1.
Kohosi yössä
kotka, ja tähdet paloi,
myös meri valoi
valoa kuudanvyössä.
Pohjassa perin
kajastus syttyi kumma,
sen sini tumma
viiruili niinkuin verin.
Liitivät loimut
sen yli lailla aaveen,
haamuiksi haaveen
puki ne pilvien poimut.
Pois ne jo kuoli,
mutt' yhä uudet nousi;
ylemmä sousi,
ruskotti Pohjan puoli.
Niin kuni loihtuin
luomina kokoon ne karttui;
valtaviks varttui
välkkehet sähkösoihtuin.
Soihdut ne kauan
niin kuni liekein läiskyi,
rätis ja räiskyi,
vaikk' oli hiljaista hau'an.
Lievemmin liiti
kotka, kun katseli tätä
kimmeltävätä
kisaa, mi eessä sen kiiti.
2.
Kuiskajavainen
äärestä soi sana hälle:
»Näin ylähälle
miks tulit, lintu mainen?
Ain' ylös halaat,
siipeis et levätä siedä.
Et toki tiedä:
ehkä sä pettyen palaat.»
»Palata sois en
sieltä, mit' etsin kaipuin,
kutsuhun taipuin
tähtien, kotini koisen.
Kutsut ma sulot
kestin jo keijujen heljäin,
kestin mä neljäin
tuulien tuimat tulot.
Mutt' ovat mulle
outoja nuo tulet taivaan;
vaarahan, vaivaan
en toki tuolla ma tulle?»
»Suotta sa säikyt
luomia luonnotarten;
leikkiä varten
vain on ne valojen väikyt.
Ovat ne kieltä
haastelemaista heidän;
mailta et meidän
nouse, jos nää sen et mieltä.»
3.
Loma jo laukes
rannalla taivaan tuohon
liekkien vuohon,
avarammaks yhä aukes.
Niist' tuli vyöhyt
taivahankaaren lainen;
tummenevainen
ympäri sen oli yöhyt.
Kohosi viistoon
keskelle kaaren miekka;
kuin sotiniekka
viittoi se kutsuen kiistoon.
Vastasta heti
esihin toinen työntyi,
kutsuun mi myöntyi,
terällä toista veti.
Jäi tämä tälleen,
toinenpa, siihen mi kajos,
väistyi ja vajos,
mut pian kohosi jälleen.
Taistelu yltyi
yhäti iskuin huimin,
torjumin tuimin,
siks kunis viimein kyltyi.
Kotkalta kysyi
ääni: »Nyt kuulla voinen,
miks tehos toinen?»
»Nousussa nopeena pysyi.»
4.
Kolmisin koittain
taas terät taistohon ryhtyi;
kaks kohos, yhtyi,
kolmas ne vajotti voittain.
Nous nämä pian,
kolmatta iskien kohti,
terä min hohti
ylväytt' ylimmän sijan.
Suistui se alas,
taistoivat toiset kaksi:
ratkaisijaksi
pääs pian kolmas, mi palas.
Sekin jo vaipui
iskusta yhden, ja tämä
kahden, ja nämä
ens' terän eestä taipui.
Taas tulisesti
löi se ja toiset torjui,
pianpa horjui
itse, ja iskijät kesti.
Melskettä moista
karttui jo katselemiksi.
»Tiedätkö, miksi
nyt mikin voitti noista?»
»Voittihan aina
pisimmäks joukosta jäänyt.»
»Totta; mut nää nyt
kiivaammat kiistakkaina!»
5.
Yhdeksän terää
nousi ja iski ja yhteen
viskausi vyhteen,
taistaen täyttä erää.
Miekka, mi voitti,
kohta jo vaipuen väisti;
uus sitä säisti,
kaikk' alas karkeloitti.
Nousi ne pikaan,
taistelun kimmassa kiilsi,
vilskeenä viilsi,
kunneka katselikaan.
Erottanutkaan!
ei, mik' ol' yllä, alla;
sinkoamalla
samos ne satahan mutkaan.
Huikaisevaksi
kalpojen kisa jo kääntyi.
»Miks mikin sääntyi
vuoroonsa voittajaksi?»
»Suora ol' lyönti
sen, joka voittajaks pääsi,
sen hädin hääsi,
mutkat mi mukahan myönti.»
Tiesit sä totta.
Vielä on taisto yksi;
selitetyksi
saaos se vauriotta!»
6.
Soihduiksi alkoi
hajota taas tulijänne;
sinne ja tänne
liitäin ne hämyä halkoi.
Teriä täynn' nyt
taivahan kansi paistoi;
tuimaan ne taistoi,
mik' olis ylimmä käynyt.
»Jos ohi mennä
saatat sa säiläin noiden,
väistää ne voiden,
ylemmäs tyynnä lennä!
Mutta jos kajoo
sinuhun ykskään kalpa,
sai sulle salpa:
maahan jo jäädäsi vajoo!»
Katseli hetken
kotka ja lens' levottomaan
liekkien lomaan;
ehjänä ehtikin retken.
»Virka, min vuoksi
ohi sa pääsit, vaikka
pahin on paikka
se, johon joukot juoksi?»
»Tavoitin taa sen,
ylimmän yllä pääni.»
Vaikeni ääni,
kohosi kotka taasen.
7.
Kohos se kevein
mielin ja alkoi antaa
kiireemmin kantaa
siipensä liidoin levein.
Tunsi se vielä
etäälle ehtivänsä,
väistyttäjänsä
tulevan tuskin tiellä.
Kauan sen alla
kisata soihdut kerkes,
kunnes ne herkes,
yösydän-aukeamalla.
Yhden ja toisen
lyönti kun lieväksi laukes,
riennosta raukes
lyöty ja jäädä soi sen.
Sammui se siitä,
himmeiksi toiset heittyi,
poistui ja peittyi,
enää ei näkynyt niitä.
Kuukin jo vaipui,
pälyen silmin suurin,
taa sumumuurin,
hämy sen keralla haipui.
Taas avaruutta
syleili yöhyt jylhä,
tähtien ylhä
vyö väris uhkaa uutta.