ALKULAUSE LUKIJALLE.

Jumala paratkoon, kuinka hartaasti sinä, jalosukuinen tai ehkä

plebeijinen lukijani, nyt odotatkaan tätä esipuhetta luullen siitä

löytäväsi kostonuhkauksia, syytöksiä ja solvauksia toisen Don

Quijoten tekijää vastaan,[1] tarkoitan sen, jonka sanotaan siinneen

Tordesillasissa ja syntyneen Tarragonassa! Mutta sitä huvia minä en

tosiaankaan aio sinulle suoda; vaikka näet loukkaukset synnyttävät

vihaa kaikkein nöyrimmässäkin povessa, niin minun poveeni nähden tuo

sääntö ei pidä paikkaansa. Sinä ehkä toivoisit, että nimittäisin

miestä aasiksi, mielipuoleksi ja hävyttömäksi: mutta se ei johdu

mieleenikään: rangaiskoon häntä hänen oma syntinsä, syököön, mitä on

keittänyt, ja sillä hyvä. Minua on kuitenkin suututtanut, että hän

moittii minua vanhaksi ja toiskätiseksi, ikäänkuin olisi ollut minun

vallassani pysähdyttää ajan juoksu omalta kohdaltani tai kuin olisin

tullut raajarikoksi jossakin kapakassa enkä kaikkein kunniakkaimmassa

tilaisuudessa,[2] mitä ovat nähneet menneet ja nykyiset ja luultavasti

tulevat näkemään tulevaiset ajat. Jos haavani eivät näytäkään

loistavilta niistä, jotka sattuvat ne näkemään, niin ainakin niitä

pitävät arvossa ne, jotka tietävät, missä ne on saatu; sillä parempi

on sotilas kuolleena taistelutanterella kuin vapaana pakoretkellä. Ja

tämä vakaumukseni on niin varma, että jos minulle nyt ehdotettaisiin ja

tehtäisiin mahdolliseksi se, mikä on mahdotonta, tahtoisin mieluummin

olla ollut mukana tuossa mainiossa taistelussa kuin nyt olla terve ja

haavoittumaton siksi, etten olisi ottanut siihen osaa. Arvet, joita

nähdään soturin kasvoissa ja rinnassa, ovat tähtiä, jotka opastavat

toisia kohti kunnian taivasta ja tavoittelemaan ansaittua kiitosta;

ja huomattava on vielä, ettei teoksia kirjoiteta harmailla hiuksilla,

vaan ymmärryksellä, joka yleensä muuttuu paremmaksi iän lisääntyessä.

Minua on myös pahoittanut, että hän sanoo minua kateelliseksi ja

kuvailee minulle, kuin jollekin tietämättömälle, mitä kateus oikeastaan

on; sillä niistä kahdesta kateuden lajista, jotka ovat olemassa,

minä tunnen totisesti ainoastaan sen, joka on pyhä, jalo ja hyvää

tarkoittava, ja koska niin on aivan varmaan laita, ei ole minun

asiani vainota ketään pappismiestä, varsinkaan, jos hän sitäpaitsi

on Inkvisition palveleva veli;[3] ja jos kirjoittaja on tuon sanonut

tarkoittaen häntä, jota näyttää tarkoittaneen, niin hän on aivan

erehtynyt, sillä minä ihailen sen miehen neroa, ihailen hänen teoksiaan

ja hänen alinomaista ja hurskasta toimintaansa. Kiitän kuitenkin tuota

herra kirjailijaa siitä, että hän sanoo kertomusten! olevan pikemmin

satiirisia kuin opettavaisia, mutta tunnustaa niiden olevan hyviä, mitä

ne eivät voisi olla, jollei niissä olisi yhtä ja toista.

Olen kuulevinani sinun sanovan, että puhun kovin varovasti ja

pysyttelen liiaksi vaatimattomuuteni rajoissa; mutta minä tiedän,

ettei murheelliselle pidä lisätä murhetta, ja tämän herran mieli

varmaan on kovin murheellinen, koska hän ei uskalla ilmaantua avoimelle

kentälle ja kirkkaaseen päivänvaloon, vaan salaa nimensä ja mainitsee

väärän kotipaikan, kuin olisi tehnyt jonkin majesteetinrikoksen. Jos

sattumalta tulet hänet tuntemaan, niin sano hänelle minun puolestani,

etten minä pidä itseäni solvattuna, koska hyvin tiedän, kuinka

paholainen ihmistä kiusaa, ja että eräs hänen pahimpia kiusauksiaan

on siinä, että hän uskottelee ihmisen voivan kirjoittaa ja painattaa

kirjan, jolla ansaitsee yhtä paljon mainetta kuin rahaa ja yhtä paljon

rahaa kuin mainetta. Ja tämän väitteen tueksi toivon sinun hupaisella

ja sievällä tavallasi kertovan hänelle seuraavan jutun:

Sevillassa oli muudan hullu, joka sai päähänsä kaikkein naurettavimman

mielettömyyden ja keksinnön, mitä kukaan hullu maailmassa milloinkaan

on saanut. Hän näet valmisti putken, joka oli toisesta päästä

teroitettu, ja saatuaan sitten kadulla tai missä hyvänsä käsiinsä

koiran hän astui jalallaan koiran toiselle takakoivelle, kohotti koiran

toista koipea kädellään ja pisti sitten, niin hyvin kuin osasi, putken

sellaiseen paikkaan, että toisesta päästä puhaltamalla sai koiran

pyöreäksi kuin pallon, ja niin tapahduttua hän taputti kämmenellään

pari kertaa koiraa vatsaan, päästi sen menemään ja sanoi läsnäoleville,

joita aina oli suuri joukko:

— Luulevatko arvoisat herrat vieläkin, että on varsin helppo puhaltaa

koira pulleaksi? — Luuleeko teidän armonne nyt, että on varsin helppo

tehdä kirja?

Jollei tämä juttu häntä miellytä, niin kerro sinä, hyvä lukijani, tämä

toinen, joka sekin koskee hullua ja koiraa:

— Cordobassa oli eräs toinen hullu, jolla oli tapana kantaa päänsä

päällä marmorilevyn kappaletta tai muuta verrattain painavaa kiveä, ja

kohdatessaan koiran, joka ei osannut varoa, hän asettui sen viereen

ja antoi kiven pudota suoraan koiran päälle. Koira suuttui, haukkui

ja ulvoi ja juoksi pitkin katuja. Sattui sitten, että niiden koirien

joukossa, joiden päälle hän taakkaansa pudotteli, oli eräs jollekin

hytyräsepälle kuuluva, johon sen omistaja oli kovin kiintynyt. Kivi

putosi ja osui päähän, pahoinpidelty koira ulvoi surkeasti, sen isäntä

huomasi seikan, vihastui, sieppasi kyynäräkepin, hyökkäsi hullun luo,

pieksi hänet niin, ettei häneen jäänyt eheää luuta, ja sanoi aina

lyödessään:

— Sinä koiramainen konna, mitä teit mäyräkoiralleni? Etkö sinä nähnyt,

julmuri, että koirani oli mäyräkoira?

Hän toisti nimeä _mäyräkoira_ vielä monet kerrat ja antoi pehmitetyn

hullun sitten mennä menojaan. Tämä otti asian sydämelleen, lähti kotiin

eikä uskaltanut enää mennä ulos kokonaiseen kuukauteen. Mutta sen ajan

kuluttua hän palasi tekemään temppuansa, pään päällä vielä suurempi

kivenmyhkyrä. Hän tuli koiran luo, katseli sitä oikein tarkasti, ei

halunnut eikä tahtonut pudottaa kiveä, vaan sanoi:

— Tämä on mäyräkoira, tätä täytyy varoa!

Ja vaikka hän sitten kohtasi paljon koiria, verikoiria ja

rakkikoiriakin, hän aina sanoi, että ne olivat mäyräkoiria eikä

senvuoksi enää pudottanut kiveä. Tämän kirjailijan käy kenties samoin,

niin ettei hän enää uskalla pudottaa ihmisten päähän nerollisuutensa

taakkaa, kirjojansa, jotka ovat kiveä kovempia, koska ovat huonoja.

Sano hänelle myös, etten välitä vähääkään, vaikka hän uhkaa riistää

minulta ansion kirjallaan; minä näet käytän kuuluisan välinäytöksen _La

Perendengan_[4] lausetta ja sanon hänelle: »Kauan eläköön armollinen

herra raatiherra, ja Kristus olkoon meidän kaikkien kanssa.» Niin,

kauan eläköön jalo kreivi Lemos, jonka tunnettu kristillinen

mielenlaatu ja anteliaisuus tukevat minua kaikissa kovan onnen

kohtauksissa, ja eläköön myös hänen kunnianarvoisuutensa Toledon

arkkipiispan Don Bernardo de Sandoval y Rojasin[5] erinomainen

armeliaisuus, vaikka maailmassa ei olisi yhtään kirjapainoa ja vaikka

minua vastaan painettaisiin enemmän kirjoja kuin on kirjaimia Mingo

Revulgon laulussa.[6] Minä en ole kokenut pyrkiä heidän suosioonsa

minkään imartelun tai muun kiitoksen avulla, mutta siitä huolimatta

nämä molemmat korkea-arvoiset henkilöt ovat vain oman hyvyytensä tähden

ottaneet tehtäväkseen olla suosijoinani ja auttajinani, ja senvuoksi

pidän itseäni onnellisempana ja rikkaampana kuin jos onni olisi

kuljettanut minua aivan tavallista tietä korkeimmille huipuilleen.

Kunniantuntoa voi olla köyhälläkin, mutta ei paheellisella; köyhyys

voi estää jaloutta loistamasta täysin kirkkaana, mutta se ei voi

sitä kokonaan pimentää. Mutta jos hyve luo itsestään jotakin valoa,

vaikkapa vain puutteen ahtaista rakosista, niin sitä sittenkin lopulta

kunnioittavat ja niinmuodoin myös suosivat korkeat ja jalot sielut.

Älä sano hänelle enempää. Minäkään en mieli sanoa sinulle enää

mitään muuta, huomautan vain, että sinun tulee tietää, että tämä

_Don Quijoten_ jälkimmäinen osa, jonka nyt jätän sinulle, on saman

tekijän leikkaama ja samasta kankaasta kuin edellinen, että kerron

sinulle siinä Don Quijoten myöhemmistä elämänvaiheista sekä vihdoin

hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, jottei kukaan enää uskalla antaa

hänestä uusia todistuksia, koska jo annetut saavat riittää. Riittää

myös, että rehellinen mies on kerran kertonut näistä älykkäistä

hullutuksista; hän ei aio niihin enää puuttua, sillä hyvääkään ei

pidetä arvossa, jos sitä on liian paljon, kun taas huonollakin, jos

sitä on vähän, katsotaan olevan jotakin arvoa. Olin unohtaa sanoa

sinulle, että voit aivan pian odottaa _Persilestä_,[7] joka on jo

valmistumassa, ja _Galatean_ toista osaa.

Ensimmäinen luku.

Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don Quijoten kanssa hänen

sairaudestaan.

Tämän historian toisessa osassa, johon sisältyy Don Quijoten kolmas

retki, Cide Hamete Beneugeli kertoo, että kirkkoherra ja parturi

antoivat kulua melkein kuukauden käymättä häntä katsomassa, koska eivät

tahtoneet kajota edellisiin tapauksiin ja siten johdattaa niitä hänen

mieleensä. He kävivät kuitenkin tapaamassa hänen sisarentytärtään ja

emännöitsijäänsä kehoittaen heitä hyvin hoitamaan häntä ja antamaan

hänelle sellaisia ruokia, jotka vahvistaisivat ja auttaisivat

sydäntä ja päätä, koska hyvin asiaa harkiten täytyi sanoa koko hänen

onnettomuutensa johtuneen niistä. He vakuuttivat niin tekevänsä nyt ja

vasta varsin mielellään ja noudattaen niin suurta huolellisuutta kuin

suinkin mahdollista; he näet kyllä huomasivat, että heidän isäntänsä

joinakin hetkinä osoitti olevansa täydellä järjellä. Siitä molemmat

herrat olivat mielissään, sillä he ajattelivat tehneensä aivan oikein,

kun olivat kuljettaneet hänet muka noiduttuna kotiin härkärattailla,

kuten kerrottiin tämän yhtä suurenmoisen kuin täsmällisenkin historian

ensimmäisessä osassa, sen viimeisessä luvussa. He siis päättivät

käydä häntä tapaamassa ja tarkastamassa hänen parantumistaan, vaikka

pitivätkin että melkein mahdottomana, ja päättivät olla hiiskahtamatta

sanaakaan vaeltavasta ritarikunnasta, jotta hänen haavansa, jotka

olivat tuskin ehtineet arpeutua, eivät alkaisi jälleen vuotaa verta.

Niin he menivät hänen luokseen ja näkivät hänen istuvan sängyssä,

yllään lyhyt viheriä flanelliröijy ja päässä punainen toledolainen

lakki, koko mies niin laihana ja surkastuneena, että näytti

kerrassaan muumioksi muuttuneen. Hän tervehti heitä sangen

ystävällisesti, he kyselivät hänen vointiaan, ja hän teki selkoa

siitä ja itsestään yleensä aivan järkevästi ja erittäin sievin

sanoin. Siinä keskustellessaan he sattuivat koskettelemaan seikkoja,

joita mainitaan politiikan ja hallitusmuodon nimellä, ja siinä he

milloin korjasivat jotakin epäkohtaa, milloin kokonaan tuomitsivat

jonkin toisen, muuttivat tapoja toisenlaisiksi ja karkoittivat toisia

maasta, ja jokainen heistä kolmesta oli olevinaan uusi lainsäätäjä,

uudenaikainen Lykurgos, uudenuutukainen Solon; ja tällä tavalla he

loivat yhteiskunnan uudestaan, niin että näytti aivan siltä kuin he

olisivat heittäneet sen ahjoon ja vetäneet sen jälleen sieltä ulos

aivan toisenlaisena kuin ennen. Don Quijote puhui kaikista heidän

käsittelemistään asioista niin älykkäästi, että molemmat hänen

tutkijansa pitivät aivan varmana, että hän oli täysin terve ja täydellä

järjellään.

