittaneensa ja jäi siihen paikkaan iltapuolelle saakka,

jotta Don Quijote otaksuisi hänen ehtineen käydä Tobosossa, ja hänellä

oli niin hyvä onni, että hän jälleen noustuaan ja aikoessaan astua

harmonsa selkään näki kolme maalaistyttöä, jotka tulivat Tobososta

häntä kohti ratsastaen aaseilla tai aasintammoilla — tämän historian

kirjoittaja näet ei tässä kohden anna siitä selvää tietoa; luultavampaa

kumminkin on, että ne olivat aasintammoja, koska maalaistytöt yleensä

käyttävät niitä ratsuinaan; mutta meidän ei nyt tarvitse kuluttaa

aikaa ottamalla tästä seikasta selkoa, sillä eihän se ole kovin

tärkeä. Nähtyään tytöt Sancho lähti täyttä laukkaa etsimään herraansa

Don Quijotea, joka hänen saapuessaan huokaili ja lausui lukemattomia

lemmenvalituksia. Nähdessään aseenkantajansa Don Quijote kysyi:

— Mitä kuuluu, parahin Sancho? Saanko merkitä tämän päivän valkoisella

vai mustalla?

— Parasta olisi, — vastasi Sancho — jos teidän armonne merkitsisi

sen punaisella, niinkuin yliopiston ilmoitukset, jotta sen näkisivät

selvästi kaikki, jotka joutuvat sitä katselemaan.

— Sinä siis tuot hyviä uutisia? — virkkoi Don Quijote.

— Niin hyviä, — vastasi Sancho — että teidän armonne ei tarvitse tehdä

muuta kuin kannustaa Rocinantea ja ratsastaa ulos vainiolle kohtaamaan

neiti Dulcinea Tobosolaista, joka tulee tapaamaan teidän armoanne

kahden hovineitinsä kanssa.

‒ Hyvä Jumala! Mitä sanotkaan, parahin Sancho? huudahti Don Quijote.

— Älä huoli minua pettää äläkä lievitä väärällä ilolla minun totista

murhettani.

— Mitä hyötyä minulla olisi teidän armonne pettämisestä, — vastasi

Sancho — varsinkaan, kun te aivan kohta saatte nähdä, että puhun

totta? Kannustakaa ratsuanne, armollinen herra, ja tulkaa näkemään,

kuinka valtiattaremme prinsessa saapuu kauniisti vaatetettuna ja

koristettuna, sanalla sanoen semmoisena kuin hänen arvonsa edellyttää.

Hänen hovineitinsä ja hän itse hohtelevat kultaa, heillä on yllään

lukemattomia helminauhoja, jalokiviä, punatimantteja, kirjokankaita,

joissa on toistakymmentä erilaista silkki- ja kultakirjausta toinen

toisensa päällä; heidän hiuksensa aaltoilevat hartioille ja liehuvat

kohdellen kuin auringon kultaiset säteet, ja, mikä parasta, he tulevat

ratsastaen kolmella papurikolla taka-astujalla, joita parempia ei voi

nähdä.

— Sinä tarkoitat varmaan tasa-astujia, Sancho?

— Ei sillä väliä, — vastasi Sancho — taka-astujia tai tasa-astujia;

mutta ratsastivatpa millä tahansa, he näyttävät joka tapauksessa

hienoimmilta neideiltä, mitä toivoa saattaa, varsinkin valtiattareni,

prinsessa Dulcinea, joka kerrassaan huumaa ihmisen aistit.

— Lähdetään siis, Sancho-poikani, — vastasi Don Quijote — ja

palkinnoksi tästä yhtä odottamattomasta kuin hyvästä uutisesta minä

lupaan sinulle parhaan saaliin, jonka voitan omakseni ensimmäisessä

sattuvassa seikkailussa, ja ellei se sinua tyydytä, lupaan sinulle ne

varsat, jotka saan tänä vuonna tammoistani, jotka kuten tiedät käyvät

kantavina kylämme yhteislaitumella.

— Minä otan mieluummin varsat, — sanoi Sancho sillä ei ole aivan

varmaa, saatteko ensimmäisestä seikkailusta hyvää saalista.

Sillävälin he olivat ehtineet ulos metsästä ja näkivät kolme

maalaistyttöä, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle. Don Quijote

katseli koko Toboson tietä ja nähdessään vain nuo kolme maalaistyttöä

joutui hämmingin valtaan ja kysyi Sancholta, oliko hän eronnut naisista

kaupungin ulkopuolella.

— Kuinka niin, kaupungin ulkopuolella? — sanoi Sancho. — Onko teidän

armollanne silmät takaraivossa, kun ette näe, että ne ovat nuo, jotka

tuossa tulevat säteillen kuin keskipäivän aurinko?

— Minä en näe, Sancho, — sanoi Don Quijote — muuta kuin kolme

maalaistyttöä kolmen aasin selässä.

— Jumala minut pelastakoon perkeleen vallasta! — sanoi Sancho. —

Onko mahdollista, että nuo kolme tasa-astujaa, vai miten niitä

nimitetäänkään, jotka ovat valkoiset kuin vitilumi, näyttävät teidän

armostanne aaseilta? Jumaliste, minä revin parran leuastani, jos se on

totta!

— Mutta minä sanon sinulle, hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote —

että ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen

Don Quijote ja sinä olet Sancho Panza; ainakin ne minusta aaseilta

näyttävät.

— Hiljaa, armollinen herra, — sanoi Sancho — olkaa aivan vaiti,

hierokaa silmiänne ja tulkaa osoittamaan kunnioitustanne sydämenne

valtiattarelle, sillä hän on jo aivan lähellä.

