1.
Korkeammalle
kotka tul' yön pimeässä,
äänettömässä;
tuntui se tuskaisalle.
»Jääneet on loitos
maan rajat multa, ja kunne
kuljen, en tunne;
kolkko nyt alkavi koitos.
Lumous outo
sitoa siipeni pyytää,
mieleni hyytää
niinkuni kuoleman nouto.
Lennän mä yksin
välillä maan ja taivaan;
rauha, min raivaan,
vaanii jo väijytyksin.
Yön syli ankee,
kuoleman tuo kuvajainen,
vartoo nyt vainen,
voima jos lentäjän lankee.
Tieltä en tältä
palata enää mä saata;
kammoon jo maata:
siintää se synkeältä.
Tähdet ei mua
silmäile viestejä virkkain
katsehin kirkkain,
vaan kuni voitettua.
Yön syli aava,
ystävä ootko ainoin
vaipuvan vainoin?
Min sijan sult' oon saava?»
»Ylemmä lennä,
lähtenyt lentämähän!
Vaaraa on vähän
katsomahan sitä mennä.
Jos liki liekin,
tyyneksi sen sä taiot,
elää jos aiot,
kohtalot kuinka viekin.»
Kohota koki
kotka, mut tuskin eestyi,
vain vähän seestyi
mielensä, tohtiva toki.
Oli kuin aine
poiss' olis alta siipein;
herpas ne hiipein
sähköjen lekkuva laine.
2.
Äkkiä näki
eessä se oudon haameen,
katsoa kaameen.
Kotkalta vaipui jo väki.
Salama näytti
kasvoja jättien, vailla
vertaa: ne lailla
vuorien taivaan täytti.
Eess' oli päitä
kahdeksan, yhtä monta
liikkumatonta
takana tuijotti näitä,
Kehäks ne yhtyi,
kehäksi valtavaksi,
yön-urakaksi,
jos läpilentohon ryhtyi.
Kalvaina hohti
kasvot, ja silmistä taajat
lens' tulivaajat
vastaisen silmiä kohti.
Etäällä yllä
kotkan ne halk' kehän kiiti;
tämä jo liiti
vauhdilla viivytetyllä.
Ukkosen kumu
kierteli korkealta,
yltä ja alta
huumaava vastasi humu.
Maahan se asti
syöksi ja pauhuin palas,
jättien salas
sanat ne saentavasti.
Väristen kuuli
kotka ne kulkeviksi,
selitti siksi
tuhoks, min tulevan luuli.
3.
Ääni soi vennon:
»Pyrkijä, pysähdy, tiedä,
mihin vois viedä
harhaus liian lennon!
Ylhäällä tuolla
riehuvat ilmat raivoin;
vaajat ne vaivoin
välttävi, ken voi kuolla.
Mut jos on näiden
sanoista sulla selko,
ei ole pelko
uhkasta ukkossäiden:
ukkosen taitse
kaukaiset kentät tapaat,
varjoista vapaat.
Tuhout tietoa paitse.»
»Tuonahan tiellä
vaaroja eteeni aukes;
kaikki ne raukes,
ei nämä kulkua kiellä.»
Salaman taasen
ens' jätin katse linkos,
toiseen se sinkos
silmähän loistokkaasen.
»Mitä se haasti?
»Vait oli.» — »Totta tiesit,
kohota siesit
vaaksasen vaarakkaasti.»
Leimaus läksi.
»Sana sen selväksi kysy!»
»Perilläs pysy!»
»Auki on ylähämmäksi.»
Salama lensi.
»Mitä se tahtoi?» — »Tätä:
jäävät sä jätä!»
Ylemmäs kotka ensi.
Mut tiheämmin
salamat valaisi yötä,
ja sitä myötä
soi jyly synkeämmin.
Lens' valovaaja:
»Kumpikin valita koita!»
Yks salamoita:
»Suunnita, niin olet saaja.»
Välähti kerran:
»Täys tuli täyden tiellä.»
Välähti vielä:
»Jatkaen teet teon verran.»
4.
»Seitsemän sanoit
sanaa; jos selitetyksi
saa yhä yksi,
omas on maa, mihin anoit.
Jättää on valta,
sillä jo tuonne sa tulet;
kauemmas kulet,
jos sanan saat salamalta.»
»Sain sanat noiden,
puolin en antau aartein.»
Kotka jo kaartein
kohdalla lens' salamoiden.
Salama kiiti
taas, oli kotka eessä;
salama seessä
läpi sen silmien liiti.
»Nyt mikä sana
saalihiks sinulle koitui?»
»Ken sokeoitui,
taivon on taluttamana.»
»Mene nyt, minne
mielit jo riemus mailla!»
Silmien vailla
valoa kaipaa en sinne.»
Siipensä sulki
kotka ja toisaanne tästä
pyörryttävästä
korkeudesta jo kulki.
Lävitse pilven
syöksi se vuoren rintaan,
loi punan pintaan
sen karun kalliokilven.
Tää oli retki
kotkan, mi nähdä koitti
maan, joka voitti
aavimmat aatoksetki.
Ylhäällä yhä
taivahan tähdet palaa;
tietonsa salaa
kaartuva kaikkeus pyhä.