Sisarentytär ja emännöitsijä olivat kuulemassa tätä keskustelua

eivätkä osanneet kyllin kiittää Jumalaa siitä, että saivat jälleen

nähdä isäntänsä niin terveenä. Mutta nyt kirkkoherra luopui

alkuperäisestä aikomuksestaan, nimittäin siitä, ettei ollenkaan

koskettaisi mitään vaeltavaan ritarikuntaan kuuluva seikkaa, tahtoi

saada täyden selvyyden, oliko Don Quijoten paraneminen näennäistä

vai todellista, ja sillä tavalla hän johtui asiasta toiseen siirtyen

mainitsemaan erinäisiä uutisia pääkaupungista, kertoen muun muassa,

että turkkilaisten uskottiin varmasti purjehtivan etelään valtavan

suurella laivastolla, ettei kukaan tietänyt, millaisissa aikeissa he

liikkuivat tai missä tämä ankara rajuilma tulisi purkautumaan, ja tämän

pelon vuoksi, jolla turkkilaiset melkein joka vuosi vaativat meidät

tarttumaan aseisiin, koko kristikunta suuntasi katseensa vihollisen

laivastoon, ja hänen majesteettinsa oli antanut panna puolustuskuntoon

Napolin ja Sisilian rannikot sekä Maltan saaren. Siihen virkkoi Don

Quijote:

— Hänen majesteettinsa on menetellyt niinkuin menettelee erinomaisen

viisas soturi, joka ajoissa varustaa alueensa puolustuskuntoon, jottei

se olisi vihollisen tullessa varautumaton; mutta jos minun neuvoani

kysyttäisiin, niin minä kehoittaisin käyttämään erästä varokeinoa, jota

hänen majesteettinsa ei tällä hetkellä suinkaan ajattele.

Tuskin tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi itsekseen: »Jumala sinua

varjelkoon, Don Quijote parka, sillä minusta näyttää kuin sinä

syöksyisit hulluutesi korkealta huipulta yksinkertaisuutesi syvään

kuiluun!» Mutta parturi, joka oli jo ajatellut samaa kuin kirkkoherra,

kysyi nyt Don Quijotelta, mikä oli se varokeino, jota hän piti niin

sopivana; se näet saattoi olla laadultaan semmoinen, että se täytyi

sijoittaa niiden monien kelvottomien ehdotusten luetteloon, joilla

ruhtinaita usein vaivataan.

— Minun ehdotukseni, herra parrankaapija, — sanoi Don Quijote — ei tule

olemaan kelvoton, vaan kelvollinen.

— En minä sitä tarkoittanut, — vastasi parturi — vaan sanoin sen

siksi, että kokemus on osoittanut kaikkien tai kaikkein useimpien

hänen majesteetilleen annetuista neuvoista olevan joko mahdottomia tai

järjettömiä tai kuninkaalle ja valtakunnalle vahingollisia.

‒ Mutta minun neuvoni — virkkoi Don Quijote — ei ole mahdoton eikä

järjetön, vaan kaikkein helpoin, soveliain, mukavin ja nopein, mitä

kenenkään neuvonantajan mieleen voi koskaan johtua.

— Teidän armonne olisi voinut sen jo meille sanoa, herra Don Quijote —

sanoi kirkkoherra.

— En tahtoisi sanoa sitä juuri nyt, — vastasi Don Quijote — sillä

se voisi olla jo huomenna varhain aamulla herrojen valtioneuvosten

korvissa, ja joku toinen saisi kiitoksen ja palkan minun työstäni.

— Minä puolestani — sanoi parturi — vakuutan maan ja taivaan nimessä,

etten mainitse kuninkaalle, en rengille enkä kenellekään kuolevaiselle,

mitä teidän armonne haluaa minulle sanoa, ja tämän valan minä olen

oppinut siitä kansanlaulusta, jonka alussa entinen kirkkoherra näyttää

kuninkaalle varkaan, joka oli häneltä varastanut sata dublonia ja hänen

nopeakäyntisen muulinsa.

— Minä en tunne sellaisia tarinoita, — sanoi Don Quijote — mutta

tiedän, että tuo vala on pätevä, koska tiedän, että parturi on kunnon

mies.

Ja vaikka ei olisikaan, — sanoi kirkkoherra — niin minä takaan hänen

kunniallisuutensa ja vakuutan hänen puolestaan, että hän on tässä

asiassa vaiti kuin mykkä, lain ja säädettyjen sakkojen uhalla.

Entä kuka menee takuuseen teistä, herra kirkkoherra? — kysyi Don

Quijote.

— Virkani,— vastasi kirkkoherra — sillä se vaatii pitämään salaisuuksia

omana tietonaan.

— Tuhat tulimmaista! — sanoi nyt Don Quijote. — Mitä tarvitsee hänen

majesteettinsa tehdä muuta kuin antaa julkisen kuuluttajan julistaa,

että kaikkien Espanjassa liikkuvien vaeltavien ritarien tulee

määrättynä päivänä kokoontua pääkaupunkiin? Vaikka näet heitä ei

tulisikaan enempää kuin puoli tusinaa, niin voisihan heidän joukossaan

kuitenkin olla joku, joka kykenee yksin tuhoamaan turkkilaisten

koko sotavoiman. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti ja seuratkaa minua.

Onko ehkä jotakin ennenkuulumatonta, jos yksi ainoa vaeltava ritari

tuhoaa kahdensadantuhannen miehen suuruisen sotajoukon, ikäänkuin

heillä kaikilla olisi yksi ainoa kaula tai kuin he olisivat pelkkää

mantelitahdasta? Jos ette usko, sanokaa minulle: kuinka monet historiat

ovatkaan täynnä sellaisia ihmeitä? Jos nyt eläisi suurimaineinen Don

Belianis tai joku Amadis Gallialaisen lukemattomasta sukukunnasta, —

vaikka se olisikin minulle suureksi vahingoksi; miten toisten laita on,

en tahdo käydä ratkaisemaan — jos siis joku heistä eläisi nykyaikana

ja kävisi turkkilaisia vastaan, niin enpä totisesti tahtoisi olla

turkkilainen. Mutta Jumala pitää huolta kansastaan ja suo sille miehen,

joka kenties ei ole yhtä peloittava kuin muinaiset vaeltavat ritarit,

mutta ei kumminkaan ole rohkeudeltaan heitä huonompi. En sano enempää;

Jumala kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan.

— Oi onnetonta! — huudahti nyt sisarentytär. — Minut saa tappaa, jollei

hyvä enoni tahdo jälleen ruveta vaeltavaksi ritariksi.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Minä tahdon elää ja kuolla vaeltavana ritarina; ja marssikoon

turkkilainen ylös- tai alaspäin, milloin mielensä tekee ja niin

suurella sotavoimalla kuin suinkin voi; minä sanon sittenkin, että

Jumala kyllä ajatukseni ymmärtää.

Nyt virkkoi parturi:

— Minä pyydän teiltä, hyvät herrat, lupaa kertoa pienen tapauksen, joka

sattui Sevillassa ja joka sopii tähän niin erinomaisen hyvin, että

tekee mieleni se kertoa.

Don Quijote antoi siihen luvan. Kirkkoherra ja muut kuuntelivat

tarkkaavaisesti, ja parturi aloitti esityksensä näin:

— Sevillan hullujenhuoneessa oli eräs mies, jonka hänen sukulaisensa

olivat sinne toimittaneet, koska hän ei ollut täydellä järjellään.

Hänet oli nimitetty kirkollisen oikeuden lisensiaatiksi Osunassa,[8]

mutta vaikka hän olisi saanut sen arvon Salamancassa, olisi

hän sittenkin monien mielestä pysynyt hulluna. Muutamia vuosia

hullujenhuoneessa oltuaan tämä lisensiaatti alkoi uskoa olevansa viisas

ja täysin järjissään ja kirjoitti siinä uskossa innokkaasti ja täysin

ymmärrettävin lauseparsin arkkipiispalle pyytäen tätä pelastamaan hänet

siitä kurjuudesta, missä hän oli, koska hän oli nyt Jumalan armosta

saanut menettämänsä ymmärryksen takaisin, vaikka hänen sukulaisensa,

saadakseen edelleen nauttia hänen omaisuuttaan, säilyttivät häntä

siellä ja vastoin totuutta vaativat häntä olemaan hulluna kuolemaansa

saakka. Lukuisien hyvin sommiteltujen ja ymmärtäväisten kirjeitten

taivuttamana arkkipiispa kehoitti erästä kapellaaniansa ottamaan

hullujenhuoneen esimieheltä tietoa, oliko se, mitä lisensiaatti oli

hänelle kirjoittanut, totta, lupasi itsekin puhua mielipuolen kanssa

ja päästää hänet vapaaksi, jos hän näyttäisi olevan täydellä järjellä.

Kapellaani teki niin, ja hullujenhuoneen esimies vakuutti hänelle,

että mies oli yhä mielipuoli; vaikka hän varsin usein puhui kuin hyvin

ymmärtäväinen ihminen, esitti hän kuitenkin lopuksi typeryyksiä,

jotka olivat yhtä suuria ja lukuisia kuin hänen aikaisemmat järkevät

lausuntonsa, minkä voi heti havaita keskustellessaan hänen kanssaan.

Kapellaani suostui tekemään tämän kokeen, hänet vietiin hullun miehen

luo, hän puhui hänen kanssaan toista tuntia, ja koko sinä aikana

hullu ei lausunut yhtäkään mahdotonta tai mieletöntä sanaa, vaan

puhui päinvastoin niin järkevästi, että kapellaanin oli pakko uskoa,

että tuo hullu oli viisas. Hullu sanoi muun muassa hullujenhuoneen

esimiehen suhtautuvan häneen karsaasti, koska hän ei tahtonut menettää

niitä lahjoja, joita sai potilaansa sukulaisilta, jotta sanoisi hänen

yhä olevan hulluna, vaikka hänellä oli toisinaan järkeviäkin hetkiä.

Sitäpaitsi hän sanoi suurimpana vihollisenaan tässä onnettomuudessa

olevan juuri oman rikkautensa, sillä päästäkseen sitä nauttimaan hänen

vihollisensa käyttivät petosta ja epäilivät armoa, jonka Jumala oli

hänelle osoittanut muuttamalla hänet järjettömästä luontokappaleesta

jälleen ihmiseksi. Sanalla sanoen, hän puhui niin taitavasti, että

sai hullujenhuoneen esimiehen näyttämään epäilyttävältä, sukulaisensa

ahneilta ja sydämettömiltä ja itsensä niin ymmärtäväiseltä, että

kapellaani päätti ottaa hänet mukaansa, jotta itse arkkipiispa

saisi hänet nähdä ja havaita hänen väitteensä ilmeiseksi todeksi.

Tässä hyvässä uskossa kelpo kapellaani pyysi esimiestä toimittamaan

lisensiaatille takaisin ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut sairaalaan

tullessaan. Esimies pyysi jälleen kapellaania harkitsemaan, mitä

teki, koska lisensiaatti aivan varmaan oli yhä vielä mielipuoli.

Esimiehen varoitukset ja pyynnöt, ettei hän veisi miestä mukanaan,

eivät ollenkaan tehonneet kapellaaniin; esimies totteli huomatessaan,

että arkkipiispa nimenomaan niin tahtoi; lisensiaatti puettiin omiin

vaatteisiinsa, jotka olivat uudet ja moitteettomat, ja havaittuaan

olevansa puettu niinkuin ainakin järkevä ihminen ja päässeensä vapaaksi

hullun-tamineista hän pyysi kapellaania kristillisen rakkauden

nimessä sallimaan hänen sanoa jäähyväiset entisille kumppaneilleen,

mielenvikaisille. Kapellaani sanoi haluavansa itse lähteä mukaan

näkemään laitoksessa olevia mielenvikaisia. He lähtivät tosiaan

sinne ja heidän kanssaan erinäisiä muita henkilöitä, jotka sattuivat

olemaan läsnä, ja tultuaan erään kopin luo, missä oli eräs raivohullu,

joka kumminkin sattui juuri silloin olemaan tyyni ja rauhallinen,

lisensiaatti sanoi tälle:

— Hyvä ystävä, ajattele, onko sinulla mitään tehtävää, jonka tahdot

jättää minun toimekseni. Minä näet lähden nyt kotiin, sillä Jumala on

äärettömässä hyvyydessään ja armossaan, ilman mitään omaa ansiotani,

suvainnut antaa minulle järjen takaisin; minä olen nyt terve ja viisas,

sillä kaikkivaltiaalle Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Uskokaa ja

luottakaa tekin häneen; koska hän on kerran palauttanut minut entiseen

tilaani, niin hän palauttaa siihen teidätkin, jos vain häneen luotatte.

Minä kyllä muistan lähettää teille jotakin hyvää syötävää, ja syökää

se kaikin mokomin; teidän näet tulee tietää, että minä, joka olen tuon

kaiken kokenut, uskon puolestani kaikkien meidän hulluuksiemme johtuvan

siitä, että vatsamme ovat tyhjät ja aivomme täynnä ilmaa. Rohkeutta

vain, rohkeutta, sillä masentuminen onnettomuuksissa riuduttaa

terveyttä ja johtaa kuolemaan.

Kaikki nämä lisensiaatin lauseet oli kuullut eräs toinen hullu, joka

oli toisessa kopissa vastapäätä raivohullua; hän nousi vanhalta

kaislamatolta, jolla hän makasi aivan alastomana, ja kysyi huutaen,

kuka se oli, joka lähti tästä talosta terveenä ja viisaana.

Lisensiaatti vastasi:

— Minä se olen, hyvä ystävä; minun näet ei tarvitse enää jäädä tänne,

ja minä kiitän siitä äärettömästi taivasta, joka on osoittanut minulle

niin suurta armoa.

— Harkitkaa hyvin, mitä sanotte, lisensiaatti, älkää antako pirun

itseänne pettää, — sanoi hullu — älkää astuko askeltakaan, vaan jääkää

rauhassa koppiinne, niin teidän ei tarvitse tulla tänne takaisin.

— Minä tiedän olevani terve, — vastasi lisensiaatti — eikä minun

tarvitse enää kulkea tätä tietä.

— Tekö terve? — virkkoi hullu. — No hyvä, saadaanpa nähdä. Jumalan

haltuun, mutta minä vannon teille Jupiterin nimessä, jonka majesteettia

minä edustan täällä maan päällä, että sen ainoan synnin tähden, jonka

Sevilla tekee tänään päästäessään teidät täältä pois ja pitäessään

teitä viisaana, minä kuritan sitä niin ankarasti, että kurituksen

muisto säilyy ajoista aikoihin, amen. Etkö sinä tiedä, sinä pieni,

kurja lisensiaatti parka, että minä voin sen tehdä, koska, kuten

sanoin, olen jyrisyttäjä Jupiter ja pitelen käsissäni sytyttäviä

salamoita, joilla voin nyt, kuten ainakin, uhata ja hävittää koko

maailman? Mutta minä lähetänkin tälle typerälle kaupungille yhden

ainoan rangaistuksen, nimittäin sen, ettei siinä eikä sen ympäristössä

ja lähiseuduilla saada sadetta kolmeen kokonaiseen vuoteen, joka aika

lasketaan tästä päivästä ja siitä hetkestä, jolloin tämä uhkaus on

lausuttu. Sinäkö muka olet vapaa, sinäkö terve, sinäkö viisas ja minä

hullu, minä sairas ja minä vankina...? Minä mieluummin hirtän itseni

kuin annan sadetta.

Läsnäolijat olivat tarkkaavasti kuunnelleet hullun huutoja ja puhetta,

mutta lisensiaattimme kääntyi nyt kapellaanin puoleen, tarttui hänen

käteensä ja sanoi hänelle:

— Älkää olko peloissanne, hyvä herra, ja älkää huoliko tämän hullun

puheista; jos näet hän onkin Jupiter eikä anna sadetta, niin minä olen

Neptunus, veden isä ja jumala, ja annan sadetta niin usein kuin minua

miellyttää ja kuin tarpeellista on.

