SONETTI.

Päämäärä neuvo, valtiatar, mulle,

mua olijaa oman tahtos mukaan vain —

en silloin harhateille koskaan tulle,

kun tunnen, tiedän käskyjesi lain.

Jos tahdot, etten kertoa saa sulle

palosta lemmen tuskain peittäväin,

soi sanas elossa jo haudatulle,

mut Amor itse puhuu puolestain.

Mun rinnassani riehuu hurja sota,

oon joskus kova lailla timantin,

taas pehmeä kuin vaha saatan olla.

Saat sydämeni, käteesi se ota

ja piirrä siihen mitä tahdotkin:

näät piirtos vielä viime tuomiolla.

Metsänritarin laulu päättyi huokaukseen, joka tuntui tulevan hänen

sydämensä pohjasta, ja vähän ajan kuluttua hän virkkoi murheellisella

ja raukealla äänellä:

— Oi sinä maailman kaunein ja kiittämättömin nainen! Kuinka onkaan

mahdollista, sinä kaikkein jalosukuisin Casildea Vandalialainen, että

sallit tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin tuhoutua ja päättää

päivänsä alinomaisilla harharetkillä ja ankaroissa ja vaikeissa

vastuksissa? Eikö riitä, että olen pakottanut kaikki Navarran ja

Leonin, kaikki Tartesson,[31] kaikki Kastilian ja vihdoin kaikki

Manchan ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi maan päällä?

— Se ei ole totta, — virkkoi nyt Don Quijote — minä olen manchalainen,

mutta en ole vielä milloinkaan tuota tunnustanut, en voi enkä saakaan

tunnustaa mitään, mikä niin toukkaa valtiattareni kauneutta; huomaathan

siis, Sancho, että tuo ritari puhuu mielettömiä. Mutta kuunnelkaamme,

ehkä hän ilmaisee enemmänkin.

— Aivan varmaan; — virkkoi Sancho — hän näet näyttää aikovan valittaa

kokonaisen kuukauden yhteen menoon.

Niin ei kumminkaan käynyt, sillä kuullessaan läheltä puhetta

Metsänritari lopetti valituksensa, nousi seisomaan ja lausui

sointuisalla ja ystävällisellä äänellä:

— Kuka siellä? Mitä väkeä? Kuulutteko iloisten vai murheellisten

joukkoon?

— Murheellisten — vastasi Don Quijote.

— Tulkaa siis minun luokseni — vastasi Metsänritari — ja olkaa varmat

siitä, että tulette itse murheen ja alakuloisuuden luo.

Kuultuaan tuon ystävällisen ja sievän vastauksen Don Quijote meni hänen

luokseen, ja Sancho teki samoin.

Valittava ritari tarttui Don Quijoten käsivarteen sanoen:

— Istuutukaa tähän, herra ritari; minä näet arvaan, että olette ritari

ja kuulutte vaeltavaan ritarikuntaan, jo siitä, että kohtaan teidät

tässä paikassa, missä seurananne on yksinäisyys ja öinen viileys,

vaeltavien ritareitten luonnollinen vuode ja tavanomainen tyyssija.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä olen ritari ja kuulun mainitsemaanne ritarikuntaan, ja vaikka

surut, onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat minun mielessäni kuin

kotonaan, ei sieltä silti ole poiskarkoitettu toisten onnettomuuksiin

kohdistuva myötätunto. Teidän laulustanne havaitsin, että tuskanne ovat

lemmentuskia, minä tarkoitan, että ne johtuvat rakkaudestanne tuohon

kauniiseen kiittämättömään, jonka valituksissanne mainitsitte.

Näin keskustellessaan he olivat jo istuutuneet maankamaralle hyvässä

sovussa ja ystävyydessä, ollenkaan aavistamatta, että aikoisivat päivän

koittaessa rikkoa toistensa pääkuoren.

— Oletteko tekin, herra ritari, — kysyi Metsänritari Don Quijotelta —

ehkä rakastunut?

— Se on minun onnettomuuteni; — vastasi Don Quijote — vaikka

oikeastaanhan pitäisi niin oivalliseen päämäärään tähdätyistä

tunteista syntyviä kärsimyksiä katsoa pikemmin taivaan armoksi kuin

onnettomuudeksi.

— Se on totta, — virkkoi Metsänritari — ja niin olisi laita, jolleivät

järkeämme ja ymmärrystämme hämmentäisi ylenkatseen ilmaukset, jotka

usein toistuessaan tuntuvat kostolta.

— Minun valtiattareni ei ole minua milloinkaan ylenkatsonut — vastasi

Don Quijote.

— Ei totisesti; — lausui Sancho, joka seisoi heidän vieressään —

valtiattaremme näet on lauhkea kuin lammas ja pehmeämpi kuin sula voi.

— Onko tuo teidän aseenkantajanne? — kysyi Metsänritari.

— On kyllä — vastasi Don Quijote.

— Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt aseenkantajaa, — virkkoi

Metsänritari — joka on rohjennut puhua, kun hänen herransa puhuu;

katsokaahan vain tuota minun aseenkantajaani, joka on isänsä kokoinen,

mutta ei ole tiettävästi milloinkaan avannut suutansa minun puhuessani.

— Niin totisesti, — sanoi Sancho — minä olen puhunut, ja minä saan

puhua paremmankin kuin tuommoisen... Mutta jääköön sikseen, sillä

pöyhimisestä se vain pahenee.

Metsänritarin aseenkantaja tarttui Sanchon käsivarteen ja sanoi hänelle:

— Lähtekäämme me molemmat semmoiseen paikkaan, missä voimme

aseenkantajien tavalla keskustella mitä haluamme ja jättäkäämme nuo

hyvät herramme kiihdyttämään toisiaan lemmentarinoilla; päivä näet

varmaan koittaa, ennenkuin he ovat ehtineet loppuun.

— Mennään vain, — sanoi Sancho — ja minä sanon teidän armollenne,

kuka olen, jotta saatte nähdä, että minä kuulun niiden kahdentoista

aseenkantajan joukkoon, jotka ovat maailman kielevimpiä.

Niin molemmat aseenkantajat poistuivat, ja heidän kesken sukeutui

keskustelu, joka oli yhtä hupainen kuin heidän herrojensa keskustelu

oli vakava.

Kolmastoista luku,

jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja

esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä,

harvinainen ja miellyttävä keskustelu.

Ritarit ja aseenkantajat olivat nyt eronneet; viimeksimainitut

kertoivat toisilleen elämänvaiheitaan, ensinmainitut lemmenseikkojaan;

mutta historia kertoo ensiksi palvelijain keskustelun ja sitten

isäntien puheet. Sanotaan siis, että aseenkantajien poistuttua vähän

matkan päähän isännistään Metsänritarin aseenkantaja sanoi Sancholle:

— Meidän viettämämme ja elämämme elämä on vaivalloista, arvoisa

herra. Me saamme tosiaan syödä leipämme otsamme hiessä, siten kokien

erästä niistä kirouksista, jotka Jumala määräsi meidän ensimmäisille

esivanhemmillemme.

— Sopii myös sanoa, — lisäsi Sancho — että me syömme sen ruumiimme

vilussa, sillä kuka saakaan kärsiä enemmän hellettä ja enemmän pakkasta

kuin vaeltavan ritarikunnan vaivaiset aseenkantajat? Ja asiat eivät

olisi niinkään hullusti, jos saisimme edes riittävästi ravintoa, sillä

suru vaivaa vähemmän, jos on suuhun pantavaa, mutta toisinaan voi

sattua, että kuluu päivä ja parikin, jolloin emme saa suuhumme mitään

muuta kuin tuulenviimaa.

— Kaiken tuon saattaisi sittenkin kestää ja sietää, — sanoi

Metsänritarin aseenkantaja — jos voisi toivoa saavansa jotakin palkkaa;

ellei näet vaeltava ritari, jonka palveluksessa aseenkantaja on,

ole kovin kovaonninen, niin aseenkantaja saa ennemmin tai myöhemmin

palkakseen ainakin jonkin sievän käskynhaltianviran jollakin saarella

tai herttuakunnan, jota kelpaa näyttää.

— Minä — virkkoi Sancho — olen jo sanonut isännälleni, että tyydyn

jonkin saaren käskynhaltian virkaan, ja hän on niin jalo ja antelias,

että on luvannut minulle sen jo monet monituiset kerrat.

— Minä — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — tyydyn siihen, että saan

palveluksistani korvaukseksi jonkin tuomioherrakunnan, ja minun

isäntäni onkin määrännyt minulle semmoisen ja aivan verrattoman!

— Teidän armonne isännän — virkkoi Sancho — täytyy siis olla

kirkollinen ritari, koska hän voi lahjoittaa uskollisille

aseenkantajilleen semmoisia etuja; minun isäntäni sitävastoin on

pelkkä maallikko, vaikka kyllä muistan, että älykkäät, joskin

nähdäkseni ilkeämieliset henkilöt, kerran yllyttivät häntä rupeamaan

arkkipiispaksi; mutta hän tahtoi ruveta vain keisariksi, ja minä

pelkäsin silloin kovin, että hänen tekisi mieli ruveta kirkonmieheksi,

sillä minä en kelpaa kirkollisten palkkapitäjien haltiaksi; minun näet

täytyy sanoa teidän armollenne, että vaikka olen ihmisen näköinen, olen

kumminkin liian raadollinen kuuluakseni kirkonmiesten joukkoon.

— Teidän armonne varmaan erehtyy; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja —

saarten käskynhaltiain virat näet eivät ole aina parasta lajia. Niitä

on hyvinkin hankaloita, toiset ovat vähätuottoisia, toiset ikäviä ja,

sanalla sanoen, kaikkein oivallisin ja parhaiten järjestetty tuo sekin

mukanaan raskaan taakan huolia ja vaikeuksia, jotka saa kannettavikseen

se vaivainen, jonka osaksi semmoinen virka on tullut. Olisi paljon

parempi, jos me, jotka tätä kirottua palvelusta harjoitamme, lähtisimme

takaisin kotiin ja askartelisimme siellä hauskemmissa toimissa,

esimerkiksi metsästäen ja kalastaen; sillä eihän maailmassa ole niin

köyhää aseenkantajaa, ettei hän omista hevosluuskaa, paria jahtikoiraa

ja ongenvapaa, joilla voi kuluttaa aikaansa kotikylässään?

— Ei minulta mitään semmoista puutu — vastasi Sancho. — Totta kyllä,

että minulla ei ole hevosta, mutta minulla on aasi, joka on kaksi

vertaa arvokkaampi kuin isäntäni ratsu. Käyköön minun huonosti jo ihan

ensi vuonna, jos vaihdan aasia, vaikka minulle annettaisiin neljä

vakkaa jyviä kaupanpäällisiksi. Teidän armonne ehkä luulee, että puhun

leikkiä kiittäessäni harmoani; juhtani näet on väriltään harmaa. Eikä

minulta jahtikoiriakaan puuttuisi, sillä niitä on minun kylässäni

liikaakin, ja sitäpaitsi on metsästys kaikkein hauskinta, kun se

tapahtuu toisten kustannuksella.

— Toden totta, herra aseenkantaja, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja

— minä olen lujasti päättänyt heittää hiiteen näiden ritarien

hullutukset ja palata kotikylään kasvattamaan pieniä lapsiani, joita

minulla on kolme, kaikki koreita kuin itämaitten helmet.

— Minulla on kaksi, — sanoi Sancho — joita voisi näyttää vaikka

paaville, varsinkin tyttöä, josta minä, jos Jumala suo, kasvatan

kreivittären, vaikka tytön äiti kuinka vastaan hangoittelisi.

— Kuinka vanha on armollinen neiti, jota kasvatetaan kreivittäreksi? —

kysyi Metsänritarin aseenkantaja.

— Viidentoista, hiukan enemmän tai vähemmän ‒ vastasi Sancho — mutta

hän on pitkä kuin salko, raikas kuin huhtikuun aamu, ja voimaa hänellä

on kuin työmiehellä.

— Jos hän on semmoinen, — vastasi toinen aseenkantaja — niin hän

varmaan kelpaa kreivittäreksi tai vaikka nymfiksi viheriään metsään.

Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka roteva sen veitikan täytyykään

olla!

Siihen vastasi Sancho hiukan vihoissaan:

— Ei hän ole mikään portto enempää kuin hänen äitinsäkään, ja jos

Jumala suo, niin kummastakaan ei sitä tule niin kauan kuin minä elän.

Puhukaa siis säädyllisemmin; minusta näet tuntuu, etteivät nuo teidän

sananne ole oikein sopivia henkilölle, joka on seurustellut vaeltavien

ritareitten kanssa, niinkuin teidän armonne.

— Huonostipa teidän armonne, herra aseenkantaja, ymmärtää minun

kiitokseni ja ylistyksen!! — sanoi toinen. — Ettekö tiedä, että

väkijoukko tapaa huutaa, kun joku ritari iskee areenalla komeasti

härkää peitsellään tai kun joku muuten suorittaa hyvin tehtävänsä: »Voi

porttoa, voi portonpoikaa, kuinka hyvin hän tekee tehtävänsä»? Se, mikä

tuossa lauseessa näyttää solvaukselta, onkin erinomaista kiitosta, ja

hylätkää te, hyvä herra, kaikki poikanne tai tyttärenne, jos he eivät

tee töitä, jotka ansaitsevat semmoisia ylistystä.

— Sen minä teen, — vastasi Sancho ja sillä tavalla ja samasta syystä

teidän armonne voisi nimittää lapsiani ja eukkoani miksi tahansa,

sillä kaikki, mitä he tekevät ja sanovat, ansaitsee erinomaisesti

semmoista kiitosta, ja voidakseni palata heitä näkemään pyydän Jumalaa

vapahtamaan minut kaikesta perisynnistä, toisin sanoen pelastamaan

minut tästä vaarallisesta aseenkantajan virasta, johon olen sortunut

nyt jo toisen kerran; minua näet on siihen houkutellut sata dukaattia

sisältävä kukkaro, jonka kerran löysin Sierra Morenan sydänmailta,

ja nyt piru näyttää minulle milloin siellä, milloin täällä suurta

kultarahoilla täytettyä kukkaroa, niin että minusta tuntuu kuin saisin

sen tuossa paikassa käsiini, ottaisin sen haltuuni, veisin kotiin,

antaisin rahoja lainaksi korkoa vastaan ja elelisin herroiksi; ja niin

kauan kuin tuota ajattelen, tuntuvat minusta helpoilta ja siedettäviltä

kaikki ne vaivat, joita minun täytyy kärsiä tuon mielipuolen isäntäni

kanssa, joka, sen varmasti tiedän, on suurempi hullu kuin ritari.

— Juuri siitä syystä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — sanotaan,

että ahneus pussin puhkaisee; mutta jos isännistä puhutaan, niin koko

maailmassa ei ole suurempaa hullua kuin minun isäntäni, sillä hän

kuuluu niihin, joista sanotaan: »Vieraan taakka aasin selän katkaisee»;

hän näet tekeytyy hulluksi hankkiakseen toiselle ritarille takaisin

hänen menettämänsä järjen ja harhailee maita mantereita etsien jotakin,

mikä luultavasti ei ole hänelle otollista, jos hän sattuu sen löytämään.

— Onko hän kukaties rakastunut?

— On, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — Johonkin Casildea

Vandalialaiseen, joka on samalla kertaa kaikkein kovin ja kaikkein

haurain nainen, mitä koko maailmasta voi löytää; mutta ei hänen

kovuutensa ole se kohta, niistä kenkä kipeimmin puristaa, vaan hänessä

kiehuu ja kuohuu vielä pahempaa pirullisuutta, ja se tulee kyllä ilmi,

ennenkuin on montakaan tuntia kulunut.

‒ Ei ole niin tasaista tietä, — virkkoi Sancho — ettei siinä olisi

mitään kompastuskiveä tai estettä; naapurissa keitetään papuja,

mutta meillä kattiloittain; ja hulluudella on enemmän seuralaisia ja

kuokkavieraita kuin hyvällä älyllä. Mutta jos on totta, kuten sanotaan,

että ystävä on vaivoissa lohdutukseksi, niin teidän armonne voi tuottaa

minulle lohdutusta, koska te palvelette isäntää, joka on yhtä hullu

kuin oma isäntäni.

— Hullu hän on, mutta urhoollinen, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja

— ja suurempi pilkkakirves kuin hullu tai sankari.

— Toisin on minun isäntäni laita; — vastasi Sancho — hänessä näet ei

ole jälkeäkään pilkkakirveestä, vaan hänen sydämensä on vilpitön kuin

kapalolapsen: hän ei kykene tekemään pahaa kenellekään, vaan tekee

hyvää kaikille, hänessä ei ole yhtään vilppiä, lapsi voi uskotella

hänelle keskellä päivää, että on yö, ja tämän hänen yksinkertaisuutensa

tähden minä hänestä pidän kuin silmäterästäni enkä voi jättää häntä,

hulluttelipa hän kuinka paljon tahansa.