Niin sanottuaan hän ratsasti eteenpäin ottamaan vastaan kolmea

maalaistyttöä, astui maahan harmonsa selästä, tarttui erään tytön aasin

päitsiin, painui polvilleen ja lausui:

— Kauneuden kuningatar, prinsessa ja herttuatar, suvaitkoon teidän

korkeudellisuutenne ja suurellisuutenne sulkea armoonsa ja suosioonsa

tämän teidän orjuuteenne annetun ritarin, joka seisoo tuossa kuin

marmoripatsaaksi muuttuneena, aivan hämmentyneenä ja jäykistyneenä

havaitessaan olevansa teidän ihanuutenne edessä. Minä olen hänen

aseenkantajansa Sancho Panza, ja hän on monivaiheinen ritari Don

Quijote Manchalainen, jota myös nimitetään Murheellisen hahmon

ritariksi.

Nyt oli Don Quijotekin polvistunut Sanchon viereen ja katseli

tuijottavin silmin ja hämmentynein katsein häntä, jota Sancho oli

nimittänyt hänen kuningattarekseen ja valtiattarekseen, mutta

huomatessaan siinä vain talonpoikaistytön, joka sitäpaitsi ei ollut

ollenkaan sievä, vaan pyöreänaamainen ja nykerönenäinen, hän joutui

hämmingin ja ihmetyksen valtaan eikä uskaltanut avata suutansa.

Tytötkin hämmästyivät nähdessään nuo molemmat aivan erilaiset miehet

polvillaan maassa ja huomatessaan, että he estivät heidän kumppaniaan

ratsastamasta eteenpäin; mutta se, jota pidätettiin, aivan suloton ja

äkäinen olento, virkkoi heille:

— Menkää hiiteen siitä tieltä ja päästäkää meidät menemään, meillä on

kiire.

Siihen vastasi Sancho:

— Oi prinsessa ja koko Toboson valtiatar! Kuinka voi teidän jalo

sydämenne olla heltymättä, kun näette tässä ylhäisen persoonanne edessä

polvillaan vaeltavan ritarikunnan lujimman patsaan ja tukipylvään?

Toinen tyttö sanoi tuon kuultuaan:

— Minun tekee mieli sukia sinua, sinä appiukkoni aasi! Kas vain,

tulevatko nyt herraskaiset pitämään pilanaan meitä maalaistyttöjä,

luullen, että me emme osaa piestä kieltämme yhtä hyvin kuin he! Menkää

tiehenne ja antakaa meidän mennä rauhassa, se on teille terveellisintä.

— Nouse, Sancho; — sanoi nyt Don Quijote — minä huomaan selvästi,

että Onnetar, joka ei ole vielä saanut kyllikseen minua kiusata, on

sulkenut kaikki tiet, joita pitkin voisi jotakin iloa tulla vaivaiseen

sieluun, mikä ruumiissani asuu. Ja sinä, kaiken oivallisuuden huippu,

mitä ihminen voi omakseen toivoa, inhimillisen rakastettavuuden

täydellisyys, tämän sinua palvovan sydämen ainoa lääke — koska minua

vainoava ilkeä noita on luonut silmiini pilvisen kaihin ja vain minun

silmissäni, mutta ei toisten, muuttanut sinun verrattoman kauneutesi

ja sinun ihanat kasvosi vaivaisen maalaistytön hahmoon, kenties

samalla muuttaen minutkin jonkinlaiseksi hirviöksi, siten tehden minut

inhoittavaksi sinun silmissäsi, älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi

ja rakkaasti katsahtamasta, sillä näethän jo siitä, että olen nöyrästi

polvistunut sinun väärennetyn ihanuutesi eteen, kuinka hartaasti minun

sieluni sinua palvoo.

— Turhia loruja! — vastasi tyttö. — Minäkö huolisin kuunnella

tuommoista jaaritusta! Pois tieltä ja päästäkää meidät menemään, ja

kiitoksia vain paljon.

Sancho väistyi syrjään ja laski hänet menemään, ylen iloisena siitä,

että hänen juonensa oli niin hyvin onnistunut. Huomattuaan päässeensä

vapaaksi se tyttö, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, hoputti heti

»taka-astujaansa» pistäen sitä kepin päähän kiinnitetyllä piikillä;

niin että se lähti viilettämään pitkin lakeutta. Mutta tuntiessaan

pistävän piikin, joka ärsytti sitä tavallista enemmän, aasi alkoi

hyppiä ja potkia, niin että neiti Dulcinea kellahti tantereeseen. Sen

nähtyään Don Quijote riensi luo häntä nostamaan ja Sancho asettamaan

sijoilleen satulaa ja kiinnittämään sen hihnoja; satula näet oli

vierähtänyt aasin vatsan alle. Kun satula oli jälleen paikoillaan ja

Don Quijote oli aikeissa nostaa noidutun valtiattarensa juhdan selkään,

vapautti tyttö hänet siitä vaivasta: hän peräytyi pari askelta, otti

vauhtia, löi molemmat kätensä aasin lautasille ja kavahti satulaan

kevyemmin kuin haukka jääden siihen istumaan hajareisin kuin mies.

Silloin sanoi Sancho:

— Saakeli soikoon, tuo meidän armollinen valtiattaremme on vikkelämpi

kuin hiirihaukka ja hän voisi opettaa taitavimmallekin cordobalaiselle

tai meksikolaiselle, kuinka satulaan hypätään! Hän hyppäsi kuin

lennossa satulan takakaaren yli ja nyt hän panee ilman kannuksia

konkarinsa juoksemaan zeebran lailla. Eivätkä hänen hovinaisensakaan

ole häntä huonompia; ne mennä viilettävät kaikki kuin tuuli.