Siihen vastasi kapellaani:

— Kaikesta huolimatta, herra Neptunus, ei ole hyvä suututtaa herra

Jupiteria. Jääköön siis teidän armonne koppiinsa; toiste, kun on

sopivampaa aikaa ja tilaisuutta, palaamme teidän armoanne hakemaan.

Esimies ja kaikki muut läsnäolevat nauroivat, ja kapellaani oli vähällä

suuttua; lisensiaatin vaatteet riisuttiin, hän jäi hullujenhuoneeseen,

ja tarina on lopussa.

— Tämäkö siis, herra parturi, — virkkoi Don Quijote — on se kertomus,

jota ette voinut olla esittämättä, koska se niin mainiosti sopi

minuun? Herra parrankaapija, herra parrankaapija, kuinka sokea onkaan

ihminen, joka ei näe, mitä on silmien edessä! Eikö teidän armonne

tiedä, että vertaukset, jotka koskevat eri henkilöitten luonnollisia

taipumuksia, heidän urhoollisuuttaan, kauneuttaan tai sukujuurtaan,

ovat aina loukkaavia ja ettei niitä mielellään kuunnella? Minä, herra

parturi, en ole mikään vedenjumala Neptunus enkä suinkaan vaadi ketään

pitämään itseäni viisaana, jollen ole viisas; minä ahkeroin vain tehdä

maailmalle ymmärrettäväksi, kuinka pahoin se erehtyy, kun se ei tahdo

uudelleen perustaa keskuuteensa sitä autuasta aikaa, jolloin vaeltava

ritarikunta täällä eli ja toimi. Mutta meidän turmeltunut aikakautemme

ei ansaitse niin suurta onnea kuin nauttivat ne aikakaudet,

jolloin vaeltavat ritarit pitivät velvollisuutenaan ja ottivat

kannettavakseen kuningaskuntien puolustuksen, neitojen suojelemisen,

orpojen ja alaikäisten auttamisen, ylpeitten kurittamisen ja nöyrien

palkitsemisen. Useimpien nykyaikaisten ritarien ohi kulkiessamme

kuulemme pikemmin damastin, kultakankaan ja muiden heidän pukuihin

käyttämiensä kallisarvoisten kudosten kahinaa kuin heidän varuksiensa

panssarirenkaitten helinää. Nyt ei ole enää yhtäkään ritaria, joka

makaa ulkosalla kärsien sään tuimuutta, täysissä varuksissa kiireestä

kantapäähän, ei ole myöskään ketään, joka jalkojaan jalustimista

irroittamatta peitseensä nojaten vain hiukan uinahtaa, niinkuin

oli vaeltavien ritarien tapana tehdä. Nyt ei ole enää ketään, joka

syöksyy esiin tästä metsiköstä, tunkeutuu tuohon vuoriseutuun, kulkee

sieltä melkein alinomaa myrskyävän ja kiivaasti aaltoilevan meren

hedelmätöntä, autiota rantaa ja löydettyään sieltä pienen aluksen,

jossa ei ole airoja, purjeita, mastoa eikä minkäänlaista köysistöä,

pelottomin sydämin syöksyy siihen ja lähtee syvän meren leppymättömille

aalloille, jotka toisinaan heittävät hänet taivaalle, toisinaan

paiskaavat syvyyteen; mutta sitten, kun hän vähimmin sitä aavistaa,

uhmatessaan vastustamatonta myrskyä, hän äkkiä huomaakin olevansa

enemmän kuin kolmentuhannen peninkulman päässä siitä paikasta, missä

hän alukseensa astui, ja kun hän sitten hyppää maihin kaukaiselle ja

tuntemattomalle rannikolle, niin hänelle sattuu siellä seikkoja, joita

kannattaa kirjoittaa muistiin, ei pergamentille, vaan pronssiin. Mutta

meidän aikanamme voittaa unteluus uutteruuden, joutilaisuus työn, pahe

hyveen, julkeus kunnon, teoria käytännön asetoimessa, joka on ollut

elossa ja loistossa ainoastaan kulta-aikana ja vaeltavissa ritareissa.

Jollette sitä usko, niin sanokaa minulle: kuka on ollut kunniallisempi

ja urhoollisempi kuin suurimaineinen Amadis Gallialainen? Kuka

älykkäämpi kuin Englannin Palmerin? Kuka taitavampi ja kätevämpi kuin

Tirante Valkoinen? Kuka ritarillisempi kuin Kreikan Lisuarte? Kuka sai

ja antoi enemmän miekaniskuja kuin Don Belianis? Kuka oli peloittavampi

kuin Gallian Perión? Kuka uskalsi syöksyä vaaroihin useammin kuin

Hyrkanian Felixmarte? Kuka oli vilpittömämpi kuin Esplandian? Kuka oli

rohkeampi kuin Don Cirongilio Traakialainen? Kuka urhoollisempi kuin

Rodamonte? Kuka varovampi ja viisaampi kuin kuningas Sobrino? Kuka

uhkarohkeampi kuin Rinaldo? Kuka voittamattomampi kuin Roland, ja kuka

käytökseltään hienompi ja kohteliaampi kuin Rüdiger, josta polveutuvat

nykyiset Ferraran herttuat, kuten Turpin mainitsee Kosmografiassaan?

Kaikki nämä ritarit ja monet muut, joita voisin mainita, herra

kirkkoherra, olivat vaeltavia ritareita, kaikkien ritarien loistavimpia

ja kunniakkaimpia edustajia. Heitä tai heidän kaltaisiaan tahtoisin

olevan niiden, joita ehdotuksessani tarkoitin; jos he niitä olisivat,

niin hänen majesteettinsa tulisi hyvin autetuksi, häneltä säästyisi

paljon kulunkeja, ja turkkilainen saisi repiä partaansa. Kaikesta

huolimatta minun kaiketi täytyy jäädä koppiini, koska kapellaani

ei päästä minua pois, ja jos, kuten parturi sanoo, Jupiter ei anna

sadetta, niin olenhan tässä minä, joka annan sataa milloin mieleni

tekee. Sanon tämän siksi, että partavadin herra tietäisi minun

ymmärtävän hänen tarkoituksensa.

— Totta totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi parturi — minä en sitä

tarkoittanut, tarkoitukseni oli hyvä, niin totta kuin Jumala minua

auttakoon, eikä teidän armonne pidä siitä pahastua.

— Minä tiedän parhaiten itse, sopiiko minun pahastua vai ei — vastasi

Don Quijote.

Nyt sanoi kirkkoherra:

— Vaikka en ole toistaiseksi voinut sanoa juuri mitään, haluaisin

kuitenkin vapautua eräästä epäilyksestä, joka kaivelee ja kiusaa

omaatuntoani ja joka heräsi minussa, kun tässä kuulin, mitä herra Don

Quijote sanoi.

— Onhan herra kirkkoherralla oikeus tehdä paljon muutakin, — vastasi

Don Quijote — joten voitte huoletta sanoa epäilyksenne; eihän ole

hauskaa, jos omatunto ihmistä pitkät ajat vaivaa.

— Luvan saatuani — vastasi kirkkoherra — sanon, että epäilykseni on

siinä, etten mitenkään voi saada itseäni uskomaan koko sen vaeltavien

ritarien lauman, jonka teidän armonne, herra Don Quijote, on maininnut,

todella olleen olemassa täällä maan päällä todellisina ihmisinä, jotka

ovat olleet lihaa ja verta samoinkuin me, vaan olen pikemmin sitä

mieltä, että tuo kaikki on keksintöä, tarua ja valhetta ja unennäköjä,

joita ovat kertoneet vasta unestaan heränneet tai oikeammin vielä

horroksissa olevat henkilöt.

— Siinä on toinen erehdys, — vastasi Don Quijote johon tekevät

itsensä syypäiksi monet, jotka eivät usko, että sellaisia ritareita

on ollut maailmassa; mutta minä olen usein monien eri henkilöiden

kanssa ja eri tilaisuuksissa yrittänyt luoda totuuden valoa tähän

aivan tavalliseen harhaluuloon, toisinaan kumminkaan saavuttamatta

tarkoitustani, toisinaan taas sen saavuttaen nojautuen totuuden

hartioihin. Tämä totuus on niin varma, että melkein voin sanoa nähneeni

Amadis Gallialaisen omin silmin: hän oli kookas mies, kasvoiltaan

vaalea, hänen partansa oli hyvin hoidettu, vaikka tosin musta, hänen

katseensa samalla kertaa lempeä ja ankara, hän oli vähäpuheinen, hidas

vihaan ja herkkä leppymään. Ja niinkuin tässä kuvailen Amadista,

voisin luullakseni kuvailla ja esittää kaikki ne vaeltavat ritarit,

jotka elävät historioissa koko maanpiirissä; koska näet uskon heidän

olleen sellaisia kuin heidän historiansa kertovat, voidaan heidän

suorittamistaan urotöistä ja heidän erikoisuuksistaan saada oikean

päättelyn avulla selville heidän kasvojensa piirteet, heidän ihonsa

väri ja heidän ruumiinrakenteensa.

— Kuinka suuri siis mahtoi olla jättiläinen Morgante teidän armonne

mielestä, herra Don Quijote? — kysyi parturi.

‒ Mitä jättiläisiin tulee, — vastasi Don Quijote — on olemassa eri

mielipiteitä, onko niitä ollutkaan maailmassa vai ei, mutta pyhä

Raamattu, joka ei voi poiketa rahtuakaan totuudesta, osoittaa meille,

että sellaisia on ollut, kertomalla meille historian tuosta julmasta

filistealaisesta Goljatista, joka oli seitsemän ja puolen kyynärän

pituinen, mikä on aivan suunnaton koko. Ja sitäpaitsi on Sisilian

saaresta löydetty niin suuria käsivarren luita ja lapaluita, että

niiden suuruus ilmeisesti osoittaa niiden omistajien olleen jättiläisiä

ja tornin korkuisia, mikä on aivan varmaa, koska siitä asiasta saadaan

selko mittaamalla. Sittenkään en voi täysin varmasti sanoa, kuinka

suuri Morgante oli, mutta otaksun, ettei hän ollut kovin kookas. Minut

saa niin otaksumaan se seikka, että huomaan siitä historiasta, jossa

yksityiskohtaisesti kerrotaan hänen urotöistään, hänen nukkuneen monta

kertaa kurkihirren alla, ja onhan niinmuodoin selvää, ettei hän voinut

olla suunnattoman suuri, koska hän voi löytää rakennuksen, johon mahtui

makaamaan.

— Niin on laita — virkkoi kirkkoherra.

Kirkkoherra kuunteli mielellään, kuinka hän lausui tuollaisia suuria

hullutuksia, ja kysyi häneltä nyt, mitä hän arveli Montalbanin

Rinaldon, Don Rolandin ja muiden Ranskan kahdentoista päärin kasvojen

piirteistä, koska näet he kaikki olivat olleet vaeltavia ritareita.

— Mitä Rinaldoon tulee, — vastasi Don Quijote — uskallan väittää, että

hänellä oli leveät ja punakat kasvot, vilkuilevat ja hiukan ulkonevat

silmät, että hän oli tavattoman ärtyinen ja pikavihainen ja piti

kaikenlaisista varkaista ja lurjuksista. Mitä taas tulee Rolandiin eli

Rotolandoon eli Orlandoon (historiat näet mainitsevat häntä kaikilla

näillä kolmella nimellä), olen sitä mieltä, vieläpä varmasti uskonkin,

että hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hiukan vääräsäärinen,

kasvoiltaan ruskea, että hänellä oli karhea parta, iho karvainen, katse

uhkaava, että hän puhui vähän, mutta oli muuten sangen kohtelias ja

hyvin kasvatettu.

— Jollei Roland ollut miellyttävämmän näköinen kuin teidän armonne

sanoo, — virkkoi kirkkoherra — niin eipä ihmekään, että kaunis

Angelica-neiti hylkäsi hänet ja vaihtoi siihen suloon, tulisuuteen ja

rakastettavuuteen, joka varmaan oli ominaista haivenpartaiselle pikku

maurille, jolle hän antautui; neiti teki varsin viisaasti hehkuessaan

mieluummin lempeälle Medorolle kuin karulle Rolandille.

— Tuo Angelica, herra kirkkoherra, — vastasi Don Quijote — oli

kevytmielinen, oikullinen ja sangen itsepäinen tyttö, joka täytti

maailman sekä ajattelemattomien keppostensa että kauneutensa maineella.

Hän hylkäsi tuhansia ylhäisiä herroja, tuhansia urhoollisia ja tuhansia

lahjakkaita miehiä, tyytyen siloposkiseen pieneen hovipoikaan, jolla ei

ollut yhtään varallisuutta eikä muuta mainetta kuin se, joka hänelle

koitui ystävälle osoitetusta uskollisuudesta. Tämän naisen kauneuden

suuri laulaja, kuuluisa Ariosto, ei uskaltanut tai ei halunnut laulaa

enempää siitä, mitä tälle naiselle tapahtui hänen halveksittavalla

tavalla antauduttuaan, sillä hänellä nähtävästi ei olisi ollut

kerrottavana mitään erikoisen siveitä seikkoja, joten hän päättää

esityksensä näihin säkeisiin:

Ja kuinka Kiinanmaan hän kruunun sai,

paremmin laulaa joku muu sen kai.[9]

Ja tämä oli epäilemättä jonkinlainen ennustus, sillä runoilijat

nimittävät itseään myös näkijöiksi tai ennustajiksi. Ja tuo ennustus

toteutui niin hyvin, että myöhemmin eräs andalusialainen runoilija[10]

on itkenyt ja laulanut hänen kyyneliään ja toinen, suurimaineinen ja

verraton kastilialainen runoilija,[11] on laululla ylistänyt hänen

kauneuttaan.

— Sanokaahan minulle, herra Don Quijote, — virkkoi nyt parturi eikö

kaikkien niiden joukossa, jotka ovat häntä ylistäneet, ole ollut

ketään runoilijaa, joka olisi kirjoittanut jonkin ivarunon tästä neiti

Angelicasta?

— Uskon kyllä, — vastasi Don Quijote — että Sacripante tai Roland, jos

he olisivat olleet runoilijoita, olisivat neidin saippuoineet; on

näet ominaista ja luonnollista runoilijoille, joita heidän keksityt

tai todelliset rakastettunsa ovat halveksineet, että he täyttä päätä

kostavat ivarunoilla ja häväistyskirjoituksilla niille naisille, jotka

he olivat valinneet ajatustensa valtiattariksi, vaikka sellainen kosto

tietenkin on sopimaton jaloille luonteille; mutta toistaiseksi ei ole

tullut tietooni mitään neiti Angelicasta sepitettyä häväistysrunoa,

vaikka hän sai eläessään koko maailman kuohuksiin.

— Merkillistä! — sanoi kirkkoherra.