— Niin kyllä, minun herrani ja veljeni, — virkkoi Metsänritarin

aseenkantaja — mutta sokean taluttaessa sokeaa ovat molemmat vaarassa

langeta kuoppaan. Meidän on sittenkin paras peräytyä hyvässä

järjestyksessä ja palata kotinurkillemme, sillä ne, jotka etsivät

seikkailuja, eivät aina löydä hyviä.

Sancho syljeksi silloin tällöin, ja hänen sylkensä näytti tahmealta

ja kuivanlaiselta. Sen nähtyään ja huomattuaan sanoi Metsänritarin

sääliväinen aseenkantaja:

— Minusta tuntuu, että kielemme tarttuvat paljosta puhumisesta

kitalakeen; mutta minulla on hevoseni satulankaaressa riippumassa

lääkettä, joka auttaa erinomaisesti.

Hän nousi, meni pois ja palasi aivan kohta kantaen suurta viinileiliä

ja puolen kyynärän pituista pasteijaa; ja tämä ei ole mitään

liioittelua, sillä siihen oli leivottu niin iso kaniini, että Sancho

sitä tunnustellessaan luuli siinä olevan kokonaisen oinaan eikä vain

pienen kilin. Sen nähtyään Sancho sanoi:

— Kuljettaako teidän armonne mukanaan tämmöisiä muonavaroja?

— Kuinkas muuten? — vastasi toinen. — Enhän minä ole niitä asepoikia,

jotka elävät vedellä ja leivällä. Minulla on hevoseni lautasilla

paremmat muonat kuin kenraalilla sodassa.

— Sancho söi odottamatta liikoja kehoituksia ja pisti poskeensa

nyrkinkokoisia möykkyjä. Hän sanoi:

— Niin, teidän armonne on oikea ja uskollinen aseenkantaja, te olette

kuin mylly, joka aina käy ja jauhaa, te olette mainio ja antelias,

kuten osoittaa tämä juhla-ateria, joka näyttää tulleen tänne kuin

noiduttuna, vaikka ei todella olisikaan niin laita. Te ette ole niin

vaivainen ja kurja kuin minä, jolla on haarapussissa vain kappale

juustoa ja sekin niin kovaa, että sillä voisi särkeä jättiläisen

pääkuoren, ja sitäpaitsi pari tusinaa leipäpuunpalkoja ja sama verta

pähkinöitä, kiitos olkoon herrani köyhyyden ja sen käsityksen, joka

hänellä on vaeltavista ritareista; hän näet sanoo, etteivät he saa

käyttää ravintonaan muuta kuin kuivattuja hedelmiä ja vainioilla

kasvavia yrttejä.

— Totisesti, hyvä veli, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minun

vatsani ei huoli valvateista, villipäärynöistä eikä kallioimarteista.

Ajatelkoot isäntämme mitä tahansa, noudattakoot ritarilakejaan, miten

hyväksi näkevät, ja syökööt, mitä heidän lakinsa määräävät; minulla on

mukanani kylmiä liharuokia, satulankaaresta riippuu viinileili, jota

voin kallistaa aina asianhaarain mukaan, ja minulle se on niin rakas ja

kallis, että melkein lakkaamatta sitä suutelen ja syleilen.

Niin sanottuaan hän ojensi viinileilin Sancholle, tämä kohotti sitä,

sovitti sen huulilleen ja tähyili sitten tähtiä neljännestunnin.

Juotuaan hän kallisti päätään, huokasi syvään ja sanoi:

— Voi portonpoika, voi veitikka, kuinka olet oikeata!

— Kas vain, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja kuullessaan Sanchon

sanat — ettekös tekin sanonut viiniä portonpojaksi sitä kiittäessänne?

— Sanoinhan minä, — vastasi Sancho — ja minä tunnustan ja ymmärrän,

ettei ole mikään solvaus, jos nimittää jotakin portonpojaksi, kun

tarkoittaa sillä kiitosta. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra, niin

totta kuin Jumala teille elonpäiviä lisätköön, onko tämä viini Ciudad

Realista?

— Te olette mainio viininmaistaja! — vastasi Metsänritarin

aseenkantaja. — Se on tosiaankin sieltä eikä mistään muualta ja onkin

jo muutaman vuoden vanhaa.

— Miksi te tuon minulle sanotte? — kysyi Sancho. — Älkää luulko, etten

minä kykene arvostelemaan semmoisia asioita. Eikö olekin mainiota,

herra aseenkantaja, että minulla on niin tarkka luonnonvaisto

tuntemaan viinejä, että jos minun annetaan haistaa mitä viiniä

tahansa, minä ilmoitan heti, missä se on kasvanut, mitä lajia se on,

millaista maultaan, kuinka vanhaa ja miten sitä vielä tulee käsitellä,

sekä kaikki muut seikat, jotka viinistä puhuttaessa voivat tulla

kysymykseen? Mutta eipä ihmekään, sillä minun suvussani on ollut isän

puolella kaksi kaikkein mainiointa viinintuntijaa, mitä Manchassa

on pitkiin aikoihin nähty. Ja tämän todistaakseni minä kerron, mitä

heille kerran tapahtui. Heidän koeteltavakseen tuotiin viiniä jostakin

tynnyristä ja pyydettiin heitä lausumaan mielipiteensä viinin tilasta,

sen laadusta, hyvyydestä tai huonoudesta. Toinen maistoi sitä kielensä

kärjellä, toinen vei sen vain lähelle nenäänsä. Ensinmainittu sanoi

viinin maistuvan raudalta, ja toinen sanoi, että se pikemmin maistui

nahalta. Omistaja väitti, että tynnyri oli aivan puhdas ja ettei

viiniin ollut sekoitettu mitään, mistä siihen olisi voinut tulla raudan

tai nahan makua. Siitä huolimatta molemmat mainiot viinintuntijat

pysyivät väitteissään. Aikojen kuluessa viini myytiin loppuun ja

tynnyriä puhdistettaessa löydettiin siitä nahkahihnaan kiinnitetty

pieni avain. Tästä teidän armonne huomaa, että henkilö, joka polveutuu

semmoisista esi-isistä, voi lausua mielipiteensä näissä asioissa.

— Juuri siitä syystä minä sanonkin, — virkkoi Metsänritarin

aseenkantaja — että meidän tulee lakata etsimästä seikkailuja; onhan

meillä kotona leipää riittävästi, niin ettei tarvitse kulkea etsimässä

koreampia kyrsiä; palataan vain kotipuoleen, Jumala kyllä löytää meidät

sieltä, jos tahtoo.

— Minä palvelen isäntääni, kunnes hän saapuu Zaragozaan; sitten voimme

kyllä asiasta toisin sopia.

Sanalla sanoen, molemmat kelpo aseenkantajat jaarittelivat ja joivat

niin paljon, että unen täytyi vihdoin sitoa heidän kieltensä kantimet

ja lievittää heidän janoaan, jonka sammuttaminen oli sula mahdottomuus,

ja niin he vaipuivat uneen, kumpikin halaillen melkein tyhjää

viinileiliä, suussa pureksimattomia ruoankappaleita; ja siihen me nyt

heidät jätämme käydäksemme kertomaan, mitä tapahtui Metsänritarin ja

Murheellisen hahmon ritarin kesken.

Neljästoista luku,

jossa jatkuu kertomus seikkailusta Metsänritarin kanssa.

Don Quijote ja Metsänritari keskustelivat monista asioista, ja historia

kertoo viimeksimainitun sanoneen Don Quijotelle muun muassa:

— Ja sitten, herra ritari, tahdon teille vielä ilmoittaa, että

kohtaloni tai oikeammin sanoen oma vapaa tahtoni sai minut

rakastumaan verrattomaan Casildea Vandalialaiseen. Minä nimitän

häntä verrattomaksi, sillä teistä hänen vertaistaan ei ole ruumiin

kokoon enempää kuin jaloon sukuperään tai kauneuteenkaan nähden. Tämä

mainitsemani verraton Casildea palkitsi rehelliset aikomukseni ja

soveliaat toiveeni vaatimalla minua, samoinkuin Herkuleen äitipuoli

tätä sankaria, käymään moniin erilaisiin vaaroihin, luvaten minulle

aina sellaisen yrityksen päätyttyä, että pääsisin toiveittani perille,

jos suorittaisin vielä yhden. Mutta nämä vaivalloiset työt ovat

liittyneet toinen toiseensa niin, että niitä on lukemattomia ja etten

tiedä, mikä tulee olemaan viimeinen, joka vihdoin tekee mahdolliseksi

rehellisen pyrintöni täyttymisen. Kerran hän vaati minut haastamaan

kaksintaisteluun Sevillan kuuluisan jättiläisnaisen,[32] jonka nimi on

Giralda; tämä on niin urhoollinen ja väkevä kuin ainakin pronssinen

olento, ja vaikka hän ei paikaltaan hievahda, on hän sittenkin kaikkein

liikkuvaisin ja epävakaisin nainen koko maailmassa. Minä tulin, näin

ja voitin ja pakotin hänet pysymään alallaan; puhalsi näet toista

viikkoa vain pohjatuuli. Toisen kerran hän määräsi minut punnitsemaan

Guisandon[33] valtavia, vanhoja härkäpatsaita, mikä tehtävä olisi

sopinut paremmin päivätyöläisille kuin ritarille. Kerran hän käski

minun syöksyä Cabran onkaloon,[34] ennenkuulumattomaan ja hirmuiseen

vaaraan, ja tekemään hänelle tarkkaa selkoa siitä, mitä tuossa

pimeässä kuilussa oli. Minä sain Giraldan pysymään alallaan, punnitsin

Guisandon härät, syöksyin kuiluun ja toin sieltä päivän valkeuteen,

mitä syvyydessä piili, mutta toiveeni jäivät yhä toteutumatta, ja

hänen käskynsä ja ylenkatseensa olivat yhä yhtä ankarat. Loppujen

lopuksi hän käski minun kulkea kaikissa Espanjan maakunnissa ja

pakottaa kaikki niissä harhailevat vaeltavat ritarit tunnustamaan,

että hän yksin on kaikista nykyisin elävistä naisista kauneudeltaan

etevin ja että minä olen kaikkein urhoollisin ja kaikkein rakastunein

ritari koko maailmassa; ja tätä käskyä noudattaen olen jo vaeltanut

suurimmassa osassa Espanjanmaata ja olen voittanut paljon ritareita,

jotka ovat uskaltaneet väittää vastaan. Mutta kaikkein eniten minä

ylpeilen ja ylistän itseäni siitä, että olen kaksintaistelussa

voittanut suurimaineisen ritarin Don Quijote Manchalaisen ja pakottanut

hänet tunnustamaan, että minun Casildeani on kauniimpi kuin hänen

Dulcineansa; ja minä uskon hänet voitettuani voittaneeni kaikki

maailman ritarit, sillä mainitsemani Don Quijote on heidät kaikki

voittanut, ja koska minä olen voittanut hänet, niin hänen maineensa ja

kunniansa on siirtynyt minun haltuuni, sillä »mit' uljaampi on maine

voitetulla, sen kuulummaksi voittaja voi tulla».[35] Ne ovat siis

nyt siirtyneet minun laskuuni ja ovat minun omiani, nuo mainitun Don

Quijoten lukemattomat urotyöt.

Don Quijote oli ihmeissään, kun kuuli Metsänritarin niin puhuvan

ja aikoi lukemattomat kerrat sanoa hänelle, että hän valehteli, ja

tuo sana oli jo hänen kielenkärjellään; mutta hän hillitsi itseään

niin hyvin kuin voi, koska tahtoi pakottaa hänet itse tunnustamaan

valheensa, ja sanoi siis hänelle aivan rauhallisesti:

— Herra ritari, minä en sano mitään siitä, että teidän armonne on

voittanut useimmat Espanjan, vieläpä koko maailmankin vaeltavat

ritarit, mutta uskallan epäillä, että olette voittanut Don Quijote

Manchalaisen. Mahdollista, että olette voittanut jonkun hänen

näköisensä, vaikka onkin hyvin vähän sellaisia, jotka ovat hänen

näköisiään.

— Enkö ole voittanut häntä? — virkkoi Metsänritari. — Sen taivaan

nimessä, joka on meidän yläpuolellamme, minä vakuutan taistelleeni Don

Quijoten kanssa ja voittaneeni ja kukistaneeni hänet. Hän on pitkä

mies, hänen kasvonsa ovat laihat, kaikki jäsenet luisevat ja kuivat,

hänen hiuksensa ovat osittain harmaantuneet, hänellä on käyränlainen

kotkannenä ja pitkät mustat ja riippuvat viikset. Hän retkeilee

Murheellisen hahmon ritarin nimellä, ja hänellä on aseenkantajana eräs

talonpoika nimeltä Sancho Panza; hän rasittaa painollaan ja ohjaa

suitsilla kuuluisaa Rocinante-nimistä ratsua, ja hänellä on sydämensä

valtiattarena joku Dulcinea Tobosolainen, jonka nimi aikoinaan oli

Aldonza Lorenzo, samoinkuin minä nimitän omaa valtiatartani Casildea

Vandalialaiseksi, koska hänen nimensä on Casilda ja hän on kotoisin

Andalusiasta. Jolleivät kaikki nämä todistukset riitä osoittamaan, että

puhun totta, niin tässä on miekkani, joka saa itse epäuskonkin siihen

luottamaan.

— Tyyntykää, herra ritari, — sanoi Don Quijote — ja kuulkaa,

mitä minulla on teille sanottavaa. Teidän tulee tietää, että tuo

mainitsemanne Don Quijote on kaikkein paras ystävä, mitä minulla

on tässä maailmassa, vieläpä niin, että voin sanoa pitäväni häntä

yhtä suuressa arvossa kuin omaa itseäni. Teidän mainitsemistanne

täsmällisistä ja luotettavista tuntomerkeistä minun täytyy päätellä,

että te olette voittanut juuri hänet; mutta toiselta puolen on minusta

silminnähtävää ja kourinkoskettavaa, ettei kysymyksessä voi olla hän,

ellei ole laita niin, että joku niistä monista vihamielisistä noidista,

joita hänellä on paljon (ja varsinkin eräs, joka aina häntä vainoo),

on paneutunut hänen hahmoonsa antautuakseen voitettavaksi ja siten

riistääkseen häneltä maineen, jonka hänen jalot ritarilliset tekonsa

ovat hänelle ansainneet ja hankkineet koko maan piirissä niin pitkältä

kuin sitä tunnetaan. Tämän vakuudeksi tahdon vielä tehdä tiettäväksi,

että mainitut noidat, hänen vihamiehensä, vain kaksi päivää sitten

muuttivat ihanan Dulcinea Tobosolaisen hahmon ja persoonan likaiseksi

ja kehnoksi maalaistytöksi, ja samalla tavalla he varmaan ovat

muuttaneet Don Quijoten. Ja jollei tämä kaikki riitä vakuuttamaan

teille, että puhun totta, niin tässä on itse Don Quijote, joka on

valmis ase kädessä puolustamaan väitettään jalkaisin tai ratsain tai

miten vain haluatte.

Niin sanottuaan hän nousi seisomaan ja laski kätensä miekankahvaan

odottaen, minkä päätöksen Metsänritari tekisi. Tämä vastasi hänelle

yhtä tyynesti:

— Ei hyvä maksaja panttia pelkää; mies, joka on kerran voinut voittaa

teidät, herra Don Quijote, muutetussa hahmossa, voi hyvinkin toivoa

kukistavansa teidät omassa persoonassanne. Koska ei kumminkaan ole

soveliasta, että ritarit suorittavat asetöitään pimeässä, kuin

maantierosvot ja ryövärit, odottakaamme päivän koittoa, jotta aurinko

saa nähdä meidän tekomme. Ja kaksintaistelun ehtona olkoon, että

voitetun tulee alistua voittajan tahtoon ja suostua tekemään, mitä

ikinä hän haluaa, kunhan hän ei määrää mitään sellaista, mikä ei ole

ritarille soveliasta.

— Minä olen erinomaisen tyytyväinen tähän ehtoon ja sopimukseen —

vastasi Don Quijote.

Niin sanottuaan he lähtivät aseenkantajiensa luo, jotka heidän

tullessaan kuorsasivat ja olivat siinä tilassa, missä uni oli heidät

yllättänyt. Ritarit herättivät heidät ja käskivät heidän pitää

ratsut valmiina, koska he aikoivat auringon noustessa käydä veriseen

kaksintaisteluun, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Tämän kuultuaan

Sancho säikähti ja kauhistui; hän näet pelkäsi isäntänsä käyvän

huonosti, koska oli kuullut Metsänritarin aseenkantajan kertovan

herransa urotöistä. Molemmat aseenkantajat lähtivät kumminkin sanaakaan

virkkamatta etsimään hevosia, ja kaikki kolme hevosta ja harmo

olivatkin jo vainunneet toisensa ja seisoivat yhdessä joukossa. Heidän

mennessään sanoi Metsänritarin aseenkantaja Sancholle:

— Teidän tulee tietää, veljeni, etteivät taistelijat Andalusiassa,

ollessaan sekundantteina jossakin kaksintaistelussa, yleensä seiso

joutilaina kädet ristissä taistelijain otellessa toistensa kanssa. Minä

sanon tämän jotta tietäisitte, että herrojemme taistellessa meidänkin

tulee tapella ja piestä toisemme kappaleiksi.