Niin oli tosiaan laita; huomattuaan Dulcinean nousseen satulaan

molemmat toiset riensivät hänen jälkeensä ja menivät menojaan

kääntymättä katsomaan, ennen? kuin olivat ehtineet puolen penikulman

päähän. Don Quijote seurasi heitä katseellaan ja huomattuaan, ettei

heitä näkynyt, kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomaatko nyt, Sancho, kuinka noidat minua vihaavat? Ja katso,

kuinka pitkälle heidän ilkeytensä ja kateutensa ulottuu, koska ovat

tahtoneet ryöstää minulta senkin ilon, jonka olisin voinut saada

päästessäni näkemään valtiattareni hänen omassa hahmossaan. Minä olen

totisesti syntynyt onnettomien esikuvaksi ja kovan kohtalon nuolien

tähtäystauluksi ja maalilaudaksi. Sinun tulee myös ottaa huomioon,

Sancho, etteivät nuo petturit tyytyneet ainoastaan muuttamaan ja

toiseen muotoon saattamaan Dulcineaani, vaan että he ovat muuttaneet

hänet tuon maalaistytön alhaiseen ja rumaan hahmoon vielä riistäen

häneltä senkin, mikä on ylhäisille naisille erikoisemmin ominaista,

nimittäin hyvän tuoksun, joka johtuu siitä, että heidän ympärillään

on aina ambraa ja kukkia. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että minä,

rientäessäni auttamaan Dulcineaa tasa-astujansa selkään (kuten sinä

sanot, vaikka se minusta näytti aasintammalta), tunsin niin voimakkaan

valkosipulin hajun, että se sai minut voimaan pahoin ja myrkytti minun

sieluni.

— Voi teitä riiviöitä! — huusi nyt Sancho. — Voi teitä kirottuja ja

katalia noitia, kunpa saisin nähdä teidät kaikki pistettyinä nuoraan

kiduksistanne niinkuin silakat vitsaan! Paljon te tiedätte, paljon te

taidatte ja paljon te teette. Olisihan pitänyt riittää, te konnat,

kun muutitte valtiattaremme helminä hohtavat silmät korkkitammien

väriomeniksi ja hänen kultaiset kutrinsa punaisen härän häntäjouhiksi,

sanalla sanoen, kaikki hänen kauniit piirteensä mitoittaviksi; eihän

teidän olisi tarvinnut riistää häneltä hyvää hajua, olisimmehan ainakin

siitä voineet arvata, mitä tuon ruman kuoren alla piili, vaikka minä en

totta puhuen nähnyt hänessä mitään rumaa, vaan pelkkää kauneutta, jota

vielä koroitti ja teki täydelliseksi eräs hänen huulensa yläpuolella

oikeanpuolisessa poskessa oleva syntymämerkki, joka muistutti viiksiä

ja jossa oli seitsemän tai kahdeksan enemmän kuin kämmenen pituista

vaaleata karvaa, kuin kultalankoja.

Koska kasvoissa olevat syntymämerkit — virkkoi Don Quijote — vastaavat

ruumiissa olevia, täytyy Dulcinealla olla toinen samanlainen reidessä

samalla puolella kuin kasvoissa; mutta karvat, jotka ovat niin pitkiä

kuin sanoit, ovat kovin pitkiä syntymämerkin karvoiksi.

— Minä voin sittenkin vakuuttaa teidän armollenne, — vastasi Sancho —

että ne näyttivät siihen paikkaan hyvin sopivan.

— Sen minä kyllä uskon, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sillä luonto

ei ole tehnyt mitään osaa Dulcineassa muunlaiseksi kuin täydelliseksi

ja moitteettomaksi; vaikka hänellä siis olisi sata mainitsemasi laista

syntymämerkkiä, eivät ne hänessä olisi mitään syntymämerkkejä, vaan

tekisivät hänet hohtavaksi kuin kuu ja säteileväksi kuin taivaan tähti.

Mutta sano minulle, Sancho, oliko se satula, jonka sinä sijoitit

paikoilleen ja joka minusta näytti aasin satulalta, oliko se tavallinen

matala satula vai semmoinen, jossa on selkänoja?

— Ei ollut, — vastasi Sancho — vaan se oli karusellisatula, jossa oli

niin upea peite, että se maksaa ainakin puoli kuningaskuntaa.

— Voi, etten minä nähnyt mitään tuosta kaikesta, Sancho! — sanoi Don

Quijote. — Nyt minä sanon jälleen ja tulen sanomaan tuhat kertaa, että

olen kaikkein onnettomin ihminen.

Sancho-veijarin oli vaikea pidättää nauruaan, kun hän kuuli niin

hienosti petetyn herransa hullutukset. Keskusteltuaan vielä kauan

aikaa he nousivat vihdoin jälleen juhtainsa selkään ja lähtivät kohti

Zaragozaa, mihin toivoivat saapuvansa niin ajoissa, että voisivat olla

mukana niissä komeissa juhlissa, joita tässä mainiossa kaupungissa joka

vuosi vietetään. Ennenkuin sinne saapuivat, he kuitenkin joutuivat

kokemaan niin monia suuria ja ennenkuulumattomia seikkoja, että ne

kannattaa merkitä muistiin ja lukea, kuten tuonnempana saamme nähdä.

Yhdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle

hänen kohdatessaan KUOLEMAN VALTIOPÄIVIEN vaunut eli rattaat.

Don Quijote jatkoi matkaansa syvissä mietteissä ajatellen pahaa pilaa,

jonka olivat hänelle tehneet noidat muuttaessaan hänen valtiattarensa

Dulcinean maalaistytön rumaan hahmoon, ja voimatta keksiä mitään keinoa

saadakseen hänet takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Nämä mietteet saivat

hänet niin suunniltaan, että hän huomaamattaan päästi valtoimiksi

Rocinanten ohjakset, ja hevonen, joka huomasi olevansa vapaa, pysähtyi

nyt joka askelella syömään niillä tienoilla kasvavaa vehmasta ruohoa.

Vihdoin hänet herätti mielihauteistaan Sancho Panza sanoen hänelle:

— Armollinen herra, alakuloisuus ei ole eläimiä varten, vaan ihmisiä

varten, mutta antautuessaan liiaksi sen valtaan ihmiset muuttuvat

eläimiksi. Rohkaiskaa siis mielenne, kiristäkää Rocinanten ohjaksia,

virkistykää ja herätkää ja olkaa niin hilpeä kuin vaeltavien ritarien

tulee ja sopii. Mitä pirua tämä tietää? Mitä on tämä mielenmasennus?