Samassa he kuulivat emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat

vastikään poistuneet keskustelevien luota, huutavan ja meluavan

pihalla, ja melun kuultuaan kaikki kiiruhtivat sinne.

Toinen luku.

jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten

sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista

seikoista.

Historia kertoo, että ne huudot, jotka Don Quijote, kirkkoherra ja

parturi kuulivat, olivat sisarentyttären ja emännöitsijän, jotka

pauhasivat Sancho Panzalle hänen pyrkiessään väkisin Don Quijoten luo.

Naiset sulkivat häneltä oven ja huusivat:

— Mitä tuo maankiertäjä täältä hakee? Lähtekää heti kotiinne, hyvä

mies, sillä juuri te viettelette herraamme ja hämmennätte hänen

järkeänsä ja kuljetatte häntä kaikenlaisissa erämaissa.

Siihen vastasi Sancho:

— Saatanan emännöitsijä, minun järkeni se on hämmennetty, minut on

vietelty ja minua on kuljetettu kaikenlaisissa erämaissa, mutta ei

sinun isäntääsi. Hän se on minua laahannut mukanaan maailmalla, mutta

te molemmat erehdytte, te teette laskun, jossa on puolet liikaa; hän

se minut petoksella houkutteli lähtemään kotoa luvaten minulle saaren,

jota yhä vielä turhaan odotan.

— Piru sinut periköön kaikkine Sancho — vastasi sisarentytär. — Ja

saarinesi, kirottu mitä saaria ne sitten ovat? Ovatko ne jotakin

syötävää, sinä ahmatti, sinä suursyömäri?

— Ei ne mitään syötävää ole, — vastasi Sancho — vaan hallittavaa ja

hoidettavaa ja paremmat kuin neljä kaupunkia ja neljä pormestaria.

— Sittenkään sinä et pääse tänne, — sanoi emännöitsijä — sinä

syntisäkki ja pahuuden tynnyri. Mene sinä hallitsemaan omaa taloasi,

viljelemään peltopahasiasi ja lakkaa ajattelemasta kaikkia saaria.

Näiden kolmen henkilön sanasota huvitti kovin kirkkoherraa ja parturia,

mutta Don Quijote, joka pelkäsi Sanchon voivan jaaritella liikoja ja

lingota suustaan joukon ilkeitä typeryyksiä sekä koskettaa seikkoja,

jotka eivät olisi eduksi hänen maineelleen, kutsui hänet luokseen,

vaati molemmat naiset vaikenemaan ja päästämään hänet sisään. Sancho

tuli, ja kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Quijotelle, jonka

eivät enää uskoneet voivan tulla terveeksi, koska huomasivat, kuinka

itsepintaisesti hän säilytti mielettömiä ajatuksiaan ja kuinka lujasti

hänen päähänsä olivat piintyneet onnettomien ritarijuttujen typerät

kuvitelmat. Kirkkoherra sanoi siis parturille:

— Saattepa nähdä, kuomaseni, että hidalgomme lähtee jälleen jahtiin,

kun sitä vähimmin arvaamme odottaa.

— Sitä en ollenkaan epäile; — vastasi parturi — mutta minua ei ihmetytä

niinkään ritarin hulluus kuin aseenkantajan yksinkertaisuus, sillä

tämä uskoo tuohon saareensa niin varmasti, etten luule minkäänlaisten

pettymysten saavan häntä siitä uskostaan luopumaan.

— Jumala heitä auttakoon — sanoi kirkkoherra. — Meidän tulee olla

vain varuillamme nähdäksemme, mihin johtaa moisen ritarin ja moisen

aseenkantajan hullutusten sekamelska; näyttää näet siltä kuin heidät

olisi valettu samoihin kaavoihin ja kuin herran hulluudet eivät olisi

rovonkaan arvoiset, jollei niihin liittyisi palvelijan typeryyksiä.

— Se on totta, — sanoi parturi — ja olisipa erittäin hauska tietää,

mitä he molemmat nyt neuvottelevat.

— Minä vakuutan teille, — vastasi kirkkoherra — että sisarentytär ja

emännöitsijä kertovat sen meille tuonnempana; eiväthän he ole sitä

lajia, että voisivat olla kuuntelematta.

Sillävälin Don Quijote oli jäänyt Sanchon kanssa huoneeseensa kahden

kesken ja sanoi nyt hänelle:

— Mieltäni pahoittaa kovin, Sancho, että sinä olet sanonut ja sanot yhä

minun houkutelleen sinut pois mökistäsi, vaikka hyvin tiedät, etten

minä itsekään ole jäänyt kotiin. Yhdessähän me tästä lähdimme, yhdessä

matkustimme ja yhdessä retkeilimme. Me olemme jakaneet hyvän ja huonon

onnen keskenämme; jos sinua on joskus poukotettu, niin minua on puitu

sata kertaa; siinä koko etu, mikä minulla on ollut sinuun verraten.

— Ja sehän onkin oikeus ja kohtuus, — virkkoi Sancho — sillä onhan

teidän armonne sanonut, että onnettomuudet ahdistavat enemmän vaeltavia

ritareita kuin heidän aseenkantajiaan.

— Sinä erehdyt, Sancho, —sanoi Don Quijote — sillä sananlasku sanoo,

että _quando caput dolet_... j.n.e.[12]

— Minä en ymmärrä muuta kieltä kuin omaani — vastasi Sancho.

— Minä tarkoitan, — virkkoi Don Quijote — että päätä kivistäessä

kivistää kaikkia jäseniä, ja niinmuodoin, koska olen sinun herrasi ja

isäntäsi, olen sinun pääsi, ja sinä minun palvelijanani olet minun

jäseneni, ja siitä syystä täytyy kaiken pahan, joka kohtaa minua tai

tulee minua kohtaamaan, tuntua sinusta tuskalliselta, samoinkuin sinun

kärsimyksesi tuntuu minusta tuskalliselta.

— Niin pitäisi oikeastaan olla laita, — sanoi Sancho — mutta sillä

kertaa, kun minua poukotettiin, minua, teidän jäsentänne, oli pääni

pihamuurin toisella puolella ja katseli sieltä minkäänlaista kipua

tuntematta, kuinka minä poukahtelin ilmoille. Ja jos siis jäsenet ovat

velvolliset ottamaan osaa pään kipuun, niin pään täytyy myös olla

velvollinen ottamaan osansa jäsenten kärsimyksistä.

— Tarkoitatko sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — etten ollut

pahoillani, kun näin sinua poukotettavan? Jos se on mielipiteesi, älä

sitä sano äläkä niin ajattele, sillä minulla oli silloin suurempi

kärsimys sielussani kuin sinulla ruumiissasi. Mutta jätetään nyt

tämä asia, tuleehan meillä vielä olemaan aikaa sitä pohtia ja

päästä siitä selvyyteen, ja kerro nyt minulle, Sancho ystäväni,

mitä ihmiset tällä paikkakunnalla minusta arvelevat. Mitä ajattelee

minusta rahvas, mitä ajattelevat hidalgot ja mitä ritarit? Mitä he

sanovat minun urhoollisuudestani, mitä sankariteoistani ja mitä minun

hienosta käytöksestäni? Mitä mieltä he ovat siitä tehtävästä, johon

olen ryhtynyt tahtoessani herättää uudelleen eloon ja tuoda takaisin

maailmaan jo unohduksiin joutuneen ritarikunnan? Sanalla sanoen,

minä pyydän sinua, Sancho, sanomaan minulle, mitä kaikesta tästä on

tullut kuuluviisi, ja sinun tulee kertoa se minulle lisäämättä siihen

mitään hyvää ja jättämättä siitä pois mitään pahaa. Uskollisten

vasallien näet tulee ilmoittaa herroilleen täysi totuus oikeassa

hahmossaan, imartelun sitä mitenkään lisäämättä tai minkään turhan

arkuuden sitä vähentämättä. Sinun tulee tietää, Sancho, että ajat

olisivat toisenlaiset, jos paljas totuus pääsisi ruhtinasten kuuluviin

ilman imartelun valhepukua, ja että silloin mieluummin pidettäisiin

toisia aikakausia rautaisina eikä tätä meidän aikaamme, joka minun

mielestäni on nykyjään tunnettujen joukossa sittenkin kultainen. Olkoon

tämä sinulle ohjeeksi, Sancho, jotta ilmoitat minulle älykkäästi ja

vilpittömästi kaiken totuuden, mitä olet saanut tietää siitä, mitä

sinulta kysyin.

— Sen teen varsin mielelläni, herrani, — vastasi Sancho — sillä

ehdolla, ettei teidän armonne suutu siitä, mitä teille sanon, koska

kerran pyydätte minua sanomaan ilkialastoman totuuden pukematta sitä

muihin vaatteisiin kuin niihin, joissa se on tietooni tullut.

— Minä en suinkaan suutu — vastasi Don Quijote. — Voit puhua, Sancho,

aivan vapaasti ja ilman minkäänlaisia verukkeita.

— No niin, ensiksi minulla on ilmoitettavana, — sanoi Sancho — että

rahvas pitää teidän armoanne kaikkein suurimpana hulluna ja minua

yhtä mielettömänä. Hidalgot sanovat, ettei teidän armonne ole pysynyt

säätynsä rajoissa, vaan on pannut nimensä eteen sanan Don ja ruvennut

julkeasti ritariksi, vaikka teillä on vain muutamia viiniköynnöksiä ja

pari auranalaa maata, pieni läiskä edessä ja toinen samanlainen takana.

Ritarit sanovat heistä olevan epämieluista nähdä hidalgojen asettuvan

heidän rinnalleen, varsinkin semmoisten vaivaisten hidalgojen, jotka

kiilloittavat kenkiään noella ja parsivat mustia sukkiaan viheriällä

silkillä.

— Tuo ei koske minua, —sanoi Don Quijote ‒ sillä minä olen aina

hyvissä pukimissa, en koskaan paikatuissa; kuluneet voivat vaatteeni

kyllä olla, mutta niiden kuluminen johtuu pikemmin asetoimesta kuin

pitkäaikaisesta käyttämisestä.

— Mitä sitten tulee teidän urhoollisuuteenne, hienoon käytökseenne,

sankaritekoihinne ja valitsemaanne tehtävään, — jatkoi Sancho — ovat

mielipiteet erilaiset. Toiset sanovat: »Hullu, mutta hupainen»,

toiset: »Urhoollinen, mutta huono-onninen», toiset: »Kohtelias, mutta

kiusallinen» — ja niin he jaarittelevat sinne tänne puhuen niin paljon,

ettei teidän armoonne enempää kuin minuunkaan jää yhtään tervettä

paikkaa.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — hyvettä vainotaan aina, jos

sitä on olemassa erittäin suuressa määrässä. Vain harvat kuuluisat

miehet — jos kukaan heistä — ovat voineet välttää ilkeätä panettelua.

Julius Caesaria, kaikkein uljainta, viisainta ja urhoollisinta

sotapäällikköä, jo syytettiin kunnianhimoiseksi eikä oikein siistiksi

enempää vaatetukseltaan kuin tavoiltaankaan. Aleksanterin, joka sai

urotöistään Suuren nimen, sanotaan taipuneen juopotteluun. Herakleesta,

joka suoritti kuuluisat suurtyönsä, kerrotaan, että hän oli irstas

ja veltto. Don Galaorista, Amadis Gallialaisen veljestä, huhuillaan,

että hän oli ylen riitainen, ja hänen veljensä väitetään itkeä

tillittäneen liian herkästi. Niinmuodoin, oi Sancho, voivat minua

koskevat panettelut, elleivät ne ole pahempia kuin sanoit, jäädä

huomioonottamatta noiden monien oivallisia miehiä koskevien selväävien

lausuntojen joukossa.

— Siinäpä se jutku juuri onkin, hitto soikoon! sanoi Sancho.

— Onko siis vielä jotakin? — kysyi Don Quijote.

— Eivät ne jätä häntääkään nylkemättä — sanoi Sancho. — Kaikki, mitä

olen kertonut, on kuin herkkua, mutta jos teidän armonne haluaa

tietää kaikki teistä liikkeellä olevat panettelut, niin minä tuon

tänne heti jonkun, joka kertoo teille kaikki, niin ettei siitä puutu

rahtuakaan. Eilen illalla näet tuli kotiin Bartolomeo Carrascon

poika, joka on ollut Salamancassa opiskelemassa ja suorittanut siellä

kandidaattitutkintonsa; minä menin toivottamaan häntä tervetulleeksi,

ja hän sanoi minulle, että teidän armonne historian voi jo lukea

eräästä kirjasta, jonka nimi on _Mielevä Hidalgo Don Quijote

Manchalainen_, ja hän sanoo vielä, että minutkin mainitaan siinä omalla

nimelläni Sancho Panzana ja samoin neiti Dulcinea Tobosolainen sekä

muita seikkoja, joita meille on sattunut kahden kesken, niin että minä

kauhistuneena tein ristinmerkin ja ihmettelin, kuinka tuo historian

kirjoittaja voi kaikki niin tarkoin tietää.

‒ Saat uskoa, Sancho, — sanoi Don Quijote — että meidän historiamme

tekijä on varmaan joku viisas noita; sellaisille näet ei ole mitään

salattua asioissa, joista he haluavat kirjoittaa.

‒ Minä uskon mielelläni, — sanoi Sancho — että hän on viisas ja noita,

sillä kandidaatti Simson Carrasco (se näet on mainitsemani miehen nimi)

sanoo historian tekijän nimen olevan Cide Hamete Berenjena.[13]

‒ Se on maurilainen nimi — vastasi Don Quijote.

‒ Taitaa olla; — vastasi Sancho — minä näet olen kuullut sanottavan,

että maurit pitävät semmoisista hedelmistä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — et varmaan oikein ymmärrä tämän

Ciden liikanimen merkitystä; Cide on arabiaa ja tarkoittaa herraa.

— Suittaa olla; — vastasi Sancho — mutta minä lähden nyt kiireen

kaupalla hakemaan kandidaattia, jos teidän armonne haluaa, että tuon

hänet tänne.

— Sinä tuotat minulle suurta iloa, ystäväni, — sanoi Don Quijote, —

sillä se, mitä olet kertonut, tuntuu mielenkiintoiselta, enkä minä syö

suupalasta, ennenkuin saan tiedon kaikesta.

— No niin, minä menen häntä hakemaan — vastasi Sancho.

Hän lähti isäntänsä luota ja meni etsimään kandidaattia, palasi hänen

kanssaan vähän ajan kuluttua, ja heidän kolmen kesken sukeutui nyt

erinomaisen hupainen keskustelu.

Kolmas luku.

Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta

keskustelusta.

Don Quijote odotti syviin mietteisiin vaipuneena kandidaatti Carrascoa

toivoen saavansa häneltä itseään koskevia tietoja, jotka Sanchon

sanojen mukaan oli jo kirjaan painettu. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa,

että sellainen historia todella oli olemassa, koska hänen miekkansa

oli vielä tahmea hänen surmaamiensa vihollisten verestä; kuinka siis

hänen mainiot ritarilliset urotyönsä olisikaan jo ehditty julkaista?

Mutta hän kuvitteli, että joku tietäjä, joko hänen ystävänsä tai

vihollisensa, oli noituutta käyttäen julkaissut ne painosta: jos sen

oli tehnyt jokin ystävä, niin hän oli varmaan tahtonut niitä ylistää

ja koroittaa ne vaeltavien ritarien merkillisimpiä sankaritekoja

korkeammalle, jos taas vihollinen, niin hän oli varmaan tahtonut

ne tuhota ja alentaa ne alemmaksi kaikkein kehnoimpia tekoja, mitä

milloinkaan on kirjoitettu kehnosta aseenkantajasta, vaikka (niin hän

itsekseen arveli) kenenkään aseenkantajan urotöitä ei ollut koskaan

kirjaan merkitty. Jos sellainen historia sittenkin oli todella

olemassa, täytyi sen, vaeltavia ritareja kuvailevana, välttämättä olla

hienotyylinen, suurenmoinen, mainio ja todenmukainen. Tämä ajatus

häntä hiukan lohdutti, mutta lohdutuksen riisti häneltä taas se

ajatus, että kirjan tekijä oli mauri, kuten voi päättää nimestä Cide,

ja ettei maureilta voinut odottaa mitään totuudellisuutta, koska he

kaikki ovat pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita. Hän pelkäsi

kirjailijan käsitelleen hänen lemmenseikkojaan liian epähienosti, niin

että siitä saattoi koitua haittaa ja vahinkoa hänen valtiattarensa

Dulcinea Tobosolaisen siveyden maineelle; hän toivoi kirjoittajan

kuvailleen hänen uskollisuuttaan ja sitä soveliaisuutta, jota hän aina

oli noudattanut valtiattareensa nähden hylkäämällä kuningattaria,

keisarinnoja ja kaikkiin eri säätyihin kuuluvia neitoja ja pitämällä

kurissa luonnollisten viettiensä kiihkeyttä. Hän askarteli yhä näissä

ja monissa muissa samanlaisissa kuvitteluissa, kun hänen luoksensa

saapuivat Sancho ja Carrasco, jonka Don Quijote otti erittäin

kohteliaasti vastaan.

Vaikka kandidaatin nimi oli Simson, ei hän ollut mikään kookas mies,

mutta kyllä suuri pilkkakirves; hänen ihonsa ei näyttänyt terveeltä,

mutta hänen ymmärryksensä oli erittäin hyvässä kunnossa; hän oli noin

neljänkolmatta vuoden ikäinen, hänellä oli pyöreät kasvot, nykerö

nenä ja iso suu, mikä kaikki ilmaisi, että hän oli luonnonlaadultaan

kujeellinen ja piti kaikenlaisesta pilasta ja kepposista, kuten hän

heti Don Quijoten luo saavuttuaan osoitti. Hän näet lankesi polvilleen

ritarimme eteen ja lausui hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne, Don Quijote Manchalainen, minun suudella

käsiänne, sillä pyhän Pietarin kaavun nimessä, joka on ylläni, vaikka

olenkin suorittanut vain neljä alempaa tutkintoa,[14] teidän armonne on

kaikkein suurimaineisimpia vaeltavia ritareita, mitä on ollut tai tulee

olemaan koko maanpiirissä. Ylistetty olkoon Cide Hamete Benengeli,

joka on kirjoittanut teidän suurten tekojenne historian, ja kaksin

verroin ylistetty olkoon se uuttera tutkija, joka on toimittanut ne

käännetyiksi arabiankielestä kastililaiseen kieliparteemme kaikkien

ihmisten verrattomaksi huviksi.

Don Quijote käski hänen nousta ja sanoi:

— Onko siis totta, että minun historiani on olemassa ja että sen on

kirjoittanut maurilainen tietäjä?

— Se on niin totta, herra, — sanoi Simson — että uskon varmaan tähän

saakka painetun mainittua historiaa enemmän kuin kaksitoistatuhatta

kappaletta;[15] jollei sitä uskota, niin asian voivat todistaa

Portugali, Barcelona ja Valencia, missä kirjat on painettu, ja

huhuillaanpa vielä, että sitä parhaillaan painetaan Antwerpenissäkin,

ja minä aavistelen, ettei tule olemaan yhtäkään kansakuntaa eikä

kieltä, johon sitä ei siirretä.

— Erään seikan — virkkoi nyt Don Quijote — täytyy erikoisesti

ilahduttaa kunnollista ja etevää miestä, nimittäin sen, että hän

jo eläessään näkee olevansa hyvässä maineessa eri kielikunnissa,

painosta julkaistuna. Minä sanon hyvässä maineessa-, jos näet on laita

päinvastoin, ei mikään kuolema voi olla niin kamala.

Jos on kysymyksessä hyvä maine ja hyvä nimi, sanoi kandidaatti — niin

teidän armonne yksin vie voiton kaikista vaeltavista ritareista, sillä

mauri on kielellään ja kristitty omallaan kokenut kuvailla meille

erittäin elävästi teidän armonne jaloutta, teidän suurta rohkeuttanne

käydessänne vaaroihin, kärsivällisyyttänne vastoinkäymisissä ja

tyyneyttänne niin hyvin onnettomuuksissa kuin haavoittuessanne sekä

teidän armonne ja armollisen neidin Doña Dulcinea Tobosolaisen ylen

platonisen rakkauden siveyttä ja pidättyväisyyttä.

— Minä en ole milloinkaan kuullut — virkkoi nyt Sancho Panza —

armollista neiti Dulcineaa mainittavan Doñaksi, vaan yksinkertaisesti

neiti Dulcinea Tobosolaiseksi, joten historia tekee siinä kohdassa

virheen.

— Tuo ei ole mikään tärkeä huomautus — vastasi Carrasco.

— Eipä suinkaan; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa minulle, herra

kandidaatti: mihin sankaritekoihini siinä historiassa pannaan suurinta

painoa?

— Siitä — vastasi kandidaatti — ollaan eri mieltä, sillä ihmisten maku

on erilainen. Toiset pitävät parhaana seikkailua tuulimyllyjen kanssa,

joita teidän armonne luuli sadalla käsivarrella varustetuksi Briareoksi

ja jättiläisiksi, toiset kertomusta vanutusmyllystä, toista miellyttää

niiden kahden sotajoukon kuvaus, jotka myöhemmin osoittautuivat

kahdeksi lammaslaumaksi, joku kiittää parhaaksi seikkailua kuolleen

ruumiin kanssa, jota vietiin Segoviaan haudattavaksi, jonkun mielestä

on kaikkein etevin kertomus kaleerivankien vapauttamisesta, toinen

arvelee, ettei mikään muu ole niin mainio kuin kertomus kahdesta

benediktiinijättiläisestä sekä taistelusta urhoollisen biskajalaisen

kanssa.

— Sanokaa minulle, herra kandidaatti, — virkkoi nyt Sancho — onko siinä

myös se seikkailu yanguesien kanssa, jossa kelpo Rocinantemme teki

mieli kalastaa kuivalla maalla?

— Ei tietäjä ole jättänyt mitään mustepulloonsa; — vastasi Simson — hän

kertoo kaikki ja kaikki ihan pilkulleen, ne häränpyllytkin, joita kelpo

Sancho heitti peitteen päällä, kun häntä poukotettiin.

— En minä peitteen päällä heittänyt häränpyllyä, — vastasi Sancho —

mutta kyllä ilmassa, ja enemmän kuin olisi mieli tehnyt.

‒ Minun mielestäni — sanoi Don Quijote ei koko maailmassa ole yhtäkään

inhimillistä historiaa, jossa kulku ei käy milloin ylös, milloin

alas, ja varsinkin on niin laita historioissa, jotka käsittelevät

ritariseikkoja; ne näet eivät mitenkään voi olla täynnä pelkkiä

onnellisia tapauksia.

— Muutamat niistä, jotka ovat historian lukeneet, — vastasi

kandidaatti — sanovat kumminkin, että heitä olisi ilahduttanut, jos

sen kirjoittajat olisivat unohtaneet muutamia niistä lukemattomista

pieksäjäisistä, joihin herra Don Quijote erinäisissä tilaisuuksissa

joutui.

— Se rikkoisi historian todenmukaisuutta — vastasi Sancho.

— Ne olisi soveliaisuussyistä voinut jättää mainitsematta; — sanoi Don

Quijote — jos näet tapaukset eivät muuta eivätkä vääristä historian

todenmukaisuutta, ei ole mitään syytä niitä kirjoittaa, kun niistä

koituu historian sankarille vahinkoa. Aeneas ei totisesti ollut niin

hurskas kuin Vergilius hänet kuvailee, eikä Odysseus niin viisas kuin

Homeros esittää.

Se on totta; — virkkoi Simson — mutta toista on kirjoittaa runoilijana,

toista historioitsijana. Runoilija voi meille kertoa tai laulaa

asioista, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin niiden

olisi pitänyt olla, mutta historioitsijan tulee niistä kirjoittaa, ei

sellaisina kuin niiden pitäisi olla, vaan sellaisina kuin ne olivat,

lisäämättä totuuteen mitään ja ottamatta siitä mitään pois.

Jos tuo herra maurilainen niin kovin harrastaa totuutta, — — sanoi

Sancho — niin herrani saamien selkäsaunojen joukossa täytyy olla myös

minun osakseni tullut kuritus, sillä hänen armonsa selästä ei otettu

koskaan mittaa samalla ottamatta mittaa minun koko ruumiistani; mutta

ei siinä minun mielestäni ole mitään ihmeteltävää, sillä itse isäntäni

sanoo, että ruumiin jäsenen tulee saada osansa pään kivusta.

— Te olette juonipussi, Sancho — vastasi Don Quijote. — Teiltä ei

totisesti puutu hyvää muistia, jos vain haluatte muistaa.

— Vaikka haluaisin unohtaakin saamani iskut, — sanoi Sancho — eivät

siihen suostuisi mustelmat, jotka vielä näkyvät kylkiluillani.

— Ole vaiti, Sancho, — vastasi Don Quijote — äläkä keskeytä herra

kandidaattia, jota pyydän jatkamaan esitystään siitä, mitä minusta

tuossa mainitussa historiassa kerrotaan.

— Ja minusta myös, — sanoi Sancho — sillä sanotaanhan, että minä olen

yksi sen tärkeimpiä presoonia.

— Persoonia, ei presoonia, hyvä Sancho — sanoi Simson.

— Joko taas saimme sanansaivartajan? — virkkoi Sancho. — Jos aiotte

sillä viisillä jatkaa, emme ehdi loppuun eläessämme.

— Antakoon Jumala minulle huonon elämän, Sancho, — vastasi kandidaatti

— jollette te ole historian toinen persoona, ja onpa niitäkin, jotka

kuuntelevat teidän puhettanne mieluummin kuin koko kirjan mielevimmän

henkilön esityksiä, vaikka on toisekseen niitäkin, jotka sanovat teidän

olleen liian herkkäuskoisen, kun piditte täytenä totena sen saaren

käskynhaltian virkaa, jonka teille lupasi tämä läsnäoleva herra Don

Quijote.

— Aurinko ei ole vielä painunut aidan taakse, — sanoi Don Quijote —

ja Sancho tulee iän lisääntyessä, vuosien hänelle antaman kokemuksen

nojalla, yhä soveliaammaksi ja taitavammaksi käskynhaltiaksi kuin mitä

hän nyt on.

— Jumaliste, herra, — sanoi Sancho — jollen nyt tällä iällä kykene

hallitsemaan saarta, en kykene sitä hallitsemaan, vaikka tulisin niin

vanhaksi kuin Metusalem. Koko onnettomuus on siinä, että tuo kirottu

saari piileksii, en tiedä missä, eikä siinä, että minulta puuttuisi

älyä sen hallitsemiseen.

— Jättäkää se Jumalan huomaan, Sancho; — sanoi Don Quijote — kaikki käy

hyvin ja kukaties paremminkin kuin luulette, sillä puun lehtikään ei

värähdä Jumalan tahtomatta.

— Se on totta; — virkkoi Simson — jos Jumala suo, niin Sancho saa

hallittavakseen tuhat saarta eikä vain yhden.

‒ Minä olen nähnyt tässä maailmassa käskynhaltioita, sanoi Sancho —

jotka eivät mielestäni kelpaa avaamaan minun kengännauhojani, mutta

siitä huolimatta heitä nimitetään teidän ylhäisyydeksenne ja he saavat

syödä hopealautasilta.

‒ Ne eivät ole mitään saaren käskynhaltioita, virkkoi Simson — vaan

heillä on hallussaan jotakin helpommin käsiteltävää; niiden, jotka

hallitsevat saaria, täytyy näet ainakin olla selvillä kieliopista.

‒ Kyllä minä kieltä osaan piestä, — sanoi Sancho mutta opista minä

välitän viisi, koska en siitä mitään ymmärrä. Mutta jätetään tuo

käskynhaltiajuttu Herran haltuun; hän asettakoon minut siihen paikkaan,

jossa voi parhaiten minua käyttää; minä sanon vain teille, herra

kandidaatti Simson Carrasco, että olen ollut sanomattoman iloinen

siitä, että historian kirjoittaja on antanut minun puhua sillä tavalla,

etteivät minusta kerrotut seikat tunnu pitkäpiimäisiltä, sillä minä

lupaan kelpo aseenkantajana kunniasanallani, että olisin, jos hän

olisi kertonut minusta seikkoja, jotka eivät ole oikein soveliaita

minunlaiselleni vanhalle kristitylle, nostanut semmoisen metelin, että

sen olisivat kuulleet kuurotkin.

— Sehän olisi ollut ihmetyö — vastasi Simson.

— Ihmetyö tai ei, samantekevää, — sanoi Sancho — mutta jokainen

katsokoon tarkoin, miten puhuu tai kirjoittaa presoonista, ja

älköön ladelko kaikenmoista sekamelskaa, mitä sattuu hänen päähänsä

pälähtämään.

— Eräs seikka, josta mainittua historiaa moititaan, — sanoi kandidaatti

— on se, että sen kirjoittaja on siihen sijoittanut kertomuksen, jonka

nimi on _Mieletön uteliaisuus_ — ei siksi, että se olisi huono tai

huonosti esitetty, vaan siitä syystä, ettei se siihen kuulu eikä ole

missään tekemisissä hänen armonsa herra Don Quijoten historian kanssa.

— Lyönpä vetoa, — virkkoi Sancho — että se koiranpoika on pannut siinä

kaikki ihan sekaisin.

— Siinä tapauksessa väitän minä, — sanoi Don Quijote — ettei minun

historiani kirjoittaja ole ollut mikään tietäjä, vaan joku tietämätön

suupaltti, joka on ryhtynyt sitä kirjoittamaan umpimähkään ja aivan

harkitsematta, menipä sitten syteen tai saveen, niinkuin teki

ubedalainen maalari Orbaneja, joka vastasi kerran, kun häneltä

kysyttiin, mitä hän maalasi: »Mitä sattuu tulemaan.» Kerran hän maalasi

kukon, mutta niin huonosti ja niin vähän kukonnäköisen, että hänen

täytyi kirjoittaa isoilla kirjaimilla sen alle: »Tämä on kukko.» Samoin

lienee laita minun historiani; tarvitaan erityisiä selityksiä, jotta se

voitaisiin ymmärtää.

— Ei suinkaan; — vastasi Simson — se näet on niin selvä, ettei siinä

kohtaa minkäänlaista vaikeutta. Sitä selailevat lapset, nuorukaiset

sitä lukevat, miehet ymmärtävät sen, vanhukset kiittävät sitä, ja

sanalla sanoen sitä käsittelevät, lukevat ja tuntevat kaikenlaiset

ihmiset niin hyvin, että jonkin laihan hevoskaakin ilmestyttyä näkyviin

heti sanotaan: »Kas, tuolla on Rocinante.» Mutta hartaimmin siihen ovat

ihastuneet hovipojat: ei ole yhtäkään suuren herran eteishuonetta,

jossa ei olisi »Don Quijoten»-kappaletta; jos toinen laskee sen

kädestään, niin toinen heti ottaa sen, toiset sieppaavat sen, toiset

pyytävät koreasti. Sanalla sanoen, mainittu historia on hupaisinta ja

vaarattominta ajanvietettä, mitä toistaiseksi on nähty, sillä koko

kirjassa ei ole yhtäkään sopimatonta sanaa, ei yhtään moitittavaa

ajatusta eikä edes mitään siihen vivahtavaa.

— Jos kirjoittaisi toisin, — sanoi Don Quijote — ei kirjoittaisi

totuutta, vaan valhetta, ja ne historiankirjoittajat, jotka käyttävät

valhetta, pitäisi polttaa samoinkuin väärän rahan tekijät. Mutta minä

en käsitä, mikä sai kirjoittajan käyttämään siinä asiaankuulumattomia

novelleja ja kertomuksia, vaikka hänellä oli niin paljon kirjoitettavaa

minun seikkailuistani. Hän ajatteli varmaan sananlaskua: »Vatsa

täyteen, olipa sitten heiniä tai olkia.» Hän näet olisi tosiaan voinut

saada vain minun ajatuksiani, minun huokauksiani, minun kyyneliäni,

minun rehellisiä aikomuksiani ja minun uskaliaita tekojani kuvailemalla

kokoon nidoksen, suuremman tai ainakin yhtä suuren kuin Tostadon kaikki

teokset[16] yhteensä. Mikäli ymmärrän, herra kandidaatti, tarvitaan

historiallisten teosten tai millaisten kirjojen tahansa kirjoittamiseen

hyvää harkintakykyä ja kypsää ymmärrystä. Viehättävään leikinlaskuun ja

hupaisten seikkojen esittämiseen vaaditaan suurta neroa: huvinäytelmän

älykkäin hahmo on narri, sillä se, joka on olevinaan yksinkertainen, ei

saa olla mikään narri. Historia on kuin pyhäkkö, sillä sen tulee olla

todenmukainen, ja missä on totuus, siellä on Jumala, totuudessa; mutta

siitä huolimatta on sellaista väkeä, joka kirjoittaa kirjoja ja syytää

niitä yleisön keskuuteen kuin ne olisivat leivoksia.

— Ei ole niin huonoa kirjaa, — sanoi kandidaatti — ettei siinä ole

jotakin hyvää.

— Se on varmaan totta, — vastasi Don Quijote — mutta usein sattuu, että

henkilöt, jotka ovat teoksillaan voittaneet ja saavuttaneet ansaittua

suurta mainetta, kerrassaan sen menettävät tai ainakin osittain sen

tuhoavat julkaistessaan teoksensa painosta.

— Syynä on se, — sanoi Simson — että painettuja teoksia tutkitaan

kaikessa rauhassa, joten niiden viat helposti havaitaan, ja niitä

tutkitaan sitä tarkemmin, mitä suuremmassa maineessa niiden tekijä

oli. Neroudestaan kuuluisia miehiä, suuria runoilijoita, mainehikkaita

historioitsijoita kadehtivat aina tai ainakin useimmiten sellaiset,

jotka pitävät toisten teosten arvostelemista huvinaan ja erinomaisena

ajanvietteenä, vaikka eivät ole julkaisseet yhtäkään omaa teosta.

— Ei siinä ole mitään ihmeteltävää, — sanoi Don Quijote — sillä onhan

olemassa paljon teologejakin, jotka eivät kelpaa saarnastuoliin, mutta

erinomaisen hyvin havaitsevat, mitä toisten saarnoista puuttuu tai mitä

niissä on liikaa.

— Aivan oikein, herra Don Quijote, — sanoi, Carrasco — mutta minun

mielestäni sellaiset arvostelijat voisivat olla armeliaampia

ja vähemmän saivartelevia, niin etteivät kiinnittäisi huomiota

moittimassaan loistavassa teoksessa havaitsemiinsa tomuhiukkasiin;

jos näet _aliquando bonus dormitat Homerus_,[17] niin heidän pitäisi

ajatella, kuinka paljon hän on valvonut voidakseen antaa maailmalle

teoksensa, joka on kirkas kuin päivä ja jossa on niin vähän hämäryyttä

kuin suinkin mahdollista; ja voisihan olla niinkin laita, että seikat,

mitkä heistä ovat moitittavia, ovatkin syntymämerkkejä, ja toisinaan

vain kaunistavat kasvoja, joissa ovat. Senvuoksi minä väitän, että on

sanomattoman vaarallista painattaa mitään kirjaa, koska on kerrassaan

mahdotonta sepittää sitä sellaista, että se tyydyttäisi ja ilahduttaisi

kaikkia lukijoita.

— Kirja, jossa kerrotaan minusta, — sanoi Don Quijote — on varmaan

tyydyttänyt vain harvoja.

— Pikemmin päinvastoin; koska näet _stultorum est infinitus

numerus_,[18] on myös äärettömän paljon niitä, jotka ovat huvikseen

lukeneet mainitun historian. Muutamat heistä ovat kumminkin moittineet

tekijän muistia heikoksi ja huonoksi, koska hän unohtaa sanoa, kuka

oli se lurjus, joka varasti Sanchon aasin,[19] sillä sitä ei mainita

siinä, missä se olisi pitänyt mainita, ja vain kertomuksen kulusta

voidaan päätellä, että se häneltä varastettiin; mutta vähän ajan

kuluttua näemme hänen jälleen ratsastavan samalla aasilla, vaikka ei

kerrota, miten hän oli sen löytänyt. Sanotaan vielä, että kirjoittaja

on unohtanut mainita, miten Sancho käytti ne sata dukaattia, jotka hän

Sierra Morenassa löysi matkalaukusta, sillä hän ei puhu niistä enää

milloinkaan, ja monet haluavat tietää, mitä hän niillä teki tai miten

hän ne kulutti, ja tämä onkin eräs tärkeimpiä kohtia, joita teoksesta

puuttuu.

Sancho vastasi:

— Herra Simson, minua ei nyt haluta käydä tekemään tiliä niistä

asioista, sillä vatsaani kaivelee niin, että menehdyn tähän paikkaan,

jollen virkistä itseäni parilla kulauksella viimevuotista viiniä.

Minulla on sitä kotona, eukkoni odottaa minua; syötyäni tulen takaisin

ja vastaan teidän armollenne ja koko maailmalle kaikkiin kysymyksiin,

joita suvaitsette minulle esittää, koskivatpa ne sitten aasini

katoamista tai sadan dukaatin kuluttamista.

Odottamatta vastausta ja virkkamatta mitään enempää hän lähti kotiinsa.

Don Quijote pyysi ja rukoili kandidaattia jäämään ja ottamaan osaa

hänen vaatimattomaan ateriaansa. Kandidaatti suostui, jäi vieraaksi,

ja tavalliseen ateriaan lisättiin vielä pari kyyhkystä. Pöydässä

keskusteltiin ritariasioista, Carrasco noudatti isäntänsä ajatusten

suuntaa, pidot päättyivät, he pitivät päivällisleponsa, Sancho palasi,

ja aloitettua keskustelua ruvettiin taas jatkamaan.

Neljäs luku.

jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset

ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita

kannattaa tietää ja kertoa.

Sancho palasi Don Quijoten luo, jatkoi aikaisempaa keskustelua ja

virkkoi:

— Herra Simson sanoi ihmisten haluavan tietää, kuka minulta varasti

aasin, miten ja milloin, ja minä vastaan siihen näin: Sinä yönä,

jolloin me Pyhää Veljeskuntaa paeten lähdimme Sierra Morenaan,

kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun jälkeen, joka muodostui

meille onnettomaksi, ja sen toisen seikkailun jälkeen, johon jouduimme

kohdatessamme Segoviaan kuljetettavan ruumiin, me pysähdyimme, herrani

ja minä, erääseen metsikköön, missä herrani nojasi peitseensä ja

minä istuin harmoni selässä, molemmat möyhennettyinä ja uupuneina,

kestämistämme taisteluista, ja aloimme nukkua kuin olisi allamme

ollut monta höyhenpatjaa; varsinkin minä nukuin niin sikeästi, etten

huomannut mitään, kun joku tuli luokseni ja pisti neljä kalikkaa aasin

satulani neljään nurkkaan, niin että jäin niiden varaan kuin hevosen

selkään, ja vei altani harmon.

— Sellainen seikka on sangen helppo, — virkkoi Don Quijote — eikä se

ole mitään ennenkuulumatonta, sillä samoin kävi Sacripanten,[20] kun

hän oli Albracaa piirittämässä ja kuuluisa varas Brunelo vei hevosen

hänen altansa käyttäen samaa juonta.

— Tuli sitten aamu, — jatkoi Sancho — ja tuskin olin hiukan oikonut

jäseniäni, kun kapulat altani kaatuivat ja minä pudota kömähdin

maahan. Minä katselin, minne juhtani oli joutunut, mutta en löytänyt

sitä mistään; silmiini nousivat kyynelet, ja minä aloin valittaa

niin surkeasti, että meidän historiamme kirjoittaja, jollei hän ole

sitä maininnut, saa varmaan uskoa jättäneensä pois hyvän asian.

Kun sitten, en muista kuinka monen päivän kuluttua, matkustimme

prinsessa Micomicónan kanssa, näin yhtäkkiä aasini ja huomasin,

että sillä ratsasti mustalaiseksi pukeutunut Ginés de Pasamonte, se

maantierosvo ja suuri konna, jonka herrani ja minä olimme vapauttaneet

kaleeriketjusta.

— Erehdys ei ole siinä,—virkkoi Simson — vaan siinä, että kirjoittaja

kertoo Sanchon ratsastaneen samaisella harmolla, ennenkuin se oli

löytynyt.

— Siihen — sanoi Sancho — en osaa vastata muuta kuin että historian

kirjoittaja on erehtynyt tai että kirjanpainaja on tehnyt työnsä

huolimattomasti.

— Epäilemättä on niin laita, — sanoi Simson — mutta mihin joutuivat ne

sata dukaattia? Menivätkö ne sen tien?

Sancho vastasi:

— Minä olen ne kuluttanut omaksi hyödykseni ja vaimoani ja lapsiani

varten, ja niiden ansiota on, että eukkoni kärsivällisesti sietää

kaikki ne matkat ja retket, joita olen tehnyt herra Don Quijoten

palveluksessa; jos näet olisin niin pitkän ajan kuluttua palannut

kotiin tuomatta ropoakaan ja ilman aasia, niin paha minut olisi

perinyt. Ja jos nyt tahdotaan minulta vielä muuta tietoa, niin

tässä minä olen valmiina vastaamaan vaikka itse kuninkaalle omassa

presoonassaan, eikä kenelläkään ole oikeutta ruveta tutkimaan, toinko

minä kotiin jotakin vai enkö tuonut, kulutinko vai enkö kuluttanut; jos

näet minun noilla matkoilla saamani kepiniskut pitäisi minulle maksaa

rahassa, niin nuo sata dukaattia eivät riittäisi puoliinkaan, vaikka

joka iskusta maksettaisiin vain neljä maravedia, ja pistäköön kukin

kätensä omaan poveensa älköönkä ruvetko väittämään valkoista mustaksi

ja mustaa valkoiseksi, sillä toinen ei ole toista parempi eikä niinkään

hyvä.

— Minä kyllä muistan — sanoi Carrasco — huomauttaa historian

kirjoittajalle, ettei hänen pidä unohtaa, mitä kelpo Sancho on tässä

sanonut, jos hän painattaa kirjansa uudestaan. Siitä se tulee melkoista

arvokkaammaksi kuin se nyt on.

— Onko kirjassa muuta korjattavaa, herra kandidaatti? — kysyi Don

Quijote.

— Luultavasti on, — vastasi hän — mutta ne seikat eivät varmaankaan ole

niin tärkeitä kuin mainitsemani.

— Lupaako kirjailija ehkä toisen osan? — kysyi Don Quijote.

— Lupaa kyllä, — vastasi Simson — mutta hän sanoo, ettei ole vielä

sitä löytänyt eikä tiedä kenellä se on joten emme voi varmaan sanoa,

ilmestyykö se vai ei, ja niin hyvin tästä syystä kuin myös siksi,

että muutamat sanovat: »Toiset osat eivät ole koskaan kelvollisia»,

ja toiset: »Don Quijoten jutuista on jo kirjoitettu riittämään asti»,

otaksutaan, ettei toista osaa tulekaan, vaikka toiset, jotka ovat

luonnonlaadultaan pikemmin iloisen Jupiterin kuin synkän Saturnuksen

sukua, sanovat: »Antakaa lisää niitä Quijoten juttuja; antakaa Don

Quijoten käydä päälle ja Sancho Panzan pakista, kävi muuten miten kävi,

sillä meitä se aina huvittaa.»

— Entä mitä kirjoittaja aikoo tehdä?

— Heti löydettyään historian, — vastasi Simson — jota hän etsii

erinomaisen uutterasti, hän aikoo paikalla sen julkaista, ja häntä

yllyttää siihen julkaisemisesta koituva hyöty enemmän kuin mikään

ylistys.

Siihen virkkoi Sancho:

— Tekijä siis pitää silmällä vain rahaa ja hyötyä? Sittenpä olisi

ihme, jos hänen yrityksensä onnistuisi, sillä hän ei varmaan tee muuta

kuin hutiloi ja hutiloi kuin räätäli pääsiäisaattona, ja teokset,

joita tehdään hätiköiden, eivät ole koskaan niin moitteettomia kuin

niiden pitäisi olla. Varokoon se herra mauri tai mikä lieneekään, mitä

tekee; minä ja minun herrani annamme hänelle kahmalot niin täyteen

kaikenmoisia seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, että hän voi sepittää

sata uutta osaa eikä vain yhden. Se kelpo mies varmaan luulee, että

me oljentelemme täällä laiskoina, mutta pidelköön hän vain kaviota,

kun meitä kengitetään, niin kyllä näkee, mitä jalkaa me onnumme. Mutta

minä sanon vain tämän: jos herrani noudattaisi minun neuvoani, niin me

olisimme kulkeneet jo kauan aikaa tuolla vainioilla torjuen vääryyksiä

ja kostaen solvauksia, niinkuin hyvin vaeltavien ritareiden tapa on.

Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun kuului Rocinanten hirnunta.

Don Quijote piti sitä erinomaisen onnellisena enteenä ja päätti lähteä

kolmen tai neljän päivän kuluttua uudelle retkelle. Hän ilmaisi

aikomuksensa kandidaatille ja kysyi häneltä neuvoa, mihin seutuun hänen

pitäisi aluksi matkustaa. Kandidaatti vastasi, että hänen mielestään

oli paras lähteä Aragonian kuningaskuntaan ja Zaragozan kaupunkiin,

missä muutaman päivän kuluttua oli määrä pitää erittäin juhlalliset

turnajaiset pyhän Yrjön päivän kunniaksi ja missä hän voisi saavuttaa

mainetta voittamalla kaikki aragonialaiset ritarit, mikä merkitsisi

samaa kuin maailman kaikkien ritarien voittaminen. Hän ylisti Don

Quijoten päätöstä erittäin kunnialliseksi ja miehuulliseksi, mutta

kehoitti häntä olemaan enemmän varuillaan käydessään vaaroihin, koska

hänen elämänsä ei kuulunut hänelle itselleen, vaan kaikille niille,

jotka tarvitsivat hänen apuansa ja suojaansa onnettomuuksissa.

— Se juuri minua suututtaa, herra Simson; — virkkoi nyt Sancho —

herrani näet hyökkää sataa asestettua miestä vastaan, niinkuin ahnas

poikanulikka hyökkää sieppaamaan käsiinsä puoli tusinaa melooneja.

Tuhat tulimmaista, herra kandidaatti! Tulee osata aikanaan hyökätä ja

aikanaan peräytyä, eikä sovi aina huutaa: »Santiago, ja eteenpäin,

Espanja!» Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut sanottavan

ja luulen herrani itsensä sanoneen, jollen väärin muista, että

urhoollisuus on kahden äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden

keskivälillä. Ja jos kerran on niin laita, en tahdo nähdä hänen

pakenevan aiheettomasti, mutta en myöskään hyökkäävän kimppuun,

kun vihollisen ylivoima tekee yrityksen mahdottomaksi. Mutta ennen

kaikkea tahdon sanoa herralleni, että hän saa minut mukaansa, jos

aikoo minut mukaansa ottaa, ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse

pitää huolen kaikista taisteluista ja ettei minun velvollisuutenani

ole muuta kuin pitää hänestä huolta, mitä hänen ruumiinsa puhtauteen

ja ravitsemiseen tulee; siinä suhteessa minä näet teen, mitä ihminen

voi tehdä. Mutta se, joka luulee minun tarttuvan miekkaan, vaikkapa

vain kehnoja moukkia vastaan, joilla on varuksinaan kirveet ja

rautalakit, luulee mahdottomia. Minä, herra Simson, en aio voittaa

mainetta urhoollisena soturina, vaan parhaimpana ja uskollisimpana

aseenkantajana, joka on milloinkaan palvellut vaeltavaa ritaria, ja

jos herrani Don Quijote haluaa lukuisien ja hyvien palveluksieni

korvaukseksi lahjoittaa minulle jonkin saaren niistä monista, joita

hänen armonsa sanoo löytyvän ulkoa maailmalta, niin minä pidän sitä

suurena armonosoituksena, mutta jollei hän minulle sitä anna, niin

maailmassahan tässä ollaan, eikä ihmisen pidä eläessään luottaa

kehenkään muuhun kuin Jumalaan, sitä enemmän, kun leipä varmaan

maistuu minusta yhtä hyvältä ja kukaties paremmalta, vaikka en pääse

käskynhaltiaksi, kuin jos siinä virassa olisin. Ja kukapa tietää, eikö

itse piru pistä minulle jalkakamppia tuossa hallitushommassa, niin että

kompastun ja kaadun ja tärvelen poskihampaani? Sanchoksi minä olen

syntynyt ja Sanchona aion kuolla; mutta jos kaikesta tästä huolimatta

taivas kaikessa hiljaisuudessa, ilman suurta vaivaa ja vaaraa toimittaa

minulle jonkin saaren tai jotakin muuta semmoista, en sentään ole niin

tyhmä, että sen hylkään, sillä sanoohan sananlasku: »Jos lehmä sulle

tarjotaan, käy viipymättä ottamaan», ja lisäksi: »Jos onni sattuu

potkimaan, niin hyvänäsi pidä vaan».

— Te puhutte, hyvä Sancho, — sanoi Carrasco — kuin professori; mutta

luottakaa joka tapauksessa Jumalaan ja herra Don Quijoteen, joka

varmaan lahjoittaa teille kuningaskunnan eikä vain saarta.

‒ Ei ole liian paljosta, jos ei liian vähästäkään; — vastasi Sancho —

mutta minä voin sentään sanoa herra Carrascolle, ettei kuningaskunta

joutuisi mihinkään rikkinäiseen säkkiin, jos herrani lahjoittaisi sen

minulle; minä näet olen koetellut valtimoani ja huomannut itseni niin

terveeksi, että voin hyvin hallita kuningaskuntia ja toimia saarien

käskynhaltiana, ja olen sen muuten sanonut jo monta kertaa herralleni.

— Mutta muistakaa, Sancho, — sanoi Simson — että uusi virka

tuo mukanaan uudet tavat; voisihan näet käydä niin, että te,

käskynhaltiaksi päästyänne, ette enää tuntisi omaa äitiänne.

— Niin saattaa olla laita — vastasi Sancho — semmoisten, jotka ovat

syntyneet ties missä pensaassa, mutta ei semmoisten, joilla on sielun

ympärillä pari tuumaa vanhojen kristittyjen rasvoja, niinkuin minulla.

Jos viitsitte minuun paremmin tutustua, tulette varmaan huomaamaan,

etten minä voi olla kiittämätön kenellekään!

‒ Jumala sen suokoon, — sanoi Don Quijote — ja kohtahan se nähdään, kun

tulee kysymykseen käskynhaltianvirka; minusta näyttää kuin se jo olisi

silmieni edessä.

Niin sanottuaan hän pyysi kandidaattia, jos hänessä oli runollista

suonta, suosiollisesti sepittämään joitakin säkeitä niistä

jäähyväisistä, jotka hän aikoi sanoa valtiattarelleen Dulcinea

Tobosolaiselle, ja sommittelemaan runon niin, että kunkin säkeen

alkuun tulisi hänen nimeensä kuuluva kirjain, niin että lopuksi

voitaisiin ensimmäisiä kirjaimia pitkin ylhäältä alaspäin lukea:

_Dulcinea del Toboso_. Kandidaatti vastasi, ettei hän tosin kuulunut

Espanjan kuuluisiin runoilijoihin, joita muuten sanottiin kaikkiaan

olevan ainoastaan kolme ja puoli, mutta että hän siitä huolimatta

sepittäisi runon sillä tavalla, vaikka sen kokoonpanossa olisi suuria

vaikeuksia, koska nimessä oli seitsemäntoista kirjainta; jos näet hän

kirjoittaisi neljä kastilialaista säkeistöä, joissa kussakin on neljä

riviä, niin jäisi yksi kirjain, jos taas sellaisia säkeistöjä, joissa

on viisi riviä ja joita mainitaan nimellä _décimas_ ja _redondillas_,

niin puuttuisi kolme kirjainta; mutta kaikesta huolimatta hän lupasi

parhaansa mukaan pistää yhden kirjaimen toisten lomaan, niin että nimi

Dulcinea del Toboso sisältyisi neljään kastilialaiseen säkeistöön.

— Se on aivan välttämätöntä; — virkkoi Don Quijote — jollei näet nimi

ole aivan ilmiselvä, ei kukaan nainen usko, että säkeet on sepitetty

häntä varten.

— Sovittiin niin ja päätettiin vielä, että matkaan lähdettäisiin

kahdeksan päivän kuluttua. Don Quijote vannotti kandidaattia pitämään

asian omana tietonaan ja varsinkin olemaan siitä mainitsematta

kirkkoherralle, parturille, sisarentyttärelle ja emännöitsijälle, jotta

nämä eivät voisi mitenkään estää hänen kiitettävän ja miehuullisen

päätöksensä toteutumista. Carrasco lupasi ottaa kaiken tämän huomioon.

Sitten hän sanoi hyvästi ja kehoitti Don Quijotea tilaisuuden sattuessa

lähettämään hänelle tietoa kaikista onnellisista tai onnettomista

vaiheistaan. Niin he erosivat, ja Sancho lähti kotiin tekemään

tarpeellisia valmistuksia retkeä varten.

Viides luku.

Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta

keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.

Ehdittyään tähän viidenteen lukuun tämän historian kääntäjä sanoo

pitävänsä sitä apokryyfisenä, koska Sancho Panza siinä puhuu semmoiseen

tyyliin, jota hänen vähäinen ymmärryksensä ei tee todennäköiseksi,

ja lausuu niin hienoja huomioita, ettei mitenkään voi katsoa hänen

sellaiseen kyenneen. Tahtoen täyttää velvollisuutensa hän ei kumminkaan

mielinyt jättää sitä kääntämättä, vaan jatkoi seuraavalla tavalla.

Sancho palasi kotiin niin tyytyväisenä ja hilpeänä, että hänen vaimonsa

jo pyssynkantaman päähän huomasi hänen hyvätuulisuutensa ja katsoi

olevan syytä kysyä:

— Mitä kuuluu, Sancho kulta, kun tulet noin iloisena?

Siihen vastasi Sancho:

— Eukkoseni, jos Jumala niin sallisi, olisin mielelläni vähemmän

iloisen näköinen kuin olen.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, ukko kulta, — virkkoi Teresa —

enkä tiedä, mitä tarkoitat, kun sanot, että olisit vähemmän iloinen,

jos Jumala niin sallisi; vaikka näet olen tuhma, en kumminkaan tunne

ketään, joka iloitsisi siitä, ettei ole iloinen.

— Näetkös, Teresa, — vastasi Sancho — minä olen iloinen siitä, että

olen päättänyt palata isäntäni Don Quijoten palvelukseen, joka aikoo

nyt lähteä kolmannen kerran etsimään seikkailuja, ja minä lähden

jälleen hänen kanssaan, sillä sitä vaatii varattomuuteni ja se minua

ilahduttava toivo, että kukaties löydän jälleen sata dukaattia

samoinkuin ne, jotka on jo kulutettu; mutta toiselta puolen minua

surettaa, että täytyy erota sinusta ja lapsista. Jos Jumala suvaitsisi

antaa minulle ravinnon täällä kotona, minun tarvitsematta kastella

jalkojani ja kulkea maita mantereita, mikä ei hänelle olisi vaikeata,

koska hänen tarvitsee vain sitä tahtoa, niin selvää on, että iloni

olisi kestävämpi ja arvokkaampi, sillä nyt siihen sekoittuu suru siitä,

että täytyy sinut jättää. Sentähden sanoinkin, että iloitsisin, jos

Jumala niin sallisi, etten olisi näin iloinen.

— Kuule, Sancho, — vastasi Teresa — ruvettuasi vaeltavan ritarin

jäseneksi sinä puhut niin monimutkaisesti, ettei kukaan ihminen voi

sinua ymmärtää.

— Riittää, kun Jumala minua ymmärtää, eukkoseni, — vastasi Sancho.

— Hän ymmärtää kaikki, ja sillä hyvä. Ja huomaa nyt, ystäväni, että

sinun tulee lähimpinä kolmena päivänä hoitaa hyvin harmoa, niin

että se kykenee asepalvelukseen. Anna sille kaksinkertaiset appeet,

pane kuntoon satula ja muut valjaat; me näet emme lähde häihin,

vaan maailmaa kiertämään, me joudumme ottelemaan jättiläisten,

louhikäärmeitten ja hirviöitten kanssa, kuulemaan sihinää, mylvintää,

kiljuntaa ja ulvontaa, ja tämäkin olisi pelkkää leikkiä, jollemme

joutuisi tekemisiin yanguesien ja noiduttujen maurien kanssa.

— Minä uskon hyvin, ukkoseni, — virkkoi Teresa — etteivät vaeltavat

aseenkantajat syö leipäänsä ilmaiseksi, ja senvuoksi minä rukoilen

rukoilemasta päästyäkin hyvää Jumalaa pelastamaan sinut semmoisesta

onnettomuudesta.

— Minä sanon sinulle, vaimoni, — vastasi Sancho — että tahtoisin

kuolla tähän paikkaan, jollen toivoisi aivan pian pääseväni saaren

käskynhaltiaksi.

— Älähän toki, hyvä mies, — sanoi Teresa — kana saa elää, vaikka

se nikottelee; elä sinäkin, ja piru vieköön kaikki maailman

käskynhaltianvirat. Ilman semmoista virkaa sinä olet tullut äitisi

kohdusta, ilman sitä olet elänyt tähän saakka, ja ilman sitä sinä

menet tai sinut kannetaan hautaan, kun Jumala niin hyväksi näkee.

Onhan niitä maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka elävät ilman semmoista

virkaa, elävät siitä huolimatta ja ovat ihmisiä niinkuin muutkin.

Maailman paras mauste on nälkä, ja köyhät, joilta sitä ei koskaan

puutu, nauttivat aina maukasta ruokaa. Mutta muista, Sancho, jos

jokin onnenpotkaus kumminkin tekee sinusta käskynhaltian, älä unohda

minua ja lapsiasi. Pidä mielessäsi, että pikku Sancho on jo täyttänyt

viisitoista vuotta ja että nyt on aika lähettää hänet kouluun, jos

hänen enonsa, apotti, haluaa tehdä hänestä kirkon miehen. Muista myös,

ettei tyttäremme Mari Sancha kuole, vaikka hänet naitamme; minä näet

aavistelen, että hän haluaa päästä naimisiin yhtä hartaasti kuin sinä

käskynhaltiaksi, ja loppujen lopuksi onkin parempi nähdä tyttärensä

köyhänä vaimona kuin rikkaana jalkavaimona.

‒ Epäilemättä, — vastasi Sancho — ja jos Jumala suo minulle hiukan

käskynhaltianviran tapaista, min minä, eukkoseni, naitan Mari Sanchan

niin hyvin, ettei hänen puheilleen pääse, jollei nimitä häntä

armolliseksi rouvaksi.

— Ei, Sancho, — vastasi Teresa — naita hänet vertaiselleen, se on

viisaampaa; jos riisut häneltä puukengät ja puet hänen jalkoihinsa

tohvelit, riisut hänen harmaan sarkahameensa ja puet ylle vannehameen

ja silkkisen alushameen ja teet Maijasta Doñan ja hänen armonsa, ei

tyttö enää tunne itseänsä, vaan tekee joka askelella tuhat virhettä

paljastaen vaivaisen karkean kudelmansa.

— Ole vaiti, hölmö; — sanoi Sancho — kun hän vain totuttelee pari kolme

vuotta, niin herraskaisuus ja ylhäisyys sopii hänelle kuin valettu, ja

jos ei sovi, niin mitä se haittaa? Kun hän vain on armollinen rouva,

niin käyköön miten käy.

— Arvaa oma tilasi, Sancho, — vastasi Teresa — älä yritä kohota

korkeammalle ja muista sananlaskua, joka sanoo: »Niistä naapurinpojan

nenä ja ota hänet vävyksesi.» Olisihan se mainiota, jos voisin naittaa

Mariamme jollekin kreivipöhkölle tai jollekin ritarivintiölle, joka

kohtelisi häntä huonosti, jos sattuisi päähän pistämään, ja haukkuisi

häntä moukaksi, talonpoikaistolloksi tai rohtimien loukuttajan

tyttäreksi. Ei niin kauan kuin minä elän, hyvä mies. Sitäkö varten minä

olen tyttäreni kasvattanut? Hanki sinä vain rahaa, Sancho, ja jätä

naittaminen minun asiakseni; onhan täällä Lope Tocho,[21] Juan Tochon

poika, roteva ja terve nuori mies; hänet me tunnemme, ja minä tiedän,

että hän on tyttöön mieltynyt, ja hänen, vertaisensa kanssa tyttö olisi

hyvissä naimisissa, saisi olla aina täällä lähellä, ja me olisimme

kaikki yhdessä, vanhemmat ja lapset, lapsenlapset ja vävyt, ja Jumalan

siunaus ja rauha olisi meidän kaikkien kanssa, Älä sinä mene häntä

naittelemaan siellä hovissa ja ylhäisten palatseissa, niissä kukaan ei

häntä ymmärrä eikä hän itsekään ymmärrä itseään.

‒ Kuule, sinä tyhmä elukka ja pirulaisen akka; ‒ sanoi Sancho — mitä

sinä rupeat tässä minua kieltämään naittamasta tytärtäni jollekin, joka

toimittaa minulle lapsenlapsia, joita nimitetään teidän armoksenne?

Näetkös, Teresa, minä olen aina kuullut vanhempien ihmisten sanovan,

että sillä, joka ei osaa käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta, ei

ole lupa valittaa, jos tilaisuus menee ohi. Ei olisi viisasta, jos

sulkisimme siltä oven nyt, kun se siihen koputtaa; purjehtikaamme vain

eteenpäin siinä myötäisessä tuulessa, joka nyt meille puhaltaa.

Näiden lauseparsien ja Sanchon myöhemmin käyttämien vuoksi tämän

historian kääntäjä piti koko tätä lukua apokryyfisenä.

— Etkö sinä ymmärrä, sinä tolvana, — jatkoi Sancho — kuinka hyvä

on, jos minä osun johonkin tuottavaan käskynhaltianvirkaan, joka

vetää meidät ylös loasta? Mari Sancha saa silloin mennä naimisiin

kenen kanssa minä tahdon, ja sinä saat nähdä, kuinka ihmiset

nimittävät sinua Doña Teresa Panzaksi, ja sinä saat istua kirkossa

kauniilla silkkimatolla ja koreasti päärmätyillä pieluksilla kaikkien

paikkakunnan aatelisnaisten kiusalla ja heistä mitään piittaamatta.

Mitä maksaa jäädä aina ennalleen, lisääntymättä tai vähentymättä kuin

kuva alttariliinassa! Mutta siitä ei nyt. puhuta enempää; Sanchicasta

tulee kreivitär, sanoitpa mitä tahansa.

— Tiedätkö nyt, mitä puhut, hyvä mies? — virkkoi Teresa. — Minä pelkään

sittenkin, että tyttäreni joutuu onnettomuuteen, jos hänestä tulee

kreivitär. Sinä teet, mitä tahdot, teetpä hänestä sitten herttuattaren

tai prinsessan, mutta sen minä sinulle sanon, ettei se koskaan tapahdu

minun tahdostani ja minun luvallani. Minä olen, hyvä ystävä, aina

pitänyt yhdenvertaisuudesta, enkä minä ole koskaan voinut sietää

pöyhkeilyä, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Minulle annettiin

kasteessa nimi Teresa, ei mitään sen lisäksi, ei lisiä, ei koruja

eikä helyjä semmoisia kuin Don tai Doña. Isäni nimi oli Cascajo, ja

minua nimitetään eukkonasi Teresa Panzaksi, vaikka oikeastaan pitäisi

nimittää Teresa Cascajoksi, mutta kuninkaat määräävät, mitä laki

tahtoo, ja minä tyydyn siihen nimeen, eikä siihen tarvitse panna

eteen mitään Doñaa; se olisi minulle liian raskas kantamus, enkä

minä tahdo antaa ihmisille mitään juorujen aihetta näyttäytymällä

kreivittäreksi tai käskynhaltiattareksi puettuna, sillä he sanoisivat

heti: »Katsokaa, kuinka kopeasti tuo sikopaimen astelee! Vielä eilen

hän nyhti nyhtämistään rohtimia värttinästä ja kirkkoon mennessään hän

oli vetänyt päänsä päälle hameenhelman, kun ei ollut harsoa, ja nyt hän

kävelee vannehameessa solkineen ja koruineen, luullen kai, ettemme me

häntä tunne.» Jos Jumala vain antaa minun säilyttää seitsemän tai viisi

aistiani, tai kuinka monta niitä minulla onkaan, en aio syyttä suotta

joutua semmoiseen pinteeseen. Sinä, rakas Sancho, voit mennä hankkimaan

itsellesi käskynhaltianvirkoja tai saaria ja komeilla niin paljon kuin

tahdot, mutta tyttäreni ja minä emme poistu tästä kylästä askeltakaan,

niin totta kuin toivon äitini sielun nauttivan autuutta taivaassa.

Sanotaanhan näet, että kunniallinen nainen pysyy kotonaan kuin jalkoja

ei oliskaan, ja siveän tytön sanotaan pitävän työtä parhaana ilonaan.

Lähde siis sinä vain seikkailemaan Don Quijotesi kanssa ja jätä meidät

kovan onnemme nojaan, josta Jumala meidät kyllä auttaa, kun vain

pysymme kunnollisina. Enkä minä totisesti tiedä, mistä se Don on tullut

hänen nimensä eteen, sillä sitä ei ollut hänen vanhemmillaan enempää

kuin isovanhemmillaankaan.

— Nyt minun täytyy sanoa, — virkkoi Sancho — että sinulla on nahoissasi

itse piru. Jumala siunatkoon, eukkoni, kuinka paljon asioita sinä

olet pannut sekaisin, niin ettei niissä ole enää mitään järkeä. Mitä

on Cascajolla, Soljilla, sananlaskuilla ja ylpeydellä tekemistä sen

kanssa, mistä minä puhun? Kuulehan, sinä hullu ja typerä olento

(niin minun täytyy sinua nimitellä, koska et käsitä minun sanojani,

vaan pakenet omaa onneasi): jos minä olisin sanonut sinulle, että

tyttäreni syöksyy alas jostakin tornista tai harhailee maailmalla

niinkuin prinsessa Doña Urraca,[22] niin sinulla olisi oikeus olla

suostumatta minun ehdotukseeni. Jos minä sitävastoin kädenkäänteessä

ja silmänräpäyksessä viskaan Doñan ja teidän armonne hänen niskaansa,

otan hänet pois peltotöistä ja istutan hänet kauniin katoksen alle

semmoiselle korokkeelle, missä on enemmän pehmeitä pieluksia kuin

Marokon kaikilla maureilla, niin miksi et tyydy siihen ja tahdo samaa

kuin minä tahdon?

‒ Tiedätkö, miksi en, ukkoseni? — vastasi Teresa. ‒ Siitä syystä, että

sananlasku sanoo: »Joka sinua peittää, se sinut paljastaa.» Köyhään

viitsitään tuskin vilkaistakaan, mutta rikasta katsellaan kauan, ja

jos semmoinen rikas on ollut jonkin aikaa köyhänä, niin silloin syntyy

juoruja ja panettelua ja siitä pitävät melua pahanilkiset, joita on

kaikilla teillä ja kaduilla joukoittain kuin mehiläisparvia.

‒ Kuule, Teresa, — virkkoi Sancho — ja kuuntele tarkoin, mitä sinulle

nyt sanon; et ole kukaties kuullut sitä koskaan eläessäsi, enkä minä

puhu nyt omiani, sillä kaikki, mitä aion sinulle sanoa, olen kuullut

siltä saarnaajamunkilta, joka saarnasi täällä meidän kylässä viime

vuoden laskiaisena. Hän sanoi, jollen väärin muista, että kaikki

seikat, joita silmämme katselevat nykyisinä ja läsnäolevaisina,

ilmaantuvat, ovat ja pysyvät muistissamme paljoa paremmin ja

voimallisemmin kuin menneet seikat.

Se, mitä Sancho tässä puhuu, on toinen kohta, jonka vuoksi kääntäjä

pitää tätä lukua apokryyfisenä, koska Sancho muka ei kyennyt semmoista

puhumaan. Sancho jatkoi sanoen:

— Siitä johtuu, että me, nähdessämme jonkun henkilön upeassa asussa,

kauniissa vaatteissa ja suuren palvelijajoukon saattamana, välttämättä

ajattelemme, että hän vaatii meitä osoittamaan itselleen kunnioitusta,

vaikka muistimme samalla osoittaa meille ne surkeat olot, joissa

olemme hänet aikaisemmin nähneet; koska näet semmoinen surkeus, olipa

sen syynä sitten köyhyys tai alhainen sukuperä, on jo mennyttä,

niin sitä ei ole enää olemassa, vaan olemassa on ainoastaan se,

minkä nyt näemme. Ja jos henkilö, jonka suopea kohtalo on kohottanut

aikaisemmista kehnoista oloista (juuri näitä sanoja saarnaajamunkki

käytti) onnen ylimmille huipuille, kohtelee kaikkia sievästi, auliisti

ja kohteliaasti eikä pyri niitten rinnalle, jotka ovat vanhaa aatelia,

niin sinä, Teresa, saat varmasti uskoa, ettei kukaan muistele, mikä

hän on ollut, vaan kaikki kunnioittavat häntä semmoisena kuin hän nyt

on, lukuunottamatta kadehtijoita, jotka eivät soisi kenenkään rauhassa

nauttivan onneaan.

‒ En minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, ukko kulta; — virkkoi Teresa —

tee mitä tahdot, mutta älä enää vaivaa minun päätäni jaarituksillasi ja

koreilla puheillasi. Jos kerran aiot tehdä, mitä sanot...

— Minä en aio tehdä, vaan minä teen, mitä sanon — sanoi Sancho.

‒ Älä nyt huoli ruveta riitelemään minun kanssani, ukko kulta — virkkoi

Teresa. — Minä puhun niinkuin Jumala katsoo hyväksi antaa minun puhua

enkä rupea sen enempää saivartelemaan; mutta sen minä sinulle sanon,

että jos välttämättä aiot päästä käskynhaltiaksi, niin ota mukaasi

poikasi Sancho ja opeta hänetkin heti sitä virkaa hoitamaan, sillä

onhan hyvä, että pojat perivät ja oppivat isänsä ammatin.

— Kun minä pääsen käskynhaltiaksi, — sanoi Sancho — niin minä lähetän

heti postin häntä noutamaan ja lähetän sinulle rahaa, jota minulta ei

tule puuttumaan, sillä onhan aina riittävästi semmoista väkeä, joka

lainaa kuvernööreille, jos heillä itsellään ei satu olemaan. Mutta

vaateta hänet sillä tavalla, ettei hän näytä siltä, mikä hän on, vaan

siltä, mikä hänestä tulee.

— Lähetä sinä vain rahat, — sanoi Teresa — niin minä hänet kyllä

vaatetan, niin että kelpaa.

— Olemmehan nyt yksimieliset — sanoi Sancho siitä, että tyttärestämme

pitää tulla kreivitär.

— Jos minun täytyy nähdä hänet kreivittärenä, — vastasi Teresa —

niin se on kuin veisin hänet hautaan. Mutta minä sanon vieläkin:

tee niinkuin hyväksi näet, sillä naiset saavat jo syntymästään

kannettavakseen sen taakan, että heidän täytyy totella miehiä, vaikka

nämä olisivat oikeita pölkkypäitä.

Samassa hän alkoi itkeä niin hartaasti kuin olisi jo nähnyt Sanchicansa

kuolleena ja kuopattuna. Sancho lohdutti häntä sanoen, että tulisi

kyllä tekemään tyttärestään kreivittären, mutta niin myöhään kuin

suinkin mahdollista. Siihen heidän keskustelunsa päättyi, ja Sancho

palasi Don Quijoten luo ryhtyäkseen toimenpiteisiin matkaa varten.

Kuudes luku.

Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja

emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.

Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Cascajon keskustellessa

tuolla epätodennäköisellä tavalla eivät Don Quijoten sisarentytär ja

emännöitsijä olleet hekään joutilaina, koska olivat lukemattomista

merkeistä havainneet, että heidän enonsa ja isäntänsä aikoi

kolmannen kerran lähteä pois kotoaan harjoittamaan heidän mielestään

ylen onnetonta vaeltavan ritarin ammattia. He yrittivät kaikilla

mahdollisilla keinoilla saada häntä luopumaan niin onnettomasta

aikeesta, mutta kaikki heidän puheensa oli vain huutavan ääntä korvessa

ja kylmän raudan takomista. He yrittivät taivuttaa häntä monilla eri

tavoilla, ja emännöitsijä sanoi muun muassa:

— Totisesti, armollinen herra, jollette pysy alallanne ja jää rauhassa

kotiin ja lakkaa liikkumasta vuorilla ja laaksoissa kuin sijaton

sielu etsien noita niinsanottuja seikkailuja, joita minä nimitän

onnettomuuksiksi, niin minun täytyy huutaa ja valittaa Jumalalle ja

kuninkaalle, että he asian korjaavat.

Siihen vastasi Don Quijote:

‒ Kuule, emännöitsijä, minä en tiedä, mitä Jumala vastaa sinun

valitukseesi, enkä myöskään, mitä hänen majesteettinsa voisi vastata;

tiedän vain, että minä, jos olisin kuningas, jättäisin kerrassaan

vastaamatta sen suunnattoman määrän typeriä anomuksia, joita hänelle

joka päivä lähetetään; niiden monien vaivojen joukossa, joita

kuninkailla on, lienee näet kaikkein suurin se, että heidän täytyy

kuunnella kaikkia ja kaikille vastata; en siis tahdo, että hänelle

koituu harmia minun asioistani.

Siihen virkkoi emännöitsijä:

— Sanokaahan, herra, eikö hänen majesteettinsa hovissa ole ritareita.

— Onpa tietenkin, — vastasi Don Quijote — ja paljon onkin; ja

niitä täytyy siellä olla ruhtinaitten ylhäisyyden kaunisteena ja

kuninkaallisen majesteetin kunniaksi.

— Eikö siis teidän armonne — virkkoi emännöitsijä — voisi kuulua niiden

joukkoon, jotka kaikessa rauhassa palvelevat kuningasta ja herraansa

asuen hovissa?