— Se tapa, herra aseenkantaja, — vastasi Sancho — voi esiintyä ja

olla yleinen mainitsemienne rosvojen ja tappelijoiden keskuudessa,

mutta vaeltavien ritareitten aseenkantajien kesken se ei voi tulla

kysymykseenkään. En ainakaan ole kuullut isäntäni mainitsevan semmoista

tapaa, ja hän osaa ulkoa kaikki vaeltavan ritarikunnan säännöt. Ja

vaikka olisi tottakin ja nimenomaan säädetty, että aseenkantajien tulee

taistella heidän herrojensa taistellessa, en kumminkaan aio sitä käskyä

täyttää, vaan maksan mieluummin sakon, joka on määrätty semmoisten

rauhaa rakastavien aseenkantajien maksettavaksi. Ja olenpa varma siitä,

ettei se ole enempää kuin kaksi naulaa vahaa, ja minä maksan mieluummin

ne kaksi naulaa, sillä tiedän hyvin, että ne maksavat minulle vähemmän

kuin liinannöyhtä, jota minun täytyisi käyttää sitoakseni päätäni,

joka minusta tuntuu jo nyt rikotulta ja halkaistulta. Sitäpaitsi

tekee kaiken taistelemisen mahdottomaksi se seikka, ettei minulla ole

miekkaa; minulla näet ei ole ollut eläessäni miekkaa vyöllä.

— Siihen minä tiedän hyvän neuvon; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja

— minulla on tässä kaksi samankokoista liinaista säkkiä; ottakaa te

toinen, minä otan toisen, ja sitten voimme piestä toisiamme säkeillä

yhdenveroisin asein.

— Siihen kyllä suostun, — vastasi Sancho, sillä eihän semmoisesta

taistelusta tarvitse pelätä saavansa haavoja; tuleehan vain selkä

pölytetyksi.

— Ei, ei se niin käy päinsä; — virkkoi toinen — meidän näet täytyy

pistää säkkeihin, jottei tuuli vie niitä mukanaan, puoli tusinaa

sievää sileätä kiveä, yhtä paljon kumpaankin, ja sillä tavalla voimme

toisiamme peitota aiheuttamatta mitään kipua ja vahinkoa.

— Katsokaa vain, hiisi vieköön, — vastasi Sancho — millaisia

soopelinnahkoja ja pumpulitukkoja pistätte säkkeihin, jotta kallomme

eivät tule rikkipuiduiksi ja käsivarret ja sääret rikkijauhetuiksi!

Mutta vaikka ne olisivat täynnä silkkimöykkyjä, niin teidän tulee

tietää, hyvä herra, etten minä aio ruveta tappelemaan; isäntämme

tapelkoot, ja sillä hyvä, me vain juomme ja elämme iloisesti, sillä

aika kyllä pitää huolen siitä, että meiltä elämä loppuu, eikä meidän

tarvitse yrittää keksiä keinoja saadaksemme sen loppumaan ennen oikeata

aikaa ja hetkeä, jolloin se loppuu niinkuin kypsä hedelmä puusta putoaa.

— Kaikesta huolimatta — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — meidän

täytyy taistella ainakin puoli tuntia.

— Eipä suinkaan; — vastasi Sancho — en minä ole niin epäkohtelias ja

kiittämätön, että rupeisin riitelemään vähän vähääkään henkilön kanssa,

jonka seurassa olen syönyt ja juonut. Kun sitäpaitsi en tunne mitään

vihaa tai mieliharmia, niin mitä pirua viitsisinkään ruveta tappelemaan

aivan suotta?

— Siihen — sanoi toinen — minulla on tehokas keino: ennenkuin aloitamme

taistelun, minä tulen koreasti teidän armonne luo ja lyön teitä kolme

neljä kertaa korvalle, niin että kellahdatte kumoon; siitä vihanne

kyllä nousee, vaikka se nukkuisi sikeämmin kuin unikeko.

— Sitä keinoa vastaan minä tiedän toisen, — vastasi Sancho — joka

ei ole sen huonompi: minä otan ryhmysauvan ja ennenkuin teidän

armonne ehtii herättämään minun vihaani, minä nukutan teidän

vihanne kepiniskuilla niin, ettei se herää enää milloinkaan, jollei

mahdollisesti toisessa maailmassa, missä hyvin tiedetään, etten minä

päästä ketään nokalleni tanssimaan. Ja pitäköön kukin huolen omista

asioistaan, vaikka parasta olisi varmaan, jos kumpikin antaisi vihansa

nukkua; kukaan ei voi katsoa toisen ihmisen sydämeen, ja moni lähtee

hakemaan villoja ja palaa kotiin kerittynä, ja Jumala on siunannut

rauhan ja kironnut riidan; jos näet kiusattu ja vangittu kissa voi

muuttua jalopeuraksi, niin Jumala tietää, miksi voinkaan muuttua minä,

joka olen mies. Tahdon siis heti ilmoittaa teidän armollenne, hyvä

herra aseenkantaja, että kaikki paha ja vahinko, mitä kiistastamme voi

johtua, tulee teidän tiliinne.

— Hyvä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Kun Jumala antaa päivän

koittaa, saamme asiaa paremmin harkita.

Sillävälin alkoivat puissa jo visertää tuhannet eriväriset linnut

ikäänkuin erilaisilla hilpeillä sävelillään tervehtien heleätä

aamuruskoa, joka jo näytti kauniit kasvonsa idän uksilla ja

parvekkeilla ja karisteli hiuksistaan lukemattoman määrän vesihelmiä,

joiden suloisessa nesteessä yrtit kylpivät ja näyttivät samalla

vuodattavan hienona sateena valkoista helmivihmaa. Halavoista uhosi

virkistävä manna, lähteet pulppusivat iloisesti, purot solisivat,

metsät riemuitsivat, ja niityt näyttivät entistä loistavammilta aamun

rusottavassa koitteessa. Mutta päivän valkeus oli tuskin ehtinyt tehdä

mahdolliseksi nähdä ja erottaa esineitä, kun Sancho Panzan katse

havaitsi ensiksi Metsänritarin aseenkantajan nenän, joka oli niin

suuri, että se melkein saattoi varjoon hänen koko muun ruumiinsa.

Kerrotaan tosiaankin, että se oli tavattoman kookas, keskeltä käyrä ja

aivan täynnä känsiä, väriltään tummansininen kuin silkkiäismarja; se

riippui kaksi tuumaa suun alapuolelle, ja sen suuruus, väri, känsät

ja käyryys tekivät miehen kasvot niin inhoittaviksi, että Sancho ne

nähdessään alkoi heiluttaa käsiään ja jalkojaan kuin kaatuvatautinen

lapsi ja päätti sydämessään suostua mieluummin ottamaan kaksisataa

korvapuustia kuin suututtamaan tuota hirviötä ja käymään hänen kanssaan

taisteluun. Don Quijote puolestaan katseli hänkin vastustajaansa ja

havaitsi hänen jo panneen kypärin päähänsä ja laskeneen silmikon alas,

niin ettei hänen kasvojaan näkynyt; mutta hän huomasi, että vastustaja

oli roteva, vaikka ei kovin varteva mies. Varusten päällä hänellä

oli päällysnuttu eli asetakki, kuten näytti, kaikkein hienoimmasta

kultakankaasta tehty, ja siinä kiiltävästä peililasista valmistettuja

lukemattomia pieniä kuun kuvia, jotka tekivät hänet ylen hienon ja

komean näköiseksi; hänen kypärissään liehui suuri määrä viheriöitä,

keltaisia ja valkoisia sulkia, peitsi, jonka hän oli asettanut

puunrunkoa vasten, oli erinomaisen suuri ja paksu, ja sen päässä oli

vaaksanmittainen teräskärki.

Kaiken tuon Don Quijote huomasi ja päätteli näkemänsä nojalla, että

tuon ritarin täytyi olla erinomaisen väkevä; mutta hän ei sittenkään

pelännyt niinkuin Sancho Panza, vaan lausui Peiliritarille erittäin

arvokkaasti:

— Ellei teidän suuri taisteluhalunne, herra ritari, kumoa

kohteliaisuuttanne, pyydän teitä sen nimessä hiukan kohottamaan

silmikkoanne, jotta saan nähdä, ovatko kasvonne yhtä urheat kuin muu

olemuksenne.

Suoriuduittepa tästä ottelusta voittajana tai voitettuna, herra ritari,

— vastasi Peiliritari — teillä on joka tapauksessa liiankin paljon

aikaa ja tilaisuutta nähdä minut, ja jos nyt en tyydytä toivomustanne,

niin syynä on se, että katson melkoisesti loukkaavani ihanaa Casildea

Vandalialaista, jos tässä viivyttelen kohottamalla silmikkoani enkä

heti pakota teitä tunnustamaan sitä, minkä tiedätte.

— Mutta voittehan ratsujen selkään noustessamme — virkkoi Don Quijote —

sanoa minulle, olenko minä se Don Quijote, jonka väititte voittaneenne.

— Siihen me vastaamme teille, — sanoi Peiliritari — että olette sen

ritarin näköinen, jonka minä voitin, niinkuin muna on toisen munan

näköinen, mutta koska sanotte noitien teitä vainoavan, en uskalla

väittää, oletteko kysymyksessä oleva henkilö vai ette.

— Minulle se riittää — vastasi Don Quijote — uskoakseni, että olette

joutunut petoksen uhriksi, mutta minä tahdon päästää teidät täysin

vapaaksi siitä erehdyksestä. Tuotakoon ratsumme esiin, niin minä saan

nähdä teidän kasvonne, jos Jumala, valtiattareni ja väkevä käsivarteni

minua tässä auttavat, vähemmässä ajassa kuin te olisitte tarvinnut

kohottaaksenne silmikkoanne, ja te saatte nähdä, etten minä ole se

voitettu Don Quijote, joksi minua luulette.

Siihen he päättivät keskustelunsa ja nousivat ratsujensa selkään, Don

Quijote käänsi Rocinanten lähteäkseen ottamaan tarvittavaa vauhtia ja

kääntyäkseen sitten kohti vastustajaansa, ja samoin teki Peiliritari.

Mutta Don Quijote ei ollut ehtinyt peräytyä kahtakymmentä askelta, kun

kuuli Peiliritarin huutavan. He pysähtyivät molemmat keskitiehen, ja

Peiliritari sanoi:

— Muistakaa, herra ritari, kaksintaistelumme ehto: kuten jo aikaisemmin

sanoin, tulee voitetun antautua täydellisesti voittajan armoille.

— Tiedänhän minä sen; — vastasi Don Quijote ‒ se vain edellytyksenä,

ettei se, mitä voitetulta vaaditaan ja mihin häntä käsketään, saa

millään muotoa rikkoa ritariuden lakeja.

— Se on selvää — vastasi Peiliritari.

Samassa Don Quijote huomasi aseenkantajan merkillisen nenän ja

ihmetteli sitä samoinkuin Sancho, vieläpä niin, että piti miestä

jonkinlaisena hirviönä tai aivan uudenlaisena ihmisenä, jollaisia

maailmassa ei yleensä esiinny. Nähdessään isäntänsä lähtevän ottamaan

vauhtia Sancho ei halunnut jäädä yksin isonenäisen seuraan, sillä hän

pelkäsi, että tuo nenä, vain kerran hänen omaan nenäänsä törmätessään,

tekisi hänet taisteluun kykenemättömäksi, koska hän siitä iskusta tai

pelosta varmaan kellahtaisi maahan. Hän siis lähti juoksemaan isäntänsä

jälkeen, tarttui Rocinanten toiseen jalustinhihnaan ja otaksuessaan,

että isännän oli aika kääntyä, sanoi hänelle:

— Parahin herra, minä rukoilen teidän armoanne, ennenkuin käännytte

ja ryhdytte hyökkäykseen, auttamaan minut tuohon korkkipuuhun, mistä

voin paremmin kuin maassa ollen katsella sitä uljasta taistelua, johon

teidän armonne käy tuota ritaria vastaan.

— Minä luulen ennemmin, Sancho, — sanoi Don Quijote — että sinä haluat

nousta korokkeelle voidaksesi turvallisesti katsella härkätaistelua.

— Toden tunnustaakseni — vastasi Sancho — tuon aseenkantajan julma

nenä minua peloittaa ja kauhistuttaa, niin etten uskalla jäädä hänen

pariinsa.

— Se on tosiaan semmoinen, — sanoi Don Quijote — että säikyttäisi

minuakin, jollen olisi, mikä olen. Tule siis, minä autan sinua

pääsemään, minne haluat.

Don Quijoten auttaessa Sanchoa korkkipuuhun Peiliritari peräytyi

vauhtia ottaakseen niin kauas kuin hänestä näytti tarpeelliselta,

otaksui Don Quijoten jo tehneen samoin eikä huolinut odottaa mitään

torventoitotusta tai muuta merkkiä taistelun alkamiseen, vaan

käänsi ratsunsa (joka ei ollut kevytjalkaisempi eikä muhkeampi

kuin Rocinante) ja hyökkäsi vihollista vastaan täyttä vauhtia,

toisin sanoen keskinkertaista ravia; mutta huomatessaan sitten

ritarin parhaillaan auttavan Sanchoa puuhun hän kiristi ohjaksia ja

keskeytti hyökkäyksensä, mistä hänen ratsunsa oli hänelle erinomaisen

kiitollinen, koska sillä ei ollut mitään halua kiitää eteenpäin.

Don Quijote, joka luuli vastustajansa tulevan täyttä lentoa, painoi

tuimasti kannukset Rocinanten raihnaisiin kupeisiin ja sai sen

semmoiseen vauhtiin, että historia kertoo tämän olleen ainoan kerran,

jolloin sen tiedetään hiukan nelistäneen; muuten sen paraskin kulku oli

vain ilmeistä ravia. Tällä ennenkuulumattomalla raivolla hän syöksyi

sinne, missä Peiliritari epätoivoisesti kannusti ratsuansa saamatta

sitä liikahtamaan tuuman vertaa paikasta, mihin se oli hyökkäyksessään

pysähtynyt. Tänä otollisena hetkenä ja tässä suotuisassa tilaisuudessa

Don Quijote kohtasi vastustajansa, jolla oli hevonen vastuksinaan ja

joka käsitteli peistä, osaamatta tai voimatta laskea sitä sojoon. Don

Quijote ei välittänyt vähääkään hänen vaikeuksistaan, vaan hyökkäsi

aivan turvallisesti ja ilman mitään vaaraa Peiliritarin kimppuun

sellaisella voimalla, että tämä ihan vastoin tahtoansa vierähti maahan

hevosensa lautasten yli ja mäiskähti kenttään niin hervottomasti, että

jäi siihen makaamaan kuin kuollut liikuttamatta jalkaansa enempää kuin

kättänsäkään.

Nähtyään ritarin kukistuvan Sancho kiipesi alas korkkipuusta ja juoksi

täyttä vauhtia herransa luo. Tämä astui alas Rocinanten selästä, meni

Peiliritarin luo, avasi hänen kypärinsä hihnat nähdäkseen, oliko hän

kuollut, ja antaakseen hänen hengittää raitista ilmaa, jos hän sattui

vielä olemaan elossa, ja näki... Kukapa voi kertoa, mitä hän näki,

saamatta kuulijaa hämmästymään, ihmettelemään ja säikähtämään? Historia

kertoo, että hän näki kasvot, muodon, piirteet, kuvan ja profiilin,

jotka kaikki kuuluivat kandidaatti Simson Carrascolle, ja että hän tuon

nähtyään lausui kuuluvalla äänellä:

— Tule tänne, Sancho, näkemään, mitä täällä on nähtävänä ja mikä on

ihan uskomatonta! Kiiruhda, poikani, ja huomaa, mitä noituus voi saada

aikaan, mihin noidat ja loitsijat pystyvät!

Sancho tuli ja nähdessään kandidaatti Carrascon kasvot risti ja siunasi

itsensä tuhanteen kertaan. Koko tänä aikana ei kukistunut ritari

antanut minkäänlaista elonmerkkiä, ja Sancho sanoi Don Quijotelle:

— Minä olen sitä mieltä, armollinen herra, että teidän armonne tulee

joka tapauksessa tarttua miekkaansa ja pistää se tämän kurkkuun,

joka näyttää kandidaatti Simson Carrascolta; kukaties saatte siten

surmatuksi jonkun vihoiksenne noidan.

— Sinä puhut järkevästi, — sanoi Don Quijote sillä sitä parempi, mitä

vähemmän on vihollisia.

Mutta hänen parhaillaan vetäessään miekkaansa pannakseen täytäntöön

Sanchon kehoituksen ja neuvon tuli heidän luokseen Peiliritarin

aseenkantaja, nyt ilman nenää, joka oli tehnyt hänet niin rumaksi, ja

huusi:

— Malttakaa, armollinen herra Don Quijote; henkilö, joka makaa teidän

jalkojenne edessä, on ystävänne Simson Carrasco, ja minä olen hänen

aseenkantajansa.

Nähdessään miehen vailla entistä hirmuisuuttaan Sancho sanoi hänelle:

— Entä nenä?

Siihen vastasi mies:

— Se on minulla täällä taskussa.

Hän pisti kätensä housujensa oikeanpuoliseen taskuun ja veti esiin

maalatusta pahvista tehdyn naamiaisnenän, joka oli sellainen kuin

aikaisemmin mainittiin. Sancho katseli miestä nyt yhä tarkemmin ja

huudahti vihdoin ihan ihmeissään:

— Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon! Eikö tämä ole Tomé Cecial,[36]

naapurini ja hyvä kuomani?

— Olen aivan varmasti! — vastasi nenänsä menettänyt aseenkantaja. —

Minä olen Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä kuoma ja ystävä, ja minä

kerron teille heti kaikki ne konstit, juonet ja viekkaudet, joilla

minut on tänne saatu; mutta pyytäkää ja rukoilkaa sitä ennen armollista

herraanne, ettei hän koske Peiliritariin, ei pitele pahoin, haavoita

eikä surmaa häntä, joka nyt makaa hänen jalkojensa edessä, sillä hän

on aivan varmasti kylänmiehemme, uhkarohkea ja varomaton kandidaatti

Simson Carrasco.

Sillävälin oli Peiliritari tullut tajuihinsa, ja sen nähtyään Don

Quijote asetti paljastetun miekkansa kärjen hänen kasvojensa eteen ja

sanoi hänelle:

‒ Te olette kuoleman oma, ritari, ellette tunnusta, että verraton

Dulcinea Tobosolainen voittaa kauneudeltaan teidän Casildea

Vandalialaisenne; sitäpaitsi teidän täytyy luvata (jos pääsette

hengissä tästä ottelusta ja tästä lankeemuksestanne) lähteä Toboson

kaupunkiin ja mennä minun lähettämänäni valtiattareni luo, jotta

hän saa tehdä teille, mitä hyväksi näkee, ja jos hän laskee teidät

vapaaksi, niin teidän tulee vielä palata ja etsiä minut (minun

urotöilleni ura tulee olemaan teille oppaana, joka johtaa teidät sinne,

missä olen) ilmoittaaksenne minulle, mitä hänen ja teidän kesken on

tapahtunut. Nämä ehdot ovat sopusoinnussa niitten kanssa, joista

sovimme ennen taistelumme alkua, eivätkä ne mitenkään riko vaeltavan

ritarikunnan lakeja.

— Minä tunnustan, — sanoi kukistunut ritari — että neiti Dulcinea

Tobosolaisen likainen ja rikkinäinen kenkä on arvokkaampi kuin

Casildean huonosti kammattu, vaikka puhdas parta, ja lupaan mennä

valtiattarenne luo, palata ja kertoa teille täydellisesti ja

yksityiskohtaisesti kaikki, mitä minulta vaaditte.

— Teidän tulee myös tunnustaa ja uskoa, — lisäsi Don Quijote — ettei

se ritari, jonka sanoitte voittaneenne, ollut eikä voinut olla Don

Quijote Manchalainen, vaan että hän oli joku toinen hänen näköisensä,

kuten minä tunnustan ja uskon, että te, vaikka olettekin kandidaatti

Simson Carrascon näköinen, ette kumminkaan ole hän, vaan joku toinen

hänen näköisensä, jonka viholliseni ovat tuoneet hänen hahmossaan minun

tielleni, jotta minä hillitsisin ja suistaisin vihani kiivautta ja

nauttisin lempeästi voiton kunniaa.

— Kaiken tuon minä tunnustan, ajattelen ja uskon niinkuin te sen

uskotte, ajattelette ja tunnustatte vastasi vapautunut ritari. —

Sallikaa minun nousta, minä pyydän, jos sen sallii pudotessani saamani

isku, joka runteli minua sangen pahoin.

Don Quijote ja aseenkantaja Tomé Cecial auttoivat hänet jaloilleen.

Sancho ei kääntänyt katsettaan aseenkantajasta ja kyseli häneltä monia

seikkoja, joihin annetut vastaukset hänelle selvästi osoittivat,

että mies tosiaan oli, kuten itse sanoi, Tomé Cecial; mutta hänen

isäntänsä sanat, että noidat olivat muuttaneet Peiliritarin kandidaatti

Carrascon hahmoon, peloittivat Sanchoa niin, ettei hän voinut uskoa

todeksi, mitä omin silmin näki. Niin jäivät sekä isäntä että palvelija

saman harhaluulon valtaan, ja Peiliritari ja hänen aseenkantajansa

poistuivat Don Quijoten ja Sanchon luota suutuksissaan ja huonossa

kunnossa, aikoen etsiä jonkin kylän, missä voisivat laastaroida

ritaria ja lastoittaa hänen kylkiluitaan. Don Quijote ja Sancho

jatkoivat taas matkaansa Zaragozaan päin, ja siihen heidät jättää

historia kertoakseen, keitä olivat Peiliritari ja hänen isonenäinen

aseenkantajansa.

Viidestoista luku,

jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat Peiliritari ja hänen

aseenkantajansa.

Don Quijote oli erinomaisen tyytyväinen, kopea ja pöyhkeä voitettuaan

niin urhoollisen ritarin kuin kuvitteli Peiliritarin olevan. Hänen

ritarisanaansa luottaen hän toivoi saavansa tietää, oliko hänen

valtiattarensa yhä noiduttuna, sillä täytyihän tuon voitetun ritarin,

jollei tahtonut menettää ritariarvoansa, palata kertomaan, mitä oli

tapahtunut, kun hän oli kohdannut tuon ylhäisen naisen. Mutta Don

Quijoten ajatellessa näin Peiliritari ajatteli aivan toisin eikä

totta puhuen ajatellut silloin mitään muuta kuin sellaisen paikan

etsintää, missä hänet, kuten sanottu, voitaisiin sitoa ja laastaroida.

Historia kertoo, että kandidaatti Simson Carrasco oli neuvonut

Don Quijotea jatkamaan keskeytyneitä ritaritoimiaan siitä syystä,

että oli neuvotellut kirkkoherran ja parturin kanssa, mitä keinoa

voitaisiin käyttää, jotta saataisiin Don Quijote kaikessa rauhassa

jäämään kotiin hänen onnettomien seikkailujensa häntä kiusaamatta.

Tämän neuvottelun päätökseksi tuli kaikkien yksimielisen ja varsinkin

Carrascon esittämän ehdotuksen nojalla, että pitäisi antaa Don

Quijoten lähteä, koska näytti mahdottomalta pidättää häntä, ja että

Simson lähtisi hänkin matkaan vaeltavana ritarina ja haastaisi hänet

taisteluun, johon kyllä syytä löytyisi, voittaisi hänet, mikä näytti

aivan helpolta, sekä tekisi sopimuksen ja asettaisi ehdoksi, että

voitetun piti antautua voittajan armoille; Don Quijoten siten jouduttua

häviölle piti ritariksi muuttuneen kandidaatin käskeä hänen palata

kotikyläänsä ja kotiinsa ja pysytellä siellä kaksi vuotta tai kunnes

voittaja toisin määräisi. Pidettiin selvänä, että voitettu Don Quijote

varmaan täyttäisi sopimuksen ehdot, jottei rikkoisi ritarilakeja,

ja niinmuodoin oli mahdollista, että hän kylän ja kotinsa pariin

suljettuna unohtaisi hullutuksensa tai että saataisiin tilaisuutta

etsiä jotakin sopivaa parannuskeinoa hänen hulluuteensa.

Carrasco otti tehtävän suorittaakseen, ja hänen aseenkantajakseen

tarjoutui Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä tuttava ja naapuri, iloinen

ja älykäs mies. Simson varustautui niinkuin kerrottu on, ja Tomé Cecial

pisti luonnollisen nenänsä päälle mainitun irtonenän, jottei hänen

kuomansa tavattaessa häntä heti tuntisi, ja niin he lähtivät kulkemaan

samaa tietä kuin Don Quijote. Vähältä piti, etteivät he saavuttaneet

häntä Kuoleman vaunujen kanssa sattuneen seikkailun aikana, ja vihdoin

he sitten tapasivat Don Quijoten ja Sanchon metsässä, niissä kävi

niinkuin älykäs lukija on havainnut. Ja elleivät esteenä olisi olleet

Don Quijoten eriskummaiset ajatukset hänen kuvitellessaan, ettei

kandidaatti ollut se oikea kandidaatti, niin tämä ei olisi milloinkaan

päässyt suorittamaan lisensiaattitutkintoa, koska hän ei ollut löytänyt

pesääkään sieltä, mistä oli luullut löytävänsä lintuja. Huomatessaan,

kuinka huonosti kandidaatti oli onnistunut aikeissaan ja kuinka

onnettomasti hänen matkansa oli päättynyt, Tomé Cecial sanoi hänelle:

— Totisesti, herra Simson Carrasco, me olemme saaneet ansaitun palkan;

on helppo suunnitella ja aloittaa yritys, mutta useimmiten on vaikea

siitä selviytyä. Don Quijote on hullu, ja me olemme viisaita; hän menee

menojaan terveenä ja iloisena, ja teidän armonne on tässä ruhjottuna ja

allapäin. Tekisipä nyt mieleni tietää, kumpi on hullumpi, sekö, joka

on hullu siksi, ettei voi muuta olla, vai se, joka on hullu omasta

vapaasta tahdostaan.

Siihen vastasi Simson:

— Näiden erilaisten hullujen välillä on se ero, että se, jonka on pakko

olla hullu, on ja pysyy semmoisena, se sitävastoin, joka on hullu

vapaaehtoisesti, voi lakata olemasta semmoinen milloin hyväksi näkee.

— Jos kerran on niin laita, — sanoi Tomé Cecial — niin minä olin

vapaaehtoisesti hullu, kun rupesin teidän armonne aseenkantajaksi, ja

samalla tavalla tahdon nyt lakata olemasta hullu ja lähteä takaisin

kotiin.

— Se saattaa sopia teille; — vastasi Simson — mutta se, joka

luulee, että minä palaan kotiin, ennenkuin olen peitonnut Don

Quijoten, luulee mahdottomia. Tästä puoleen minä en pyri enää häntä

tavoittamaan siitä syystä, että toivon hänen jälleen tulevan järkiinsä,

vaan kostonhimosta, sillä selkäni ankara pakotus ei anna sijaa

minkäänlaisille laupiaille ajatuksille.

Siitä he sitten juttelivat, kunnes saapuivat erääseen kylään, mistä

onnekseen löysivät välskärin, jonka hoidettavaksi onneton Simson

antautui. Tomé Cecial kääntyi takaisin kotiin, mutta Simson jäi

hautomaan kostoa. Historiamme kertoo hänestä taas aikanaan, mutta nyt

se ei voi olla iloitsematta Don Quijoten kanssa.

Kuudestoista luku.

Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen

aatelismiehen seurassa.

Don Quijote jatkoi matkaansa iloisena, tyytyväisenä ja ylpeänä, kuten

jo mainittiin, kuvitellen saamansa voiton vuoksi olevansa kaikkein

urhoollisin vaeltava ritari sinä aikakautena koko maailmassa. Ja

hän katsoi jo suoritetuiksi ja onnelliseen päätökseen saatetuiksi

kaikki ne seikkailut, joita hänelle tästä lähtien voi sattua; hän ei

välittänyt paljoakaan noituuksista ja noidista, ei muistanut niitä

lukemattomia pieksäjäisiä, joihin oli ritaritointaan harjoittaessaan

joutunut, ei kivisadetta, joka oli vienyt häneltä puolet hampaista,

ei kaleerivankien kiittämättömyyttä, ei yanguesien hävyttömyyttä ja

heidän toimeenpanemaansa kalikkatanssia. Hän mietti mielessään, että

kun vain keksisi keinon, tavan ja välineen vapauttaakseen lumouksesta

valtiattarensa Dulcinean, niin hän ei kadehtisi korkeintakaan onnea,

jonka kaikkein onnellisin menneitten aikojen vaeltava ritari oli

saavuttanut tai oli voinut saavuttaa. Hän oli yhä syventyneenä näihin

mietteisiin, kun Sancho sanoi hänelle:

— Eikö ole merkillistä, armollinen herra, että minä olen yhä vielä

näkevinäni hyvän naapurini Tomé Cecialin suunnattoman ja määrättömän

nenän?

— Luuletko sinä, Sancho, kukaties, että Peiliritari oli kandidaatti

Carrasco ja hänen aseenkantajansa sinun hyvä naapurisi Tomé Cecial?

— En tiedä, mitä siihen sanon; — vastasi Sancho — tiedän vain, ettei

mitään siitä, mitä hän mainitsi kodistani, eukostani ja lapsistani,

olisi voinut minulle kertoa kukaan muu kuin hän. Hänen naamansakin

oli nenää lukuunottamatta Tomé Cecialin oma naama, jonka olen nähnyt

lukemattomat kerrat kotikylässä, missä me asumme seinätysten, ja hänen

puheäänensäkin oli aivan sama.

— Ajatellaan nyt asiaa järkevästi, Sancho — virkkoi Don Quijote.

— Kuulehan, kuinka voi olla mahdollista, että kandidaatti Simson

Carrasco tulee tänne vaeltavana ritarina, hyökkäys- ja puolustusaseilla

varustettuna, minun kanssani taistelemaan? Olenko minä kenties ollut

hänen vihamiehensä? Olenko milloinkaan antanut hänelle aihetta

karsauteen itseäni kohtaan? Olenko hänen kilpakosijansa, tai onko

hän antautunut harjoittamaan asetointa, koska kadehtii minun siinä

saavuttamaani mainetta?

— Mutta mitä sanomme siitä, armollinen herra, vastasi Sancho — että tuo

ritari, olipa hän kuka tahansa, on niin kovin kandidaatti Carrascon

näköinen ja että hänen aseenkantajansa on ilmetty Tomé Cecial, minun

hyvä naapurini? Ja jos se on noituutta, niinkuin teidän armonne sanoo,

niin eikö maailmassa ollut kahta muuta miestä, joita he saattoivat

muistuttaa?

— Kaikki tuo on minua vainoavien ilkeitten noitien juonta ja viekkautta

— vastasi Don Quijote. He aavistivat, että minä selviytyisin

taistelusta voittajana, ja järjestivät senvuoksi niin, että voitettu

ritari oli minun ystäväni kandidaatin näköinen, jotta ystävyyteni

häntä kohtaan tulisi miekkani tutkaimen ja väkevän käsivarteni väliin

ja hillitsisi sydämeni oikeutettua vihaa, niin että siten saisi jäädä

elämään henkilö, joka oli aikonut petoksella ja vääryydellä minut

surmata. Tämän todistukseksi sinun, Sancho, tarvitsee vain muistaa

omasta kokemuksestasi, joka varmaankaan ei salli sinun valehdella eikä

pettää, kuinka helposti noidat voivat muuttaa kasvot toisiksi tekemällä

kauniin rumaksi ja ruman kauniiksi, sillä eihän ole kulunut kahta

päivää siitä, kun verraton Dulcinea näyttäytyi sinulle kauneuden ja

sulon täydellisyydessä ja luonnollisessa sopusuhtaisuudessaan, minulle

sitävastoin kömpelön maalaistytön rumassa ja alhaisessa hahmossa,

silmät tihruisina ja hengitys pahalta haiskahtavana; ei siis ihmekään,

jos ilkeä noita, joka rohkeni suorittaa niin katalan muutoksen, on nyt

menetellyt samoin Simson Carrascon ja sinun hyvän naapurisi kanssa

temmatakseen voiton kunnian minun käsistäni. En kumminkaan ole siitä

millänikään, sillä olenhan sittenkin voittanut viholliseni, esiintyipä

hän missä hahmossa tahansa.

— Jumala yksin tietää, kuinka asianlaita oikeastaan on — virkkoi Sancho.

Koska Sancho hyvin tiesi, että Dulcinean noituminen oli ollut hänen

omaa juontansa ja viekkauttansa, eivät hänen isäntänsä houreet

tuntuneet hänestä vakuuttavilta, mutta hän ei halunnut enää mitään

vastata, koska pelkäsi sanovansa jotakin, mikä ilmaisisi hänen

petoksensa.

Heidän näin keskustellessaan saavutti heidät eräs mies, joka tuli

samaa tietä heidän jäljessään ratsastaen komealla papurikkotammalla,

yllään hienosta viheriästä verasta tehty, vaaleanruskealla sametilla

päärmätty viitta ja samasta sametista tehty päähine. Tamma oli heveissä

matkatamineissa, jotka nekin olivat tummanpunaiset ja viheriät, ja

jalustimet oli nostettu korkealle; hänellä oli maurilainen miekka, joka

riippui leveässä viheriällä ja kullalla kirjaellussa olkahihnassa, ja

hänen puolisaappaansa olivat samoin kirjaellut; kannukset eivät olleet

kullatut, vaan viheriöiksi vernissatut ja niin kiiltävän puhtaat, että

näyttivät koko pukuun hyvin sopien kauniimmilta kuin jos olisivat

olleet puhdasta kultaa. Heidät saavutettuaan matkustaja tervehti heitä

kohteliaasti, kannusti tammaansa ja aikoi ajaa ohi; mutta Don Quijote

sanoi hänelle:

‒ Jalo herra, jos teidän armollanne on sama tie kuin meillä eikä ole

kovaa kiirettä, olisin kiitollinen, jos voisimme matkustaa yhdessä.

— Minä en tosiaankaan olisi aikonut kiiruhtaa ohi, — vastasi tammalla

ratsastava — jollen olisi pelännyt, että oriinne käy levottomaksi

joutuessaan tammani seuraan.

— Armollinen herra voi hyvinkin pidättää tammaansa, — virkkoi nyt

Sancho — sillä meidän ratsumme on maailman vakavin ja sivein ori; se ei

ole milloinkaan tehnyt itseään tämmöisissä tilaisuuksissa vikapääksi

mihinkään säädyttömyyteen, ja ainoan kerran, jolloin se niin hairahtui,

saimme me, minun herrani ja minä, maksaa seitsenkertaisesti. Sanon siis

vieläkin, että teidän armonne voi hiljentää vauhtia, jos niin haluatte;

tämä ori näet ei ajattelisikaan kajota tammaan, vaikka se tuotaisiin

sille tarjottimella.

Matkustavainen hiljensi vauhtia ihmetellen Don Quijoten ryhtiä ja

ulkomuotoa; hänellä näet ei ollut päässä kypäriä, sillä Sancho kuljetti

sitä kuin matkalaukkua harmonsa satulan etukaarella. Viheriäviittaisen

siten Don Quijotea silmäillessä Don Quijote tutki häntä vielä

tarkemmin, sillä vieras näytti hänestä melkoiselta mieheltä. Hän oli

arviolta viidenkymmenen vuoden ikäinen, hänellä oli ohuet harmaantuneet

hiukset ja käyrä nenä, hänen kasvojensa ilme oli osalta iloinen,

osalta vakava, ja koko hänen asustaan ja ryhdistään kävi ilmi, että

hän oli hyväsäätyinen henkilö. Viheriäviittainen puolestaan ajatteli

Don Quijote Manchalaisesta, ettei ollut eläessään milloinkaan

nähnyt miestä, joka olisi asultaan enempää kuin ulkomuodoltaankaan

muistuttanut häntä. Hän ihmetteli Don Quijoten pitkää kaulaa, luisevaa

kookasta vartaloa, laihoja ja kellerviä kasvoja, hänen varuksiaan,

hänen käytöstään ja ryhtiään, sanalla sanoen koko hahmoa ja muotoa,

jollaista ei ohut pitkiin aikoihin nähty niillä tienoilla. Don Quijote

huomasi varsin hyvin, kuinka tarkkaavasti matkustavainen häntä katseli,

arvasi hänen ihmetyksestään hänen toivomuksensa, ja koska hän oli

erittäin kohtelias ja kernaasti teki kaikkien mieliksi, niin hän

ennätti edelle, ennenkuin toinen mitään kysyi, ja sanoi hänelle:

— En ollenkaan ihmettele, vaikka ulkomuotoni, sellaisena kuin teidän

armonne sen näkee, niin erikoisena ja tavallisuudesta poikkeavana,

teitä kummastuttaisi; mutta teidän armonne lakkaa heti ihmettelemästä,

kun sanon teille, kuten nyt sanon, että olen niitä ritareita, joiden

sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Minä olen lähtenyt kotipaikaltani,

pantannut omaisuuteni, luopunut mukavasta elämästä ja heittäytynyt

Onnettaren syliin antautuen hänen vietäväkseen minne hän hyväksi

näkee. Olen tahtonut herättää jälleen eloon jo kuolleen vaeltavan

ritarikunnan, ja olen monena päivänä, milloin kompastuen, milloin

kaatuen, milloin alas syöksyen, milloin taas nousten, toteuttanut

suuren osan aikomuksiani auttaen leskiä, suojaten neitoja ja antaen

tukea naiduille naisille, orvoille ja alaikäisille, mikä on vaeltavien

ritarien oma luonnollinen tehtävä; ja siten minä olen lukuisien ja

kristillisten urotöitteni avulla saavuttanut sellaista mainetta,

että vaellan jo nyt kirjaan painettuna maailman kaikkien tai ainakin

useimpien kansakuntien keskuudessa. Minun historiaani on painettu

kolmekymmentätuhatta kappaletta, ja luultavaa on, että sitä tullaan

painamaan kolmekymmentätuhatta kertaa tuhansia kappaleita, ellei taivas

sitä kiellä. Lausuakseni koko asian muutamilla harvoilla tai yhdellä

ainoalla sanalla minä sanon, että olen Don Quijote Manchalainen, jota

nimitetään myös Murheellisen hahmon ritariksi; ja vaikka oma kiitos ei

tuoksahda hyvältä, on minun kuitenkin pakko toisinaan kiittää itseäni,

nimittäin silloin, kuu ei ole läsnä ketään toista, joka voisi sen

tehdä. Niinmuodoin, jalo herra, tämän ratsun, tämän peitsen, tämän

kilven tai tämän aseenkantajani ei pidä, enempää kuin kaikkien näitten

varuksieni, kasvojeni kelmeyden tai luisevan laihuuteni, teitä enää

ihmetyttää, koska nyt olette saanut tietää, kuka olen ja mitä ammattia

harjoitan.

Niin sanottuaan Don Quijote vaikeni, ja viheriäviittaisen vastaus

viipyi niin kauan, että näytti siltä kuin hän ei osaisikaan mitään

vastata. Pitkän tovin kuluttua hän kumminkin virkkoi:

— Teidän on onnistunut, herra ritari, arvata ihmetyksestäni minun

toiveeni, mutta teidän ei ole onnistunut hälventää hämmästystä, joka

minut valtaa, kun teitä katselen. Vaikka näet, kuten te, armollinen

herra, itse sanotte, se seikka, että nyt tiedän, kuka olette, olisi

voinut kummastukseni hälventää, ei sittenkään ole niin käynyt;

päinvastoin, nyt, kun sen tiedän, olen sitäkin suuremman hämmästyksen

ja ihmetyksen vallassa. Olisiko tosiaan mahdollista, että maailmassa

on vaeltavia ritareita ja että on todellisista ritaritöistä kertovia

painettuja historioita? Minä en voi mitenkään saada itseäni uskomaan,

että meidän päivinämme on maan päällä henkilöitä, jotka auttavat

leskiä, suojaavat neitoja, kunnioittavat naituja naisia tai tukevat

orpoja, enkä olisi sitä milloinkaan uskonut, jollen olisi omin silmin

nähnyt teidän armoanne, joka sanoo olevansa semmoinen. Kiitetty

olkoon taivas siitä, että tuo teidän mainioista ja todenperäisistä

ritarillisista teoistanne kertova historia, jonka teidän armonne

sanoo painosta ilmestyneen, tulee saattamaan unohdukseen lukemattomat

kuvitelluista vaeltavista ritareista kertovat tarinat, joita maailma

on ollut tulvillaan ylen suureksi vahingoksi hyville tavoille ja

halvennukseksi ja turmioksi oikeille historioille.

— Siitä voidaan puhua paljon, vastasi Don Quijote — nimittäin mitä

tulee kysymykseen, ovatko vaeltavien ritareiden historiat pelkkää

keksintöä vai ei.

— Onko siis semmoisiakin, — virkkoi Viheriä ‒ jotka eivät usko, että

nuo tarinat ovat perättömiä?

— Minä olen semmoinen; — vastasi Don Quijote — mutta jääköön asia nyt

sikseen. Jos näet jatkamme matkaamme yhdessä, niin toivon Jumalan

avulla voivani osoittaa teidän armollenne, että olette tehnyt väärin

vieriessänne virrassa niitten mukana, jotka pitävät varmana, etteivät

nuo historiat ole todenperäisiä.

Tämä Don Quijoten viimeinen lause sai matkustavaisen arvelemaan, että

Don Quijoten täytyi olla mielenvikainen, ja senvuoksi hän odotti, että

hän lausuisi vielä jotakin, mikä vahvistaisi tuota otaksumaa; mutta

ennenkuin he antautuivat enempiin keskusteluihin, Don Quijote kehoitti

häntä ilmoittamaan, kuka oli, koska hän itse oli jo ilmoittanut

säätynsä ja elämäntapansa. Siihen vastasi Viheriäviittainen:

— Minä, herra Murheellisen hahmon ritari, olen hidalgo, kotoisin

eräästä kylästä, jossa tänään syömme päivällistä, jos Jumala suo. Minä

olen tavallista varakkaampi, ja nimeni on Don Diego de Miranda; minä

elelen vaimoni, lasteni ja ystävieni seurassa, harrastan metsästystä

ja kalastusta, mutta en pidä haukkoja enkä jahtikoiria, vaan käytän

vain kesyjä peltokanoja tai rohkeata kärppää. Minulla on kuusi tusinaa

kirjoja, toiset espanjankielisiä, toiset latinankielisiä, muutamat

niistä ovat historiallisia, toiset hartauskirjoja; ritariromaanit

eivät ole vielä milloinkaan päässeet taloni kynnyksen yli. Minä

selailen useammin maallisia kuin hengellisiä kirjoja, kun ne vain

ovat sopivalla tavalla huvittavia, ilahduttavat kauniilla kielellään

ja saavat kekseliäällä juonellaan ihmetyksen ja jännityksen valtaan,

vaikka sellaisia on hyvin vähän Espanjassa. Toisinaan aterioin

naapurieni ja ystävieni luona ja kutsun heidät usein luokseni; minun

pitoni ovat siistit ja somat eivätkä suinkaan niukat. Minä en harrasta

juoruja enkä salli juoruttavan läsnäollessani; en pengo toisten

ihmisten elämää enkä tutki vihaisesti kuin ilves toisten tekoja; käyn

jumalanpalveluksessa joka päivä, annan köyhille omastani ylpeilemättä

hyväntekeväisyydestäni, sillä en tahdo päästää sydämeeni tekopyhyyttä

ja pöyhkeyttä, noita vihollisia, jotka niin helposti tunkeutuvat

siveimpäänkin mieleen. Minä pyrin rakentamaan rauhaa niiden välille,

joiden tiedän olevan eripuraisia, palvon hartaasti Jumalan äitiä ja

luotan vain Jumalan, meidän Herramme äärettömään laupeuteen.

Sancho kuunteli erittäin tarkkaavasti hidalgon kertomusta elämästään ja

askarruksistaan. Tuo elämä näytti hänestä hyvältä ja hurskaalta, ja hän

uskoi henkilön, joka niin eli, varmaan voivan tehdä ihmeitä, hyppäsi

senvuoksi alas harmonsa selästä, riensi vieraan luo, tarttui hänen

oikeanpuoliseen jalustimeensa ja suuteli hänen jalkojaan monet kerrat,

mielessä syvä hartaus ja silmät melkein kyynelissä. Sen nähtyään

hidalgo kysyi häneltä:

— Mitä teette, hyvä ystävä? Mitä nuo suudelmat tarkoittavat?

— Sallikaa minun suudella; — vastasi Sancho — minusta tuntuu, että

teidän armonne on ensimmäinen lyhyitä jalustimia käyttävä pyhimys,

jonka olen eläissäni nähnyt.

— En minä ole mikään pyhimys, — vastasi hidalgo — vaan suuri

syntinen; mutta te, ystäväni, olette varmaan hyvä ihminen, kuten

yksinkertaisuutenne osoittaa.

Sancho nousi jälleen aasinsa satulaan pakotettuaan syvästi murheellisen

isäntänsä nauramaan ja saatuaan Don Diegon uuden ihmetyksen valtaan.

Don Quijote kysyi vieraalta, kuinka monta lasta hänellä oli, ja sanoi,

että vanhat filosofit, joilla ei ollut totista tietoa Jumalasta,

katsoivat niihin seikkoihin kuuluviksi, joita pitivät korkeimpana

hyvänä, luonnon ja onnen antimet lukuisat ystävät sekä suuren ja

hyvälaatuisen lapsilauman.

— Minulla, herra Don Quijote, — vastasi hidalgo — on yksi poika, ja

jos minulla ei olisi häntä, pitäisin itseäni vielä onnellisempana

kuin olen; mutta tämä ei johdu siitä, että hän on huono, vaan

siitä, ettei hän ole niin hyvä kuin toivoisin hänen olevan. Hän

on nyt kahdeksantoista vuoden ikäinen; hän on ollut kuusi vuotta

Salamancassa opiskelemassa latinaa ja kreikkaa, mutta toiveessani hänen

alkavan opiskella toisia tieteitä huomasin hänen niin hullaantuneen

runouteen (jos sitä voidaan tieteitten joukkoon lukea), että on aivan

mahdotonta saada häntä harrastamaan lakitiedettä, jota toivoisin hänen

opiskelevan, tai kaikkien tieteitten kuningatarta, jumaluusoppia.

Olisin toivonut hänestä tulevan sukunsa kruunun, koska elämme aikana,

jolloin hallitsijamme ylevästi palkitsevat hyviä ja jaloja tieteitä;

onhan näet opillinen sivistys ilman hyvettä kuin helmi tunkiossa.

Hän viettää kaiket päivät tutkien, onko Homeros onnistunut hyvin vai

huonosti sepittäessään sen tai sen säkeen Ilias-runoelmaansa, onko

Martialis loukannut säädyllisyyttä siinä tai siinä kompasäkeessä, onko

ne tai ne Vergiliuksen säkeet selitettävä sillä tai tällä tavalla.

Sanalla sanoen, hänen ainoana askarruksenaan ovat teokset, joita ovat

sepittäneet mainitut runoilijat sekä Horatius, Persius, Juvenalis ja

Tibullus; nykyaikaisista espanjalaisista kirjailijoista hän ei paljoa

välitä. Mutta siitä huolimatta, että hän suhtautuu niin karsaasti

espanjalaiseen runouteen, hän ei nyt ajattele mitään muuta kuin erään

nelisäkeistöisen runoelman sepittämistä, johon häntä on Salamancasta

kehoitettu ja joka luullakseni kuuluu johonkin kirjalliseen kilpailuun.

Kaikkeen tuohon vastasi Don Quijote:

— Lapset, armollinen herra, ovat leikatut vanhempien sydämistä, ja

senvuoksi tulee heitä rakastaa, olkoot he hyviä tai huonoja, niinkuin

sielua, joka antaa meille elämän. Vanhempien tehtävä on opastaa heitä

pienestä pitäen hyveen, hyvän kasvatuksen ja hyvien ja hurskaitten

tapojen tielle, jotta he täysi-ikäisiksi tultuaan ovat vanhempiensa

vanhuuden tuki ja jälkeläistensä kunnia; mutta minä puolestani en

pidä viisaana pakottaa heitä opiskelemaan jotakin määrättyä tiedettä,

vaikka kehoittamisesta ei tietenkään voi olla mitään vahinkoa. Ellei

heidän tarvitse opiskella _pro pane lucrando_,[37] jos näet opiskelija

on niin onnellinen, että taivas on suonut hänelle vanhemmat, jotka

jättävät hänelle riittävän omaisuuden, niin olisin sitä mieltä, että

pitäisi sallia heidän harrastaa sitä tiedettä, johon huomataan heissä

olevan parhaat taipumukset ja runous, vaikka se on vähemmän hyödyksi

kuin huviksi, ei kumminkaan kuulu niihin seikkoihin, jotka tuottavat

harjoittajilleen häpeää. Runous, herra hidalgo, on nähdäkseni kuin

kaikin puolin erittäin kaunis, hento, nuori neito, jota uutterasti

koristavat, hienontavat ja kaunistavat monet muut neidot, nimittäin

kaikki muut tieteet, ja sen tulee käyttää hyväkseen kaikkia muita, ja

kaikkien muitten tulee saada sen avulla suurempaa arvoa. Mutta tätä

neitoa ei saa kourin koskea, ei saa laahata häntä pitkin katuja eikä

asettaa julkisesti nähtäväksi torien kulmiin tai palatsien nurkkiin.

Hän on niin jaloa metallia, että se, joka osaa häntä oikein käsitellä,

voi muuttaa hänet arvaamattoman kalliiksi puhtaaksi kullaksi; sen,

joka hänet omistaa, tulee pitää hänet oikeissa rajoissaan eikä

päästää häntä harhailemaan loukkaavissa satiireissa tai tunnottomissa

soneteissa; hän ei saa olla millään tavoin ostettava, paitsi silloin,

kun on kysymys sankarirunoelmista, murheellisista tragedioista tai

hilpeistä ja taidokkaista huvinäytelmistä — häntä eivät saa käsitellä

ilveilijät eikä sivistymätön rahvas, joka ei kykene tajuamaan eikä

arvostamaan hänessä piileviä aarteita. Ja älkää luulko, armollinen

herra, että tarkoitan rahvaasta puhuessani ainoastaan alempaa ja

vaatimatonta väkeä, sillä jokainen sivistymätön, vaikka hän olisi

ylhäinen herra ja ruhtinas, voidaan ja hänet tuleekin lukea rahvaan

joukkoon kuuluvaksi. Hän, joka mainitut vaatimukset täyttää, runoutta

viljelee ja sitä omanaan pitää, tulee kuuluisaksi, ja hänen nimensä

on suuressa maineessa kaikkien sivistyneitten kansojen keskuudessa

koko maailmassa. Mitä tulee siihen, että te, hyvä herra, sanoitte

poikanne vähäksyvän omalla kielellämme sepitettyä runoutta, uskon

varmaan, ettei hän siinä ole oikeassa, ja syy on tämä: suuri Homeros

ei kirjoittanut latinankielellä, koska hän oli kreikkalainen, eikä

Vergilius kirjoittanut kreikankielellä, koska hän oli roomalainen,

sanalla sanoen: kaikki muinaisajan runoilijat käyttivät teoksissaan

sitä kieltä, jonka olivat imeneet äidinmaidosta, eivätkä lähteneet

etsimään vierasta kieltä ilmaistakseen yleviä ajatuksiaan; ja koska

niin on laita, olisi järkevää, että tämä tapa saisi levitä kaikkien

kansojen keskuuteen ja ettei halveksittaisi saksalaista runoilijaa

senvuoksi, että hän kirjoittaa omalla kielellään, tai kastilialaista

tai biskajalaistakaan, joka käyttää teoksissaan omaa kieltään. Mikäli

ymmärrän, arvoisa herra, ei teidän poikanne kumminkaan katsele

karsaasti espanjalaista runoutta, vaan niitä runoilijoita, jotka

käyttävät yksinomaan espanjankieltä osaamatta muita kieliä ja muita

tieteitä, jotka voisivat koristaa, valveuttaa ja edistää heidän

luontaista taipumustaan; mutta siinäkin voi piillä erehdys, sillä

pätevän yleisen mielipiteen mukaan ihminen syntyy runoilijaksi,

toisin sanoen: alkuvoimainen runoilija urkenee runoilijana äitinsä

kohdusta ja luo taiteellisen viettinsä varassa, jonka taivas on hänelle

lahjoittanut, enemmittä opinnoitta ja ilman keinotekoisia apuneuvoja

sellaisia teoksia, jotka osoittavat todeksi vanhan lauseen: _Est Deus

in nobis_[38] jne. Väitän vielä, että synnynnäinen runoilija, joka

ottaa taiteen avukseen, on paljoa parempi ja etevämpi kuin runoilija,

joka haluaa olla runoilija ainoastaan taiteen varassa. Tämä johtuu

siitä, ettei taide ole luonnon yläpuolella, vaan täydentää sitä, että

molempien yhtyessä, luonnon taiteeseen ja taiteen luontoon, syntyy

kaikkein täydellisin runoilija. Puheeni päätöksenä olkoon siis, herra

hidalgo, että teidän armonne tulee antaa poikansa vaeltaa, minne

hänen tähtensä häntä kutsuu; jos näet hän nyt jo on niin oppinut kuin

varmaan otaksun hänen olevan ja on jo onnellisesti noussut tieteitten

ensimmäiselle porrasaskelmalle oppimalla klassilliset kielet, niin

hän tulee niiden avulla itsestään kohoamaan inhimillisen sivistyksen

huipulle, mikä sopii erittäin hyvin aatelismiehelle, joka ei antaudu

opilliselle uralle, ja on hänelle yhtä suureksi kaunistukseksi,

kunniaksi ja maineeksi kuin hiippa piispalle tai talaari ansiokkaalle

lakimiehelle. Teidän armonne moittikoon poikaansa, jos hän sepittää

satiireja, jotka loukkaavat toisten kunniaa; voittepa rangaistakin

häntä ja repiä semmoiset tuotteet rikki, mutta jos hän kirjoittaa

sellaisia sermoneja kuin Horatius, soimaten niissä paheita yleensä,

kuten mainittu runoilija hienolla tavalla teki, niin kiittäkää häntä,

sillä runoilijan on lupa moittia kateutta ja panetella säkeissään

kateellisia ja samoin kaikkia muita paheita, kunhan hän ei nimeltään

mainitse ketään henkilöä. Mutta on olemassa runoilijoita, jotka

eivät voi jättää lausumatta jotakin ilkeyttä, vaikka saattavat

itsensä siten alttiiksi vaaralle joutua karkotetuiksi jonnekin

Mustanmeren saariin.[39] Jos runoilija on siveä tavoiltaan, on hän

siveä säkeissäänkin; kynä on sielun kieli, teokset ovat laadultaan

samanlaisia kuin sielussa syntyvät ajatukset, ja kuninkaat ja

ruhtinaat, havaitessaan viisaissa, hyvissä ja arvokkaissa alamaisissaan

runouden ihmeellistä kykyä, kunnioittavat, arvostavat ja palkitsevat

heitä, vieläpä seppelöivätkin sen puun lehdillä, jota salama ei

milloinkaan vahingoita,[40] kuin merkiksi siitä, ettei kukaan saa

vahingoittaa niitä, joiden ohimoita kunnioittavat ja kaunistavat

semmoiset seppeleet.

Viheriäviittainen ihmetteli kovin Don Quijoten puhetta ja oli

jo kerrassaan luopua aikaisemmasta ajatuksestaan, että hän oli

mielenvikainen. Mutta ennenkuin tämä keskustelu, joka ei erikoisesti

Sanchoa miellyttänyt, ehti päättyä, oli tämä poikennut tien viereen

pyytämään maitoa muutamilta paimenilta, jotka siinä lähellä parhaillaan

lypsivät lampaitaan. Hidalgo, jota kovin miellytti Don Quijoten

äly ja etevä esitystapa, tahtoi aloittaa jälleen keskustelun hänen

kanssaan, kun Don Quijote samassa kohotti päätään ja näki tiellä, jota

he kulkivat, heitä vastaan tulevat vaunut, joissa oli suuri määrä

kuninkaallisia lippuja, otaksui, että tässä varmaan oli tulossa uusi

seikkailu ja huusi kovalla äänellä Sanchoa tulemaan ja antamaan hänelle

kypärin. Huudon kuultuaan Sancho lähti paimenten luota, joudutti

parhaansa mukaan harmoaan ja saapui isäntänsä luo, joka nyt joutui

hirmuiseen ja hämmästyttävään seikkailuun.

Seitsemästoista luku,

missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten

sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti

päättynyt seikkailu leijonan kanssa.

Historia kertoo, että Sancho, Don Quijoten huutaessa hänelle, että

hän toisi kypärin, oli parhaillaan ostamassa paimenilta muutamia

kermajuustoja. Hän säpsähti isäntänsä kovaa kiirettä, ei tietänyt,

mihin juustot panisi tai missä niitä kuljettaisi, ei tahtonut

myöskään niitä hukata, koska oli ne jo maksanut, vaan päätti pistää

ne Don Quijoten kypäriin ja palasi sitten oivallisen muonansa kanssa

kuulemaan, mitä hänen isäntänsä tahtoi. Hänen saavuttuaan Don Quijote

sanoi hänelle:

— Anna minulle tuo kypäri, hyvä ystävä; jos näet ollenkaan tunnen

seikkailuja, niin tuo, jonka näen tuolta saapuvan, on semmoinen, että

minun täytyy tarttua aseisiin ja heti.

Kuullessaan tuon viheriäviittainen tähyili joka puolelle, mutta

ei havainnut mitään muuta kuin vaunut, jotka tulivat heitä kohti

varustettuina parilla kolmella pienellä lipulla, niistä hän päätteli,

että vaunuissa kuljetettiin hänen majesteettinsa rahoja. Hän sanoi tuon

Don Quijotelle, mutta tämä ei häntä uskonut, koska hän aina luuli ja

ajatteli, että kaikki, mitä hänelle tapahtui, oli pelkkää seikkailua.

Senvuoksi hän vastasi hidalgolle:

— Ei vara venettä kaada: ei tapahdu mitään vahinkoa, vaikka olen

varuillani, sillä minä tiedän kokemuksesta, että minulla on näkyviä ja

näkymättömiä vihollisia, ja minun on mahdoton tietää, milloin, missä,

minä aikana ja missä hahmossa ne hyökkäävät kimppuuni.

Hän kääntyi Sanchon puoleen ja pyysi häneltä kypäriä, ja Sancho, jolla

ei ollut aikaa ottaa pois kermajuustoja, joutui antamaan kypärin

semmoisenaan. Don Quijote otti sen huomaamatta mitä siinä oli ja puki

sen kiireesti päähänsä, mutta juustojen joutuessa puristukseen alkoi

hera valua pitkin Don Quijoten kasvoja ja partaa. Siitä hän säikähti

niin, että sanoi Sancholle:

— Mitä tämä mahtaa merkitä, Sancho? Minusta tuntuu kuin aivoni

pehmenisivät ja kalloni sulaisi tai kuin hikoilisin kiireestä

kantapäähän! Jos on laita niin, että hikoilen, en kumminkaan hikoile

pelosta, vaikka varmasti uskon, että seikkailu, joka nyt minua odottaa,

on aivan hirmuinen. Jos sinulla on jotakin, millä voin itseäni pyyhkiä,

niin anna tänne, sillä runsas hiki sokaisee silmäni.

Sancho antoi hänelle sanaakaan sanomatta jonkin rievun ja kiitti

samalla Jumalaa, ettei hänen herransa ollut saanut selville asian

oikeata laitaa. Don Quijote pyyhki kasvojaan, riisui kypärin nähdäkseen

mitä oli se, mikä tuntui jäähdyttävän hänen päätänsä, näki kypärin

pohjalla valkoista puuroa, vei sen lähelle nenäänsä, haisteli sitä ja

sanoi:

— Niin totta kuin valtiattareni Dulcinea Tobosolainen elää, olet pannut

tänne kermajuustoja, sinä lurjus, sinä hävytön veijari, sinä kelvoton

aseenkantaja.

Siihen vastasi Sancho aivan tyynesti ja muina miehinä:

— Jos siellä on kermajuustoja, niin teidän armonne on hyvä ja antaa ne

tänne, kyllä minä pistän ne poskeeni... Mutta ei sentään, syököön ne

piru, sillä hän ne on varmaan sinne pannut. Uskaltaisinko minä liata

teidän armonne kypäriä? Oikeata miestäpä osasitte syyttää semmoisesta

riettaudesta! Totisesti, armollinen herra, täytyy minullakin, mikäli

Jumalan mieleenjohdatuksesta ymmärrän, olla noitia, jotka vainoavat

minua, koska olen teidän armonne palvelija ja jäsen, ja ne ovat varmaan

panneet kypäriin tuon sotkun kiihdyttääkseen kärsivällisyytenne vihaksi

ja saadakseen teidät tapanne mukaan kolistelemaan kylkiluitani. Mutta

tällä kertaa uskon totisesti, että ovat puskeneet päänsä seinään, sillä

minä luotan herrani hyvään ymmärrykseen ja uskon teidän harkinneen,

ettei minulla ole mitään kermajuustoja, ei maitoa eikä muutakaan

sentapaista, ja että jos olisikin, niin pistäisin sen mieluummin

vatsaani kuin kypäriin.

— Varsin mahdollista — virkkoi Don Quijote.

Hidalgo katseli tätä kaikkea kovin ihmetellen, etenkin, kun Don

Quijote, pyyhittyään päänsä, kasvonsa, partansa ja kypärinsä, pani

kypärin päähänsä, varautui jalustimiin, koetteli miekkaansa, tarttui

peitseen ja sanoi:

— Tulkoon nyt mitä tahansa, minä olen tässä valmiina ottelemaan vaikka

saatanan itsensä kanssa.

Sillävälin saapuivat luo lipuilla varustetut vaunut, joissa ei ollut

muita henkilöitä kuin muulilla ratsastava ajaja ja eräs toinen mies,

joka istui niiden etuosassa. Don Quijote asettui vaunujen tielle ja

kysyi:

— Mihin olette menossa, hyvät miehet? Mitkä vaunut nämä ovat, mitä

niissä kuljetatte ja mitä lippuja nuo ovat?

Siihen vastasi ajomies:

— Vaunut ovat minun, niillä kuljetetaan häkkejä ja niissä kahta villiä

leijonaa, jotka Oranin maaherra lähettää pääkaupunkiin lahjaksi hänen

majesteetilleen; liput ovat meidän herramme kuninkaan lippuja ja ovat

merkkinä siitä, että tässä kuljetetaan jotakin hänelle kuuluvaa.

— Ovatko leijonat suuriakin? — kysyi Don Quijote.

— Niin suuria, — vastasi mies, joka istui vaunujen nokalla — ettei

suurempia eikä, niinkään suuria ole koskaan tuotu Afrikasta Espanjaan;

minä olen leijonanvartia ja olen kuljettanut niitä ennenkin, mutta

en milloinkaan tämmöisiä. Toinen on koiras, toinen naaras; koiras on

tuossa etumaisessa häkissä, naaras toisessa, ja ne ovat nyt nälissään,

koska eivät ole saaneet tänään vielä syödä; suvaitkoon siis teidän

armonne väistyä syrjään, sillä meidän täytyy pian päästä paikkaan,

missä voimme niitä ruokkia.

Siihen vastasi Don Quijote, huulilla pieni hymynhäive:

— Leijonariepujako minulle? Minulleko leijonariepuja, ja juuri nyt?

Jumaliste, nyt saavat nähdä ne herrat, jotka ovat ne tänne lähettäneet,

olenko minä semmoinen mies, joka leijonia säikähtää! Astukaa alas, hyvä

mies, ja koska olette leijonanvartia, avatkaa häkit ja päästäkää ulos

nuo eläimet; minä näytän niille keskellä tätä kenttää, kuka on Don

Quijote Manchalainen, niiden noitien uhalla ja kiusaksi, jotka ovat

lähettäneet ne minua vastaan.

— Kas, kas! — sanoi nyt hidalgo itsekseen. — Kelpo ritarimme osoittaa,

mikä hän on miehiään; kermajuustot ovat varmaan pehmittäneet hänen

kallonsa ja tärvelleet hänen aivonsa.

Samassa tuli Sancho ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, minä pyydän teitä Jumalan tähden estämään herraani

Don Quijotea käymästä näiden leijonain kimppuun; jos hän sen tekee,

niin ne raatelevat meidät kaikki kappaleiksi.

— Onko siis isäntänne niin hullu, — virkkoi hidalgo että pelkäätte ja

uskotte hänen käyvän noiden villipetojen kimppuun?

— Ei hän hullu ole, — vastasi Sancho — mutta uhkarohkea.

— Minä pidän huolen siitä, ettei hän ainakaan nyt ole liian rohkea —

sanoi hidalgo.

Hän meni Don Quijoten luo, joka hoputti leijonanvartiaa avaamaan

häkkejä, ja sanoi hänelle:

— Herra ritari, vaeltavien ritareitten tulee käydä seikkailuihin,

joiden voi toivoa päättyvän onnellisesti, mutta ei semmoisiin, jotka

ovat aivan toivottomia, sillä uhkarohkeudeksi muuttuessaan urhoollisuus

on pikemmin hulluutta kuin miehuutta. Sitäpaitsi nämä leijonat eivät

ole tulleet hyökkäämään teidän armonne kimppuun eivätkä mitään

sellaista kuvittelekaan; ne tuodaan lahjaksi hänen majesteetilleen,

eikä ole hyvä niitä viivyttää tai estää niitten kulkua.

— Herra hidalgo; — vastasi Don Quijote — menkää te vain hoitamaan

houkutuslintuanne ja kelpo portimoanne ja antakaa muitten tehdä, mitä

heille kuuluu. Tämä on minun tehtäväni, ja minä kyllä tiedän, tulevatko

nämä herrat leijonat taistelemaan minua vastaan vai ei.

Hän kääntyi sanomaan leijonanvartialle:

— Piru vieköön, herra lurjus, jos ette heti paikalla avaa häkkejä, niin

minä naulitsen teidät tällä peitsellä vaunuihinne!

Havaitessaan, kuinka päättäväinen tuo asestettu haamu oli, ajomies

sanoi hänelle:

— Armollinen herra, sallikoon teidän armonne hyväntahtoisesti minun

riisua valjaista muulit ja lähteä niiden kanssa turvalliseen paikkaan,

ennenkuin leijonat pääsevät irti; jos ne tappavat muulini, olen tuhon

oma koko iäkseni, sillä minulla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin

nämä vaunut ja nämä muulit.

— Voi sinua vähäuskoista! — virkkoi Don Quijote. — Astu alas, riisu

muulisi valjaista ja tee mitä tahdot; kohta saat nähdä, että olet

suotta itseäsi rasittanut ja että olisit voinut jättää sen vaivan

näkemättä.

Ajomies astui alas, riisui kiireesti muulit valjaista, ja

leijonanvartia sanoi kuuluvalla äänellä:

— Olkoot kaikki läsnäolevat todistajinani, että minä avaan häkit ja

päästän irti leijonat vastoin tahtoani ja pakosta ja että ilmoitan

tälle herralle, että kaikki se onnettomuus ja vahinko, jonka nämä

eläimet voivat saada aikaan, tulee hänen laskuunsa samoinkuin minun

palkkani ja kaikki, mitä minulle kuuluu. Te, armolliset herrat,

suvaitkaa lähteä suojaan, ennenkuin avaan häkit; omasta puolestani

tiedän varmaan, etteivät leijonat tee minulle mitään pahaa.

Hidalgo kehoitti Don Quijotea vielä kerran luopumaan sellaisesta hullun

yrityksestä sanoen, että se oli Jumalan kiusaamista. Don Quijote

vastasi hyvin tietävänsä mitä teki. Hidalgo pyysi häntä tarkoin

harkitsemaan sanoen olevansa varma siitä, että hän erehtyi.

— No niin, hyvä herra, — virkkoi Don Quijote ‒ ellei teidän armonne

tahdo olla näkemässä tätä tapausta, josta teidän mielestänne tulee

murhenäytelmä, niin kannustakaa papurikkoanne ja lähtekää turvalliseen

paikkaan.

Tuon kuultuaan Sancho rukoili kyynelet silmissä häntä luopumaan tästä

yrityksestä, johon verrattuna oli ollut pelkkää leikintekoa seikkailu

tuulimyllyjen kanssa, peloittava seikkailu tamppimyllyjen luona ja

sanalla sanoen kaikki ne urotyöt, joita Don Quijote oli eläessään

suorittanut.

— Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho — ettei tässä

ole mitään noituutta eikä mitään sinnepäinkään; minä näet olen nähnyt

häkin ristikon raoista oikean leijonankäpälän ja päättelen siitä, että

leijonan, jolla on semmoinen käpälä, täytyy olla suurempi kuin vuori.

— Pelko voi sen saada näyttämään sinusta suuremmalta kuin puoli

maailmaa — vastasi Don Quijote. Väisty nyt syrjään, Sancho, ja jätä

minut; jos saan tässä surmani, niin muistathan vanhan sopimuksemme:

sinä lähdet Dulcinean luo, ja enempää en sinulle sano.

Hän lisäsi vielä yhtä ja toista, tuhoten kaikki toiveet, että hän voisi

luopua mielettömästä aiheestaan. Viheriäviittainen olisi mielellään

käynyt häntä vastustamaan, mutta huomasi varuksensa huonommiksi eikä

katsonut olevan viisasta käydä ottelemaan hullun miehen kanssa,

sellaiselta Don Quijote hänestä nyt kaikin puolin näytti Don Quijote

kehoitti leijonanvartiaa jälleen joutumaan ja toisti uhkauksensa, ja

hidalgo piti nyt parhaana kannustaa tammaansa. Sancho hoputti harmoansa

ja ajomies muulejaan, ja molemmat pyrkivät vaunujen luota niin kauas

kuin mahdollista, ennenkuin leijonat pääsisivät ulos. Sancho itki

herransa kuolemaa, jonka uskoi tällä kertaa varmasti hänet kohtaavan

leijonain kynsissä, hän kirosi kovaa kohtaloaan ja sanoi onnettomaksi

hetkeä, jolloin oli päättänyt palata hänen palvelukseensa; mutta

itkustaan ja valituksestaan huolimatta hän kumminkin muisti ruoskia

harmoaan päästäkseen loitolle vaunuista. Nähtyään pakenevien ehtineen

jo etäälle leijonanvartia pyysi ja varoitti Don Quijotea samoinkuin

oli aikaisemmin häntä pyytänyt ja varoittanut, ja Don Quijote vastasi

sanoen kyllä kuulevansa hänen sanansa, mutta samalla kehoittaen häntä

luopumaan enemmästä vaivasta, koska se ei mitään hyödyttänyt, ja

pitämään vain kiirettä.

Leijonanvartian avatessa ensimmäistä häkkiä Don Quijote harkitsi,

oliko ehkä parempi suorittaa taistelu jalkaisin eikä ratsain, ja

päätti vihdoin käydä siihen jalkaisin, koska pelkäsi Rocinanten voivan

säikkyä leijonain ilmaantuessa näkyviin. Senvuoksi hän hyppäsi alas

satulasta, heitti pois peitsen, otti kilven käsivarrelleen, paljasti

miekkansa ja lähti ihmeen päättäväisesti ja pelottomin sydämin

astelemaan eteenpäin kohti vaunuja sulkeutuen koko sydämestään Jumalan

ja myös valtiattarensa Dulcinean suojelukseen. Ja tulee tietää, että

tämän todenperäisen historian kirjoittaja tähän kohtaan ehdittyään

huudahtaa näin: »Oi sinä rohkea Don Quijote Manchalainen, jonka

pelottomuutta ei voida kyllin kiittää, sinä kuvastin, jossa voivat

katsella itseään kaikki maailman urhot, sinä toinen ja uusi Manuel

de León,[41] joka oli Espanjan ritarien kunnia ja ylpeys! Millaisin

sanoin voinkaan kertoa tästä sinun hirvittävästä sankarityöstäsi tai

millaisin lausein voin sen tehdä uskottavaksi tuleville aikakausille,

tai mitä sellaisia ylistyssanoja onkaan, jotka sopisivat sinuun

olkoot ne kuinka ylenpalttisia tahansa? Jalkaisin, yksin, säikkymättä

ja pelottomana, kädessäsi vain miekka eikä sekään mikään hieno

toledolainen, käsivarrellasi kilpi, joka ei ole erinomaisen kiiltäväksi

hiottua terästä, sinä seisot siinä odottaen kahta kaikkein villeintä

leijonaa, mitä Afrikan metsät ovat milloinkaan kasvattaneet. Ylistäkööt

sinua sinun omat tekosi, sinä urhea Manchalainen; minä jätän ne tässä

omaan täyteen arvoonsa, sillä minulta puuttuu sanoja niiden maineen

kuuluttamiseksi.»

Siihen päättyi tekijän huudahdus ja hän lähti jatkamaan esitystään

solmien jälleen historiansa langan seuraavaan tapaan. Nähtyään

Don Quijoten jo asettuneen taisteluasentoon ja huomattuaan, että

hänen täytyi päästää ulos koirasleijona, jollei mielinyt joutua

kokemaan närkästyneen ja uhkarohkean ritarin vihaa, leijonanvartia

avasi ensimmäisen häkin, missä, kuten sanottu, oli koirasleijona,

erinomaisen suuri ja näöltään peloittava ja ruma. Ensi työkseen se

piehtaroi häkissään, jonka ovi oli avattu, ojensi käpäläänsä ja

oikoi koko ruumistaan; sitten se avasi kitansa, haukotteli pitkään

ja nuoli kielellään, joka riippui suusta melkein kaksi korttelia,

pölyn silmistään ja pesi naamansa. Sen tehtyään se pisti päänsä ulos

häkistä ja katseli joka puolelle silmillä, jotka hehkuivat kuin tuliset

hiilet. Tämä näky olisi varmaan voinut saattaa kauhun valtaan kaikkein

uhkarohkeimmankin, mutta Don Quijote katseli vain jäykästi leijonaa

toivoen sen hyppäävän alas vaunuista ja käyvän kimppuun, jotta hän

saisi ruhjoa sen käsissään riekaleiksi.

Näin pitkälle meni hänen ennenkuulumattoman hulluutensa ylenpalttisuus.

Mutta jalo leijona, joka esiintyi pikemmin leppoisasti kuin kopeasti,

ei välittänyt mitään lapsellisista eleistä ja uhmailusta, vaan

katseli, kuten sanottu, puolelle ja toiselle, kääntyi sitten, näytti

Don Quijotelle takalistonsa ja lähti aivan tyynesti ja rauhallisesti

takaisin häkkiinsä paneutuen jälleen makaamaan. Tämän nähtyään Don

Quijote käski leijonanvartiaa lyömään ja ärsyttämään otusta, jotta se

lähtisi ulos.

— Sitä en tee; — vastasi leijonanvartia — jos näet sitä ärsytän, niin

se raatelee ensinnä minut kappaleiksi. Tyytyköön teidän armonne, herra

ritari, siihen, mitä olette jo tehnyt, sillä suurempaa urhoollisuutta

ei voida keneltäkään vaatia, ja älkää huoliko koetella onneanne

toista kertaa. Häkin ovi on auki, leijonalla on vapaa valta lähteä

ulos tai olla lähtemättä; mutta koska se ei ole vielä lähtenyt, ei se

tule lähtemäänkään koko päivänä. Teidän armonne jalo pelottomuus on

tullut riittävästi ilmi; kukaan urhea soturi (mikäli minä ymmärrän)

ei ole velvollinen muuhun kuin haastamaan taisteluun vihollisensa ja

odottamaan häntä avoimella kentällä; jos vastustaja ei saavu, niin

häpeä kohtaa häntä, ja odottava saa voitonseppeleen.

— Se on totta; — vastasi Don Quijote — sulje, hyvä ystävä, häkin ovi

ja anna minulle niin hyvin kuin suinkin voit todistus siitä, mitä

olet nähnyt minun tässä tekevän, nimittäin, että sinä avasit leijonan

häkin, että minä sitä odotin, mutta että se ei tullut ulos, että odotin

sitä vieläkin, ettei se sittenkään tullut ja että se palasi häkkiinsä

paneutuen sinne makuulle. Enempää ei minulta voida vaatia, ja hiiteen

nyt noituudet, ja Jumala varjelkoon oikeutta ja totuutta ja totista

ritariutta. Sulje nyt häkki, kuten sanoin, niin minä annan sillä aikaa

paenneille ja poissaoleville merkkejä, kutsuen heitä kuulemaan, kuinka

kerrot tästä urotyöstä.

Leijonanvartia teki niin, Don Quijote pisti peitsen päähän rievun,

jolla oli pyyhkinyt kasvoistaan juustonheraa, ja alkoi kutsua toisia,

jotka yhä pakenivat alinomaa taakseen vilkuen, kaikki yhdessä joukossa

ja hidalgon ajamina. Nähtyään valkoisen rievun liehuvan Sancho sanoi:

— Minut saa tappaa, jollei herrani ole voittanut noita petoja, koska

hän kutsuu meitä luokseen.

Kaikki pysähtyivät ja huomasivat, että merkinantaja oli Don Quijote;

heidän pelkonsa hiukan hälveni, ja he palasivat hiljalleen, kunnes

kuulivat selvästi Don Quijoten huudot. Vihdoin he tulivat takaisin

vaunujen luo, ja heidän tultuaan Don Quijote sanoi ajomiehelle:

— Valjastakaa, hyvä mies, taas muulinne ja jatkakaa matkaanne, ja sinä,

Sancho, anna hänelle ja leijonanvartialle kaksi dukaattia korvaukseksi

siitä, että ovat viipyneet minun tähteni.

— Minä annan ne mielelläni; — vastasi Sancho — mutta kuinka on

leijonain käynyt? Ovatko ne kuolleet vai ovatko vielä elossa?

Leijonanvartia kertoi nyt seikkaperäisesti ja silloin tällöin pysähtyen

taistelun kulun, liioitellen Don Quijoten urheutta niin paljon kuin

suinkin voi ja osasi, sanoi, että leijona oli Don Quijoten nähdessään

säikähtänyt niin kovin, ettei halunnut eikä uskaltanut lähteä ulos

häkistään, vaikka hän oli pitänyt ovea avoimia kauan aikaa. Sitten

hän oli sanonut ritarille, että olisi Jumalan kiusaamista, jos

ärsytettäisiin leijonaa, kuten hän oli tahtonut, jotta se väkisinkin

joutuisi lähtemään ulos, ja ritari oli vastahakoisesti ja aivan vastoin

tahtoaan sallinut, että ovi jälleen suljettiin.

— Mitä sinä tästä arvelet, Sancho? — kysyi Don Quijote. — Onko

semmoista noituutta, joka tehoaa todelliseen urhoollisuuteen? Noidat

voivat tosin riistää minulta hyvän onnen, mutta rohkeuden ja miehuuden

riistäminen on mahdotonta.

Sancho antoi dukaatit, ajomies valjasti juhtansa, leijonanvartia

suuteli Don Quijoten käsiä saamastaan lahjasta ja lupasi kertoa hänen

sankarillisen tekonsa itse kuninkaalle, kunhan ehtisi pääkaupunkiin.

— Jos hänen majesteettinsa sattuu kysymään, kuka sen teki, niin

vastatkaa hänelle, että se oli _Leijonaritari_; minä näet tahdon

tästä hetkestä muuttaa ja vaihtaa sellaiseksi nimeni, joka on ollut

_Murheellisen hahmon ritari_, ja minä noudatan tällöin vaeltavien

ritareitten vanhaa tapaa; he näet vaihtoivat nimeä milloin hyväksi

näkivät ja milloin se heille sopi.

— Vaunut jatkoivat matkaansa, ja Don Quijote, Sancho ja

Viheriäviittainen lähtivät hekin kulkemaan eteenpäin.

Don Diego de Miranda ei ollut koko tänä aikana virkkanut sanaakaan,

koska oli yksinomaan tarkannut ja kuunnellut Don Quijoten tekoja

ja sanoja pitäen häntä viisaana hulluna eli hulluna, joka suuresti

muistutti järjissään olevaa ihmistä. Hän ei ohut vielä tullut tuntemaan

Don Quijoten historian edellistä osaa; jos hän olisi sen lukenut, ei

hän olisi enää ihmetellyt hänen tekojaan ja puheitaan, koska olisi

siten saanut tietää, mitä lajia hänen hulluutensa oli. Mutta hän ei

sitä tuntenut, ja siksi hän piti ritaria milloin viisaana, milloin

hulluna koska kaikki, mitä ritari lausui, oli järkevää, sievää ja hyvin

esitettyä, mutta kaikki, mitä hän teki, tyhmänrohkeata ja typerää.

Hidalgo ajatteli: »Voiko olla mitään suurempaa hulluutta kuin että

mies pukee päähänsä kypärin, joka on täynnä kermajuustoa, ja sitten

luulee noitien pehmittäneen hänen pääkoppansa? Ja onko mitään suurempaa

uhkarohkeutta ja mielettömyyttä kuin se, että tahtoo väkisinkin käydä

taistelemaan leijonia vastaan?» Don Quijote keskeytti nämä hänen

mietteensä ja tämän yksinpuhelun sanoen hänelle:

— Aivan varmaan, herra Don Diego de Miranda, teidän armonne pitää minua

mielettömänä ja hulluna miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin on laita,

sillä tekoni eivät voi mitään muuta todistaa. Kaikesta huolimatta

tahdon kumminkin teidän armollenne huomauttaa, etten ole niin hullu

enkä vähämielinen kuin varmaan olen teistä näyttänyt olevan. Urhea

ritari esiintyy kuninkaansa nähden edukseen, kun hän tuimasti iskee

raivokasta härkää suurella areenalla hyvin onnistuen yrityksessään;

edukseen esiintyy myös ritari, kun hän loistavissa varuksissa kiitää

yli tanteren iloisessa kilpaleikissä, naisten häntä katsellessa, ja

edukseen esiintyvät kaikki ritarit, jotka sotaisissa harjoituksissa

tai muissa semmoisissa askareissa huvittavat, ilahduttavat ja, jos

niin voi sanoa, kunnialla kaunistavat ruhtinaittensa hoveja, mutta

enemmän kuin kukaan näistä esiintyy edukseen vaeltava ritari, joka

liikkuu erämaissa, autioissa seuduissa, tienristeyksissä, metsissä

ja vuorilla etsimässä vaarallisia seikkailuja aikoen saattaa ne

onnelliseen ja suotuisaan päätökseen vain saavuttaakseen loistavaa ja

katoamatonta kunniaa; enemmän edukseen, sanon minä, esiintyy vaeltava

ritari, auttaessaan jotakin leskeä jossakin asumattomassa seudussa,

kuin joku hoviritari imarrellessaan suuressa kaupungissa jotakin nuorta

tyttöä. Kaikilla ritareilla on oma erikoinen toimensa: hovilainen

palvelkoon naisia, luokoon upeilla puvuillaan loistoa kuninkaansa

hoviin, kestitköön köyhiä ritareita pöytänsä runsaudella, järjestäköön

taistoleikkejä, pitäköön turnajaisia, osoittautukoon ylevämieliseksi,

anteliaaksi ja komeutta rakastavaksi, mutta ennen kaikkea hyväksi

kristityksi; siten hän täyttää hänelle määrätyt velvollisuudet. Mutta

vaeltava ritari käyköön maailman kaukaisimmilla kulmilla, tunkeutukoon

kaikkein salaperäisimpiin sokkeloihin, ryhtyköön alinomaa mahdottomilta

näyttäviin yrityksiin, sietäköön asumattomilla autiomailla auringon

polttavaa hellettä sydänkesällä ja talvella tuulten ja pakkasten

ankaraa tuimuutta, älkööt häntä peloittako leijonat, älkööt kauhistako

hirviöt tai säikyttäkö louhikäärmeet, sillä edellisten etsiminen,

jälkimmäisten kimppuun hyökkääminen ja niiden kaikkien voittaminen

on hänen tärkeimpänä ja varsinaisena toimenaan. Koska nyt on minun

osakseni tullut kuulua vaeltavien ritareitten joukkoon, en voi olla

ryhtymättä kaikkeen, mikä mielestäni kuuluu ammattini piiriin, ja

niinmuodoin oli selvä velvollisuuteni hyökätä leijonain kimppuun

niinkuin vastikään hyökkäsin, vaikka ymmärsin sen olevan suunnatonta

uhkarohkeutta; minä näet tiedän hyvin, mitä on urhoollisuus, että se on

hyve kahden pahan äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden välillä;

mutta vähempi onnettomuus on, jos urhoollinen kohoo uhkarohkeuden

rajoille kuin jos hän painuu pelkuruuden rajaviivalle Samoinkuin

tuhlaavaisen on helpompi olla antelias kuin saiturin, samoin on

uhkarohkean helpompi esiintyä todella urhoollisena kuin pelkurin kohota

todelliseen urhoollisuuteen. Ja mitä tulee seikkailujen etsimiseen

saatte uskoa, armollinen herra Don Diego, että tuhoon johtaa pikemmin

liiallinen varovaisuus, sillä paremmalta kuuluu, jos sanotaan: »Tuo

ritari on uhkarohkea ja uskalias», kuin jos sanotaan: »Tuo ritari on

arka ja pelkuri.»

— Minä tunnustan, herra Don Quijote, — vastasi Don Diego — että kaikki,

mitä teidän armonne on sanonut ja tehnyt, on hyvin punnittu itse järjen

omalla vaa'alla, ja minä olen sitä mieltä, että vaeltavan ritarikunnan

asetukset ja lait, vaikka ne häviäisivätkin, löytyisivät teidän armonne

povesta, joka on niiden luonnollinen säiliö ja varastopaikka. Mutta

pitäkäämme nyt kiirettä, sillä on kohta myöhä, ja koettakaamme ehtiä

kylääni ja talooni, missä teidän armonne voi levätä kokemiensa vaivojen

jälkeen; vaikka näet suorittamanne työ ei ole rasittanut ruumistanne,

on se kumminkin ollut sielun rasitus, joka monesti saattaa ruumistakin

uuvuttaa.

— Minä pidän tarjoustanne erinomaisena suosiona ja armonosoituksena,

herra Don Diego — vastasi Don Quijote.

He hoputtivat ratsujaan entistä enemmän, ja kello saattoi olla kaksi

iltapuolella, kun he saapuivat kylään ja taloon, missä asusti Don

Quijoten _Viheriänviitan ritariksi_ nimittämä Don Diego.

Kahdeksastoista luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli

talossa, sekä muista merkillisistä asioista.

Don Quijote huomasi Don Diego de Mirandan talon sangen tilavaksi, kuten

maalaisasumukset yleensä; portinpäällä tien puolella nähtiin vaakuna,

tosin hakkaamattomaan kiveen veistetty, sisäpihalla oli viinivarasto,

porttikäytävässä ovi kellariin ja yltympäri suuri määrä saviruukkuja,

jotka olivat peräisin Tobososta ja senvuoksi herättivät Don Quijoten

mielessä hänen noidutun ja toiseen hahmoon muutetun Dulcineansa

muiston. Hän huokasi ja lausui, ollenkaan ajattelematta mitä sanoi ja

läsnäolevista välittämättä:

Oi aarteet, jotka tuskia vain toitte,

vaikk' onnen antaa löytäjälle voitte.[42]

— Oi te tobosolaiset ruukut,[43] kuinka olettekaan johdattaneet

mieleeni katkerimman tuskani ihanimman aarteen!

Tuon kuuli Don Diegon poika, runoilija-ylioppilas, joka oli äitinsä

kanssa tullut häntä tervehtimään, ja äiti ja poika hämmästyivät kovin

nähdessään Don Quijoten merkillisen hahmon. Ritari astui heti alas

Rocinanten selästä ja meni erittäin kohteliaasti pyytämään rouvan kättä

suudeltavakseen. Don Diego sanoi:

Toivottakaa, puolisoni, ystävällisesti kuten ainakin, tervetulleeksi

Don Quijote Manchalainen, joka on tässä edessänne, vaeltava ritari ja

urhoollisin ja älykkäin, mitä maailmassa on.

Talon rouva, jonka nimi oli Doña Cristina, otti hänet vastaan erittäin

rakastettavasti ja kohteliaasti, ja Don Quijote vastasi hänelle sangen

älykkäästi ja soveliain sanoin. Sitten hän vaihtoi suunnilleen samat

kohteliaisuudet ylioppilaan kanssa. Kuultuaan Don Quijoten puhuvan tämä

piti häntä älykkäänä ja teräväjärkisenä miehenä.

Tässä kohden historiamme kirjoittaja kuvailee seikkaperäisesti Don

Diegon taloa kertoen, mitä kaikkea on varakkaan maalais-aatelismiehen

kartanossa; mutta tämän historian kääntäjä katsoi, soveliaaksi vaieten

sivuuttaa ne ja muut samanlaiset yksityisseikat, koska ne eivät oikein

soinnu historiamme varsinaiseen tarkoitukseen; sen voima näet on

pikemmin sen todenperäisyydessä kuin joutavissa sivuseikoissa.

Don Quijote vietiin nyt saliin, missä Sancho riisui häneltä varukset,

niin että hänen ylleen jäivät vain roimahousut ja säämiskäinen

ihonuttu, jonka ruosteiset varukset olivat kokonaan lianneet;

hänen leveä kauluksensa oli tärkkäämätön ja vailla pitsireunusta,

kuten ylioppilailla; pehmeästä nahasta tehdyt säärystimet olivat

taatelinväriset ja kengät vahalla voidellut. Hän vyötti vyölleen hyvän

miekkansa, joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen

väitetään monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja;[44] sitten hän

heitti hartioilleen hienosta harmaasta verasta tehdyn viitan, mutta

ennen kaikkea hän pesi päänsä ja kasvonsa käyttäen vettä viisi tai

kuusi ämpäriä (ämpärien lukumäärään nähden tiedonannot ovat hiukan

erilaiset), mutta vesi oli sittenkin yhä heranväristä, kiitos olkoon

Sanchon ahneuden ja sen, että hän oli ostanut noita onnettomia

kermajuustoja, jotka olivat hänen isäntänsä niin sievästi saippuoineet.

Tässä asussa, siron arvokkaasti ja ryhdikkäästi, Don Quijote sitten

lähti toiseen saliin, missä ylioppilas odotti häntä keskustellakseen

hänen kanssaan, kunnes pöytä katettaisiin. Rouva Doña Cristina näet

halusi niin ylhäisen vieraan taloon saavuttua osoittaa, että hän osasi

ja voi hyvin kestitä talossa käyviä.

Don Quijoten vielä riisuessa varuksiaan oli Don Lorenzo (se näet oli

Don Diegon pojan nimi) saanut tilaisuutta kysyä isältään:

— Kuka onkaan tuo ritari, jonka teidän armonne on tuonut kotiin. Me

näet ihmettelemme kovin, minä ja äitini, hänen nimeään, ulkomuotoaan ja

sitä, että hänen sanotaan olevan vaeltava ritari.

— En tiedä, mitä sinulle vastaisin, poikani; — virkkoi Don Diego —

voin sanoa ainoastaan, että olen nähnyt hänen tekevän tekoja, jotka

sopisivat maailman suurimmalle hullulle, ja kuullut hänen puhuvan niin

älykkäästi, että hänen tekojensa aikaansaama vaikutelma kerrassaan

häipyi pois. Puhuttele sinä nyt häntä, tunnustele hänen ymmärryksensä

valtimoa ja arvostele itse älykkäänä miehenä, onko hän viisas vai

hullu, vaikka minä, totta puhuen, pidän häntä pikemmin hulluna kuin

viisaana.

Tätä kehoitusta noudattaen Don Lorenzo meni, kuten jo mainittiin,

juttelemaan Don Quijoten kanssa, ja heidän keskustellessaan Don Quijote

sanoi Don Lorenzolle muun muassa:

— Teidän isänne, herra Don Diego de Miranda, on minulle maininnut

teidän armonne harvinaisista kyvyistä ja teräväjärkisyydestä ja ennen

kaikkea, että olette suuri runoilija.

— Runoilija voin kyllä olla, — vastasi Don Lorenzo mutta en suinkaan

mikään suuri runoilija. On totta, että jossakin määrin ihailen runoutta

ja mielelläni luen hyvien runoilijoiden teoksia, mutta siitä syystä

minua ei suinkaan voida nimittää suureksi runoilijaksi, kuten isäni

tekee.

‒ Vaatimattomuutenne miellyttää minua, — vastasi Don Quijote — sillä ei

ole yhtään runoilijaa, joka ei ole vaatelias ja luule olevansa maailman

suurin runoilija.

— Ei ole sääntöä ilman poikkeusta; — virkkoi Don Lorenzo — voi näet

olla sellaisiakin, jotka ovat todellisia runoilijoita eivätkä niin

ajattele.

— Niitä on vähän; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa nyt minulle,

millaisia säkeitä te nykyisin sepitätte; teidän arvoisa isänne

näet mainitsi minulle, että ne teitä hiukan huolestuttavat ja

ajatteluttavat. Jos kysymyksessä on jokin nelisäkeinen selitysruno,

niin minä, joka olen semmoisiin hieman perehtynyt, mielelläni sen

kuulisin; jos on kysymyksessä kirjallinen kilpailu, niin yrittäköön

teidän armonne voittaa toisen palkinnon; ensimmäisen palkinnon näet

vie aina joku suosittu tai ylhäinen henkilö, mutta toinen voitetaan

todellisen ansion nojalla, joten kolmas palkinto oikeastaan tulee

olemaan toinen ja ensimmäinen niinmuodoin oikeastaan kolmas, aivan

samoin kuin lisensiaattitutkinnoissa yliopistoissa; mutta kaikesta

huolimatta on ensimmäisen palkinnon voittaja sangen huomattava henkilö.

— Toistaiseksi — sanoi Don Lorenzo itsekseen en voi pitää teitä

hulluna; mutta kuunnelkaamme enemmän.

Hän sanoi Don Quijotelle:

— Minusta näyttää, että teidän armonne on opiskellut korkeakouluissa;

minkä tieteen luentoja olette kuunnellut?

— Vaeltavan ritarikunnan, — vastasi Don Quijote — joka on yhtä

oivallinen tiede kuin runous, jopa hiukan parempikin.

— Minä en tiedä, mikä tiede se on, — virkkoi Don Lorenzo — enkä ole

toistaiseksi kuullut koskaan siitä puhuttavan.

— Se on tiede, — virkkoi Don Quijote — joka sisältää maailman kaikki

tai ainakin useimmat tieteet, sillä sen harjoittajan täytyy olla

lainoppinut ja tuntea sekä henkilö- että esineoikeuden lait voidakseen

antaa kullekin, mitä hänelle kuuluu; hänen täytyy olla teologi

voidakseen milloin tahansa vaadittaessa tehdä selkoa tunnustamastaan

kristillisestä uskosta, hänen täytyy olla lääkäri ja varsinkin

kasvientuntija voidakseen asumattomissa seuduissa ja erämaissa tuntea

ne yrtit, jotka kelpaavat haavojen lääkitsemiseen, sillä vaeltava

ritari ei voi lähteä jokaisen ottelun jälkeen etsimään haavojensa

parantajaa; hänen täytyy olla astronomi voidakseen tähtien asemasta

tietää, kuinka monta yön hetkeä on kulunut, missä osassa maailmaa ja

missä vyöhykkeessä hän kulloinkin on; hänen tulee olla matematiikkaan

perehtynyt, sillä hän tarvitsee tätä tiedettä alinomaa; ja koska

on itsestäänselvää, että hänen täytyy olla kaikilla kristillisillä

ja kardinaalisilla hyveillä[45] kaunistettu, sivuutan ne enemmittä

puheitta, siirryn toisiin, vähäpätöisempiin seikkoihin ja huomautan,

että hänen täytyy osata uida yhtä hyvin kuin Kala-Nicolas[46] eli

Nicolao; hänen täytyy osata kengittää hevonen ja valmistaa satula

ja ohjakset ja, palatakseni siihen, mistä lähdin hänen tulee olla

uskollinen Jumalalle ja valtiattarelleen, hänen tulee olla siveä

ajatuksissaan, kohtelias puheissaan, aulis auttamaan, urhoollinen

teoissaan, kärsivällinen vaivoissaan, armelias hädänalaisille ja

vihdoin voimallinen totuuden puolustaja, vaikka se vaatisi hänen

henkensä. Kaikki nämä tärkeät ja vähäpätöiset ominaisuudet muodostavat

yhdessä vaeltavan ritarin, ja tästä teidän armonne, herra Don Lorenzo,

voi nähdä, opiskeleeko ritari joutavaa tiedettä siihen perehtyessään

ja sitä harjoittaessaan ja eikö sitä voida asettaa kaikkein parhaitten

kymnaaseissa ja korkeakouluissa opetettujen tieteitten rinnalle..

— Jos on laita niinkuin sanotte, — virkkoi Don Lorenzo — niin minä

sanon, että tämä tiede on kaikkia muita parempi.

— Mitä tarkoitatte saneessanne: jos on niin laita? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Don Lorenzo — että epäilen, onko koskaan

ollut ja onko olemassa semmoisilla hyveillä kaunistettuja vaeltavia

ritareita.

— Minä olen jo monesti sanonut ja sanon nyt jälleen, — vastasi Don

Quijote — että suurin osa ihmisiä maailmassa luulee, ettei vaeltavia

ritareita ole ollut olemassakaan, ja koska minusta näyttää, että on

aivan turhaa vaivaa (kuten kokemus on minulle monet kerrat osoittanut)

yrittää saada heitä toisin uskomaan, ellei itse taivas ihmeen nojalla

heille osoita, että semmoisia ritareita on ollut ja on olemassa,

en halua nyt kuluttaa aikaa hälventääkseni teidän armonne mielestä

harhaluuloa, johon monet muut tekevät itsensä vikapäiksi teidän

kanssanne. Tahdon vain rukoilla taivasta vapautta maan teidät siitä

erehdyksestä ja antamaan teidän oivaltaa, kuinka hyödyllisiä ja

välttämättömiä vaeltavat ritarit olivat maailmassa menneinä aikoina

ja kuinka otollisia he olisivat nykyisenä aikana, jos heitä vielä

nyt käytettäisiin; mutta nyt rehoittavat ihmissuvun syntien tähden

laiskuus, joutilaisuus, hekuma ja ylellisyys.

— Nyt vieraamme pillastui; — mietti Don Lorenzo mielessään — mutta

merkillinen hullu hän sittenkin on, ja minä olisin mieletön raukka,

jollen sitä ymmärtäisi.

Siihen loppui heidän keskustelunsa, sillä heidät kutsuttiin

aterialle. Don Diego kysyi pojaltaan, oliko hän saanut selkoa vieraan

mielentilasta. Hän vastasi:

— Sitä eivät voi saada selville hänen hulluutensa sekavasta käsialasta

kaikki maailman lääkärit ja parhaat kirjoittajatkaan; hän on ilmetty

hullu, jolla on alinomaa valoisia hetkiä.

He kävivät pöytään, ja ateria oli sellainen kuin Don Diego oli

matkalla sanonut vieraillensa aterian yleensä olevan: moitteeton,

runsas ja maukas; mutta suurinta nautintoa tuotti Don Quijotelle koko

talossa vallitseva ihmeellinen hiljaisuus, joka sai sen muistuttamaan

kartusiaaniluostaria. Kun ruoka-astiat sitten oli korjattu pois,

pöytärukous luettu ja kädet pesty, kehoitti Don Quijote hartaasti

Don Lorenzoa lukemaan ne säkeet, jotka hän oli sepittänyt kirjasista

kilpailua varten. Don Lorenzo vastasi:

— En tahdo näyttää niiden runoilijain kaltaiselta, jotka kieltäytyvät

lausumasta säkeitään, kun heitä pyydetään niin tekemään, ja syytävät

niitä suustaan ylen paljon, kun kukaan ei sitä halua, ja senvuoksi luen

tässä runoni, josta en toivo mitään palkintoa, koska olen sepittänyt

sen ainoastaan harjoituksen vuoksi.

— Eräs ystäväni, älykäs mies, — virkkoi Don Quijote — oli sitä mieltä,

ettei kenenkään pidä nähdä vaivaa sepittämällä selitysrunoja, ja syynä

hän sanoi olevan, ettei semmoinen runo voi milloinkaan olla aiheensa

veroinen ja että se usein, jopa kaikkein useimmissa tapauksissa,

harhautuu pois selitettävien säkeitten suunnasta ja tarkoituksesta.

Sitäpaitsi hän huomautti, että semmoisen runon lait ovat ylen ankarat,

koska eivät suvaitse mitään kysymystä, eivät salli käytettävän sanoja

hän sanoi tai aion sanoa, kieltävät muuttamasta teonsanaa nimisanaksi,

lausumasta toisin ajatusta sekä asettavat suuren määrän muita esteitä

ja vaikeuksia, jotka kahlehtivat runon sepittäjää, kuten teidän armonne

varmaan tietää.

— Totisesti, herra Don Quijote, — sanoi Don Lorenzo — olisin mielelläni

huomannut teidän latinassanne jonkin virheen, mutta se oli mahdotonta,

sillä te luiskahdatte käsistäni kuin ankerias.

— En ymmärrä, — vastasi Don Quijote — mitä teidän armonne sanoo,

enempää kuin sitäkään, mitä tarkoitatte puhuessanne luiskahtamisestani.

— Selitän seikan kohta; — vastasi Don Lorenzo mutta kuunnelkoon teidän

armonne nyt säkeitäni ja niiden aihetta. Ne kuuluvat näin: