1.
Ylemmäs aina
kohosi kotka, ja jäivät
pilvien häivät
alle sen hohdokkaina.
Kauan se sieltä
siintoa silmäsi noiden,
jääminen joiden
turvaista tuotti mieltä.
Valkeena väikkyi
pilvien pintava tanner,
murheeton manner,
kuun kajo lomitse läikkyi.
Keijut ne kiiti
linnoja luoden ja pyörtäin,
vuoria vyörtäin,
pihoja pitkiä liiti.
Mutta miks häätyi
hattarat himmeäksi?
Hajan ne läksi,
tuuli kun puuskiksi päätyi.
Kauas ne heittyi
taivahan rantaan ja siellä
juovana vielä
siinti ja painui ja peittyi.
2.
»Oisinpa mennyt
tuon utumaan asujaksi,
vajottavaksi
tuntea saisin ma sen nyt.
Majani, vasta
vielä mi hohti hopein,
hetkin jo nopein
tuult' oli oikukasta.
Mutt' yhä säilyy
allani maa tuo vankka,
seisoo sen sankka
metsä, ja meri sen päilyy.
Entisnä yllä
taivaankin siintää talot;
virkkaa sen valot:
tää olo kestävi kyllä.
Turvansa takaa
maa sekä taivaan tarha;
hohtava harha
välill' on vähiten vakaa.
Maan jätin, taivaan
kuljen nyt kenttien puoleen;
horjua huoleen
välille-väistyjä sai vaan».
3.
Mut mikä vastaan
piilosta pimeän hiipi?
Miksikä siipi
syrjäysi soudannastaan?
Siihenkin tarttui
tuulisen pyörre, ja toinen,
myrskyvän moinen,
vastassa valliksi varttui.
Kotka kun koitti
kohota tuulen tieltä,
sijahan sieltä
syöksähti uus ja sen voitti.
Samos se suuntaa
minkä ne milloin sääsi;
eemmä jos pääsi,
sai se jo matkansa muuntaa.
Mutta se keksi
vuorot jo tuulispäiden.
»Varassa näiden
kohoan koitteheksi!»
Kohota soi sen
tuuli, mi tielle vaihtui,
ja kun se haihtui,
tuen se etsi toisen.
4.
Ylemmäs ehtein
sävelen kotka kuuli,
tuulta kun tuuli
kiidätti karkelehtein.
Esihin kiisti
Pohjasta puskuripäinen
ahava jäinen;
toisilta vuoron se riisti:
»Lait olon; elon
lausuvi vaara ja taisto,
sill' elon vaisto
varttuvi varassa pelon.
Taistajan kalpa
kaikk' uras auki raivaa;
hautasi kaivaa
vain ase työnuron halpa.
Viimeisnä jääpi
taiston ken tantereelle?
Väkevin, eelle
joukon mi jännittääpi.
Valmisna voimas
aina sa säilytä huolin,
oo joka puolin
ain' oma vartioimas!»
5.
Hetken ol' aikaa
tuulien rajalla rauha,
siks kunis lauha
Etelä alkoi kaikaa:
»Vain tuho tulla
saattavi tuhoamitse;
täys elä itse
elo, ja on se sulla.
Yhteist' on suoma
sen, ja se kaikille riittää.
Omakses liittää
sen side lemmen luoma.
Syömmet ken taikoo,
voimatkin valloittaapi,
tehdyksi saapi
avulla muiden, mit' aikoo.
Saa yli senki,
ottaen ainoastaan
voiman sen vastaan,
elon mi kaiken on henki.»
Vaimeni vaille
Etelän laulu, ja kulki
viemään se julki
viestinsä muille maille.
6.
Soi Itä aava:
»Voima ei valtaa anna,
ei sitä kanna,
kellä on hellänä haava.
Valta on hällä,
ken sen on saanut kerran;
hahmo on herran
myös hänet hyväksyvällä.
Kellä on valta,
hällä on kaikk' elon hyvä,
myös ylettyvä
sille, ken käskevi alta.
Miks elän, jollen
sen hyvän saadakseni?
vähimmän meni
voimia alaisna ollen.
Emme me tiedä,
ylimmät ohjat sai ken.
Sama se: kaiken
perille voi hän viedä.
Muotojen muuttuin
elämä eloa ohjaa.
Nää kun et pohjaa,
hallitse pintahan puuttuin!»
7.
Väistyä vuoro
Idänkin oli jo tieltä,
korskan kun kieltä
kaiutti Lännen kuoro:
»Kenen on valta,
ken osan pitävi parhaan?
Ken älys varhaan
käskeä korkealta.
Yks la'in lukee,
täyttäjiks jäävät toiset,
myös samanmoiset,
häntä he hartaina tukee.
Helppo on saada
kaikkensa toisen takaa,
oikein mi jakaa,
käskijän käill' ei kaada.
Taistaa on suotta,
turha on tunteita näyttää,
tahtoja täyttää.
Oikeutes ota tuotta!
Virtaapi sille
jokainen voima, mi taasen
virtauttaa sen
oikeille ottajille.»
8.
Toistaen tuuli
näin säveleitään soitti;
kohota koitti
kotka: se kyllin jo kuuli.
Lohdun ei mieltä
löynnyt se virsistä viimain;
tuskaisten tiimain
kätkeä koitti ne kieltä.
»Voima on täällä
valtias muotoja vaihtain,
ain' oman kaihtain
edun, mi päättävi päällä.
Taistojen tautta
jätin mä maan, ja vähän
mielin mä tähän
taistohon, min tulin kautta.
Mulla on kaipuu
olohon, aina mi pysyis,
joka ei kysyis,
voittaako ken vai vaipuu.
Rauhan ne majat
löydän mä tähtein luota;
tuikkivat tuota
katseet sen kangastajat.»
9.
Tähtien luona
ei la'it alavat auta,
joiden on rauta.
kalvalle niinkuni kuona.
Väkevä lienet:
ain' näet väkevämpäsi;
murskaa sen käsi,
voimas jos vastahan vienet.
Lempehen luotat?
Tunteiden tohdit varaan?
Lempijäs paraan,
itseskin, pettävän vuotat.
Mahtajan mieleen
luotat sä häilyvähän?
Väistää hän vähän
kortta, mi sattuvi tielleen.
Käskettävihin
luotat? Ne häntä kuulee,
min lujaks luulee,
myöntyvät vaikka mihin.
Heikkoja ovat
la'eiksi lumetten luojat;
suopi ne suojat
vain koetuttaen kovat.»
10.
»La'in on laki
mahtaja tähtien mailla,
yhdellä lailla
maassa jos hoivaa sen haki:
'Min ko'it ikään,
oikeas tehdä koita!'
Varmaa ei voita
sääntöä voima mikään.
Älkösi muille
tunteita tuhlaa, saaden
haudalles paaden!
Varoen ja'a valituille!
Mut varo vasta,
orjaksi ettet heity!
Työsi ei eity
sinua suojaamasta.
Ja jos sa palat
käskijäks toisten tulla,
orjaelulla
itsesi iestyä alat.
Mutta jos täytät
tuon la'in vuossata-satain,
tähtien ratain
riemua rientäen näytät.»