Olemmeko täällä vai olemmeko Ranskanmaassa? Vieköön saatana kaikki

Dulcineat! Yhden ainoan vaeltavan ritarin hyvinvointi on arvokkaampi

kuin kaikki maailman noituudet ja muodonmuutokset.

— Ole vaiti, Sancho — vastasi Don Quijote, eikä kovin heikolla äänellä.

— Ole vaiti, sanon minä, äläkä solvaa tuota noiduttua neitoa, sillä

minä yksin olen vikapää hänen onnettomuuteensa ja kovaan kohtaloonsa;

hänen onnettomuutensa johtuu siitä, että ilkeät noidat minua kadehtivat.

— Samaa minä sanon; — vastasi Sancho — sillä voiko kenenkään ihmisen

sydän olla vuodattamatta katkeria kyyneliä, jos on nähnyt hänet ennen

ja näkee hänet nyt?

— Se sinun kelpaa sanoa, Sancho, — virkkoi Don Quijote — koska olet

nähnyt hänet hänen ihanuutensa täydessä loistossa; noituus näet

ei kyennyt himmentämään katsettasi eikä salaamaan sinulta hänen

kauneuttaan, vaan sen myrkyllinen voima kohdistui yksin minuun ja minun

silmiini. Kaikesta huolimatta minä huomasin erään seikan, Sancho,

nimittäin sen, että kuvailit minulle huonosti hänen kauneuttaan. Ellen

väärin muista, sanoit, että hänen silmänsä olivat kuin helmet; mutta

helmillä näyttävät pikemmin merilahnain kuin ylhäisten naisten silmät,

ja Dulcinean silmien täytyy luullakseni olla kuin viheriät smaragdit,

mantelinmuotoiset, ja niiden yläpuolella täytyy olla kulmakarvojen

sijassa kaksi sateenkaarta. Älä huoli puhua helmistä, kun puhut hänen

silmistään, vaan säästä se ylistys hänen hampailleen; sinä taisitkin

erehtyä, Sancho, ja sekoittaa silmät ja hampaat.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minua hämmensi

hänen kauneutensa niinkuin teidän armoanne hänen rumuutensa. Mutta

jättäkäämme tämä kaikki Herran haltuun; hän tietää kaikki, mitä tässä

murheen laaksossa tapahtuu, tässä matoisessa maailmassa, missä elämme

ja missä tuskin on mitään, johon ei sekaantuisi pahuutta, petosta ja

konnuutta. Eräs seikka minua rasittaa, armollinen herra, enemmän kuin

mikään muu, nimittäin ajatus, mitä keinoa teidän armonne voi pitää, jos

voitatte jonkun jättiläisen tai toisen ritarin ja käskette hänen lähteä

neiti Dulcinean ihanien kasvojen eteen; mistä hänet löytää silloin tuo

jättiläisparka tai tuo voitettu vaivainen ja surkea ritari? Olen jo

näkevinäni, kuinka he harhailevat Tobosossa kuin hassut etsien neiti

Dulcineaa eivätkä tunne häntä paremmin kuin isä-vainajaani, vaikka

kohtaisivat hänet keskellä raittia.

— On mahdollista, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettei noituus sentään

kykene estämään voitettuja ja valtiattareni luo lähetettyjä jättiläisiä

ja ritareita tuntemasta Dulcineaa; voimmehan koettaa, näkevätkö he

hänet vai ei, lähettämällä hänen luokseen pari ensimmäistä voitettua ja

antamalla määräyksen, että heidän tulee palata minulle kertomaan, mitä

ovat siinä suhteessa joutuneet kokemaan.

— Minun mielestäni, armollinen herra, — virkkoi Sancho — teidän

ajatuksenne tuntuu hyvältä. Sitä juonta käyttäen me tulemme tietämään,

mitä haluamme saada selville, ja jos on laita niin, että neiti Dulcinea

piilee ainoastaan teidän armonne katseelta, niin onnettomuus koskee

pikemmin teidän armoanne kuin häntä, jos neiti Dulcinea vain saa pysyä

terveenä ja iloisena, voimme olla aivan tyytyväisiä ja siirtyä päivästä

toiseen niin hyvin kuin taidamme, etsien seikkailujamme ja antaen ajan

tehdä tehtäväänsä; se näet kykenee parhaiten lääkitsemään sekä tämän

taudin että muita paljon vaikeampia.

Don Quijote aikoi vastata Sancho Panzalle, mutta samassa ajoivat mutkan

takaa esiin rattaat täynnä mitä erilaisimpia ja eriskummaisimpia

henkilöitä ja hahmoja. Ajomiehen virkaa hoitava muulien ohjaaja oli

ruma paholainen. Rattaat olivat aivan avoimet, niissä ei ollut mitään

reunaverhoja eikä katosta, niin että päivä pääsi paistamaan suoraan

sisään. Ensimmäinen hahmo, jonka Don Quijote sai näkyviinsä, oli itse

Kuolema, jolla sentään oli ihmisen kasvot; sen vieressä oli enkeli

suurine, maalattuine siipineen; toisella puolella oli keisari, jolla

oli päässään kultaiselta näyttävä kruunu; Kuoleman jalkojen edessä

istui se jumala, jota nimitetään Cupidoksi, ilman silmien sidettä,

mutta jousellaan, viinellään ja nuolillaan varustettuna; lisäksi oli

siellä ritari, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, vain vailla

ryntäyslakkia tai kypäriä, jonka sijassa hänellä oli tavallinen hattu,

täynnä erivärisiä sulkia; sitäpaitsi kuului seurueeseen muitakin eri

tavoin puettuja ja erinäköisiä henkilöitä. Nähdessään tuon kaiken niin

äkkiarvaamatta Don Quijote hiukan säpsähti, ja Sanchon sydämen valtasi

pelko; mutta Don Quijote ilahtui aivan kohta, sillä hän otaksui, että

tässä tarjoutui hänelle jokin uusi ja vaarallinen seikkailu, ja niin

ajatellen ja päättäen uhmata vaaraa, olipa se millainen tahansa, hän

asettui rattaitten eteen ja lausui raikuvalla ja uhkaavalla äänellä:

— Ajomies, kuski tai perkele, mikä lienetkin, sano minulle viipymättä,

kuka olet, minne menet ja mitä väkeä sinulla on siinä vaunurähjässäsi,

joka muistuttaa pikemmin Kharonin venhettä kuin tavallisia ajoneuvoja.

Tuon kuultuaan perkele pysähdytti ajopelinsä ja vastasi leppoisasti:

— Armollinen herra, me olemme Angulo Pahan[30] seurueeseen kuuluvia

näyttelijöitä; olemme esittäneet eräässä kylässä tuolla kummun takana

tänä aamuna, kahdeksantena päivänä Kristuksen ruumiin juhlan jälkeen,

hengellisen näytelmän nimeltä _Kuoleman valtiopäivät_, ja meidän

pitää esittää se jälleen tänään iltapäivällä tuossa kylässä, joka

näkyy tänne, ja koska toinen kylä on niin lähellä, tahdoimme säästyä

riisuutumisen ja uuden pukeutumisen vaivoilta ja lähdimme matkaan

niissä pukimissa, joissa näytelmää esitämme. Tämä nuorimies esittää

Kuoleman osaa, tuo toinen on enkeli, tuo nainen, joka on naimisissa

johtajan kanssa, on Kuningatar, tuo mies tuolla on Sotilas, tuo on

Keisari, ja minä olen Paholainen ja eräs näytelmän päähenkilönä; esitän

näet tässä seurueessa aina ensimmäisiä rooleja. Jos teidän armonne

haluaa tietää vielä jotakin meistä, niin kysykää vain minulta; minä

kyllä vastaan teille aivan täsmällisesti, sillä minä, joka olen piru,

tiedän kaikki.

— Niin totta kuin olen vaeltava ritari — vastasi Don Quijote — otaksuin

heti nämä vaunut nähtyäni, että minulle tarjoutui jokin melkoinen

seikkailu, mutta nyt minä sanon, että ilmestyksiä täytyy käsin

koskettaa, jos tahtoo huomata erehtyneensä. Menkää Jumalan nimeen,

hyvät ihmiset, viettäkää juhlanne ja ajatelkaa, voitteko jättää minun

tehtäväkseni jotakin, mistä teille voisi olla hyötyä. Minä teen sen

varsin mielelläni ja aivan auliisti, sillä minä pidin naamiohuveista jo

pienenä poikasena, ja nuoruudessa kaiveli mieltäni kaipaus, kun satuin

näkemään kuljeksivia näyttelijöitä.

Heidän näin keskustellessaan sattui tulemaan eräs seurueeseen kuuluva

mies, joka oli narrinpuvussa, yllään paljon tiukuja ja kepin päähän

kiinnitettynä kolme täyteen puhallettua häränrakkoa. Lähestyessään Don

Quijotea tämä naurettava hahmo alkoi heiluttaa keppiä, takoa tannerta

rakoilla, hypähdellä ilmaan ja kilistellä tiukujaan, ja tuo ilkeä näky

säikähdytti Rocinantea niin, ettei Don Quijote voinut sitä hillitä,

vaan se pillastui ja alkoi kiitää pitkin kenttää nopeammin kuin olisi

luullut sen kuivan luurangon kykenevän liikkumaan. Havaitessaan

herransa olevan vaarassa viskautua tantereeseen Sancho hyppäsi harmonsa

selkään ja riensi hänen avukseen niin nopeasti kuin voi; mutta hänen

ehdittyään luo ritari makasi jo maassa ja hänen vieressään Rocinante,

joka oli kaatunut herransa kanssa; sehän se oli yleensäkin Rocinanten

riehaantumisen ja hänen uhkayritystensä loppu ja päätös.

Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt jättää juhtansa rientääkseen auttamaan

Don Quijotea, kun häränrakkoja heiluttava piru hyppäsi harmon selkään

ja löi sitä rakoilla korville, niin että aasi tuosta säikähtäen

ja peläten pauketta enemmän kuin iskujen aikaansaamaa kipua lähti

kiitämään pitkin lakeutta kohti kylää, mihin näyttelijäseurue oli

menossa juhlaesitystään järjestämään. Sancho näki harmonsa nelistävän

ja näki maassa makaavan isäntänsä eikä tietänyt, kumpaan hätään hänen

piti ensin kiiruhtaa, mutta hyvänä aseenkantajana ja uskollisena

palvelijana hän sittenkin armahti ennemmin herraansa kuin juhtaansa,

vaikka tunsikin sydäntäviiltävää kipua ja kuolemantuskaa joka kerta,

kun näki rakkojen heilahtavan ilmassa ja sitten iskevän hänen harmoaan

lautasille; Sancho näet olisi mieluummin antanut iskujen kohdata omia

silmiään kuin pienintäkään karvaa aasinsa hännässä. Tämän hämmingin ja

huolen alaisena hän saapui Don Quijoten luo, joka oli pahemmin runneltu

kuin hänelle oli mieluista, auttoi hänet Rocinanten selkään ja sanoi

hänelle:

— Armollinen herra, piru vei minun harmoni.

— Mikä piru? — kysyi Don Quijote.

— Se, jolla on ne häränrakot — vastasi Sancho.

— Kyllä minä haen sen takaisin, — virkkoi Don Quijote — vaikka hän

piiloutuisi sen kanssa helvetin syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin.

Seuraa minua, Sancho; nuo vaunut liikkuvat hitaasti, ja minä annan

sinulle menettämäsi harmon korvaukseksi niitä vetävät muulit.

— Ei teidän tarvitse nähdä semmoista vaivaa, armollinen herra, —

vastasi Sancho — teidän armonne voi hillitä vihansa, sillä minusta

näyttää, että piru on jo päästänyt harmon irti, ja se kyllä palaa

isäntänsä luo.

Niin kävikin; piru näet oli ajanut kumoon harmolla, tahtoen matkia Don

Quijotea ja Rocinantea. Hän kulki nyt jalkaisin kohti kylää, ja aasi

palasi isäntänsä luo.

— On kumminkin täysi syy — sanoi Don Quijote kostaa tuon pirun

sopimaton käytös jollekin vaunuissa olevalle, vaikkapa itse Keisarille.

‒ Älkää ajatelkokaan mitään semmoista, armollinen herra, — virkkoi

Sancho — vaan noudattakaa minun neuvoani: älkää milloinkaan etsikö

riitaa näyttelijöiden kanssa, sillä sitä väkeä suositaan kaikkialla.

Minä olen nähnyt erään, joka oli vangittu kahdesta murhasta, pääsevän

vapaaksi ilman minkäänlaisia kulunkeja. Teidän armonne tulee tietää,

että tuota iloista ja hupaista väkeä suojelevat kaikki, että kaikki

heitä suosivat, auttavat ja pitävät arvossa, varsinkin, jos he

kuuluvat johonkin kuninkaalliseen tai etuoikeutettuun seurueeseen;

siinä tapauksessa näet he tai ainakin useimmat heistä ovat asultaan ja

käytökseltään kuin ruhtinaita.

-— Sittenkään — vastasi Don Quijote — tuo näyttelijä-piru ei saa päästä

kerskumaan teostaan, vaikka koko ihmiskunta häntä suojelisi.

Niin sanottuaan hän palasi vaunujen luo, jotka olivat jo ehtineet aivan

lähelle kylää, ja huusi huutamistaan:

— Pysähtykää, odottakaa, te iloinen ja hupainen joukkio; minä tahdon

opettaa teille, kuinka pitää kohdella aaseja ja muita elukoita, joita

vaeltavien ritarien aseenkantajat käyttävät ratsuinaan.

Don Quijote huusi niin äänekkäästi, että vaunuissa olevat kuulivat

hänen sanansa ja ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Nyt hyppäsi vaunuista

alas Kuolema, sen jäljessä Keisari, sitten ajomies-Piru ja Enkeli,

eivätkä Kuningatar ja Cupido-jumalakaan jääneet paikoilleen. He

kaikki poimivat kiviä ja asettuivat riviin odottamaan Don Quijotea

aikoen antaa hänen maistaa näitä teräviä terveisiä. Nähdessään heidät

niin sotilaallisessa järjestyksessä, kädet kohotettuina ja valmiina

linkoamaan kiviä häntä vastaan, Don Quijote pidätti Rocinanten ja

harkitsi, kuinka voisi hyökätä heidän kimppuunsa turvaten omaa

persoonaansa niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Hänen siinä

miettiessään saapui hänen luokseen Sancho, joka havaitsi hänen aikovan

käydä hyvin järjestettyä joukkoa vastaan ja sanoi hänelle:

— Olisi liian mieletöntä ryhtyä semmoiseen yritykseen. Muistakaa,

armollinen herra, ettei tuommoisia pahaa ryöppyä vastaan ole maailmassa

mitään muuta keinoa kuin ryömiä piiloon pronssisen kellon alle. On myös

huomattava, että yksinäinen mies menettelee pikemmin uhkarohkeasti kuin

urhoollisesti hyökätessään sotajoukkoa vastaan, jossa on itse Kuolema,

jossa keisaritkin ottavat osaa taisteluun ja jota auttavat sekä hyvät

että pahat enkelit. Ja jolleivät nämä syyt saa teitä pidättymään, niin

tehköön sen se varma tieto, ettei noiden kaikkien joukossa ole yhtään

ainoata vaeltavaa ritaria, vaikka he näyttävät kuninkailta, ruhtinailta

ja hallitsijoilta.

— Nyt sinä osuit naulan päähän, Sancho, — sanoi Don Quijote — osuit

niin hyvin, että minä voin ja että minun tuleekin luopua jo tekemästäni

päätöksestä. Minähän en voi eikä minulla ole lupaa tarttua miekkaan,

kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, ketään sellaista henkilöä

vastaan, jota ei ole ritariksi lyöty. On oma asiasi, Sancho, tahdotko

kostaa loukkauksen, jota harmosi joutui kokemaan; minä kyllä autan

sinua tästä paikaltani huudoilla ja hyvillä neuvoilla.

— Ei ole mitään syytä, armollinen herra, — vastasi Sancho — kostaa

kenellekään, sillä hyvän kristityn ei sovi kostaa kärsimäänsä

vääryyttä; sitäpaitsi minä kyllä saan harmoni luovuttamaan koston minun

harkintani varaan, ja minun aikomukseni on elää rauhassa ne päivät,

jotka taivas minulle vielä suo.

— Koska päätöksesi on sellainen, — virkkoi Don Quijote — sinä kelpo

Sancho, sinä viisas Sancho, sinä kristillinen Sancho ja sinä vilpitön

Sancho, niin annetaan noitten aaveitten mennä ja lähdetään jälleen

etsimään parempia ja arvokkaampia seikkailuja; minusta tämä seutu

näyttää semmoiselta, että täällä niitä varmaan tarjoutuu paljon ja

varsin merkillisiä.

Hän käänsi ratsunsa. Sancho tarttui aasinsa päitsiin, Kuolema palasi

vaunuihinsa koko lentävän eskadroonansa kanssa lähtien jatkamaan

matkaansa, ja niin päättyi tämä hirmuinen seikkailu Kuoleman vaunujen

kanssa aivan onnellisesti sen terveellisen neuvon vuoksi, jonka

Sancho Panza oli antanut herralleen. Ja jo seuraavana päivänä sattui

tälle erään rakastuneen vaeltavan ritarin kanssa uusi seikkailu, yhtä

jännittävä kuin tämäkin.

Kahdestoista luku.

Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui

pelottoman Peiliritarin kanssa.

Kun oli ehtinyt kulua se päivä, jona olivat kohdanneet Kuoleman, Don

Quijote ja hänen aseenkantajansa viettivät yönsä muutamien korkeitten

ja varjoisien puitten alla Don Quijoten nautittua Sanchon kehoituksesta

muonavaroja, joita aasi kuljetti. Aterian aikana Sancho sanoi

herralleen:

— Kuinka typerästi olisinkaan tehnyt, armollinen herra, jos olisin

valinnut juomarahoikseni saaliin ensimmäisestä seikkailusta, jonka

teidän armonne saattaa päätökseen, enkä olisi ottanut teidän kolmen

tammanne varsoja! Parempi on totisesti pyy pivossa kuin kymmenen

oksalla.

— Jos vain olisit antanut minun hyökätä, niinkuin mieleni teki, olisi

saaliiksesi jäänyt ainakin Keisarinnan kultainen kruunu ja Cupidon

maalatut siivet; minä näet olisin ne temmannut, vaikka kuinka olisivat

vastaan pyristelleet, ja olisin antanut ne sinulle.

— Näyttelevien hallitsijoitten valtikat ja kruunut — vastasi Sancho

Panza — eivät ole milloinkaan olleet puhdasta kultaa, vaan katinkultaa

tai läkkipeltiä.

‒ Se on totta; — virkkoi Don Quijote — eihän olisikaan järkevää, jos

näyttelijäin korut olisivat oikeita, vaan niiden tulee olla valhekoruja

ja vain näennäisiä, kuten näytelmä itsekin. Minä toivon, Sancho, että

alat näytelmistä pitää ja suosia niitä ja niinmuodoin myös niitten

esittäjiä ja sepittäjiä, sillä he kaikki tekevät yhteiskunnalle suurta

hyötyä pitämällä alinomaa edessämme kuvastinta, jossa ihmiselämän

vaiheet nähdään luonnon mukaan kuvattuina, eikä ole olemassa

minkäänlaista vertauskuvallista esitystä, joka osoittaisi meille, mitä

olemme ja mitä meidän tulee olla, havainnollisemmin kuin näytelmä

ja näyttelijät. Ellet sitä usko, niin sano minulle: etkö ole nähnyt

esitettävän mitään näytelmää, jossa esiintyy kuninkaita, keisareita ja

paaveja, ritareita, ylhäisiä naisia ja muita erilaisia henkilöitä? Joku

heistä esittää tappelupukaria, toinen petturia, tämä kauppiasta, tuo

sotilasta, toinen yksinkertaista viisasta, toinen rakastunutta narria,

ja näytöksen päätyttyä ja näyttelijöiden riisuttua pukunsa ovat kaikki

esittäjät toistensa kaltaisia.

— Olenhan minä semmoisen nähnyt — vastasi Sancho. — Aivan samoin —

virkkoi Don Quijote — on laita tämän maailman näyttämöllä, missä toiset

ovat keisareita, toiset paaveja ja niissä, sanalla sanoen, esiintyvät

kaikki henkilöt, joita näytelmässä yleensä voi esiintyä: mutta sitten,

kun on päästy loppuun, toisin sanoen, kun elämä päättyy, riisuu kuolema

heiltä kaikilta heidän erilaiset vaatteensa, ja he ovat haudassa

toistensa kaltaiset.

— Mainio vertaus, — sanoi Sancho — vaikka ei aivan uusi, sillä

minä olen kuullut sen monta kertaa ennen, samoinkuin vertauksen

shakkipelistä, jossa jokaisella nappulalla on pelin kestäessä oma

erikoinen tehtävänsä; pelin päätyttyä ne kaikki heitetään sekaisin

samaan pussiin, niinkuin vainajat heitetään hautaan.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — muutut päivä päivältä yhä

vähemmän yksinkertaiseksi ja yhä älykkäämmäksi.

— Niin kyllä, täytyyhän teidän armonne älystä jotakin tarttua

minuunkin — vastasi Sancho. — Semmoinenkin maa, joka on luonnostaan

hedelmätöntä ja kuivaa, voi ajan mittaan kantaa hyvää hedelmää, jos

sitä lannoitetaan ja viljellään; minä tarkoitan, että seurustelu

teidän armonne kanssa on ollut minun puutteellisen älyni hedelmättömän

maaperän lannoitusta, ja se aika, jonka olen palvellut teitä ja ollut

teidän seurassanne, on ollut sen viljelijä, ja niinmuodoin minä toivon

kantavani hedelmää, joka on siunaukseksi, niin ettei se saata häpeään

eikä pettymykseen niitä sivistyneen käytöksen uria, joita teidän

armonne on raivannut minun hitaaseen ymmärrykseeni.

Don Quijote nauroi Sanchon mutkikkaille puheille, ja hänestä näytti

olevan totta, mitä Sancho oli sanonut sivistymisestään, sillä hän puhui

toisinaan niin taitavasti, että sitä täytyi ihmetellä, vaikka hän aina

tai melkein aina tahtoessaan puhua oppineesti tai hienosti päätti

puheensa syöksymällä yksinkertaisuutensa huipulta tietämättömyytensä

syvään kuiluun; hienointa esitystapaa ja parasta muistia hän osoitti

käyttäessään sananlaskuja, sopivatpa ne sitten käsiteltävään asiaan tai

eivät, niinkuin tästä historiasta on jo varmaan nähty ja huomattu.

Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja Sanchon teki

vihdoin mieli laskea alas silmiensä uutimet, kuten hän tapasi sanoa

halutessaan nukkua. Hän siis riisui harmonsa valjaista ja päästi

sen vapaasti liikkumaan mehevälle nurmelle. Rocinanten satulaa hän

ei riisunut, sillä hänen herransa oli nimenomaan määrännyt, että

heidän liikkuessaan ulkosalla poikkeamatta nukkumaan kurkihirren alle

Rocinanten satulaa ei saanut milloinkaan riisua, koska vaeltavien

ritareitten säätämä ja noudattama vanha pitämys oli sellainen, että

sai ainoastaan irroittaa suitset ja ripustaa ne satulankaareen, mutta

ei suinkaan riisua satulaa. Sancho siis menetteli siten päästäen

hevosen samaan vapauteen kuin harmonsa. Tämän ja Rocinanten kesken

vallitsi niin ainutlaatuinen ja horjumaton ystävyys, että erään

polvesta polveen siirtyneen muistotiedon mukaan tämän todenperäisen

historian kirjoittaja sepitti siitä asiasta kokonaisia lukuja,

mutta ei niitä sitten ottanut teokseensa, koska tahtoi säilyttää

sankarihistorian arvoa ja soveliaisuutta. Toisinaan hän kuitenkin

jättää tämän päätöksensä huomioonottamatta ja kertoo, että molemmat

eläimet, päästyään toistensa seuraan, alkoivat heti hieroa kupeitaan

yhteen, että heidän siitä kyllikseen saatuaan ja siihen väsyttyään

Rocinante laski kaulansa poikkipuolin harmon niskalle (niin että

se ulottui toiselle puolelle kauemmaksi kuin kyynärän päähän) ja

että molemmat sitten tuijottivat mietteliäinä maahan ja saattoivat

seisoa niin kokonaista kolme päivää tai ainakin niin kauan kuin heitä

ei häiritty eikä nälkä pakottanut heitä ravintoa etsimään. Niin,

sanotaanpa vielä tekijän jättäneen jälkeensä kirjoitelman, jossa hän

vertasi heidän ystävyyttään siihen, jonka yhdistämiä olivat Nisos ja

Euryalos sekä Pylades ja Orestes, ja jos kerran niin on laita, voidaan

helposti havaita ja yleisesti ihmetellä, kuinka luja tämä molempien

rauhallisten eläinten ystävyys nähtävästi oli, häpeäksi ihmisille

jotka osaavat niin huonosti pitää yllä keskinäistä ystävyyttä. Siitä

syystä sanotaankin: »Ystävyys jo muuksi muuttui, leikin jätti, suotta

suuttui», ja eräs laulaa: »Ystävä ystävälle piikin silmään jne.» Ja

älköön kukaan ajatelko tekijän harhautuneen liian kauas aineestaan

verratessaan näitten eläinten kesken vallinnutta ystävyyttä ihmisten

ystävyyteen, sillä ihmiset ovat saaneet eläimiltä paljon hyviä

ohjeita ja ovat oppineet heiltä monta tärkeätä seikkaa: haikaroilta

peräruiskeen, koirilta oksentamisen ja kiitollisuuden, kurjilta

valppauden, muurahaisilta viisaan huolenpidon tulevista tarpeista,

norsuilta siveyden ja hevoselta uskollisuuden. Vihdoin Sancho paneutui

nukkumaan korkkipuun alle, ja Don Quijote vaipui uneen valtavan tammen

alla. Mutta jo vähän ajan kuluttua hänet herätti takaa kuuluva ääni,

hän kavahti ylös, katseli ympärilleen, kuunteli, mistä ääni kuului, ja

näki kaksi ratsastavaa miestä, joista toinen laskeutui alas satulasta

sanoen toiselle:

— Astu alas, ystäväni, ja riisu hevosten suitset; minusta näyttää, että

tässä on runsaasti ruohoa sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota

lemmenaatokseni kaipaavat.

Niin sanottuaan hän samassa jo heittäytyi maahan pitkäkseen, ja hänen

heittäytyessään makaamaan kalahtivat hänen varuksensa, mikä oli Don

Quijotelle varma merkki, että hänen täytyi olla vaeltava ritari.

Senvuoksi hän meni nukkuvan Sanchon luo, retuutti häntä käsivarresta,

sai melkoista vaivaa nähden hänet hereille ja sanoi hiljaa:

— Sancho veikkoseni, nyt on tullut se seikkailu.

— Suokoon Jumala, että se päättyy hyvin — vastasi Sancho. — Mutta missä

se on, armollinen herra, se armollinen rouva Seikkailu?

— Missäkö, Sancho? — virkkoi Don Quijote. — Käänny katsomaan, niin näet

tuolla maassa makaavan vaeltavan ritarin, joka minun ymmärtääkseni ei

ole kovin iloinen; minä näet näin hänen hyppäävän hevosen selästä ja

paneutuvan pitkäkseen tehden kaikenlaisia murheellisia eleitä, ja hänen

niin tehdessään hänen varuksensa kalisivat.

— Mutta mistä teidän armonne huomaa, että tämä on seikkailu? — kysyi

Sancho.

— En minä tahdo väittää, — vastasi Don Quijote — että tämä on jo nyt

täysi seikkailu, vaan tarkoitan, että se on seikkailun alku; tällä

tavalla näet seikkailut aina alkavat. Mutta ole nyt hiljaa; minusta

tuntuu, että hän virittää luuttua tai sitraa, ja hän aikoo varmaan

jotakin laulaa, koska rykii ja puhdistaa kurkkuaan.

— Niin tekee totisesti, — vastasi Sancho — ja hän on varmaan rakastunut

ritari.

— Eihän vaeltavien ritarien joukossa muunlaisia olekaan — sanoi Don

Quijote. — Mutta kuunnellaan nyt, ehkä saamme, jos hän todella laulaa,

kiinni langan päästä ja siten selville hänen aivoituksensa, sillä

sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Sancho aikoi vastata isännälleen, mutta hänet esti siitä Metsänritarin

ääni, joka ei ollut kovin huono eikä kovin hyväkään, ja molemmat

kuuntelivat ja kuulivat hänen laulavan näin: